Myöhempään samana aamuna, juuri kun yön viimeiset varjot väistyivät
päivänvalon tieltä, ajoi mestari Olavi Upsalaan ja pysähtyi sen talon
eteen, jossa asui kuninkaan kansleri mestari Lauri Antinpoika kuninkaan
oleskellessa Upsalassa. Mestari Olavi nousi reestä ja astui huoneeseen,
missä hän pian kohtasi palvelijan, joka vei hänet erääseen huoneeseen,
jossa hän sai riisua matkavaatteensa ja laittautua kuntoon mennäkseen
kanslerin puheille.
"Onko Lauri herra kotona?" kysyi hän odottavalta palvelijalta
järjestäessään pukuaan.
"Ei", vastasi palvelija, "hänen armonsa kuningas käski hänet luoksensa
toista tuntia sitte, mutta hän sanoi ennen lähtöään, että hän odotti
teitä, ja minä vien teidät hänen huoneihinsa."
Ja palvelija meni edeltä ja mestari Olavi seurasi. Kanslerin huoneet
olivat yläkerroksessa. Heidän saapuessaan ensimäiseen huoneeseen
istuivat kuninkaalliset kirjurit täydessä työssä. Palvelija vei mestari
Olavin tämän huoneen lävitse toiseen, joka sijaitsi sisempänä, minkä
jälkeen hän kumarsi ja poistui.
Huone, johon Olavi tuli, oli kanslerin yksityinen työhuone. Suuri
tammipöytä ikkunan edessä oli täällä samoin kuin Stegeborgissakin
yltyleensä paperien ja kirjotusten peitossa. Mutta täälläkin oli
pöydällä raamattu avattuna ja kirjotetut arkit sen välissä. Näytti
siltä, että tämä työ oli hänen lempityönsä, johon kansleri kävi käsiksi
niin usein kuin hänen uuttera työskentelynsä kuninkaan palveluksessa
salli hänelle ainoankaan vapaan hetken, minkä hän saattoi käyttää oman
mielensä mukaan. Olavi heitti katseen näille täyteen kirjotetuille
arkeille, ja sydämellisen tyydytyksen kajastus kulki hänen miehekkäiden
kasvojensa ylitse. Hän silmäili lävitse viimeisen sivun, joka sisälsi
Matheuksen evankeliumin neljännentoista luvun alun. Tämän luvun
kahdeksas värsy: "Silloin sanoi hän, kuten äitinsä oli ennen neuvonut:
anna minulle tässä vadissa Johannes kastajan pää" -- oli viimeinen,
jonka kansleri oli kirjottanut. Muste oli äsken kuivunut, joten oli
ilmeistä, että kansleri oli kirjottanut tämän värssyn vähää ennen kuin
hänet oli kutsuttu kuninkaan luo.
Olaviin teki tämä lause vaikutuksen, josta hän ei voinut heti päästä
selville. Väliin on ikäänkuin aivan vastoin ihmisen tahtoa tai hänen
tahtomattaan kiinnitettäisiin merkkejä ajatusten kudokseen. Hän ei sitä
usein huomaa, mutta sitte ilmestyvät yhtäkkiä nämä merkit ja kuvat
kokoontuen yhdeksi ainoaksi uudeksi lähtökohdaksi ja levittävät uutta
valoa koko hänen henkisen olemassaolonsa ylitse. Sellaisen merkin
olivat edellisenä iltana hänen sieluunsa painaneet äidin sanat, kun
tämä pani hänet valitsemaan rakkautensa ja kutsumuksensa välillä;
raamatun sanat totuuden todistajasta, joka joutui oppinsa uhriksi,
muodostivat uuden, ja molemmat johtivat hänen ajatuksensa aivan uuteen
suuntaan. Hän ajatteli Kristinan menettämistä ja teki kerta toisensa
jälkeen itselleen kysymyksen, olisiko hänellä voimaa Herran tähden
luopua rakkaudestaan häneen -- rakkaudesta, joka itsessäänkin oli uhri
Herralle, merkki, että hän Herran tähden uskalsi rikkoa välinsä
maailman kanssa. Juuri tämä viimeinen seikka teki vaalin hänelle
vaikeaksi. Hänestä tuntui kuin hänen olisi valittava kahden asian
välillä, jotka molemmat olivat otollisia Herralle, ja hän kysyi
itseltään, kuinka hän oikein voisi tehdä vaalinsa.
