LUOSTARILUPAUS.

Eräässä linnanhuoneessa oli vielä valoa, kun eriskummainen soittoniekka

kulki pihan ylitse. Hän heitti katseen ylös valaistuun ikkunaan, ja hän

huokasi aivan huomaamattaan, ikäänkuin olisi tuntenut, että tänä yönä

taisteltiin taistelua elämästä ja kuolemasta. Mutta hän ei malttanut

pysähtyä. Pietari Grymin askelet kuuluivat kappaleen matkaa edellä, ja

hän seurasi niitä.

Valo näkyi Kristinan huoneesta. Hän istui siellä yksin, jäykästi

tuijottaen eteensä kalpeana ja elottomana kuin marmorikuva.

Ystävälliset käsivarret olivat hänet kantaneet leipomatuvasta, ja rouva

Kristina oli kutsuttu paikalle. Sillä se tainnostila, johon hän oli

langennut, näytti kaikista olevan alku kuolemaan. Yhteisellä

huolehtimisellaan onnistuivat he kuitenkin palauttamaan hänet henkiin.

Rouva Kristina istui kauvan Kristinan huoneessa puhuen lohdutuksen ja

ystävyyden sanoja, ja hänen mentyään tuli voudin tyttärentytär,

ystävällinen ja hyväsydäminen lapsi, ja hänkin pani kaikki voimansa

liikkeelle karkottaakseen surut tyttöparan sielusta. Mutta suru ei

poistunut. Se pysyi hievahtamatta sydämen syvyydessä, ja tyyneys, joka

näytti palaavan, voima, joka vähitellen näytti ilmaantuvan, oli

epätoivon tyyneyttä ja voimaa. Käärme oli kiertäytynyt sydämen

ympärille, vaikkakin sen yllä oli kukka- ja nurmipeite.

Puoliyön jälkeen pyysi Kristina voudin tytärtä menemään levolle, ja hän

puhui sellaisella tyyneydellä, ettei tyttö enää epäröinyt jättäessään

häntä yksin. Ja niin istui hän siellä, ilman toivoa ja ilman kyyneliä.

Hän toisti itsekseen, mitä rouva Kristina oli sanonut, ettei voinut

tietää, oliko se viesti, jonka mies oli tuonut, luotettava, ja että

täytyi odottaa varmempia tietoja. Mutta hän tunsi omituisen miehen,

mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä elävämpänä esiintyi hänelle tapaus

Suurkirkossa, kerjäläisen liikutus, se hellyys, jolla tämä oli

katsellut häntä sekä kaikki ne sanat, joita hän ja Olavi olivat

vaihtaneet, ja siitä kävi aivan luonnollisesti selville, että mies,

joka jollakin hänelle käsittämättömällä tavalla oli saanut selon hänen

olinpaikastaan, oli tahtonut ajoissa ilmottaa hänelle sen miehen

kuoleman, jonka kihlattu hän oli ja tullut siksi miehen läsnäollessa.

Ja sitä paitsi, kun hän ajatteli sitä pitkää aikaa, joka oli kulunut

hänen kuulemattaan mitään Tukholmasta ja niistä, jotka olivat hänelle

rakkaat, selvisi hänelle aivan itsestään, että musertavan kuolonsanoman

täytyi olla tosi.

Se oli hirveä yö. Hänestä tuntui, ettei hyvä Jumala voinut kovemmin

koetella ihmissydäntä. Häntä puistatti kuumeväristys, veri ikäänkuin

hyytyi hänen suonissaan, ja hirveänä ja musertavana hiipi hänen

mieleensä ajatus, että Jumala oli hänen hyljännyt. Sentähden oli hänen

katseensa niin jäykkä ja hänen poskensa niin marmorinvalkoinen.

