Seuraavana päivänä lähti Olavi rouva Kristina Gyllenstjernan luo. Hän
tapasi tämän surullisempana kuin oli odottanut, ja rouva selitti
hänelle, että mikäli hän ymmärsi neitsyttä, oli tämä kuolemansairas.
Hän oli lähettänyt noutamaan nuorta mestari Johannesta, ainoaa, joka
osasi sairaita parantaa, ja hän odotti tätä joka hetki.
"Ette ole siis voinut puhua hänen kanssaan siitä, mikä on tämän
kurjuuden saanut aikaan?"
"En", vastasi rouva Kristina. "Hän on maannut yhtä mittaa
horroksissa ... näyttää kuitenkin kuin hän olisi näkevinään teidät ja
puhuttelisi teitä. Kuinka se päättyy, tietää Herra yksin."
Olavi kesti tämän tiedon miehekkäällä maltilla, ja katse täynnänsä
alistuvaisuutta kohtasi hän Kristina-rouvan katseen, joka itsekin tunsi
sen johdosta tyyntyvänsä ja ikäänkuin kohoavansa maallisten surujen ja
taistelujen yläpuolelle. Kukaan ei voinutkaan paremmin kuin hän
käsittää ja pitää arvossa tätä sielunlujuutta, -- hän joka juuri
rohkeudellaan ja mielenlujuudellaan on saavuttanut ensimmäisen sijan
kaikkien aikojen ruotsalaisten naisten joukossa. Olavin suru oli tosin
suuri, kun oli heti menettämäisillään, mitä hänelle oli palautettu
ikäänkuin haudasta, mutta kun hän ajatteli sitä hautaa, joka nyt uhkasi
hänen elämänsä onnea, ja vertasi sitä siihen, joka Herran avulla oli
voitettu, niin vuoti hänelle jo siitäkin voimaa ja riemua. Kuolema,
joka täällä uhkasi, oli kuitenkin Jumalan lähettämä eikä riistänyt
häneltä uskoa inhimilliseen puhtauteen ja hyvään tahtoon. Hänen
häitänsä ei ehkäisty, ne vain lykättiin tuonnemmaksi. Kristina oli
kuitenkin hänen ja odotti häntä, missä Herra sitte tahtoikaan heidät
yhdistää, joko tässä maailmassa tai toisessa.
Mestari Johannes saapui. Hän pudisti päätänsä tutkittuaan sairaan ja
antoi vähän toivoa. Hänen mentyään kääntyi rouva Kristina Olaviin.
"Mitä ihmishoito tässä voi saada aikaan, mestari Olavi, se kyllä
tehdään", sanoi hän.
"Olette kuitenkin vieras hänelle, jalo rouva", vastasi Olavi.
"Älkää sanoko niin, mestari Olavi, mielestäni hädän hetkenä samoin kuin
kuolemankin olemme kaikki yhtäläisiä. Eikä hän olekaan minulle vieras,
olen luvannut hänelle suojelustani ja sen on hän saava, ja jos Herra
lahjottaa hänet jälleen elämälle ja teille, niin tahdon olla hänelle
äidin sijaisena hänen hääpäivänään."
Olavi lähti. Portilla oli hän näkevinään vilahduksen miehestä, joka
kävi hänen luonansa edellisenä päivänä, ja hän kiiruhti askeliaan
tavottaakseen hänet. Mutta olento pyörähti syrjään lähimmässä
kadunkulmassa, ja kun Olavi ehti sinne, näki hän vain ryysyisen takin
liepeen katoavan vanhan talon ovesta.
Sitte kului päivä päivän perästä, ja Kristinan sairaus paheni
pahenemistaan. Kuningas palasi Upsalasta valtioneuvoston keralla,
joiden joukossa oli kanslerikin, ja mestari Olavin aika joutui sen
johdosta sangen täpärälle, sillä kuningas ja kansleri turvautuivat
häneen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Tärkein kaikista oli yksi,
jonka teräväsilmäinen kansleri oli jo aikoja nähnyt edeltäpäin,
nimittäin kysymys raamatun ruotsalaisen käännöksen toimittamisesta.
Kansleri oli jo kauvan kääntänyt Uutta Testamenttia, mutta nyt otti hän
Olavin apulaisekseen.
"Teidän uuden opin puolustuksenne Upsalassa, mestari Olavi", sanoi hän,
"oli muurinsärkijä, joka osotti, kuinka rappeutunut vanha rakennus on,
ja tiedän, että ylhäisin vastustajamme, Linköpingin piispa Hannu, on
mitä syvimmästi suutuksissaan archielectukseen, kun tämä salli tämän
taistelun tapahtua. Sillä pelkkä taistelukin oli jo voitto meille ...
se vei jo ratkaistun asian uuden tutkimuksen alalle... Raamattu tässä,
se vallottaa vanhan linnotuksen myrskynpuuskana! Tiedän, että hänen
armonsa kuningas aikoo kehottaa piispoja ottamaan käsille tämän
raamatunkäännöksen, ja todennäköisesti ei archielectus uskalla
kieltäytyä, mutta siihenpä luulenkin sen pysäytyvän... Meidän täytyy
olla valmiit siihen, mitä vanha kirkko ei koskaan tule viemään perille,
mutta mitä se ei voi vastustaakaan, kun se itsekin on täyttänyt
kuninkaan tahdon tässä suhteessa ja ottanut ensi askelen."
Ja Olavi ryhtyi työhön vakavasti ja tavallisella tarmollaan. Hän jakoi
aikansa virkatehtäväinsä, saarnaajantoimensa ja tämän käännöstyön
välillä jättäen surulleen niin lyhyitä hetkiä kuin mahdollista. Mutta
kohta kun ilmaantui hetkinen työn lomassa, otti hänen sisäinen
levottomuutensa oikeutensa. Hän eli alituisessa sielunjännityksessä,
joka ennemmin tai myöhemmin heikontaisi hänen voimiaan.
