Myöhään illalla parisen viikkoa edellä kerrottujen tapausten jälkeen
kulki muuan mustaveljesmunkki eteenpäin halki Mörkön Södermanlannissa
ja läheni vanhaa Hörningsholman Sturelinnaa, joka sijaitsi silloin
kuten vieläkin, saaren pohjoisimmassa kolkassa. Hänen saapuessaan
linnan luo oli jo pilkkosen pimeä, mutta hän ei näyttänyt pitävän
kiirettä, vaan pysähtyi vähänväliä, katsellen tarkoin ympärilleen.
Mitään miehistöä ei täällä ollut sen koommin kun linna suureksi osaksi
hävitettiin viime kahakassa kuningas Kristianin ja herra Sten Sturen
välillä, mutta kuitenkin oli se asuttu, ja palattuaan vankeudestaan
Tanskasta oli Kristina Gyllenstjerna itse asettunut tänne.
Nämä seikat tekivät yölliselle kulkijalle helpoksi estämättä lähetä
linnan mitä luoksepäästävää osaa tahansa. Hän valitsi sen puolen, missä
muutamia puita kasvoi aivan perusmuurissa kiinni, ja pysähtyi sinne.
Saattoi olla puoliyö käsissä.
"Gert!" huudahti hän puoliääneen ja katsoi ylös korkeaa muuria kohden.
Kuului hiljaista ja hillittyä kolinaa, jonka jälkeen ääni parin sylen
korkeudesta munkin yläpuolelta vastasi:
"Jumalan äiti olkoon kolminkerroin kiitetty... Mustaveli Robertko
siellä?"
"Niin on ... sain kirjeenne, ja sitte kun olin suorittanut asiani
Skenningessä, päätin suostua pyyntöönne ja tulla tänne."
"Oletteko varma siitä, ettei kukaan ole seurannut jälkiänne?"
"Aivan varma!"
"Koettakaa sitte, hurskas isä, tulla hieman lähemmäksi ... minulla on
paljo teille sanottavaa. Saatte nähdä, että herra voi tehdä ihmeitä
vähissä ja etten minä ole ollut toimeton synkässä vankilassa ... mutta
olen heikko, hyvin heikko, enkä saisi puhua ääneen, ainoastaan
kuiskaten!"
Munkki ymmärsi täysin hänen tarkotuksensa ja kantoi paikalle muutamia
kiviä ynnä puolipalaneen honkapölkyn, joka viimeksi mainittu oli hyvään
tarpeeseen, sillä nostettuaan sen muuria vasten hän onnistui pääsemään
aivan sen torniluukun luo, josta ääni kuului.
"Kului muutamia päiviä", lausui vanki, kun ensin oli vaihdettu muutamia
vähäpätöisempiä sanoja, "kului muutamia päiviä, ennenkuin tiesin missä
olin, mutta sitte eräänä kauniina päivänä kuulin keskustelua täältä
ikkunan edustalta. Siellä puhelivat ... Kristina Pietarintytär ja rouva
Kristina Gyllenstjerna! Ymmärsin silloin missä olin, ja aloin kohta
miettiä suunnitelmaa, miten selviytyisin voittajana tästä taistelusta
kirkon puolesta..."
"Mutta enemmän kuin milloinkaan on kuitenkin varovaisuus tarpeen ... ja
minä menen siinä niin pitkälle, ystäväni, että olisin aivan halukas
lykkäämään tämän asian, kunnes olemme saaneet vähän hengenvuoroa ...
minulla on parhaat toiveet, että piankin tulee toinen ääni kelloon
täällä Ruotsin valtakunnassa."
"Puhutte viisaasti, hurskas veli, mutta saatte kyllä nähdä, että olen
varovaisuudessa teidän vertaisenne, ja ihmeellisesti sattuisivat onnen
osat, jollei paulani veisi saalista Jumalan äidin helmaan... Nähkääs,
kohtasin tuon kerettiläisen, mestari Laurin, kuningas Kustaan luona
Stegeborgissa, ja hän sanoi minulle sanan, joka siitä pitäen on
alituiseen soinut korvissani ja joka on hälventänyt pimeyden
ympäriltäni ja näyttänyt minulle tien valoisana ja tasaisena."
"Herätätte uteliaisuuteni, Gert! Tuo sana kuului...?"
"Neitsyen tahto määrää kaiken, sanoi mestari Lauri ... ja niin se on,
ja hän on vapaasta tahdostaan valitseva luostarin."