Hänen ajatusjuoksunsa keskeyttivät askelet, jotka lähenivät huonetta,
missä hän oli, ja kun hän kohotti katseensa raamatun sanoista,
kohtasivat hänen silmänsä veljen vakavat, mutta lempeät kasvot. Olavi
riensi häntä vastaan ja puristi hänen kättänsä.
"Sinun tulee auttaa minua, Lauri", sanoi hän. "Sinun tulee auttaa
minua!"
Veli kysyi, mitä Olavi sillä tarkotti, ja tämä kertoi, mikä hänen
mieltänsä painoi ja kuinka hän oli joutunut valitsemaan velvollisuuden
ja velvollisuuden, uhrin ja uhrin välillä.
"Minun täytynee saada jonkun verran aikaa miettiäkseni kysymystäsi",
sanoi Lauri. "Mutta ainakaan tällä hetkellä ei sinulla ole mitään muuta
valittavaa kuin että seuraat minua Lauri herran, kanslerin ja kuninkaan
luo. Tulen juuri sieltä tuomaan käskyä, että viipymättä saavut sinne."
Olavi oli heti valmis, ja molemmat veljekset lähtivät. Heidän
saapuessaan kuninkaan talon pihaan, jossa samoin kuin portaissa ja
esihuoneissakin oleskeli joukko sotilaita päällysmiehineen, kaikki
puetut leikeltyihin ja pyällettyihin sinisiin ja punaisiin pukuihinsa,
jotka herättivät niin suurta vastenmielisyyttä taalalaisissa,
tervehtivät kaikki kunnioittavasti Olavia, jonka he hyvin tunsivat,
koska he olivat hänen usein nähneet kulkevan ulos ja sisälle niin
kuninkaan kuin hänen kanslerinsakin luo. Lauri pysähtyi muutamaan
ulommista huoneista, jossa oli pari kaniikkia ja yksi mustaveli. Olavi
tahtoi jatkaa kulkuaan, mutta kun muuan ovenvartijoista ilmotti
hänelle, että kuningas sillä hetkellä oli estetty, viivähti hänkin.
"Mestari Olavi!" sanoi silloin joku aivan hänen takanaan, ja Olavi
kääntyi.
Hän oli mustaveli, jonka Olavi tunsi pian Martti Skytteksi, jonka
kanssa hänellä oli ollut niin syvällinen keskustelu samana sunnuntaina,
jona Kristina katosi.
"Olipa hyvä, että tavattiin", vastasi Olavi. "Oletteko tekin täällä
kuninkaan kutsusta?"
Mustaveli nyökkäsi myöntävästi, ja samassa avattiin ovi kuninkaan
huoneihin ja kansleri näyttäytyi kynnyksellä. Hän silmäsi yli huoneen,
ja huomattuaan Olavin, viittasi hän hänelle, kehottaen astumaan
sisälle.
Kuningas seisoi punaisella liinalla peitetyn pöydän ääressä Olavin
astuessa huoneeseen. Hän nojasi toisella kädellään pöytään ja piti
toista kupeellaan, joten lyhyt pöhöhihainen ritaripuku, joka hänellä
tällä kertaa oli yllään, vetäytyi kiinteälle ja päästi hänen hyvin
muodostuneen vartalonsa näkyviin. Housut olivat valkoista silkkiä ja
aivan säärien mukaiset. Päällysvaatteen hihat ulottuivat ainoastaan
kyynärpäähän. Tämä mustaliehuksinen päällysvaate oli runsaasti
koristeltu jäykillä kultakirjauksilla. Päässä oli hänellä pieni musta
lakki, jossa hänet tavallisesti nähdään kuvattuna. Se laskeutui alas
vasemman korvan ylitse ja oli oikealta ohimolta koristettu lyhyellä,
mutta uhkealla valkoisella kamelikurjen sulalla.
"Jumalan rauha, mestari Olavi!" tervehti kuningas iloisesti tulijaa.
"Olette tehnyt ripeän matkan Tukholmasta ja kiitos siitä! Luullakseni
on tyyntä ja rauhallista pääkaupungissani ... mutta täällä on tulossa
taistelu, mestari Olavi, kuten kai tiedättekin."
Olavi kumarsi ja kuningas jatkoi:
"Oletteko valmis ryntäämään otteluun?... Saatte nähdä, ettei
paavilaisista ole helppo suoriutua! Mutta tahdon saada tämän asian
viedyksi perille ja omin korvin kuulla heidän puolustavan asiaansa...