Joka päivä kävi hän rouva Kristinan talossa, mutta jokaisella
sellaisella matkalla pikemmin lisääntyi kuin väheni hänen sydämensä
tuska. Jonkun kerran näki hän repaleisen takin vilahtavan ohitse, mutta
sen omistaja ei koskaan pysähtynyt, koskaan ei hän päässyt puheihin
vanhuksen kanssa, jota hän kuitenkin halusi, sillä he tarvitsivat
toisiaan.
Kuningas vietti sisarensa häät komeudella ja uhkeudella Tukholman
linnassa ja läänitti langolleen Viipurin, Savonlinnan ja Porvoon läänit
Suomessa. Useita ylhäisiä herroja oli silloin koolla Tukholmassa, ja
siellä nostettiin myös kysymys Taalainmaahan livistäneistä
pappisvaltiaista, jotka eivät kuitenkaan olleet siellä saaneet niin
paljo kannatusta, että olisivat uskaltaneet nousta avoimeen taisteluun
kuningas Kustaata vastaan, vaikkakin he jättivät jälkeensä siemenen,
joka sittemmin kasvoi kapinaksi. Mieliala oli kuitenkin edelleen
pingotettu, pohjalla kuohui, tuli kiilui tuhkan alla, ja siinä oli
kylliksi huolten aihetta kuningas Kustaalle. Mutta tammikuun lopulla
1525 lähti hän taasen Upsalaan.
Sunnuntaina tammikuun 15 päivänä tai sunnuntaina kahdennenkymmenennen
joulupäivän jälkeen olivat häät linnassa, ja tämän päivän vietti Olavi,
palattuaan jumalanpalveluksesta kirkossa, rouva Kristinan luona. Tämä
päivä olisi mestari Johanneksen lausunnon mukaan ratkaiseva Kristinan
sairaudelle, hän joko kuolisi tai toipuisi. Rouva Kristina oli
linnassa, ja lääkärin mentyä olivat ainoastaan Olavi ja vanha uskottu
palvelijatar sairashuoneessa.
Kaikki oli hiljaista. Kuului vain sairaan epätasainen hengitys. Olavi
istui ristissä käsin ja silmät jäykästi kiintyneinä kalmankalpeihin,
mutta vielä kauneihin kasvoihin, jotka eivät kai koskaan enää hymyilisi
häntä kohden. Hän muisteli lyhyttä lemmentarinaansa, joka oli siinä
kohden erilainen muista, että se päättyi samana hetkenä kuin alkoikin
tai tulisi jatkumaan jossakin paremmassa maassa, jonne Olavi veisi sen
mukanaan. Ja kyynel kyynelen jälkeen vierähti voimakkaan miehen
silmistä hänen istuessaan katsellen kalpeata morsiantaan.
Ovien jyske, niitä kiihkeästi availlessa ja sulkiessa, ynnä vieras
ääni, joka käskevästi puhutteli jotakin rouva Kristinan palvelijaa,
kuului ulommasta huoneesta. Vanha nainen vilkaisi Olaviin ja tepsutteli
ulos ottamaan selkoa, kuka vieras oli ja mitä hän tahtoi. Mentyään
sulki hän varovasti sairashuoneen oven.
Olavi tuskin huomasi, että hänet jätettiin yksin. Hän katsoi päätänsä
kääntämättä sairaaseen. Vuoteen päänalusen ympärille oli pystytetty
suojustin, jonka takana paloi lamppu. Vanhus oli pystyyn noustessaan
huomaamatta tullut koskettaneeksi tätä suojustinta, niin että syntyi
aivan pieni rako siihen, missä suojustimen molempia puolikkaita saranat
liittivät yhteen, ja tästä raosta virtasi valon säde sairaan kasvoille
ja levitti niille omituisen hohteen, joka heijastui takaisin päänalusen
viereisellä jakkaralla olevasta hopeakannusta.
Tästä valonhohteesta näki Olavi Kristinan silmien suuntautuvan
itseensä, ja hän uskalsi tuskin hengittää. Veri syöksähti sydämeen.
Tämä katse oli kuin ilmestys.
Mutta katsetta seurasi hymy, raukea ja heikko, mutta kuitenkin hymy, ja
hymyä seurasivat sanat.
"Olavi, sinäkö se olet?" kuiskasi Kristina niin tyynesti ja
rauhallisesti kuin olisi kuiskannut toiselta puolen hautaa.
Olavi lankesi polvilleen hänen vuoteensa viereen ja nojasi tunteidensa
valtaamana päänsä vuoteen reunaan. Kysymys uudistui, ja silloin välähti
Olavin mielessä salaman tapainen aavistus, että se oli palaavan elämän
viesti. Sairas kohotti katseensa. Hymy oli jälellä kalpeilla huulilla
ja pilkisteli ihanista silmistä.
"Kristina", kuiskasi hän hiljaa vastaan, "palaatko taasen luokseni?"
Samassa avautui ovi ja mestari Johannes astui sisään. Hymy leikki
hänenkin huulillaan, kun hän näki sairaan tyynen, kuumeettoman katseen.
"Nyt voitte toivoa, mestari Olavi", sanoi hän. "Mutta nyt tarvitaan
myös enemmän varovaisuutta kuin koskaan."
Hän antoi sen jälkeen muutamia määräyksiä, jollaikaa vanha palvelijatar
palasi. Hän kuunteli elävällä tarkkaavaisuudella, mitä mestari Johannes
sanoi, ja vuodatti ilokyyneleitä nähdessään, minkä käänteen sairaus oli
tehnyt. Sillä hän oli sydämestään kiintynyt tyttöparkaan, jonka hän oli
saanut hoitoonsa.