Mutta silloin juolahtivat hänen mieleensä muutamat sanat, jotka hän oli

kuullut Olavin suusta, ettei Herra koskaan hyljää omiaan, että mitä

tahansa tapahtuneekin, koituu se ihmisen jalostumiseksi, jos hän

nöyrästi taipuu Jumalan väkevän käden alle. Ja nämä sanat sytyttivät

jälleen loisteen hänen silmiinsä, ja hän lankesi polvilleen ja rukoili

hartaasti ja lämpimästi. Noustuaan rukouksistaan suli hän kyyneliin.

Tuli aamu ja päivänvalo lankesi huoneeseen, mutta niin niukasti kuin

ainoastaan osottaakseen, että valoa ja lämpöä oli olemassa, mutta

toisia, onnellisempia maanpaikkoja varten. Oven ulkopuolelta kuului

askeleita. Rouva Kristina astui sisään. Hän oli liikutettu, ja hänen

syvissä silmissään paloi liekki niin lämmin, mutta samalla niin

juhlallinen, että nuori tyttö selvästi näki heidän erottuaan

tapahtuneen jotakin, joka oli riistänyt hänen tavallisen tasapainonsa.

"Kirjeitä Tukholmasta?" kysäsi tyttö enemmän kuiskaten kuin lausuen, ja

hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua sanan

ääneen.

"Niin, lapsi", vastasi rouva Kristina, ja kyynel värähteli hänen

silmässään. "Kirjeitä on tullut Tukholmasta!"

"Ja onko totta, mitä hän sanoi...?"

Rouva Kristinan ei tarvinnut vastata, mutta hän riensi luo ja sulki

kiihtyneen tytön rintaansa vasten, ja antoi hänen itkeä loppuun. Sen

jälkeen tarttui hän hänen käteensä ja katsoi häntä lempeästi ja

vakavasti silmiin.

"Epäilin viimeiseen asti, lapsi", sanoi hän. "Epäilin vielä luettuani

kirjeen loppuun, sillä en ollut tuntevinani aivan oikein kanslerin

tavallista nimikirjotusta. Mutta mies, joka toi kirjeet ja jolla oli

mukanaan kirjeitä kuninkaaltakin sekä minulle että piispa Hannulle

Linkopingissä, joissa kirjeissä kutsutaan kreivi Johanin ja rouva

Margaretan häihin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä, hän on

minulle takeena kirjeiden totuudesta. Tunnen hänet hyvin; hän oli

kerran miesvainajani, herra Stenin palveluksessa ja on nyt kuninkaan

miehiä. Ja nyt Kristina, lapseni, tulen esittämään sinulle kaksi ehtoa,

joko tahdot jäädä luokseni tai tahdot, kuten vanha mies varmaankin

tulee kehottamaan..."

Kristina kohotti kysyvän katseensa. "Sukulaisesi Gert Bryningh on vapaa

ja lähtee tänään Hörningsholmasta."

"Ja mihin sitten tulee sukulaiseni kehottamaan?"

"Mikäli tunnen häntä ja hänen suhdettaan sinuun, ajattelee hän nyt

kaiketi, että tahdot sulkeutua yksiksesi ja elää nuoruutesi muistoissa

ja tehdä Jumalan työtä hyljäten maailman... Siinä asiassa en osaa

sinulle neuvoa mitään; sanon vain sinulle, että voit minunkin luonani

saada tyyssijan, jota sydämesi halajaa... Sukulaisesi tulee itse

puhumaan kanssasi siitä; olen tahtonut sanoa sinulle tämän, jotta et

luulisi seisovasi aivan yksin maailmassa, kuten voisit olla taipuvainen

luulemaan kuolemansanoman saatua vahvistuksensa, ja jotta sinulla siis

olisi muutakin valitsemisen varaa kuin mitä hän sinulle esittää."