Oletteko kyllin luja uskaltaaksenne astua taisteluun?... Vielä on aikaa
peräytymiseen!"
"Jumalan nimessä, olen valmis, kuningas Kustaa!" vastasi Olavi katsoen
kuningasta lujasti ja päättävästi silmiin.
"No, sitä odotinkin", jatkoi tämä. "Ettehän ole muuta tehnytkään
kuin varustautunut siitä pitäen kuin kuulitte tohtori Marttia
Wittenbergissä, joten olette kuin soturi, joka jokaisena hetkenä
odottaa rummun pärisevän."
"Onko sitte tarkotuksenne, että keskustelun tulee tapahtua jo tänään?"
kysyi Olavi.
"Jo tänään!... Kahden tunnin kuluttua tulee teidän olla valmis
seuraamaan minua tuomiokapituliin! Mutta nämä kaksi tuntia voitte
käyttää kuten tahdotte."
Kuningas nyökkäsi taasen ystävällisesti ja Olavi kumarsi jättääkseen
huoneen. Kansleri oli sillaikaa seisonut hieman syrjemmässä kuninkaan
rinnalla, mutta Olavin ollessa lähtemäisillään läheni hän tätä ja
kuiskasi hänelle:
"Odotan teitä luokseni, kun pääsen kuninkaasta eroon!"
Olavi lähti. Ulommassa huoneessa tuli hänen veljensä häntä vastaan, ja
kaniikit katsoivat niin synkästi ja uhkaavasti molempiin veljeksiin,
kun he kääntyivät ovelle poistuakseen. Juuri mennessään kynnyksen
ylitse kuulivat he kuninkaan ovea jälleen avattavan ja Martti Skytteä
kutsuttavan sisään. Veljekset saatettiin kanslerin asuntoon, mutta
kumpikaan heistä ei virkkanut taipaleella mitään. Heidän tultuaan
portille sanoi Lauri:
"Edessäsi on tärkeä hetki, veli! Jumala vahvistakoon sinua ja pankoon
sanat huulillesi!"
Olavi tarttui veljensä käteen puristaen sitä, ja hetki kului.
"Onko sinulla mitään sanottavaa siitä, mitä sinulta kysyin, ennenkuin
menimme kuninkaan luo?" kysyi Olavi.
"Se asia on sydämellesi kallis, Olavi", vastasi Lauri. "Olen tarkoin
harkinnut mielessäni kaikkea, ja olen tullut siihen päätökseen,
että..."
Näytti siltä kuin hän vielä kerran tahtoisi ajatella päänsä ympäri.
"Että?" kertasi Olavi, ja hänen tummat silmänsä paloivat.
"Että se, mikä ihmiselle on kalleinta, on hänen uhrattava Herralle."
"Abrahamin uhri!" sanoi Olavi harvakseen ja merkitsevästi.
"Kuten sanot ... siinä antaa pyhä sana itse vastauksen kysymykseesi!"
Veljekset erosivat, ja Olavi oli pian jälleen kanslerin työhuoneessa.
Siellä oli niin hiljaista, ja ajatellessaan, mitä hänellä oli edessään,
samoinkuin veljensä kanssa vaihtamiaan sanojakin, tuli hän aivan
juhlalliselle tuulelle. Hän ei tuntenut sydämensä sykähtelevän
samallaisesta riemusta kuin tavallisesti, kun hänen oli julistettava
Herran sanaa. Hän kysyi itseltään, oliko todellakin käsissä hetki, jona
Kristinan kuva kiinnittäisi hänet niin, että hän unhottaisi
kutsumuksensa ja mitä se häneltä vaati. Koskaan ei Kristina ollut niin
täyttänyt hänen ajatuksiaan kuin nyt. Hänen täytyi ponnistella
saadakseen tytön kuvan väistymään, mutta tuskin oli ajatus suuntautunut
toisille tolille, kun Kristina jälleen seisoi hänen edessään, ja hän
oli niin kalpea, ja kyynelet välkkyivät hänen silmissään.
Raamattu oli avattuna kanslerin pöydällä alotettuine käännöksineen, ja
raamatunlause, jonka hän vähää aikaisemmin oli lukenut, juoksi
tulikirjotuksena hänen sielunsa silmien edessä. Hän meni pöydän luo ja
luki sen vielä kerran, ja hän nojasi päänsä käteensä ja hänen silmänsä
sulkeutuivat, ikäänkuin sulkeakseen ulkopuolelle kaiken, paitsi tätä
kuvaa puhtaasta uhrista totuuden tähden.