Mestari Johannes otti Olavin mukaansa lähtiessään, sillä hänen
luullakseen oli vaarallista häiritä palaavaa henkeä, ja helpostihan
saattoi Olavin ja Kristinan välillä tulla lausutuksi sanoja, jotka
häiritsisivät sitä lepoa ja rauhaa, mitkä nyt ennen kaikkea olivat
hänelle välttämättömät.
Ulommassa huoneessa tapasivat he vanhan uskotun palvelijan, joka oli
eräänlainen hovimestari. Hän näytti äärimmilleen huolestuneelta ja
kulki kiivaasti edestakaisin salissa. Olavi ja mestari Johannes
katsoivat kummastuneena häneen.
"Onko tapahtunut jotakin, mikä on teitä niin kiihdyttänyt?" kysyi
edellinen.
"On", vastasi hovimestari, "pelkään että siitä sukeutuu ankara
rajuilma... Tänne tuli muuan vanha mies, aivan hetkistä ennen teidän
tuloanne, mestari Johannes, ja kysyi, oliko Kristina Pietarintytär
tässä talossa. Vastasin, että kyllä hän oli, mutta hän oli sairas ja
makasi kuolemaisillaan. Se ei merkinnyt mitään, arveli hän, hän oli
tämän lähin sukulainen ja holhooja ja täytyi hänen tavata neitsyttä,
vaikkapa tämä olisi aivan viimeisillään. Olin antamaisillani perään,
mutta silloin tuli Gunilla äiti parhaaseen aikaan ja sanoi jyrkästi,
ettei kukaan saanut tulla sairaan luo, sen oli kieltänyt sekä rouva
Kristina että mestari Johannes, sanoi hän... Minun täytyi väkivallalla
viedä ulos vanha mies", lisäsi hovimestari, "ja se huolestuttaa minua,
sillä hän vetosi piispa Hannuun ja pyhään kirkkoon ja sanoi, että
neitsyt oli nunna ja että ikuinen kirous kohtaisi minut ja jalon
rouvani, rouva Kristinan, jos uskaltaisin... Mutta minä uskalsin... Se
tapahtui teidän käskystänne, mestari Olavi!"
"Hyvä, vanhus!" vastasi Olavi ja tarttui hovimestarin käteen. "Se
kirous on kyllä oleva helppo kantaa, jättäkää se minun huolekseni."
"Ja muistakaa", lisäsi mestari Johannes, "ettei kukaan vieras, ken
tahansa lieneekin, saa ilman minun suostumustani päästä sairaan luo..."
"Hän elää siis?" kysyi vanha palvelija.
"Hän elää!" vastasi mestari Johannes. "Ja Jumalan avulla on hän tuleva
terveeksi jälleen, jollei häjy vihollinen pääse väliin."
"Luottakaa minuun, voitte huoletta sen tehdä", vakuutti hovimestari.
Olavi ja mestari Johannes lähtivät. Ja siitä päivästä virtaili
ikäänkuin uusi elämä Olavin lävitse. Päivä päivältä säteili hänen
silmänsä kirkkaammin, ja raittiimpi puna virkosi hänen poskilleen.
Mutta se ei ollut myrskyistä, rajua iloa, vaan sitä hiljaista riemua,
joka leviää sieluun, kun ihminen tietää, että niin hyvä kuin pahakin
tulee Jumalalta. Mutta sen valon rinnalle, jonka toivo Kristinan
parantumisesta levitti hänen elämäänsä, kohosi synkkä varjo, -- mies,
joka oli näyttäytynyt rouva Kristinan luona, ja joka ei voinut olla
kukaan muu kuin Gert Bryningh. Häntä ajatellessaan näki Olavi
mielikuvituksessaan tuhansia vaaroja, ja niiden arveluttavuus kasvoi,
mitä enemmän hän muisteli sitä kylmäveristä julkeutta, jolla tämä mies
saattoi ryhtyä ja ehdottomasti ryhtyisi toimiin päämääränsä
saavuttaakseen.
Sillä välin tuli Kristina päivä päivältä yhä paremmaksi, ja uhkaava
pilvi, joka väikkyi hänen ylitsensä hänen sukulaisensa muodossa, näytti
väistyneen. Häntä ei näkynyt eikä kuulunut sen jälkeen, kun hänet oli
niin tylysti käsketty poistumaan ensi päivänä. Tämä ei kuitenkaan
estänyt häntä milloin tahansa sukeltamasta esiin, kentiesi juuri
silloin kun häntä vähimmin odotettiin. Ei ollut mikään varmaa,
ennenkuin Olavi oli vienyt Kristinan kotiinsa vaimonaan. Niin pian kuin
sairas siksi toipui, että Olavi saattoi puhua hänelle tästä, teki hän
sen, ja varmuus tässä suhteessa näytti melkein jouduttavan hänen
täydellistä parantumistaan. Olavi ja hän puhuivat yhdessä rouva
Kristinalle tästä tärkeästä asiasta, ja hän suostui heidän
toivomukseensa, yhtyen heidän mielipiteeseensä siinä, että tämä oli
ainoa tapa suojella Kristinaa kaikelta vaaralta. Ja hääpäiväksi
määrättiin septuagesima, sunnuntai, joka tänä vuonna sattui helmikuun
12 päivän kohdalle.
Rouva Kristina kyllä antoi ikäänkuin muistutuksena sen neuvon, että
mestari Olavin oli ensin kysyttävä kuninkaalta, mutta hän hylkäsi tämän
neuvon sellaisella lujuudella ja varmuudella, joka suuressa määrin
herätti rouva Kristinan kummastusta ja ihailua.
"Kuinka, olisiko minun kysyttävä kuninkaan neuvoa asiassa", sanoi hän,
"jossa Jumala itse on kerta kaikkiaan ilmottanut järkähtämättömän
tahtonsa?"
"Ajan olosuhteiden tähden", arveli rouva Kristina.
"Ei", vastasi Olavi. "Siinä pidämme lujasti päätöksestämme, Kristina ja
minä ... kun me täytämme Jumalan käskyn, olemme hänen suojeluksessaan,
mikä voikaan silloin olla meille turmioksi?"