"Se lupaus kuuluu suurelta", sanoi priori epäröiden. "Oletteko saanut
aivan yliluonnolliset voimat täällä vankeudessa, Gert?"
"Mitä ei voi taittaa, sen voi taivuttaa, nähkääs, hurskas veli, ja työ
on alettu, ja sen alku lupaa parasta. Olen puhutellut neitsyttä ja
saavuttanut hänen säälinsä, ja pian saavutan täydelleen hänen
luottamuksensa. Hän tarjoaa minulle vapauden, mutta minä en ota sitä
vastaan."
"Ette ota vastaan vapautta?" huudahti priori hämmästyneenä.
"En, sillä senhän saan teidän kauttanne, ja silloin on neitsyt omasta
tahdostaan seuraava vanhaa ystäväänsä turvapaikkaansa luostariin."
"Mutta pyhimysten nimessä, kuinka luulette tämän tapahtuvan?"
"Kuulkaa tarkoin, tahdon sanoa teille sen ... kun nyt tulette
Tukholmaan, on teidän ... mutta minun täytyy esittää asia
järjestyksessään. Neitsyt on vankina täällä, kuten minäkin, ja meidän
vapautemme riippuu siitä, milloin mestari Lauri, kuninkaan kansleri,
katsoo hyväksi meidät vapauttaa. Sen kuulin rouva Kristinan sanovan
neitsyelle jonakin ensi päivänä heidän tänne tultuaan, kun he olivat
huvikävelyllä ikkunani edustalla. Neitsyen täytyy olla kätkössä
kuninkaan tähden, sillä mestari Lauri tahtoo suullisesti puhutella
mestari Olavia, ennenkuin tämä asia saadaan ilmaista kuninkaalle, ja
sentähden täytyy minunkin olla kateissa. Niin hyvin rouva Kristina kuin
neitsytkin tiesi, että istuin vankina täällä Hörningsholmassa, sillä
rouva Kristina vastasi erääseen kysymykseen, jonka neitsyt teki,
luvanneensa mestari Laurille, että istuisin täällä kunnes tulee kirje
häneltä ja silloin neitsytkin matkustaisi rouva Kristinan mukana
Tukholmaan... Voitte nyt arvostella varovaisuuttani ja uutteruuttani
kirkon hyväksi ... olisin voinut kirjottaa herralleni piispalle, ja hän
olisi piankin avannut vankilani, mutta pidin parempana sietää tämän
voidakseni viedä suunnitelmani perille, ja niin kirjotin teille..."
"Tunnustan, etten luullut teitä niin tarmokkaaksi ja syvämietteiseksi,
Gert!"
"Mutta Herra on heikoissa väkevä ... nyt kuitenkin käsitätte, kuinka se
on tapahtuva."
"Ei, veljeskuntani suojeluspyhimyksen kautta, en käsitä mitään!"
"No hyvä, kun nyt tulette Tukholmaan, on teidän laadittava kaksi
kirjettä, molemmat kanslerin nimessä..."
"Ah ... nyt alan käsittää tarkotuksenne, Gert!"
"Toinen rouva Kristinalle, missä hänen käsketään päästämään minut
vapaaksi ... toinen neitsyt Kristinalle, ilmottaen hänelle mestari
Olavin kuoleman."
"Mestari Olavin kuoleman!... Mitä tarkotatte sellaisella
tiedonannolla?"
"Jättäkää se minun asiakseni... Teidän on vain valittava sopiva aika."
"Mutta ... mitä hyödyttää sellainen tiedonanto, jonka millä hetkellä
tahansa voi näyttää vääräksi?"
"Sanokaa minulle vain, kuka näyttäisi sen vääräksi ... ennen kuin olisi
liian myöhäistä. Ja kun neitsyt kerran istuu luostarin sellissä,
tulkoon silloin vain oikaisu ja raivotkoon paha sää, minä nauran niiden
voimattomuudelle, ja pyhä Jumalan äiti ja pyhä Brita ojentavat minulle
siunaten kätensä viimeisenä hetkenäni."
"Niinpä tapahtukoon sitte tahtosi, Gert Bryningh! En voi nähdä meillä
oikeastaan olevan mitään pelättävää, sillä vaikkapa pahimmassa
tapauksessa kirjeet keksittäisiinkin, kuten piispa Pietarin kirjeet
viime vuonna, ei kuitenkaan kukaan voisi näyttää toteen, että kumpikaan
meistä on ne kirjottanut. Tahdon siis toteuttaa tahtonne ja odotan
siitä parhainta seurausta pyhälle kirkollemme."