Hänen vielä puhuessaan aukeni ovi ja Gert Bryninghin kalpeat,

surkastuneet kasvot näyttäytyivät. Hän säpsähti nähdessään rouva

Kristinan, mutta tämä liike näytti aivan luonnolliselta, ja kun hän

tahtoi sulkea oven ja poistua, kehotti rouva Kristina häntä astumaan

sisään.

"Älkää ihmetelkö, ankara rouva", sanoi hän nöyrästi kumartaen,

"vaikkakin ensimäiset askeleeni koskivat häntä täällä... Lapsirukka,

nyt on hänen ilonsa lakastunut ... nyt ei hänellä ole maailmassa ketään

muuta kuin minä vanha murtunut mies."

Hän levitti liikutuksen valtaamana käsivartensa, ja Kristina painoi

luottavasti kasvonsa hänen rintaansa vasten. Rouva Kristina ei katsonut

tarvitsevansa olla läsnä sukulaisten kohtauksessa, vaan poistui.

Omituinen tyytyväisyyden ilme väikkyi silloin Gertin kasvoilla, ja

hänen silmänsä tähystelivät varman näköisinä ympäri huonetta ja ulos

pienestä ikkunasta.

"Ymmärrän surusi, lapsirukka", sanoi hän vihdoin taputtaen Kristinan

päätä, "ja pidän sitä arvossa; kadun vain, että tahdoin asettua

väliinne, sinun ja hänen, jota pidit rakkaana. Mutta minäkin pidin

yhteisen sukulaisemme tahtoa pyhänä, ja katsoin velvollisuudekseni

viedä sen perille; voitko antaa sen minulle anteeksi, lapsi?"

Hän istuutui jakkaralle ikkunan luo ja veti Kristinan vierelleen.

"Ennenkuin jätän Hörningsholman", jatkoi vanhus, "tahdon kiittää sinua

siitä rakkaudesta, jota olet osottanut minulle onnettomuuteni aikana;

en unhota sitä koskaan. Mutta tahdon keskustella kanssasi myös

tulevaisuudesta."

Kristina istui kumarassa, käsi vasten poskea. Hän kuunteli

tarkkaavaisesti, mitä vanha mies sanoi, ja koko ajan vuotivat kyynelet.

"Luulet kai, että nyt tulisin vanhoine vaatimuksineni ... ei, ei,

lapsi, sinä olet voittanut minut, Gert Bryningh ei sano enää mitään

sellaista. Saat noudattaa vapaata tahtoasi; saat itse määrätä

itsestäsi. Antakoon sukulaisvainajani minulle anteeksi rikokseni hänen

viimeistä tahtoaan vastaan, mutta minulla ei ole sydäntä pakottaa

sinua. Ei, ei, ulos maailmaan, Kristina, jos tahdot; juokse ja leiki ja

ole iloinen! Sinä olet rikas, tyttö, et tiedä sitä, mutta minä

tiedän ... saat mielin määrin nauttia elämästä, jos tahdot, ja voit

tehdä jonkun miehen onnelliseksi..."

Kristina vavahti, ja ilmeinen vastenmielisyys kuvastui hänen kauniilla

kasvoillaan. Hänen korvissaan kuului niin kummalliselta puhe

rikkaudesta ja onnesta ja maailman huvituksista, juuri kun hänen

sydämensä oli täynnä surua, joka ei koskaan haihtuisi. Mitä

merkitsivätkään hänelle kaikki maailman aarteet, kaikki ajateltavat

ilot, kun hän oli poissa, hän, jonka kuva oli kasvanut hänen sieluunsa

ja ollut hänen ihailunsa esine aina siitä pitäen, kun hän pienenä

lapsena tuli hänen vanhempainsa kotiin! Pelkkä ajatuskin, että tämän

katoavan elämän hyvyys voisi hänelle tarjota mitään lohdutusta, herätti

hänessä inhoa, ja siitä heräsi pian halu luopua kaikesta maailman

hälinästä ja yksinäisyydessä elää ja tehdä hyvää ja toivoa, että kerran

toisessa maailmassa saisi kohdata sen, joka täällä maan päällä oli

ollut hänelle rakas.