Silleen se jäi, ja tärkeä päivä koitti. Häät olivat valmistetut mestari
Olavin kotiin, ja vanha äiti Kristina käveli niin päättäväisesti sinne
tänne, iloisena ja levotonna samalla kertaa, sillä hän ei sentään
voinut koskaan oikein hyväksyä tätä avioliittoa. Rouva Kristina
Gyllenstjerna ja mestari Johannes ynnä Tukholman pormestarit ja pari
ylhäisimpiä raatimiehiä, samoin kuin puhelias hansikkaantekijä, joka
asui talossa, olivat kutsutut vieraiksi. Mestari Olavin ystävän,
Suurkirkon kirkkoherran, herra Mikaelin piti toimittaa vihkiminen.
Äidinsydän pamppaili sentään ylpeydestä, kun vaimo Kristina näki
Ruotsin viimeisen valtionhoitajan lesken astuvan hänen kotinsa
kynnyksen ylitse. Hän niiasi syvään ja rohkeni tuskin kohottaa
katsettaan jaloon rouvaan, joka hymyili niin ystävällisesti ja taputti
häntä olalle. Tultuaan morsiamen luo sulki rouva Kristina hänet
syliinsä ja suuteli häntä.
"Jumala siunatkoon sinua, lapsi", sanoi hän. "Ja tule niin onnelliseksi
kuin hyvä sydämesi ansaitsee."
Sitte tarttui hän hänen käteensä ja vei hänet suurempaan huoneeseen,
jossa sulhanen odotti. Tämä oli ensimäinen ulkoa tullessa, ja sen
molemmin puolin olivat Olavin ja hänen äitinsä yksityiset huoneet.
Siinä oli kapeaan kujaan päin kaksi ikkunaa ja vastapäätä niitä oli
ovi.
Nyt vei rouva Kristina morsiamen perälle, nyt yhtyi heihin Olavi, ja
kirkkoherra alotti juhlallisen toimituksen. Huoneessa oli niin
hiljaista, että saattoi kuulla oman sydämensä sykinnän. Tämä olikin
paljo merkitsevä hetki, eikä kukaan voinut olla ajattelematta tämän
tapahtuman rohkeutta ja vaarallisuutta. Sellainen on tavan ja
ennakkoluulojen voima, että parhaimmatkin ihmiset arastelevat ratkaisun
hetkenä, vaikkakin he täysin tunnustavat oikeaksi sen, mikä on
tekeillä.
Silloin, juuri kun pyhät vahvistussanat piti lausua ja sormukset
vaihtaa, kuultiin askeleita portaissa, ovi temmattiin auki jymyllä, ja
pitkä, laiha olento, jolla oli harmaa tukka ja hurjat, uskonkiihkoiset
silmät, astui sisään, kintereillään muuan harmaaveli ja muuan
dominikaanimunkki, joka viimeksimainittu pian tunnettiin priori
Robertiksi Vesteråsista.
Kaikkien silmät kiintyivät tulijoihin. Rouva Kristinan posket
kalpenivat, kun hän vanhan miehen tunsi Gert Bryninghiksi, ja muutkin,
vaikkeivät tunteneet miestä, aavistivat jotakin häiritsevää tulevan
tapahtumaan. Morsian ja sulhanen kääntyivät katsomaan, mutta Olavi
viittasi kirkkoherralle, että tämä suorittaisi toimituksen loppuun.
"Kuninkaan ja kirkon nimessä, lopettakaa tämä rikoksellinen ilveily!"
huudahti Gert Bryningh, ja kun kirkkoherra ei näyttänyt tahtovan kuulla
häntä, tempasi hän esille kaksi paperia, joita hän piti koholla päänsä
yllä.
"Täällä on kuninkaan kirje", sanoi hän. "Tulen suoraa päätä Upsalasta.
Täällä on myös neitsyt Kristinan lupaus, että hän vapaasta tahdostaan
tulee Vadstenan luostariin. Kysyn sinulta kirkkoherra Mikael, onko
sinulla rohkeutta suorittaa vihkiminen loppuun?"
Kirkkoherra katsoi hämillään morsiuspariin, rouva Kristinaan ja muihin
häävieraihin. Morsian oli valkoinen kuin lilja ja vavisten painautui
hän Olaviin kiinni, kätkien kasvonsa hänen rintaansa vasten. Olavi
kääntyi ympäri rauhanhäiritsijää kohden.
"Puhutte kuninkaan kirjeestä, missä teillä on se?" kysyi hän
tyyneydellä, joka tarttui kaikkiin läsnäolijoihin.
"Täällä, täällä", vastasi Gert. "Tässä on kuninkaan kirje ja käsky,
että teidän on lykättävä häänne siksi, kunnes hän saa tutkia asian ...
ja tässä on neitsyen lupaus ... sitä ei voi ottaa takaisin, sitä ei voi
peruuttaa ... se on kirjotettu, kuten näette ja todistettu, ja te
rouva Kristina ette suinkaan voine kieltää omaa käsialaanne... Kaikki
vastarinta on turhaa, minulla on kuninkaan väkeä mukanani, ja jollette
tahdo hyvällä, niin on se tapahtuva voimalla!"
Olavin silmissä leimahti kuluttava tuli, ja hän koetti ponnistaen
kaikki voimansa hillitä sen myrskyn, joka alkoi raivota hänen
sisällään. Siihen vaadittiin sellainen voima, jota hänellä ei tällä
hetkellä näyttänyt olevan vallassaan, ja kenties olisi hetkellinen
puuska saattanut hänet pois suunniltaan, jollei rouva Kristina olisi
ehättänyt hänen edelleen.