Samalla tuli hän sysänneeksi raamattua, niin että sen alla olevat
paperit tulivat näkyviin. Hän nousi kumartuneesta asennostaan pystyyn
ja katsoi suoraan ikkunan, ja hänen katseensa oli tyyni ja kirkas,
aivan kuin hän olisi päässyt selvyyteen itsestään, ja ikäänkuin
lopullisesti varmistuakseen tässä mielentilassaan asteli hän pari
kertaa huoneessa edestakaisin. Sitte pysähtyi hän vielä kerran pöydän
eteen. Hänen silmänsä etsivät raamattua ja kanslerin käännöstä, mutta
ne pysähtyivät ihmeteltävällä itsepintaisuudella paperilehteen, joka
pisti esiin raamatun alta.
Siinä oli kolme nimeä, Kristina Gyllenstjerna, Pietari Grym ja Kristina
Pietarintytär.
Olavi tempasi nopeasti paperin ja silmäili sen lävitse.
Se oli kopio Kristinan vapaaehtoisesta ja pakottomasta luopumisesta
maailmasta ja päätöksestä mennä Vadstenan luostariin. Gert Bryningh oli
lähettänyt tämän kopion ja sen mukana kirjeen, missä hän juurtajaksaen
esitti suhteensa neitsyeeseen ja sen ilon, jota hänen vanha sydämensä
tunsi, kun nyt parin päivän perästä hänen vanhat silmänsä saisivat
riemuita siitä ihanasta näöstä, että piispa Hannu vihkii Kristinan
nunnaksi.
Sitä vaikutusta, jonka tämä kirjotus teki Olaviin, ei voi kuvailla. Hän
luki ja luki yhä uudelleen; hänen suuret säkenöivät silmänsä näyttivät
iskeytyvän kiinni kirjotukseen, ja hänen kasvonsa tulivat kalpeiksi
kuin paperi hänen kädessään, suurten hikipisarain helmeillessä hänen
otsallaan. Hän ei tahtonut uskoa silmiään, hän ei voinut käsittää mitä
luki, mutta se oli kuitenkin niin selvää, se ei jättänyt tilaa
vähimmällekään väärinymmärtämiselle. Kopion oli todistanut piispa Hannu
itse ja muuan Linköpingin tuomiokapitulin kaniikeista. Ja kuitenkin
viipyi hyvän hetken, ennenkuin miesparka oli täysin selvillä tästä
hirveästä totuudesta.
Kristina, hänen Kristinansa, joka Jumalan alttarilla oli vannonut
hänelle uskollisuutta, hän oli vapaasta tahdostaan, ilman pakotusta tai
houkutusta päättänyt mennä luostariin. Olavi olisi ennemmin uskonut
maan voivan avautua hänen jalkojensa alla kuin minkään sellaisen
tapahtua. Hänet oli petetty kahdessakin merkityksessä, petetty ihmisenä
ja petetty Jumalan väärentämättömän sanan julistajana. Kuinka se oli
mahdollista? kysyi hän kerta toisensa jälkeen ja aina pysyi vastaus
etäällä. Se pikemmin loittoni yhä etemmäksi mitä enemmän hän kyseli ja
uudistui lopulta ikäänkuin ilkkuvana kaikuna hänen omassa sanassaan:
mahdollista! Kristinan katoaminen jätti vielä tilaa toivolle,
samoinkuin taivaan tähdet säteilevät auringon vaivuttua mereen; hänen
kuolemansa olisi tuonut surua, mutta usko ja rakkaus elävät haudan
toisella puolellakin. Se olisi vain ollut talvikausi heidän välillään,
talvi alastomine piikkioksineen, jotka lämpimämpi aurinko jälleen olisi
koristanut ruusuilla.
Luostarilupaus sitä vastoin oli petos, joka oli salamurhaa lähellä.
Lupauksensa hänelle saattoi Kristina unhottaa, mutta lupaustaan
Jumalalle...! Olavin päätä huimasi. Kaikki, mitä maan päällä oli
jalointa ja puhtainta, oli sulautunut yhteen hänen Kristinansa kuvaan,
ja nyt oli se poissa, ja kaikilta tahoilta irvisteli iva häntä kohden.
