"Minun uskoni on", sanoi Tukholman kaupunginkirjuri, mestari Olavi,
eräälle Tukholman porvareista, samalla sysäten tuolin loitommaksi
paperien ja kirjotusten peittämästä pöydästä ja nousten seisaalleen,
"minun uskoni on, että sillä vyyhdellä, jota nyt vyyhdetään
Taalainmaassa, ovat pitkät langat. Mikä on totta ja mikä ei keskenään
ristiriitaisissa huhuissa, sen saa tulevaisuus näyttää, mutta yksi on
varma, se, että ken on luullut voivansa leikkiä armollisen herramme,
kuninkaan kanssa, häntä ei pidellä pehmein kourin, ja saattepas nähdä,
pormestari, että leikki saa pelottavan lopun."
"Aika on kuitenkin vaikea, vaikeampi kuin on ollut miesmuistiin",
vastasi pormestari.
"Ja te luulette, että se muuttuisi paremmaksi, jos herra Severin tulisi
peräsimeen tai jos ankara kuningas vetäytyisi syrjään; ikäänkuin sade
ja päiväpaiste, tai sota keisarin ja kuninkaan välillä Ranskassa
vaihtelisi Ruotsin hallitsijan toivomusten mukaan."
"Jumala varjelkoon meitä, mestari Olavi", sanoi pormestari pelästyneenä
ja veti verkakaapuaan yhteen mahansa ylitse, jotta hopeavitjat
hänen kaulassaan kalisivat, "Jumala varjelkoon meitä moisesta
onnettomuudesta, että tuo hirmuvaltijas palaisi tänne takaisin, mutta
minä ajattelin juuri niitä pitkiä lankoja. Rouva Kristina
Gyllenstjernan ja hänen poikansa, nuoren herra Niilo Steninpojan
nimi..."
"Ei sanaakaan näistä valtakunnan vihollisten yhteydessä!" huudahti
tuittupäinen mestari Olavi ja löi pormestaria olalle. "Kuinka voitte
siunaaman aikaakaan luulla, että Kristina Gyllenstjerna... Paremmin
pitäisi Tukholman pormestarin ja neuvoston tuntea hänet ja pyhempi
pitäisi hänen muistonsa olla tässä kaupungissa..."
"Olette oikeassa, olette oikeassa, mestari Olavi, en voi uskoa moisia
puheita, mutta niitä kulkee kuitenkin miehestä mieheen. Eikö viime
kesänä sanottu, kun uudestakastajat majailivat täällä, että he
tahtoivat muokata maata, jotta se joutuisi kuningas Kristianin
käsiin... Mitä tulee uskoa ja mitä ei tule uskoa kaikesta, mikä tahtoo
käydä kovan rahan nimellä?"
"Uskokaa Jumalaan ja kuninkaaseen, se on minun neuvoni! Saatte nähdä,
että hän tekee yhtä pikaisen lopun metelistä Taalainmaassa kuin hän
puhdisti pääkaupunkinsa uudestakastajista palattuaan Malmönmatkaltaan!"
"Siinäpä se on, mestari Olavi! Ettekö tekin sillä kertaa pitänyt
kuparia kultana ja ettekö väliin saanut olla lujilla, kuten itse olette
sanonut, sekä te että Suurkirkon kirkkoherra Mikael?"
"Niin se on ... kuningas Kustaa on kiihkeä, eikä hän voinut uskoa, että
herra Mikael ja minä olimme tehneet mitä voimme hillitäksemme
raivoavain miesten vallattomuutta. Mutta sanon teille, kuten sanoin
kuninkaalle, kun minut hänen palaamisensa jälkeisenä päivänä kutsuttiin
linnaan, että paholainen käyttäytyy väliin ikäänkuin hän olisi
valkeuden enkeli. Vapaus, jota he saarnasivat, -- luulin ensin, että se
oli samaa vapautta, jota itsekin saarnasin, kunnes silmäni avautuivat,
kun näin, mihin heidän oppinsa vei. Eikö samoin ollut laita entisen
opettajani Melanchtoninkin, kuten viestit Wittenbergistä ovat varmana
kertoneet? Eikö hänkin seisonut hämillään katsellen, tietämättä, oliko
uusi liike totuuden hengen hedelmä?"