Mutta missä oli maan päällä paikka, jossa hän saattoi elää elämäänsä

sellaisella tavalla? Tämä kysymys heräsi aivan äkkiä hänen mielessään.

Hän ei ollut siitä selvillä, mutta sellaisessa valossa ei hän ollut

vielä koskaan nähnyt asiaa. Hän oli vapaa; hänellä oli oikeus itse

määrätä elämästään; hänen sydämensä halusi yksinäisyyteen ja rauhaan,

ja hänen sukulaisvainajansa tahto määräsi hänelle luostarin paikkana,

jossa hän voisi löytää rauhan. Hän tunsi itsensä miltei onnelliseksi

ajatellessaan, että tämä turvapaikka oli olemassa. Pelästyneen

naarashirven lailla kiitivät hänen ajatuksensa luostarin kammioon.

Suru, tyhjyys ja lopuksi kauhu, että hän mahdollisesti voisi maailman

huvituksissa tai toisen miehen rinnalla saavuttaa unhotusta ja

lohdutusta, -- kas siinä ketju, joka ajoi häntä huimaa vauhtia

eteenpäin. Vanha Gert Bryningh, hän oli taitavasti osannut laskea

verkkonsa.

"Sanani surettavat sinua, lapsi", jatkoi hän hetken jälkeen, "näen sen,

mutta ne ovat totta, enkä tahdo sitä sinulta salata. Sen mukaan, miten

minä näen asiat, ja sillä kokemuksella, mikä minulla on maailmasta, ja

sillä kunnioituksella, jota tunnen vainajan tahtoa kohtaan, en tiedä

muuta valittavaa kuin nämä kaksi ... elämä ihmisten seassa ja heidän

touhussaan ja tohinassaan tai elämä hiljaisessa luostarissa. On

mahdollista, en tahdo väittää sitä vastaan, että elämäsi luostarin

ulkopuolella voi tulla tyyneksi ja onnelliseksi ja rauhalliseksi, mutta

sitä en usko ... katsos, en puhu sinua taivuttaakseni, saat itse

valita..."

"Rouva Kristina sanoi, että saisin jäädä hänen luoksensa."

Vanhan miehen kasvojen ilme muuttui, mutta Kristina ei sitä huomannut.

"Jalo rouva Kristina!" sanoi Gert. "Hän on tapaisensa, mutta hän on

nuori vielä ja tuntee maailmaa vain korkealta yhteiskunnalliselta

asemaltaan, jolta hän sen on nähnyt, ei alhaalta päin, ei niiden

tarpeiden, surujen ja ilojen kannalta, jotka joutuvat vähäväkisten

poluille... No, niin, sinun voi olla hyvä olla hänen luonansa,

Kristina. Sanotaan, että rouva Kristina aikoo mennä naimisiin; täällä

tulee silloin viljalta kaikenlaisia huvituksia, ritareita ja ylhäisiä

neitsyitä vilisee hänen talossaan. Se on kolmas vaihtopuoli ... niin,

voit siis miettiä, lapsi, ja tarkoin punnita sydäntäsi; myönnyn jo

edeltäpäin siihen, mitä tulletkin valitsemaan... Lähden nyt täältä

herrani, piispan luo."

Kristina hypähti pystyyn kuullessaan nämä sanat, ja kuumeinen puna

paloi hänen poskillaan.

"Minun ei tarvitse valita!" huudahti hän. "Olen jo valinnut,

sukulaiseni, ja halajan pian -- pian päästä nauttimaan sitä rauhaa,

jota luostari tarjoaa."