Hän painoi molemmilla käsillään päätänsä ja väristys puistatti
kauttaaltaan hänen väkevää ruumistaan. Oli kuin veri olisi jäätynyt
hänen suonissaan. Maa ja taivas hajosivat, hän itse seisoi ypö yksin
tyhjiin haihtuvassa avaruudessa ja pieneni pienenemistään,
hietajyväseksi, tomuhiukkaseksi, joka huimaavalla vauhdilla kieri
tyhjyyteen.
Silloin näyttäytyi kanslerin kookas olento kynnyksellä.
Olavi ei huomannut mitään. Hän istui siinä kankeana ja liikkumattomana
loisteettomin silmin. Ukkonen olisi voinut iskeä maahan hänen eteensä
eikä hän olisi sitä huomannut. Kansleri silmäili häneen kummissaan ja
tiesi tuskin, oliko hänen mentävä eteenpäin vai takaisin, mutta sitte
sattui hänen silmänsä paperiin, jota Olavi vielä piti kädessään, ja hän
ymmärsi silloin, mitä oli tapahtunut.
Hän meni luo ja tarttui Olavin käteen. Mutta sitä tehdessään vanha mies
itsekin vapisi. Näin syvästi ei hän ollut uskonut surun sattuvan tähän
lujasieluiseen mieheen, jonka korkein päämäärä kuitenkin sisälsi
jotakin, mikä oli paljon ylevämpää kuin oikullinen rakkaus naiseen. Ah,
hän ei voinut käsittää, että totinen rakkaus, kaukana siitä, että se
veisi miehen voiman ja supistaisi hänen henkensä siivet, paljon enemmin
täyttää sielun rikkaudella, joka vastaa kokonaista maailmaa.
Kesti kotvan ennenkuin Olavi palasi tajuihinsa. Kanslerin levoton katse
oli ensimäinen mitä hän näki. Vanhus tähysteli lämpimästi ensimäistä
palaavan elämän merkkiä nuoren apulaisensa silmissä. Vähitellen
pilkahtivat ne sitte ilmiin, yksi toisensa jälkeen palasivat
vaikutelmat, joita tämän päivän tapahtumat olivat tuoneet hänen
sieluunsa. Harras kiintymys, joka loisti kanslerin kasvoista, vaikutti
kuin päivänsäde hallaisena kevätpäivänä.
"Nuori mies", sanoi hän, "käsitän surusi, mutta avaa sydämesi, avaa
sydämesi ... sinulla on ystävä edessäsi!"
Lauri herra meni näin sanoen ja sulki ulompaan huoneeseen vievän oven.
"Nuo sanomat", jatkoi hän, "jotka näkyvät joutuneen käsiinne, ovat
tulleet liian äkkiä. Kuitenkin olisivat ne kerran tulleet tietoonne ...
Mutta älkää surko, mestari Olavi, kaikki voidaan vielä tehdä hyväksi
jälleen..."
Olavi heitti kiitollisen katseen hyvää tarkottavaan mieheen, mutta
pudisti päätänsä, ja hänen kasvonsa synkistyivät niin, että kansleri
kalpeni pelästyksestä.
"Tulkaa, mestari Olavi, ja istuutukaa, minulla on puhuttavaa!"
He istuutuivat penkille vastapäätä ikkunaa, ja kansleri tarttui taasen
Olavin käteen.
"Vanhan esimiehenne täytyy tunnustaa syntinsä teille, mestari Olavi",
sanoi hän. "Voitte kuitenkin uskoa minua, kun sanon, että olen
menetellyt teitä kohtaan kuten ystävä, samalla kuin minun on täytynyt
pitää kokonaisuutta silmällä."
Ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut Stegeborgissa, kuinka hänet oli
aivan äkkiä eräänä aamuna kutsuttu rouva Kristina Gyllenstjernan luo ja
kuinka siellä oli hänellä ollut edessään pelästynyt Kristina, joka oli
rukoillut rouva Kristinan suojelusta vainoojaansa vastaan.
"Siinä mielentilassa, jossa kuningas silloin oli", jatkoi hän, "en
uskaltanut päästää hänen korviinsa, mitä neitsyeeltä sain tietää...