"Hänen armonsa kuningas tukki kuitenkin tien saksalaisilta
saarnaajilta, ja tuskin kukaan uskoi, kun he istuivat täällä
vankeudessa, että he pääsisivät sieltä hengissä. Näin heidät, kun he
vetäytyivät matkoihinsa. Heidän nenänsä oli noin vain kohtalaisen
korkealla."
Tämän keskustelun aikana oli Olavi järjestänyt monet kirjotukset ja
sysännyt tuolin pöytään kiinni. Hän otti nyt lakkinsa ja kulki
pormestarin rinnalla suuren raastuvan lävitse, jossa he olivat, ovea
kohden. Ovella kohtasivat he muutaman linnan palvelijoista, joka
kunnioittavasti jätti Olaville kirjeen.
"Kuninkaan lähettiläs tuli nyt iltapäivällä Upsalasta", sanoi
palvelija, "ja herra Pietari Hård lähetti minut heti tuomaan tämän
teidän käsiinne."
Palvelija kumarsi ja läksi, Olavin murtaessa kirjettä auki ja alkaessa
sitä lukea.
"Minun täytyy viivyttelemättä lähteä Upsalaan", sanoi Olavi luettuaan
kirjeen lävitse. "Kirje on Lauri-kanslerilta."
"Mitä on tekeillä, mestari Olavi, te näytätte niin vakavalta kuin olisi
kysymys jostakin mitä tärkeimmästä."
"Tärkeästä kyllä, mestari Bengt, on kysymys taistelusta..."
"Taistelusta?" toisti hyvinvoipa pormestari suurin silmin.
"Kuten sanoin, on kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta ...
siitä, ollako vai ei olla."
"Aivanhan pelästytätte minut, mestari Olavi .. ovatko taalalaiset
hyökänneet Upsalaan ... onko kuningas vangittu?"
"Pahempaa, pormestari ... on kysymys siitä, voittaako Kristus vai
Antikristus... Vihollinen on mahtava, ja taistelu tulee ankaraksi,
mutta Jumala on sittekin mahtavampi eikä hän hylkää sotureitaan."
"Herra antakoon teille armonsa ja voimansa, mestari Olavi!" sanoi
hartaasti pormestari, joka oli lämpimästi kiintynyt Olaviin. "Milloin
lähdette taipaleelle?"
"Huomisaamuna varhain tahdon jättää Tukholman."
Molemmat miehet laskeutuivat alas portaista ja jättivät raatihuoneen
sekä erosivat pian, kulkien kukin suunnalleen. Päivä alkoi jo olla
illoillaan ja ilta hämärtyi Olavin saapuessa kotiinsa, joka oli
mustaveljesluostarin ja pyhän Gertrudin kokoushuoneen läheisyydessä.
Hänen astuessaan arkihuoneeseen istui hänen äitinsä, vanha vaimo
Kristina Laurintytär, rukkinsa ääressä takan edessä, jossa leimusi
suuri valkea. Vaimo hyräili hiljakseen kehrätessään, mutta Olavin
tullessa pysähdytti hän rukkinsa toisella kädellään ja asetti toisen
silmilleen, nähdäkseen paremmin kuka tulija oli.
"Oletko se sinä, Olavi?" kysyi hän.
"Olen", vastasi poika. "Tulen suoraa tietä raatihuoneelta ja
huomisaamuna täytyy minun lähteä kuninkaan luo Upsalaan."
"Kuninkaan luo!" huudahti mummo puoleksi kysyvällä, puoleksi
eräänlaista ylpeyttä ilmaisevalla äänellä. Mutta mitään selvää
kysymystä lähdön syystä ei hän tehnyt. Hänestä ei oikeastaan tuntunut
niinkään ihmeelliseltä, että hänen poikansa kutsuttiin kuninkaan luo.