"Unhotatte, Gert Bryningh", sanoi hän ominaisella maltillaan ja
ryhdillään, "unhotatte, että niistä, jotka ovat todistaneet tämän
kirjoituksen, johon viittaatte, yksi on ilmeinen kavaltaja ja toinen
salainen, jota häntäkin voidaan syyttää minä hetkenä tahansa."
"Kuka voi, ankara rouva?" kysäsi Gert pirullisesti hymyillen..
"Minä!" vastasi morsian ja astui askelen eteenpäin Olavin rinnalta.
Rouva Kristinan sydämystynyt huomautus oli herättänyt Kristinassa
rohkeutta. Hän tunsi itsensä vahvaksi, hän voi avoimin silmin käydä
sitä vaaraa vastaan, joka nyt uhkasi temmata hänet Olavin rinnalta.
"Kutsukaa väkenne", sanoi hän, "ja he vievät teidät kuninkaan vankina
linnaan! Minä syytän teitä kaikkien täällä läsnä olevain edessä
kurjaksi kavaltajaksi, joka on vehkeillyt kuningas Kustaata ja Ruotsin
valtakuntaa vastaan yhdessä hänen pahimpain vihollistensa kanssa."
"Älä puhu typeryyksiäsi tyttö", keskeytti hänet Gert kylmäverisesti.
"Niitä ei voida todistaa, ja jonkun kuuntelevan, alaikäisen tytön
ilmiannosta ei Ruotsin laki tuomitse vanhaa kunniallisessa
palveluksessaan harmaantunutta miestä. Ja nyt on minun
kärsivällisyyteni lopussa ... kummanko valitsette, mestari Olavi,
tahdotteko luovuttaa minulle Kristuksen morsiamen, jonka julkeasti
tahdotte tehdä omaksenne ... tai onko minun käytettävä sitä valtaa,
jonka kuninkaan kirje jättää käsiini?"
Hän piteli jälleen kädessään koholla kuninkaan kirjettä. Mutta
kenenkään huomaamatta oli muuan repaleinen ukko pujahtanut ovesta
sisälle ja kuullut vaihdetut sanat. Juuri Gertin nyt ojennettua
kätensä, hypähti ukko luo, ja ennenkuin kenenkään päähänkään oli
pälkähtänyt estää sitä, oli hän temmannut kuninkaan kirjeen Gertin
kädestä ja heittänyt sen tuleen, joka liekehti takassa. Gert ryntäsi
jälkeen, mutta liian myöhään, ja mieletön ukko tempasi tulikekäleen,
jonka hän uhkasi linkota päähän ensimäiselle, joka uskalsi tavottaa
kädellään palavaa kuninkaan kirjettä.
Gert pysähtyi vihasta vaahdoten, ja harmaaveli, joka tahtoi auttaa
häntä, pelästyi hänkin kuin olisi nähnyt jonkun kummituksen.
"Kirjotettu lupaus olisi saanut mennä samaa tietä", sanoi pelkäämätön
ukko kääntyen Gertiin, nähtyään liekkien täydellisesti hävittävän
kuninkaan kirjeen. "Mutta luullakseni siitä ei ole suurta vahinkoa,
vaikkapa se jää teidän käsiinnekin, ja sentähden voitte sen kyllä pitää
muistona tästä päivästä ja Kristina Pietarintyttärestä."
"Kutsukaa sisään kuninkaan miehet, veli", sanoi Gert kääntyen munkkiin.
"Tehkää se, harmaaveli ... tehkää se, mutta sitä ennen voitte kuulla
parisen sanaa, jotka minulla vielä on sanottavana. Mitä haette
täältä?... Voitteko täydellä todella uskotella kenellekään, että
neitsyen itsensä tähden ja hänen sielunsa parhaaksi tahdotte teljetä
hänet luostariin, tähän kaiken hyvän ja kunnollisen valkoiseksi
sivuttuun hautaan? Ainakaan ette voi sitä uskotella minulle, sillä
tässä asiassa olen katsonut kauvemmaksi kuin luulettekaan... Ei,
Ingevald Torstinpojan rahoja te tavottelette täältä ja ne voitte kyllä
saadakin, kun se kerran on neitsyen vapauden hinta..."
"Ingevald Torstinpojan rahoja!" mutisivat Gert ja harmaamunkki,
lisäten: "Mitä tarkotatte Ingevald Torstinpojan rahoilla, kuinka teillä
on niistä tietoa?"
"Koska olen karkotettu Pietari Peluri!"
"Pietari Peluri?" kysäsi Gert silmät selällään.
"Sanani voi todistaa se ainoa, joka tietää nuoruuteni vaiheet ...
nuoruuden ystäväni, pormestari täällä, jonka puoleen voitte kääntyä,
Gert Bryningh, ja tekin, harmaaveli. Holhoojavaltanne, Gert, on siis
lopussa ja tyttäreni suuri perintö kuuluu teille ja Vadstenan
luostarille."
Kalpeana ja vavisten kääntyi hän sitte morsiuspariin ja katsoi hetken
aikaa Kristinaan, joka hämillään ja kummissaan silmäili ympärilleen,
isään, Olaviin ja tämän vanhaan äitiin.
Mutta Pietari meni luo ja ojensi käsivartensa Kristinaa kohden, ja
rakkaus säteili päivänlämminnä itsepäisten kyynelten välitse, jotka
vierivät hänen poskiaan ja partaansa pitkin.
"Tällaiselta näyttää onneton isäsi, lapsi", sanoi hän... "Ei, ei, älä
tule lähelle, minulla ei ole mitään tekemistä kanssasi voituani
kurjuudessani valmistaa sinun onnesi... Ja sinä tulet onnelliseksi,
tunnen sen, tiedän sen, sillä tunnen mestari Olavin paremmin kuin hän
tietääkään. Rakas, rakastettu lapsi, sinä, joka pitkät vuodet olet
ollut minun lohdutukseni, iloni, onneni, vaikka olen sinua nähnyt ja
seurannut loitolta vain ... kuluneen elämäni synkkien varjojen keskellä
ei minulla ole mitään, johon voin nojautua tullessani tuomiolle tuonne
ylhäälle, ei mitään muuta kuin rakkauteni sinuun. En kuitenkaan tiedä,
tulenko minä miesparka sinne koskaan, mutta olen tunteva itseni
onnelliseksi, kun näen sinut valittujen joukossa Abrahamin helmassa...