Tunnette itse, kuinka kiihkeä hänen armonsa voi olla, ja silloin oli
hän ylen kiihtyneessä tilassa Malmömatkastaan lähtien, jolloin hän oli
hakkaamaisillaan Herman Israelin kappaleiksi ja mäsäksi, josta
kuitenkin onneksi sain hänet hillityksi. Kauhistuin itsekin sitä, mitä
neitsyt kertoi, kuinka paljo enemmän se olisikaan kuninkaaseen
sattunut. Aivan varmaan olisi hän teitä pitänyt tässä Jumalan lain
rikkojana, ja voitte itse käsittää, mitä siitä olisi seurannut
yhteiselle tehtävällemme... Ei, ei, älkää kysykö, älkää keskeyttäkö
minua, aika on kallis, ja kun olemme palanneet tuomiokapitulista,
voimme puhua lähemmin. Nyt tahdon vain sanoa teille, että minä se olen
pitänyt neitsyttä loitommalla sekä teistä että maailmasta... Rouva
Kristina otti hänet mukanaan Hörningsholmaan... Tarkotatte, että minun
olisi ollut sanottava se teille Tukholmassa?... Niin, voitte olla
oikeassa, mutta ajatelkaas sitä elämää, joka kuningasta kohtasi sinne
palatessamme, ajatelkaas, miten vihaisesti hän puhutteli teitä ja
mestari Mikaelia. Tahdoin, että myrsky asettuisi, ennenkuin ottaisimme
tämän asian ratkaistavaksi... Minulle on aivan käsittämätöntä, että
asia on saanut sellaisen käänteen, ja luullakseni meidän on odotettava
kirjettä rouva Kristinalta tai häntä itseään, sillä varmaankin hän
saapuu kreivi Johanin häihin... En voi luopua siitä ajatuksesta, että
kaikki on tuleva hyväksi jälleen..."
"Sitä, mitä tässä asiassa olette tehnyt, mestari Lauri", puuttui Olavi
puheihin, "en ole pantu tuomitsemaan. Se ei kuitenkaan ole mitään sitä
vilppiä vastaan, mitä olen saanut osakseni, eikä se olisi saanut
sellaista loppua, jollei hänellä olisi ollut vilpillinen sydän."
"Älkää puhuko niin kovia sanoja, mestari Olavi", keskeytti kansleri.
"Ette voi tietää, mikä neitseen päätöksen on aiheuttanut."
"Kovia sanoja!" huudahti Olavi katkerasti. "Seison murskattujen
toiveiden haudalla, ja te voitte sanoa minulle: älkää puhuko kovasti
siitä, joka vapaasti ja pakottomasti, huomatkaa se, mestari Lauri ...
ilman pakotusta ja houkutusta on tallannut nämä toiveet kuoliaaksi
jalkojensa alle!... Se voi tulla hyväksi jälleen, sanotte ... niin, se
voi tulla hyväksi, mutta silloin on tämä sydän lakannut sykkimästä..."
"Olavi!" huudahti kansleri nousten penkiltä ja asettuen vastapäätä
onnetonta miestä. "Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä! Ajatelkaa,
että kuinka elämämme vaihdelleekin, niin on kuitenkin yksi, joka on
välttämätön, jonka tieltä täytyy kaiken muun väistyä. Se, joka rakastaa
isää ja äitiä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias, sanoo
Herra... Ja se, mitä nyt surette, ei näytä, jos on totta mitä paperi
edellyttää, jota kuitenkin tahdon aina epäillä, olevan suremisenne
arvoinen... Ei, poikani, nouse ja ole vahva!... Katso, että voit
täyttää lupauksen, jonka annoit herrallemme kuninkaalle..."
Oli sekä voimaa että rakkautta siinä katseessa, joka nyt kohtasi Olavin
katseen. Siinä oli jotakin samasta lämmöstä, joka säteili veljen
kasvoilla, kun he äsken erosivat. Ja yhtäkkiä välähti mieleen
keskustelu äidin kanssa edellisenä iltana ja se taistelu, jonka hän oli
taistellut niiden vaikeuksien johdosta, jotka olivat olleet olemassa
ainoastaan hänen mielikuvituksessaan. Nyt olivat ne astuneet esiin
todellisuuteen, nyt katsoi hän niitä kasvoista kasvoihin. Nyt oli hetki
käsissä, pelätty uhrin hetki.
Oliko hän nääntyvä suruun, jonka hänen rakkautensa oli hänelle
aiheuttanut, vai oliko hänen noustava Herran taisteluun ja käytettävä
miekkaa kuin mies? Mutta voiko hän sen ... eikö hänen voimansa ollut
nyt murtunut?
Olavi vuorostaan hypähti pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat
ja hirveä levottomuus paloi hänen silmissään. Hän peitti hetkeksi
kasvonsa kädellään; hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja hänen
huulensa värisivät, ikäänkuin niiden välitse olisi pyrkinyt esiin
sanoja, joita niiden oli vaikea pidättää.