Munkin ja vangin tarkemmin sovittua, mitä oli tehtävä, kapusi edellinen
varovasti maahan, veti tilapäiset tikapuunsa syrjään ja vieritti kivet
erilleen toisistaan, ettei jäänyt näkyviin mitään jälkeä hänen
käynnistään. Ja vielä ennen kuin päivästä näkyi sarastustakaan, oli hän
jo poistunut Mörköstä.
Aamulla meni Hörningsholmassa kaikki tavallista menoaan. Pihalle
ilmestyi vanha linnanvouti, joka oli ollut siellä aina Svante
Niilonpojan ajoista asti ja tiesi kertoa vanhasta herra Stenistä ja
epäsovusta hänen ja herra Svanten välillä ja tämän leskestä Märta
rouvasta, nuoren herra Stenin (valtionhoitajan) äitipuolesta ja hänen
lapsistaan ja kaikesta, mitä oli tapahtunut edellisinä levottomina
aikoina, muistoja, mitkä, kuinka surullisia ja synkkiä monet niistä
olivatkin, kuitenkin olivat hänen kalleimmat aarteensa maan päällä.
Vouti näyttäytyi sen tornin ovella, jossa hänen armollinen rouvansa oli
laitattanut muutamia huoneita kuntoon itseään varten. Kierreportaita
alaspäin tuli Kristina Pietarintytär, ja vouti katsoi niin lempeästi
hymyillen kauniin neidon vakaviin kasvoihin. Tämä oli neitonen aivan
hänen mieleisensä. Sellainen, tuumi hän, pitäisi jokaisen naisen olla.
Hänellä oli suru sydämessään, samoin kuin rakkaalla rouvallakin, mutta
hän kantoi sen. Siinä oli sielunvoimaa, ja sentähden tahtoi kunnon ukko
tehdä voitavansa hänen ilahuttamisekseen ja pitää rohkeutta yllä niin
hyvin kuin hän voi.
Hänen keinonsa tässä suhteessa eivät olleet monet, mutta hän käytti
parasta mikä hänellä oli: monia muistojaan muinaisilta ajoilta. Hän oli
jo monet kerrat kertonut Kristinalle kaiken, mikä koski hänen
vainajiaan, suurimmasta pienimpään. Hän oli hyvin puhelias, kuten
vanhukset usein, kun ei mikään paina omaatuntoa, ja jo seuraavana
päivänä Kristinan saapumisen jälkeen olivat hän ja neitonen parhaimmat
ystävät, ja koska Kristina kuunteli mielellään, kohosi hän joka päivä
ukon suosiossa. Tosin eivät kertomukset murhista ja verestä ja
taisteluista juuri olleet laadultaan huvittavia, mutta se hyvä niillä
oli kuitenkin mukanaan, että Kristina huomasi, kuinka elämä oli täynnä
suruja ja koettelemuksia ylhäisimmillekin ja kuinka siinä suvussa,
jonka turviin hän nyt oli päässyt, monella oli ollut kovempi kohtalo
kannettavanaan ja vaikeampia taisteluja taisteltavana kuin hänellä
itsellään. Ja tämä karkaisi hänen mieltään. Se herätti hänen jalomman
ja parhaamman ihmisensä. Hän tunsi varmemmin kuin milloinkaan, että
Jumalan käsi oli hänen yllänsä ja että hän nöyrästi tahtoi kantaa, mitä
se laski hänen hartioilleen.
Oli kaunis aamu. Aurinko hymyili lämpimästi ja sirotteli kultiaan yli
ympäröivän laajan maiseman.
"Jumalan rauha ja hyvää huomenta, neitsyt Kristina"! tervehti vouti.
"Tänään olette mieleltänne synkempi kuin tavallisesti. Oletteko nähnyt
pahoja unia, neitsyt?"
"Jumala siunatkoon, isä Greger, niin olen", vastasi neitsyt.