Ja jos hän siellä ylhäällä tahtoo kuulla minua, hän, joka sydämet ja
munaskuut tutkii, niin on hän kyllä suojaava isällisellä kädellään
onnettoman Pietari Pelurin tytärtä!"
Kristina suli kyyneliin ukon puhuessa ja lankesi hänen kaulaansa, ja
Olavi hymyili lempeästi isän ja tyttären kohtaukselle. Mutta Pietari
oli tuskin tuntenut tyttärensä syleilyn, tuskin nähnyt hänen
kyyneltyneet silmänsä, ennenkuin hänet valtasi vavistus ja pelko,
ikäänkuin hän olisi tehnyt pyhyyden häväistyksen.
"Rakas, rakas lapsi", sanoi hän sammaltaen ja voiden tuskin hillitä
itseään, "tunnen taivaan sydämessäni ja kuitenkin tiedän, ettei minulla
ole siellä kotia. Ei, sinä et saa levätä isäsi rinnalla, lapsi ... sinä
et saa, kuulitko ... ah, sukulainen, sukulainen, miksi teit minulle
tämän, miksi tuomitsit minut maanpakoon kodistani, miksi panit hirveän
salvan minun ja omaisteni välille! Minä rakastin säveliä, lapsi, viulu
oli minulle rakas pienestä pitäen, elin elämääni yksikseni, ja
sävelten, jotka houkuttelin ilmoille, katsoin kuuluvan kaikille, kuka
tahansa niitä ymmärsi ja voi niistä nauttia... Niin tulin huonoon
seuraan, niin tuli rakkaus naiseen, halveksittuun, hyljittyyn,
karkotettuun olentoon, joka kuitenkin hurmaantui soitostani ja kykeni
uhraamaan itsensä kurjuudessaan sen puolesta, mitä katsoi todeksi ja
hyväksi. Tämä rakkaus karkotti minut sukulaispiiristäni ... olin yksin,
aivan yksin elämässä sinun ja veljesi äidin kanssa Kristina. Kävin
sukulaiseni, rikkaan Ingevald Torstinpojan luona kerran toisensa
jälkeen ja pyysin ja rukoilin häntä peruuttamaan ankaran tuomionsa,
mutta se oli turhaa, ja aina näin erään harmaaveljen hänen rinnallaan
synkkänä, äänetönnä ja tylynä, mutta niin kiinnijuotettuna sukulaiseeni
kuin rautakanki hänen ovensa takana... Eikö se ole totta, harmaaveli,
astukaa esiin ja katsokaa minua kasvoihin ja sanokaa, eikö se ole
totta!"
Harmaaveli seisoi kalpeana ja juhlallisena Gert Bryninghin rinnalla.
Heidän silmänsä paloivat kuten tuliset hiilet, mutta he eivät kyenneet
keskeyttämään vanhusta, jonka nouseminen kuolleista oli pannut heidät
aivan ymmälle. Pietari ei näyttänyt aikovankaan odottaa munkin
vastausta. Hän jatkoi:
"Rikas Ingevald tunsi vihdoin, että hänen oli jätettävä rikkautensa ...
kun olin hänen luonaan viime kerran, sanoi hän minulle tehneensä
testamenttinsa. Monta vihaista sanaa oli vaihdettu hänen ja teidän
välillänne, harmaaveli, ja Jumala antakoon ne teille anteeksi, mutta
ette tehnyt sukulaiselleni siten mitään hyvää, ettekä minullekaan,
vaikka alituiseen sanoitte niin. Vanha sukulaiseni oli kuitenkin
pohjaltaan hyvä sielu, mutta teidän alettuanne polkea hänen portaitaan
muuttui hän ... ken tiesi olisivat minun säveleni löytäneet tiensä
hänen sydämeensä, jollette supatuksinenne olisi tehnyt valkoista
mustaksi. Katso minua silmiin, harmaaveli Robert!... Sellaisena kuin
tässä seison, haastan sinut elävän Jumalan tuomioistuimen eteen vuoden
ja päivän kuluessa vastaamaan siitä, mitä olet tehnyt minulle ja
lapsilleni hänen, vaimoni, tähden, jonka pelastin sinun pauloistasi,
sinä kurja naisten häväisijä... Kostoksi siitä sinä houkuttelit vanhan
sukulaiseni testamentillaan murhaamaan minut, jos tahdoin pelastaa
perinnön lapsilleni... Kas, sentähden täytyi minun kadota, ja minä
katosin; vaatteeni tavattiin laiturilta eräänä aamuna, ja minä
harhailin ympäri maailmaa, ihmisten puhuessa juomarin onnettomasta
lopusta ja teidän laulaessa messuja luostarissanne sieluni rauhan
vuoksi... Oivallinen lohdutus, harmaaveli, nämä messut! Te olette
lihonnut, te, sukulaiseni rahoilla, minun madellessani pimeydessä ja
vaipuessani yhä syvemmälle lokaan ja syntiin. Kuitenkin on herra
kääntänyt hyväksi mitä te pahalla kylvitte..."
"Älkää olko niin varma siitä", sanoi Gert Bryningh, joka oli ehtinyt
selvitä hämmennyksestään. "Mitä sanotte, voisi kuka tahansa ilkeä
veitikka kadulta jutella meille... Olette liitossa tuon kerettiläisen,
mestari Olavin, Lusiferin sotapäällikön kanssa... Saatte kuitenkin
istua tornissa, kunnes armollinen herramme kuningas on asian tutkinut!
Niin helposti ette voi minua pettää."