Kanslerin jalot ja miehekkäät piirteet kuvastivat vilkasta osanottoa,
mitä hän tunsi nuorta miestä kohtaan, joka oli niin rikas ja kuitenkin
tällä hetkellä niin köyhä, joka oli niin voimakas ja kuitenkin tällä
hetkellä vapisi kuin lapsi. Syvään oli rakkaus juurtunut tähän
sydämeen; saattoi hyvin nähdä, että se ennen pakahtuisi kuin tämä tunne
voitiin sieltä temmata juurineen, ja että tarvittiin suuremmat kuin
inhimilliset voimat hillitsemään myrskyäviä aaltoja hänen sisällään.
Aivan kuin salaisuuksien tietäjä kuumeisin katsein seuraa upokkaansa
kehityskulkua, mistä hän toivoo saavansa kultaa tai elämänvettä, samoin
tähysti vanhus nuoreen, taistelunvoimaiseen mieheen, tutkistellen
jokaista pienintäkin vivahdusta hänen kasvoillaan, jokaista hänen
kätensä pienintäkin liikettä. Se olikin tärkeä silmänräpäys. Tosiaan
oli tässäkin kysymys elämänvedestä, jonka esille saaminen riippui
siitä, pääsikö Olavi voittajana ankarasta taistelusta.
Mutta se tuli, se voima, jota hän oli niin hartaasti anonut Jumalalta
rukouksissaan, se tuli, se selvyys, jota hän oli sellaisella tuskalla
ikävöinyt. Elämässä on hetkiä, jolloin ikäänkuin tuntee kaikkien
ulkonaisten tukien sortuvan toinen toisensa jälkeen ja jolloin näkee
olevansa yksin, jätettynä aivan oman onnensa nojaan avaraan, avaraan
maailmaan. Mutta jokaisen tuen sortuessa, jokaisen rajatonta erämaan
merta laajentavan aallon keralla versoo sielussa uusi voima, joka
korvaa kaikki muut tuet. Se on Jumalan voima, tietoisuus rehellisestä
pyrkimyksestä, varmuus rukouksen kuulemisesta.
Abraham seisoi niin ilmielävänä hänen edessään, kohottaen kätensä
työntääkseen uhriveitsen poikansa sydämeen, Johanneksen pää virui niin
verisenä kuninkaallisen mahtikäskyn hopeamaljassa -- ja hänen omat
sanansa äidilleen ja lempeän veljen sanat: kalleimpasi tulee sinun
uhrata Herralle, muodostivat ikäänkuin kirjotuksen kuviin, jotka hän
nyt käsitti täydelleen. Se, mikä tahtoi vallita ja pakottaa hänen
sieluaan, suru sydämensä rakastetun menettämisen johdosta, tämä suru
täytyi hänen laskea Herran jalkojen juureen ja pukeutua sotisopaan
Herran tähden.
Hän otti kätensä otsaltaan ja sanoi lujasti katsoen kansleriin:
"Olen valmis!"
Kyyneleet kimmelsivät kanslerin silmissä, ja hän sulki voittajan
syliinsä. Tästä asiasta ei puhuttu enää sanaakaan. Kansleri tunsi
miehensä ja tämän tahdon lujuuden. Hänestä tuntui, kuin juuri tässä
soturin itsensä voittamisessa piilisi lupaus voitosta tulevassa
taistelussa. Se oli kuin eräänlainen vihkiäisjuhla, jossa päivän
sankarin haavotetuin käsin täytyi liehuttaa hengen kaksiteräistä
miekkaa.
He menivät yhdessä kuninkaan luo, joka herrojensa ympäröimänä oli
valmis lähtemään tuomiokapituliin.
Kuningas säpsähti nähdessään Olavin, jonka kalpeissa kasvoissa hän oli
näkevinään arkuutta, joka ei soveltunut tulevan taistelun vaatimuksiin,
mutta kun häneen sattui Olavin silmien leimahtava katse, oli hän
jälleen tyytyväinen ja taivalsi mitään kyselemättä tuomiokapituliin.
Tämän kohtauksen, jonka kuningas oli järjestänyt vanhan ja uuden opin
välillä, lähempi kuvaileminen ei kuulu tämän kertomukseen piiriin. Se
oli ensimäinen julkisesti käytetty taistelu eri tavoin ajattelevain
välillä, ja sitä kävi vanhan kirkon puolesta eräs vanha, sävyisä, mutta
oppinsa totuuteen elävästi uskova mies, tohtori Pietari Galle.