Aikansa polttavista kysymyksistä tiesi hän, että hänen esikoisensa oli
yhdellä ensi sijoista, että kaikkein silmät olivat kiinnitetyt häneen,
ei ainoastaan niiden, jotka suosivat uutta oppia, vaan ken tiesi vielä
enemmän niiden, jotka vielä polvistuivat pyhimysten ja monstranssien
edessä.
Vanha mummo oli kyllä monet kerrat pelännyt, ei sitä korkeutta, johon
Olavi oli kohonnut, -- sillä äidin mielestä poika harvoin kohoaa
kylliksi korkealle, ei myöskään sitä taistelua, jota hän siellä
taisteli miltei yksikseen maailmaa vastaan, mutta hänen mielensä
valtasi väliin epäilys, oliko hänen poikansa asia todellakin hänen
henkensä uhraamisen arvoinen. Hän oli itse ollut näkemässä myrskyistä
meteliä Suurkirkossa, eikä hän unhottanut koskaan, kuinka hänen
poikansa kannettiin puolikuoliaana kotiin samana sunnuntaina, jona
Kristina Pietarintytär läksi pois sukulaisensa mukana.
Ei ole ihmeteltävää, että sellaisia epäilyksiä saattoi saapua. Poika
iski lujalla kädellä kaikkeen, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut
hänen kunnioituksensa ja jumaloimisensa esineenä. Häntä arastelutti
Jumala, jota hän saattoi puhutella omalla kielellään. Sellainen Jumala
oli häntä liian lähellä, oli aivan hänen yllään, ja hän tunsi
kaipaavansa latinalaisten laulujen viikunanlehteä. Mutta sitte luki
poika hänelle Jumalan ilmotetusta sanasta, kuinka hän rakasti ihmisiä
kuin isä lapsiansa ja kuinka hän lähetti ainoan poikansa maailmaan
kärsimään ja kuolemaan ihmisten syntien tähden. Ja kun poika esitti
hänelle, kuinka paavilaiset olivat väärentäneet Jumalan puhtaan sanan,
kuinka he tahtoivat kätkeä Jumalan ihmisten tekemäin kuvien taakse,
jotka estivät hänet näkymästä ja ottivat itselleen sen, minkä ihmiset
muuten olisivat omistaneet Jumalalle, silloin hälvenivät epäilykset, ja
hän rukoili Jumalaa omalla äidinkielellään ja siunasi häntä, joka oli
valinnut hänen poikansa aseekseen puhdistamaan sitä rikkaruohoa, joka
erotti ihmisen taivaasta.
Hänen poikansa kutsuminen Upsalaan ei hänen mielessään voinut herättää
muuta kuin iloa. Ei voinut olla kysymys muusta, arveli hän, kuin
kuninkaan auttamisesta piispoja ja kaikkia niitä vastaan, jotka
tahtoivat estää valon pääsemästä Ruotsin maahan, ja tämä täytti hänen
sydämensä ylpeydellä ja ilolla, vaikkakin hän katsoi velvollisuudekseen
hillitä tätä iloa ja kätkeä sen sydämeensä. Olavin lähtö Upsalaan
taasen johdutti hänen mieleensä nuoremman poikansa Laurin, veljensä
rinnalla verrattain vaatimattoman ja huomaamattoman koulumestarin
Upsalassa.
"Sittehän voit tervehtää Lauria", sanoi hän, alkaen taasen panna
rukkiaan liikkeeseen. "Luulen, että hänenkin aikansa on kerran tuleva."
"Niin luulen minäkin", vastasi Olavi. "Mutta hänen hiljainen ja
rauhallinen luonteensa ei ole sovelias taisteluun. Vasta kun vihollinen
on voitettu ja tarvitaan uuden järjestäjää, silloin saatte nähdä, äiti,
että Lauri on mies paikallaan, ja te voitte elää vielä sinä päivänä."
"Tapahtukoon Herran tahto!" sanoi mummo.
Sitte oli huoneessa hiljaista hetkisen. Rukki hyrisi ja Olavi käveli
edestakaisin kädet selän takana. Vihdoin hän seisattui äitinsä eteen ja
katsoi häneen.