"Ja sentähden ajattelette enemmän kuin teidän pitäisi sitä, mikä teillä
on sydämellänne. Hm ... muistan hyvin, kun vanha herra Sten oli
kuollut, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja ne pahat puheet, joita
liikkui rouva Märtasta että hän muka oli myrkyttänyt vanhan herran, kun
ne saapuivat rouva Märtan korviin, kuinka hän suri ja kuinka hän
ikävöi, että herra Svante tulisi ... sillä nähkääs, hän oli vanhan
herran mukana ja seurasi ruumista Tukholmaan..."
"Kuinka johdutte noihin muistoihin, vouti?" keskeytti hänet Kristina
väristen.
"Muistot tulevat kuin unelmat, neitsyt, mene ja tiedä mistä... Mutta
miksi sitä kysytte?"
"Sellaisia sanoja puhuttiin minulle unissani... Vanki tuolla alhaalla
tornissa oli olevinaan kuoleman sairas ja hän kutsui minua luoksensa ja
minun piti auttaa häntä, sillä minä voin sen ja minä teinkin sen, mutta
silloin muuttuivat hänen kasvonsa, ja kuolleen kallo irvisteli minua
vastaan, ja pari luurangon käsivarsia kiertyi ympärilleni ja ne
ikäänkuin tahtoivat tukehduttaa minut kuoliaaksi, samalla kuin
korvissani kaikui: Sinä olet myrkyttänyt minut...!"
"Hm, hm", mutisi ukko. "Unilla voi olla merkityksensä... Olkaa
varovainen neitsyt! Tarkotan ettei teidän pitäisi kauemmin käydä vangin
luona. En ole koskaan pitänyt hänen kasvoistaan, en koskaan... Ilkeys
kiiluu hänen vanhoista silmistään."
"Voitte olla oikeassa, isä Greger, ja", lisäsi hän hetkisen vaiettuaan,
"olen tehnyt väärin kun en puhunut rouva Kristinalle..."
Ja rouva Kristina saapui samassa. Kaunis syysaamu oli houkutellut
hänetkin ulkoilmaan. Vouti kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu
kädessä rouva Kristinan mennessä hänen ohitsensa ystävällisesti
nyökäyttäen päätänsä. Hän viittasi Kristinalle, että tämä seuraisi
häntä, ja niin he menivät. Polku, jota rouva Kristina tavallisesti
käveli, kiersi suurena kaarena kallion, jolla linna sijaitsi, kääntyi
sitten kulkemaan pitkin rosoisen harmaan kivimuurin vierustaa. Tämä
muuri oli niin vanha, että vouti vakuuttamalla vakuutti sen seisseen
siinä jo silloin, kun Thor ja muut pakanalliset hirviöt kiidättivät yli
tunturien.
Kesti kauan, ennenkuin kumpikaan heistä virkkoi mitään, joko siksi että
luonnon ihanuus viehätti heitä tai siksi että kummallakin oli sielu
täynnä omia aatoksia. Rouva Kristina ei kulkenut koskaan tätä tietä
ilman että hänen mielessään heräsi muisto siitä päivästä, jona hän
kolmetoista vuotta sitte vastanaituna tuli rakastetun herra Steninsä
rinnalla tähän linnaan, ja tämän ajan kuvat vetivät häntä väkisin
puoleensa. Täällä virtaili ihmeen ihania säveliä esiin tästä
onnellisesta ja autuaasta menneisyydestä, ja tuttua helkyntää kuullessa
ikäänkuin virittyivät uudelleen ne sielun kielet, jotka elämän
vastoinkäymisissä olivat höltyneet. Ja tietoisuudessa, että on
täyttänyt velvollisuutensa, piilee ihmeen vahvistava ja kohottava
voima.
Harvoin sydän iloinen
huokaa surusta,
usein hymy väreilee
suruhuulilla --
lauletaan laulussa ja se sopii täydelleen rouva Kristinaan.
Heidän noustuaan pienelle vuoren pengermälle, josta oli ihana näköala
Himmelfjärdin ja Sorundaländin ylitse, pysähtyi rouva Kristina. Hänen
seuralaisensa, joka koko ajan oli kulkenut sydän kurkussa, saamatta
sopivaa tilaisuutta keventää sydäntään, astui nyt hänen rinnalleen ja
tarttui hänen käteensä. Rouva Kristina katsoi kysyvästi häneen, mutta
hänen kauniit kasvonsa olivat niin lempeät, että se rohkaisi tyttöparan
mieltä. Ja hän kertoi jalolle rouvalle, kuinka hän oli käynyt vangin
luona ja mitä tämä oli puhunut hänelle.