"Sanasi sekä kummastuttavat että ilahuttavat minua, lapsi", jatkoi Gert

osottamatta pienintäkään maltittomuutta tai halua kiirehtiä ratkaisua,

joka oli niin lähellä. "Mutta sellainen askel on liian tärkeä

otettavaksi näin ylitsekuohuvain tunteiden vallassa. Ei lapsi, emme saa

hätiköidä. Vasta kun tyynesti voit kirjottaa tahtosi paperille,

Kristina, silloin, mutta ei ennen, olet kypsynyt ottamaan tämän

askelen."

"Mitä se ajanhukka hyödyttäisi, sukulainen?" kysyi Kristina. "Kirjottaa

tahtoni paperille, sanotte... Olen vahvempi kuin luulette; tahdon heti

täyttää tämän vaatimuksen."

"Kristina lapseni, mihin sitä tarvittaisiin...? Mutta jos sitä itse

haluat, tunnustan, että näen sen suurella mielihyvällä. Mutta nyt

menemme sisälle rouva Kristinan luo. Hänelle, jonka luona sinulla on

ollut ja joka vastaiseksikin on tarjonnut sinulle tyyssijan, on sinun

ilmotettava sydämesi vapaa päätös. Minullekin on tärkeää, että teet

sen, sillä päälleni voi helposti langeta varjo, ja sitä en tahdo..."

"Ei, ei, teidän päällenne, sukulainen, ei lankea mitään varjoa. Menemme

rouva Kristinan luo!"

Linnan suuressa salissa istui rouva Kristina, ja hänen edessään seisoi

sotilas, joka ryhdistään ja tavoistaan päättäen näytti kuuluvan

sotaväen päällystöön. Juuri ovenvartijan avatessa ovea saliin, näki

Kristina ristikäytävässä suoraan vastassaan soittoniekan, joka

edellisenä iltana oli ilmottanut hänelle katkeran uutisen. Hän seisoi

siellä viulu kainalossaan, ja Kristinasta näytti, että hän viittasi

hänelle, mutta hänen mielensä täytti päätös, joka siellä oli kypsynyt,

niin että omituinen mies vilahti hänen ohitsensa, hänen kiinnittämättä

vieraaseen mitään huomiota.

Gert pysähtyi käsi kädessä Kristinan kanssa ovelle, joka sulkeutui

heidän jälkeensä.

"Ja oletteko sanonut kaiken, mitä tiedätte tästä asiasta?" kysyi rouva

Kristina, päättäen keskustelun, joka oli ollut hänen ja kuninkaallisen

sotapäällikön välillä.

"Kaiken!" vastasi tämä kumartaen.

Rouva Kristina kääntyi sen jälkeen tulijoihin ja viittasi Kristinan

luokseen.

"Nyt näytät aivan toiselta, lapsi!" sanoi hän. "Ellen erehdy, niin olet

nyt tehnyt päätöksesi..."

"Niin!" vastasi Kristina. "Olen tehnyt päätökseni. Seuraan sukulaistani

ja tahdon pian löytää paikan, jossa minua ei häiritse mikään, joka

vetäisi mieleni pois siitä korkeammasta elämästä, jolle nyt tahdon

omistaa kaikki ajatukseni ja kaikki voimani."

Rouva Kristina istui kauvan vaiti, ja hänen syvä katseensa piili niin

tutkimattomana otsan korkean kaarteen alla, hänen pannessaan kätensä

ristiin ja antaessaan niiden levätä helmassaan. Kristina ei ollut

koskaan puhunut hänen kanssaan Olavin ja omasta rakkaudestaan, mutta

hän tunsi sen siitä kertomuksesta, jonka tyttöparka kertoi, kun hän

Stegeborgissa, takaa-ajajaansa paetessaan, sattumalta joutui etsimään

turvaa rouva Kristinan huoneessa. Oli kuitenkin niin kuulumatonta papin

meneminen avioliittoon, että rouva Kristinakin, niin valistunut ja jalo

kuin olikin, vavahti sitä ajatellessaan, ja mitä rakkaammaksi neitsyt

hänelle tuli, sitä enemmän hän koetti pitää mahdotonna sitä, mitä oli

kuullut.