"Missä ovat nyt ajatuksesi, poika?" kysyi äiti kohottaen katseensa.
"Hm ... ajattelen teitä", vastasi Olavi surumielisesti hymyillen, "ja
sitte..."
"Ajattelet Kristinaa!" lisäsi äiti.
Poika nyökkäsi myöntävästi ja kääntyi poispäin alkaen jälleen kävelynsä
edestakaisin, ja äiti oli näkevinään, kuinka hänen silmänsä loistivat
sisäisestä liikutuksesta, jonka hän tahtoi salata. Mutta hän ei
tahtonut virkkaa mitään siihen asiaan. Hän tiesi hyvin, että jokainen
kosketus, vaikka kuinkakin hellä, teki kipeää. Tämä asia oli ollut
hänen syvien epäilystensä esineenä, eikä hän ollut, huolimatta siitä,
että hänen täytyi myöntää poikansa olevan oikeassa ja nojaavan
menettelyssään kieltämättömän selvään Jumalan käskyyn, voinut päästä
varmuuteen ja tyytyä ajatukseen, että poika menisi naimisiin, hän,
jolle vihityt kädet olivat antaneet ensimäisen papillisen vihkimyksen.
Hänet oli nimittäin hänen Wittenbergistä palattuaan sittemmin Tukholman
verilöylyssä mestattu piispa Mats Gregerinpoika vihkinyt diakoniksi,
joka oli ensi askel papiksi tulemiseen. Mestari Olavi ei ollut vielä
vihitty papiksi.
Historiasta on tunnettu että nämä molemmat veljekset, Olavi ja Lauri,
jotka tulivat Ruotsin kirkon uudistajiksi, olivat sepän poikia
Örebrosta, missä he saivat ensimäisen opetuksensa Örebron
karmeliittiluostarin munkeilta. Täältä lähetettiin heidät Strengnäsin
luostarikouluun, ja sieltä matkusti Olavi ulkomaalle ja opiskeli
Wittenbergin yliopistossa, jonka ylioppilasmatrikkelissa vuodelta 1516,
joka vielä on tallella, hänen nimensä esiintyy, mutta ei veljen. Siitä
nähdään, että ainoastaan vanhempi veli on nauttinut Lutherin ja
Melanchtonin opetusta Wittenbergissä, joko siksi, ettei vanhemmilla
ollut varoja kustantaa molempia sinne tai muista syistä. Helmikuun 10
päivänä 1518 seppelöitiin Olavi filosofian maisteriksi ja palasi
seuraavana vuonna kotiin, Ruotsiin, jossa hän saapui hiippakuntansa
piispan luo, mikä otti hänet kanslerikseen ja vihki hänet diakoniksi.
Olavi oli silloin kolmenkolmatta vuotias.
Veli Lauri, josta sitten tuli Ruotsin arkkipiispa, oli näihin aikoihin
henkilö, jonka nimeä tuskin missään mainittiin. Varmaa kuitenkin on,
että hän suosi uusia oppeja. Sen näkee valituskirjelmästä, jonka
Örebron karmeliittiluostarin kenraalikonfessori lähetti marraskuun 30
päivänä 1521 Stregnäsin tuomiokapitulin dekaanille. Konfessori valittaa
ei ainoastaan Olavia, vaan hänen veljeään Lauriakin vastaan, että he
olivat herjaavasti puhuneet Jumalasta ja hänen pyhästä nimestään ja
sanoneet, että he tulisivat rikkomaan pyhän kirkon säännöt ja lait,
jotka esi-isät niin rikkomattomina pitäneet olivat. Kirje kirjotettiin
tunnetun tapauksen johdosta seppä Pietari Olavinpojan --
reformaattorien isän -- hautajaisissa, jolloin pojat ajoivat
karmeliittimunkit pois suruhuoneesta.