Se oli tapahtunut niin, että kerran, kun hän oli yksin kulkenut samaa
tietä, jota he nyt olivat vaeltaneet yhdessä, ja tulleet muurin luo,
oli hän kuullut hiljaa mainittavan nimeään. Hän oli katsonut
ympärilleen, mutta ei voinut huomata mitään. Silloin oli hänen nimensä
lausuttu uudestaan, ja hän oli katsonut ylöspäin erääseen torninluukkuun
ja nähnyt vanhan sukulaisensa kasvot painettuna rautaristikkoa vasten.
Tämä oli näyttänyt niin perin onnettomalta ja kärsivältä ja oli puhunut
niin kauniisti, ettei hänellä ollut sydäntä kieltää hänen pyyntöään.
Hän näet oli pyytänyt Kristinaa käymään hänen vankilassaan, jos se
olisi mahdollista. Ja se oli Kristinalle onnistunut, ja siellä oli
vanha mies kyynelsilmin kerjännyt häneltä anteeksi, mitä oli rikkonut
häntä vastaan, jos se sitte lopultakaan oli rikos, koska hän oli
toiminut parhaassa tarkotuksessa.
"En ole menetellyt rehellisesti teitä kohtaan, rouva Kristina", näin
lopetti tyttö, "kun olen antanut tämän mennä mainitsematta siitä teille
mitään, ja aina on ollut mielessäni tehdä se, mutta minua on pidättänyt
ensi sijassa pelko, että te vihastuisitte, mutta myöskin se, että olen
aina luullut, etten ole tehnyt mitään pahaa vaan ainoastaan täyttänyt
velvollisuuteni lohduttaen ja auttaen, missä lohdutusta ja apua
tarvittiin. Jos olen tehnyt väärin, niin rangaiskaa minua, rouva
Kristina, mutta antakaa minulle anteeksi. Sillä tieten tahtoen en tahdo
mieltänne pahottaa."
Kristina tarttui linnanrouvan käteen ja painoi sen huulilleen.
"Olisi kyllä ollut parasta, jollei se olisi tapahtunut, Kristina",
sanoi rouva hieman mietittyään. "Mutta sitä ei nyt voi muuttaa, enkä
tiedä, voiko se oikeastaan johtaa mihinkään meille vastenmieliseen.
Muista vain, että tämä piispan palvelija pian tulee saamaan takaisin
vapautensa, jahka vain kuninkaan kansleri katsoo ajan sopivaksi. Eihän
hänen yksinomaan sinun tähtesi, lapseni, täydy toistaiseksi olla
maailmasta kateissa, vaan myöskin armollisen herramme kuninkaan vuoksi.
Ajattelepa vain, mitä hän lausui Severin herran lähettiläälle metsässä
Stegeborgin lähellä... Parasta on sentähden, ettei ole paljoissa
tekemisissä miehen kanssa, ja jos hän kärsii, niin muista, ettei hän
voi maata paremmalla vuoteella kuin on itse itselleen valmistanut."
"Olen kuitenkin luvannut silloin tällöin käydä hänen luonaan, ja hän on
minun lähin sukulaiseni, rouva Kristina..."
"Sukulaisuus ei merkitse mitään, tyttö, kun on kysymys maan parhaasta!"
"Kiellätte siis minua edelleen käymästä hänen luonaan?"
"Luulen, että se olisi parasta sinulle, Kristina ... kuitenkin jätän
asian omaan huostaasi. Jos voit säilyttää salaisuuden, että hän on
täällä, luulen, että käyntisi miehen luona voivat vahingoittaa
ainoastaan sinua itseäsi. Saat tässä menetellä vapaasti, mutta älä anna
sydämesi eksyttää itseäsi sellaiseen, mitä voisit tulla katumaan!"
Päivät menivät menojaan tämän keskustelun jälkeen, kului kotvan aikaa,
eikä Kristina käynyt Gert Bryninghin luona tämän vankilassa. Mutta
mitään ei kuulunut Tukholmastakaan, ei Olavilta eikä kanslerilta.