Näin sanoen riensi hän ovelle ja huusi portaista alas. Kohta kuului
aseiden kalinaa portaista ja ovessa näyttäytyi joukko sotilaita.
Salissa vallitsi pelästys, joka oli lähellä epätoivoa. Olavi meni
sotilaiden luo ja kysyi heiltä, mitä he tekivät hänen kotonaan ja kenen
käskystä he olivat uskaltaneet tulla rauhaa häiritsemään. He
viittasivat linnanvoutiin, joka heidät oli asettanut piispan
tallimestarin käytettäväksi.
"Ihmeellisesti on silloin täytynyt asian muuttua", sanoi Olavi, "jos
kuninkaan sotilaat käyvät Linköpingin piispan asioilla, käsken teitä
heti paikalla poistumaan tästä talosta, tai muuten saatte sen kalliisti
maksaa."
Sotilaat katsoivat kysyvästi toisiinsa ja Gert Bryninghiin. Mahtava
tuttu ääni näytti tekevän heihin vaikutuksensa. Mutta Gert juoksi
perälle ja heitti kummastuttavalla voimalla morsiamen syrjään ja
tarttuen Pietari Pelurin käteen veti häntä ovea kohden. Rouva Kristina
otti huostaansa morsiamen, joka seisoi kalpeana ja niin epätoivoisena,
että oli pyörtymäisillään, pormestarin ja mestari Olavin koettaessa
ukkorukkaa vapauttaa. Olavin äiti seisoi mykkänä hämmästyksestä kaiken
sen johdosta, mitä hänen täytyi nähdä, eikä hän voinut vapautua
ajatuksesta, että tässä kaikessa näyttäytyi Jumalan rankaiseva käsi.
Silloin, metelin ja sekamelskan juuri ollessa ylimmillään ja oikean
käsikähmän puhkeutumaisillaan, näyttäytyi ovessa kookas olento. Hän oli
kuninkaan kansleri, herra Lauri Antinpoika.
Hänen ilmaannuttuaan vaipuivat kohotetut miekat ja pertuskat, ja mihin
hänen silmänsä sattuivat, siellä katseet vaipuivat maahan. Itse Gert
Bryninghinkin valtasi ihmeellisellä tavalla tämä äkillinen
ilmestyminen. Hän kalpeni ja tahtoi ikäänkuin hiipiä syrjään,
välttääkseen kanslerin teräväin silmien läpitunkevaa katsetta.
"Merkillisiä asioita näyttää täällä tapahtuvan!" sanoi hän. "Jollen näe
väärin, on täällä koristeltu häitä varten, mutta mitä tekevät kuninkaan
sotamiehet häätalossa? Te voinette antaa siihen vastauksen Gert
Bryningh. Kuka on tämä mies?" kysyi hän vihdoin, viitaten ukkoon, jota
sotamiehet pitivät keskellään.
Ukko parka, jonka voimat näyttivät loppuneen, seisoi siellä taasen
katse ilmeettömänä ja omituinen hymy huulilla. Näytti siltä, kuin hän
olisi jo tehnyt tehtävänsä eikä tämä kaikki enää ollenkaan koskisi
häntä. Kanslerin kysymyksen johdosta kirkastui kuitenkin katse, ja hän
tuli jälleen voimiinsa.
"Olen onneton miespoloinen", sanoi hän. "Tämän morsiamen tahdoin
pelastaa, sillä he tahtovat hänet haudata elävältä, nuo synkät miehet.
Mutta Jumala ei ole suonut minulle sitä iloa."
"Tämä vanha mies on Kristinan isä, mestari Lauri!" selitti Olavi.
"Jumala on siis kuitenkin tahtonut suoda sinulle sen ilon", sanoi
kansleri vilkkaasti. "Sulkekaa ovi, kukaan ei saa päästä ulos!" lisäsi
hän kääntyen sotamiehiin.
"Ja nyt, mestari Mikael", jatkoi hän, kun hänen käskynsä oli täytetty,
"nyt voitte päättää toimituksenne."
Näin sanoen tarttui hän Olavin käteen ja vei hänet mestari Mikaelin
eteen, ja rouva Kristina teki samoin morsiamelle, jonka jälkeen
vihkiminen päätettiin. Kaikkien tarkkaavaisuus oli vireillä, ja
monissa silmissä loistivat kyynelet. Mutta Pietari parka, hän, joka
tahtoi uhrata elämänsä lapsensa edestä, mutta joka vapisi hänen
pelkästä kosketuksestaankin, hän vetäytyi syrjään erääseen huoneen
nurkkaan ja kenenkään näkemättä lankesi polvilleen saattaen tuskin
tukehuttaa nyyhkytystään lujasti painamalla kulunutta lakkiaan
kasvojaan vasten.
Kun pyhä toimitus oli päätetty, kääntyi kansleri sotamiehiin.
"Kuninkaan nimessä käsken teitä vangitsemaan tämän Gert Bryninghin",
sanoi hän.
"Herra Lauri ... Herra Lauri!" huudahti Gert. "Muistakaa toki, että
olen Linköpingin piispan miehiä!"
"Ja vaikka olisitte Rooman paavin miehiä, makaatte tornissa tänä yönä",
vastasi kansleri ankarasti. "Olette ilmiselvästi kulkenut valheen ja
petoksen tietä, vanha mies! Kirjeen, jonka saitte kuninkaalta käsiinne,
saitte neitsyen suojelemista ettekä hänen vainoomistaan varten, ja
alotittehan suoraa väkivaltaa täällä mestari Olavin kodissa. Ja
tiedättekös, Gert Bryningh, teidän lävitsenne on nähty. Olette
kulettanut salaisia viestejä kapinallisten piispojen ja Severin Norbyn
välillä, ja Ruotsin valtakunnan ja kuninkaan kavaltajaa ei suojele
mikään piispankaapu, vaikkapa se lepäisi mahtavammillakin hartioilla
kuin Linköpingin piispa Hannun!"