Tämän jälkeen katoaa taasen Lauri melkein kokonaan näkyvistä. Hän eli
hiljaisuudessa opin töineen ja tutkimuksineen, kunnes hän yhtäkkiä
seuraavana aikana, jolloin, kuten Olavi lausui, tulisin taistelu oli
taisteltu, esiintyy lempeällä, mutta lujalla mielenlaadullaan yhdistäen
uuden vanhaan, tehden työn, johon kentiesi vanhempi veli tulisine ja
musertavine voimineen olisi ollut vähemmän sovelias.
Olavi oleskeli sitte vuodet valtionhoitajan, herra Stenin kuolemasta
Kustaa Erikinpojan valitsemiseen kuninkaaksi Strengnäsissä, ja täällä
alkoi hän toimintansa reformaattorina ja voitti pian hiippakunnan
ensimäisen miehen, arkkiteini Lauri Antinpojan, joka hoiti hiippakunnan
hengellistä hallitusta niin kauvan kuin se oli ilman piispaa, uusien
oppien puolelle. Vaalivaltiopäivien aikaan -- vuonna 1523 -- sai
kuningas Kustaa ensiksi kuulla näistä opeista, joista hän sai lähempiä
tietoja arkkiteiniltä, ja kohta otti hän niin tämän kuin pelottoman
saarnaajankin mukanaan Tukholmaan, jossa edellinen kiinnitettiin
kuninkaan persoonaan ja lähimpään ympäristöön hänen kanslerinaan,
jälkimäinen tuli Tukholman kaupungin kirjuriksi ja sai kaupungin
sinetin huostaansa. Nyt joulun aikaan 1524 oli siitä puolitoista
vuotta, kun hän oli astunut tähän virkaan.
Olavin kehotuksesta oli äiti muuttanut Örebrosta Tukholmaan ja oli
tuonut mukanaan Kristina Pietarintyttären, joka pienestä pitäen oli
oleskellut perheessä, ja oli hänet heille tuonut Gert Bryningh, sama
mies, joka nyt syksyllä oli noutanut hänet takaisin hänen holhoojanaan.
Tytön ero lapsuuden kodistaan, josta kentiesi ei olisi tullut mitään,
jollei holhoojan saapuminen olisi sattunut hänen asialleen niin
soveliaaseen aikaan, oli äitiä surettanut, mutta tämä suru ei ollut
mitään verrattuna siihen, mitä hän kärsi, kun Kristina Suurkirkosta
kotiin palattuaan tunnusti rakkautensa Olaviin. Jopa hän tunsi
eräänlaista iloakin ja piti kaikkea hyvän Jumalan välittömänä
vaikutuksena hänen poikansa kohtaloon. Sillä olihan ollut taivaaseen
asti huutava rikos, että hän, Jumalan palvelija, tahtoi mennä
avioliittoon. Kun hän sitte näki poikansa surun ja kuuli hänen puhuvan
avioliitosta ja Jumalan tahdosta, joka ei tässä suhteessa tehnyt mitään
poikkeusta pappeihin nähden, vaan paavit olivat säätäneet pappien
naimattomuuden ainoastaan siksi, että papit siten olisivat taipuvampia
välikappaleita heidän (paavien) maallisille tarkotuksilleen, silloin
sulivat ja väistyivät vähitellen äidin epäilykset, mutta koskaan ei hän
kuitenkaan voinut kokonaan tukehduttaa toivomusta, että tämä rakkaus
jäähtyisi.
Mutta lopuksi täytyi hänen myöntää mielessään, että tämä oli
mahdottomuus. Vähänväliä puhui Olavi hänen kanssansa Kristinasta. Hänen
sydämensä oli täynnä rakkautta, tytön kuva häämötti alituiseen hänen
sielunsa silmien edessä, useimmittain säteillen onnea ja autuutta,
kuten tuona muistettavana sunnuntaina alttarin edessä, mutta väliin
surevana ja kalpeana, kun hän ajatteli, miten tytön täytyi surra,
temmattuna kuten eksynyt lintu unelmoimansa onnen pesästä. Ja Olavi
itse kärsi siitä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa.
Kyllä hän oli ajatellut asian aivan toiseksi. Hänen
rakkaudentunnustuksensa oli sodan julistus, hänen häänsä
vakaannuttaisivat ainaiseksi hänen suhteensa ja hänen oppinsa suhteen
paavinoppiin. Mahdollisesti juuri tämä kuona oli puhdistettava pois.