Keskustelu tai väittely koski niitä tärkeimpiä oppeja, joissa molemmat
erosivat toisistaan. "He tarrasivat kiihkeästi kiinni", sanoo eräs
aikalainen, mutta Olavi sai voiton, koska hän pyhän raamatun sanoilla
todisti väitteensä.
Olavin ryhti, se selvyys ja terävyys, jolla hän puhui oppinsa puolesta,
teki kuningas Kustaaseen syvän vaikutuksen ja vahvisti yhä enemmän
hänen uskoaan uuden etevämmyydestä vanhan rinnalla. Kansleri, joka
lähemmin tunsi, millaisessa mielentilassa oli tämä mies, jonka kieli
puhui totuuden sanoja niin elävällä voimalla, niin tulisella
luottamuksella, hän oli viehättynyt ja ihastunut.
"Kiitos teille, mestari Olavi!" sanoi kuningas, kun toimitus oli
loppunut ja tuomiokapitulin herrojen synkät kasvot riittävästi
osottivat, kuinka syvästi heidän mieleensä koski nähdessään, että
heidän taistelijansa oli osotettu olevan väärässä ja hänet voitettu.
"Kiitos teille, olen suureksi mielenylennyksekseni kuunnellut teitä ja
toivon sen päivän pian tulevan, jolloin jokainen Ruotsin maassa kiittää
teitä sydämestään astumisestanne totisen Jumalan palvelukseen!"
Kansleri tarttui lämpimästi Olavin käteen ja puristi sitä, mutta ei
virkkanut mitään. Olavi ymmärsi hänen äänettömyytensä ja oli
sydämestään siitä kiitollinen. Mutta päästyään ulos salista, jossa niin
monet kasvot seurasivat häntä, muutamat vihan ja katkeruuden ilme
silmissään, toiset ihaillen, silloin levisi hymy hänen huulilleen,
hymy, joka oli niin täynnä surumielisyyttä, että joka hänet näki, kysyi
ihmetellen, oliko tämä sama luja soturi, joka kuninkaan ja
valtioneuvoston läsnäollessa oli taittanut peitsensä ja saanut voiton.
Hänen kulkunsa kävi tuomiokirkon ohitse, ja hän meni sisään korkeain
majesteetillisten holvien alle. Oli jo iltapuoli päivästä, ja kirkossa
oli hämärää, mutta perällä kuorissa paloi tuli. Olavi meni perälle
pääalttarille ja siellä lankesi hän polvilleen rukoilemaan.
Kun hän nousi ylös, seisoi veli ristissäkäsin hänen rinnallaan.
"Sinun sydämesi on surua täynnä, Olavi", sanoi hän. "Tiedän sen, sillä
olen puhutellut Lauri-kansleria... Mutta ole huoletta, veli, äläkä
masennu, aurinko voi paistaa keskipäivällä samana päivänä, joka nousee
sumussa..."
"Hauta, veli, ei anna takaisin saalistaan!" keskeytti Olavi liikkeellä,
jota hän tuskin saattoi vastustaa.
"Mitä tarkotat?" kysyi Lauri. "Voittamasi voiton jälkeen ei luostari
enää kauvan liene hauta kenellekään!"
"Ei, luostarimuurit voivat kyllä kukistua ja hän päästä vapaaksi ...
mutta sano minulle, merkitseekö se tässä mitään enempää? Voiko hän
siltä astua eteeni sellaisena kuin oli erotessamme, voiko hän uudistaa
lupauksensa ja saada minut jälleen uskomaan sydämensä puhtauteen ja
lujaan luottamukseensa Jumalan armoon? Näetkös, veli, hän on vapaasta
tahdostaan mennyt luostariin... Oi, jospa se olisi tapahtunut pakosta,
mitä olisi silloin suremista...? Ei, hänen vapaan tahtonsa päätös, se
on haudannut toivoni ja lukinnut haudan... Kuitenkin toivon, että
Herran avulla rauha on palaava sydämeeni ja että voin vielä vaikuttaa
hänen palveluksessaan."
"Jumala antakoon siihen siunauksensa!" lisäsi Lauri.
He kulkivat verkkaisin askelin pilarien välitse ja poistuivat kirkosta.
Seuraavana päivänä oli Olavi jälleen Tukholmassa.
12.