Kuinka hän ajattelikin puolin ja poikin, ei hän siinä ratkaisussa,

jonka asia oli saanut, voinut nähdä muuta kuin Herran käden, joka nousi

rankaisemaan rikosta minkä mestari Olavi ja Kristina olivat

tekemäisillään. Ja huomattuaan kuinka syvästi Kristina oli kiintynyt

tähän mieheen, tunsi hän melkein iloa surusanoman saatuaan, niin

kovasti kipeää kuin se tuokioksi tekikin. Ajatus, että Kristina oli

päättänyt mennä luostariin, tuntui hänestä aivan luonnolliselta.

"Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi rouva Kristina vihdoin, päättäen

ajatusjuoksunsa; mutta kääntyen Gert Bryninghiin lisäsi hän: "En

kuitenkaan tahdo luulla, että tämä päätös olisi tehty houkutuksesta tai

pakosta."

"Rouva Kristina!" vastasi Gert aika arvokkaasti. "Voitte kysyä sitä

sukulaiseltani!"

"Olen sen päättänyt vapaasta tahdostani, rouva Kristina", sanoi tyttö.

"Ja jottei mitään epäluuloa kohdistuisi sukulaiseeni, tahdon

kirjallisesti ilmaista tämän päätökseni ja pyydän, että tekin

tahtoisitte todistaa tämän tunnustuksen."

Tätä toivomusta vastaan ei ollut mitään väittämistä. Pieni sitoumus oli

pian kirjotettu, ja siinä seisoi selvästi ja kumoamattomasti, että

Kristina Pietarintytär omasta vapaasta tahdostaan, olematta siihen

yllytetty tai millään muulla tavalla kiusattu ja houkuteltu, oli

päättänyt luopua maailmasta ja mennä Kristuksen morsiameksi Vadstenan

luostariin. Niin hyvin Kristina rouva kuin Pietari Grymkin kirjottivat

todistajina nimensä Kristinan nimen alle.

Huulilla hymy, jota ei voi kuvailla, otti Gert pienen paperin, laittoi

sen huolellisesti laskoksille ja pisti poveensa.

Illemmalla lähti Kristina sukulaisensa Gert Bryninghin ja Pietari

Grymin seurassa Hörningsholmasta.

Hetkistä myöhemmin avautui ovi suureen saliin, ja soittoniekka astui

nöyrästi kumartaen sisään ja rouva Kristinan eteen, joka istui

yksikseen suuren takkavalkean ääressä. Soittoniekka kumarteli vielä

moneen kertaan, mutta ei rohjennut päästää kuuluviin, mitä hänellä oli

sydämellään. Rouva Kristina kysyi häneltä vihdoin, mitä hän tahtoi.

"Mihin neitsyt meni?" sammalsi mies.

"Ja mitä siitä tahdot, ukko ... tunnetko neitsyen tai oletko missään

suhteessa häneen?"

"Tunnenko hänet? Minäkö ... tuntisin hänet? -- Ei, ei, en tosin häntä

tunne. Mutta sanokaa minulle, mihin hän meni, minun täytyy tietää se,

ankara rouva, minun täytyy tietää se."

"Vadstenan luostariin!" vastasi rouva Kristina.

Mutta nämä yksinkertaiset sanat näyttivät iskevän mieheen yhtä

tuhoisalla voimalla kuin ne sanat, jotka hän lausui edellisenä iltana,

olivat sattuneet Kristiinaan. Hän horjahti takaperin ovenpieltä vasten.

"Vadstenan luostariin!" toisti hän niin hirveällä ja uhkaavalla äänellä

kuin olisi kuullut verivihollisensa voittohuudon korvissaan.

Ennenkuin rouva Kristina ehti tointua kummastuksestaan, oli mies

poistunut huoneesta.

10.