Hän otti päämääräkseen liian paljo sellaista, joka olisi johtuva
seurauksena muusta. Mutta sydän joka antautuu kokonaan, vaatii koko
sydämen vastaan. Jos kultaa sekottaa muuhun metalliin, ei seos jää
puhtaaksi kullaksi. Toinen ihminen ei voi uhrata kokonaista ihmiselämää
välikappaleeksi muun tarkotuksen, vaikkapa kuinkakin korkean
saavuttamiseen. Mutta tahto voi yhtyä tahtoon saman elämän tarkotuksen
ympärillä, ja silloin kulkee mies kaksinkertaisin voimin tätä
tarkotusta kohden, ja jos surut ja taistelut kohtaavat, kuiskaa nainen
lohdutusta sydämeen, ja voima herää sielussa uudelleen. Nainen on
taivaan lähettiläs, rauhan tuoja miehen taisteluun.
Olavin ajatukset risteilivät sinne tänne, mutta varmaa on, ettei
Kristina koskaan ollut hänelle ollut yhtä arvokas kuin nyt. Tuntui,
kuin hän olisi yhtäkkiä tullut Olavin morsiameksi.
"Tunnen hyvin", sanoi hän pysähtyen takkavalkean ääreen, "että Kristina
on syöpynyt sydämeeni syvemmälle kuin olen osannut aavistaakaan.
Tunnetteko lähemmin Gert Bryninghiä, äiti?" lisäsi hän sitte äitiinsä
kääntyen.
"Enpä tunne häntä paljoa muuten kuin että hän on ollut Linköpingin
piispan palveluksessa aina siitä pitäen kuin ensiksi kuulin hänestä
puhuttavan, ja siitä on jo monta vuotta."
"Jos hän tietää tästä asiasta", jatkoi Olavi enemmän itsekseen kuin
äidilleen, "niin silloin on vähät toiveet sen onnistumisesta. Mutta
minua kummastuttaa se, että hän on kadonnut jäljettömiin. Lähetin
varman lähettilään Linköpingiin kirjettä viemään. Kristina ei ollut
siellä. Sain kirjeeni takaisin. Ei Gert Bryninghkään ollut siellä eikä
Munkebodassa. Ja kun puhuin kanslerin, Lauri herran, kanssa siitä..."
"Kanslerin!" huudahti äiti aivan hädissään. "Oletko puhunut kanslerille
moisesta asiasta, poika?"
"Olenpa tosiaankin...!"
"Ja mitä hän sanoi, rakas poikani?... Luulen, että kaikki tämä saa
huonon lopun!"
"Se saa sellaisen lopun kuin Jumala tahtoo, ei huonompaa eikä
parempaa."
"Ja kansleri, Olavi?"
"Hän oli aluksi ymmällä, ei ollut ajatellut asiaa, mutta osotettuani
hänelle, kuinka papin rakkaus naiseen ja hänen avioliittonsa ei ollut
kielletty Jumalan sanassa, myönsi hän minun olevan oikeassa. Näetkös,
tuskin näyttäytyy paavillisten sääntöjen nurjuus missään niin selvästi
kuin tässä kysymyksessä. He tuomitsevat papin avioliiton pannaan, mutta
haureus ja neitseen raiskaus ja muu häpeällisyys saa käydä vapaana.
Kuitenkin näytti minusta, ettei hän ilmeisesti tahtonut mielellään
puhua tästä aineesta, kysyin siitä kohta hänen palattuaan
Malmönmatkaltaan ... siitä pitäen en ole tahtonut siihen kajota. Ja
olen sitä mieltä että tahdon tässä kysyä neuvoa ainoastaan Jumalan
sanasta, sitte saavat ihmiset tehdä minulle mitä lain mukaan hyväksi
näkevät ja mitä heidän omatuntonsa sallii."
"Pelkään kuitenkin että jännität jousen liian kireälle, Olavi!"