Käsky pantiin heti toimeen, ja pian oli jälleen tyyntä ja hiljaista
häätalossa.
Mutta uuninnurkassa lepäsi vielä vanha Pietari polvillaan. Kristina,
hän se ensiksi näki polvistuvan miehen nurkassa, ja hän tarttui Olavin
käteen ja meni hänen luoksensa. He eivät tahtoneet häiritä vanhusta,
mutta hän oli liikkumaton, ja kun Olavi katsoi häntä syrjästä päin,
olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat. Hänen päänsä nojautui seinää
vasten, mutta hän piti vielä lakkiaan molemmin käsin painettuna
kasvojaan vasten.
Olavi kumartui ja tutki lähemmin, kuinka ukon oli laita. Hän oli
kuollut.
Olavin silmästä vierähti kyynel hänen noustessaan ja tarttuessaan
Kristinan käteen.
"Hän on kuollut, isäsi", sanoi hän. "Surun ja kurjuuden on hän
kestänyt ... iloa hän ei voinut kestää!"
Nousi yleinen hälinä. Mutta Olavi ja Kristina lankesivat polvilleen
ukon vierelle, ja Olavi luki syvällä liikutuksella rukouksen manan
maille muuttaneen sielunrauhan puolesta.
Noustuaan sulki hän morsiamensa syliinsä.
"Siitä sielumessusta", sanoi pormestari mennen Olavin luo, "iloitsee
vanha Pietari enemmän, siellä missä hän nyt on, kuin kaikista munkkien
lauluista, joita he hänelle laulavat varastetun kullan edestä."
Kansleri seisoi aivan vieressä ja kuuli pormestarin sanat, jonka
johdosta hän kysäisi, mitä hän oli niillä tarkottanut, ja kun hänelle
oli se selitetty, sanoi hän:
"Se kulta ei kauvaksi jääne munkkien huostaan, jos vain me, kuningas
Kustaa ja minä, elämme vielä muutamia vuosia."
* * * * *
Kului muutamia päiviä. Mestari Olavi ja hänen vaimonsa elivät ne
hiljaisessa rauhassa, kehottaen toisiaan rohkeuteen ja luottamukseen
siinä taistelussa, joka epäilemättä uhkasi heitä paavilaiselta taholta.
Vanha Pietari haudattiin torstaina häiden jälkeen, ja kansleri itse
saattoi hänen tomuaan hautaan, saatuaan tietoonsa hänen elämänsä
tarinan.
Heidän erotessaan haudalla tarttui kansleri Olavin käteen ja sanoi:
"Myrsky tulee, Olavi, mutta ole huoletta, me tulemme voittamaan, sillä
Herran sana on totuus!"
Ja seuraavana päivänä kutsuttiin Olavi kuninkaan luo. Hän oli tulta ja
liekkiä. Piispa Hannulta oli tullut kirjeitä Olavin avioliiton
johdosta, se oli pahennus koko maalle eikä voinut tietää, eikö se
kantaisi samoja hedelmiä kuin uudestakastajain levottomuudetkin olivat
uhanneet saada aikaan.
Mutta Olavi kuunteli tyynesti suuttunutta kuningasta, ja kun tämä oli
kuohunut kuohuttavansa, esitti hän selvästi ja sitovasti, kuten kerran
ennen kanslerille, mikä hänet oli saattanut ottamaan tämän askeleen, ja
kuningas tyyntyi verrattain pian.
"No hyvä", sanoi hän, "saatte vastata puolestanne, mestari Olavi!"
Ja Olavi lähti.
Illalla istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa käsitöineen takkavalkean
ääressä, ja hän itse luki muuatta valmista kappaletta raamatun
käännöksestä, kun eteisestä kuuluivat voimakkaat askelet, jotka
pysähtyivät sen huoneen ovelle, missä he olivat.
Ovi aukeni, ja kuningas astui sisään kanslerin keralla.
Voimme helposti käsittää asukkaiden kummastuksen ja hämmästyksen. Itse
äitivanhuskin, joka kuitenkin piti esikoistaan niin ylhäisenä, joutui
aivan pois suunniltaan nähdessään kuninkaan astuvan hänen poikansa
asunnon kynnyksen ylitse.
Kuningas tervehti ystävällisesti, taputti vapisevaa mummoa olalle ja
kääntyi sen jälkeen Olaviin.
"Olette urhea soturi, mestari Olavi", sanoi hän hymyillen. "Mutta
puhuteltuani mestari Lauria olen havainnut teidän olevan oikeassa. Niin
sen täytyy olla, se on isku vanhan lahon puun juureen. Tuossa on
käteni, mestari, voitte luottaa minuun mitä tapahtuneekin."
"Jumala varjelkoon teitä, armollinen herra!" vastasi Olavi katsoen
kunnioittavasti, mutta lämpimästi kuninkaaseen. "Jumala varjelkoon
teitä evankeliumin ja Ruotsin valtakunnan tähden."
"Kas niin, mestari!" jatkoi kuningas. "Ei mitään kursailuja nyt ...
ettekö sitte ole vaimoltanne saanut tietää, että olen luvannut hänelle
kuninkaallisen suojelukseni. Te pakenitte minua, ikäänkuin ette olisi
voinut luottaa sanoihini, muistatte kai vielä, parisen kuukautta
takaperin Stegeborgissa. Teettekö nyt samoin?"
Kristina painoi katseensa lattiaan eikä tiennyt, mitä hänen oli
vastattava armolliselle kuninkaalle. Mutta tämä tarttui hänen käteensä
ja painoi kallisarvoisen sormuksen hänen sormeensa.
"Tässä on teille muisto Stegeborgin ritarilta!" sanoi hän ja lisäsi
liikutettuna: "Onnea ja siunausta toivottaa teille vilpittömästi
Ruotsin kuningas!"