"Unhotatte äiti, että tässä asiassa voin rukoilla Jumalaa olemaan
kanssani. En jännitä häntä vastaan, vaan hänen nimessään, ja silloin ei
voi jännittää liian kireälle."
Taasen seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen äiti sanoi:
"Olen kysynyt veljesi Laurin mielipidettä tässä asiassa."
Olavin poskille lensi puna, kun hän tämän kuuli, ja hymy väreili hänen
huulillaan. Hän istuutui penkille vastapäätä äitiään ja nojasi
kyynäspäillään polviinsa.
"Hän sanoi minulle samaa kuin sinäkin, Olavi. Mutta hän sanoi myöskin,
ettei kukaan muu, ei tohtori Martti tai hänen ystävänsä, sama lempeä
mies, josta olet puhunut, joka minusta on niin veljeesi ... mikä hänen
nimensä nyt olikaan...?"
"Melanchton!" täytti Olavi.
"Niin, ne ovat niin vaikeita, nuo oppineet nimet ... niin, kukaan
heistä ei ole esimerkillään tukenut sellaista askelta."
"Eikö hän ole sanonut enempää, lempeä veljeni?"
"Kyllä, hän lisäsi, että olisi kuitenkin epämiehekästä, kun on kerran
päässyt vakuutukseen ja on Jumalan sana puolellaan, että olisi
epämiehekästä silloin odottaa, kunnes joku toinen on ottanut ensi
askeleen, ikäänkuin nähdäkseen käykö se laatuun."
"Sellaista puhetta odotin jalolta veljeltäni", sanoi Olavi ja hypähti
vilkkaasti pystyyn. "Hänellä on miehen mieli, Laurilla, vaikka hän
rakastaa rauhaa. Kaikkivaltias Jumala jakaa erilailla lahjojaan, mutta
siitä sanasta ansaitsee veljeni sydämellisen kiitoksen. Se sana on
aivan minun mieleni mukaan sanottu. Eikä teidän tarvitse hätäillä,
äiti", lisäsi hän tarttuen vanhuksen käteen. "Mitä tapahtuneekin, niin
painakaa sydämellenne, että Jumalan käsi suojelee meitä, ja jos kaadun
ennenkuin työ on suoritettu loppuun, niin on se Jumalan tahto, ja hän
valitsee silloin paremman välikappaleen kuin minä olen voinut olla.
Työ, jonka olen alkanut, ei kuitenkaan joudu hukkaan, elinpä minä tai
kuolin."
"Jumala siunatkoon teitä molempia!" sanoi äiti huoahtaen. "Mutta eikö
sitte voi tapahtua, Olavi, että työ, jolle tahdot uhrautua kokonaan,
joutuu ristiriitaan rakkautesi kanssa? Eikö voi tapahtua, että
rohkeutesi sinulta hivuu pois ja tarmosi höltyy, juuri kun rohkeutta ja
tarmoa tarvittaisiin?"
"Niin en voi ajatella asiaa, ja ihmeellisesti muodostuisivat silloin
olosuhteet, mutta sen tiedän, että jos niin olisi Herran tahto, tahdon
olla valmis kuten Abraham Herran tähden uhraamaan rakkaimman mitä
minulla on maan päällä."
Niin kului ilta ja äiti ja poika erosivat. Mutta molemmat olivat
vaipuneet hartaaseen rukoukseen, kun yö laskeutui heidän ylitsensä.
Viime sanat olivat koskettaneet kieltä, joka ei lakannut soimasta
heidän sydämissään. Äiti tunsi poikansa liian hyvin, tietääkseen, että
hän kulkisi tietänsä eteenpäin ja iskisi iskunsa, vaikkapa sydän
samalla pakahtuisi. Ja hän rukoili äidin lämpimimmän rukouksen poikansa
puolesta.
Poika rukoili armoa ja voimaa tyhjentääkseen sen kalkin, jonka Herra
tahtoi hänelle ojentaa.
Seuraava päivä ei ollut vielä kahdenkaan tunnin ikäinen, kun Olavi
istuutui rekeensä ja ajoi Tukholmasta.
11.