Kristina eli kuin maailmasta ulossysättynä, ja itsellään hänellä ei
ollut mitään keinoja asettua yhteyteen kenenkään kanssa eikä hän sitä
uskaltanutkaan peläten että siten valmistaisi, ei ainoastaan Olaville
vaan kaikille, joita rakasti, onnettomuutta ja tuhoa. Hyväntahtoinen
vouti ja hänen iankaikkiset "muistan vielä" juttunsa alkoivat lopulta
tulla yksitoikkoisiksi ja ikäviksi, ja rouva Kristina oli liian
korkealla voidakseen tulla siksi ainoaksi, jota tyttö eniten tarvitsi:
osanottavaksi ystäväksi. Eräänlainen raskasmielisyys alkoi saada hänet
valtaansa. Oli hetkiä, jolloin hän luuli itsensä kaikkien hylkäämäksi,
ja silloin hänestä tuntui, että kuolema olisi suloinen.
Eräänä marraskuun päivänä, juuri kun sellaiset ajatukset parhaillaan
pitivät karkeloaan hänen mielessään, sanoi vouti hänelle, hänen
seistessään katsellen, kuinka tuuli leikki puiden kellastuneilla
lehdillä:
"Vanhus siellä alhaalla on kovasti sairaana, neitsyt ... pelkään
pahinta!"
Saman katon alla oli siis eräs, joka oli vielä onnettomampi kuin hän,
vaikka hänestä tuntui, ettei kukaan voisi vetää vertoja hänelle siinä
suhteessa. Ja tavallaan juuri hän oli saanut aikaan vanhuksen
onnettomuuden. Oli kyllä totta, kuten Kristina rouva sanoi, että hän
sitä paitsi oli ansainnut rangaistuksen jostakin muusta, vielä
rikollisemmasta, mutta se oli asia, jota Kristina ei tahtonut tuomita.
Mihin hän oli syynä, sen hän tahtoi sovittaa sikäli kuin kykeni, ja
eikö hänen velvollisuutensa ollut lieventää vanhan sukulaisen
kärsimyksiä, kun hän sen voi tehdä?
Nämä ajatukset risteilivät hänen sielussaan, ja hän tunsi tarvetta
tavata ja lohduttaa vanhusta. Hän ikävöi sitä.
"Onko hän puhunut minusta?" kysyi hän voudilta.
"Kyllä hän on ... mutta olette menetellyt oikein, kun ette ole käynyt
hänen luonansa. Kumminkin on uskoni, ettette enää voi vahingoittaa
itseänne ettekä muita, vaikka tahtoisitte sanoa hänelle lohdutuksen
sanan."
Ja niin seurasi Kristina voutia alas torniin.
Gert virui vuoteella seinän vieressä. Hän näytti nukahtaneen, kun
Kristina astui sisään, ja kun hän nosti silmänsä, oli katse hämmentynyt
ja raukea. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ja harmaa tukka
riippui vanukkeisena ja kampaamatonna hänen ohimoillaan.
"Kuinka on laitanne, vanha Gert?" kysyi Kristina liikutettuna hänen
näkemisestään.
"Huonosti, huonosti!" vastasi tallimestari raukealla äänellä. "Luulen,
etten pääse enää täältä hengissä."
"Vanha sukulaisparkani!" huudahti Kristina. "Ja te ette ole kutsunut
minua luoksenne?"
"Mitä elämällä on tekemistä kuoleman luona, neitsyt? Ja minä kärsin
rangaistusta teoistani, en valita, tahdon vain tunnustaa syntini ja
kuolla."
Kristina tarttui hellästi hänen käteensä ja kyynelet kihosivat hänen
silmiinsä. Mutta silloin välähti Kristinan mielessä eräs muisto, jonka
hän heti puki sanoihin:
"Koska te nyt puhutte niin alistuvasti ja sovinnollisesti, tahdotteko
sanoa minulle, jos kysyn, erään asian, jota olen paljo miettinyt, ja
joka minua on surettanut enemmän kuin se, mitä teillä oli mielessänne
minua kohtaan... Ajattelen kuningasta, ja sitä, mitä te puhuitte yöllä
Stegeborgin läheisessä metsässä, herra Severin lähettilään kanssa?"
Kristina tunsi, kuinka vanhuksen käsi vapisi hänen kuullessaan nämä
sanat, ja hänen raukeissa silmissään oli niin hirveä palo, että
Kristinan sydän alkoi sykkiä kahta nopeammin ja hän hengitti syvään.
Vanki kuitenkin pääsi pian niin katseensa kuin äänensäkin herraksi.
"Kuinka, tiedättekö te siitä?" sanoi hän entisellä alistuvalla
äänellään. "Se menee yli ymmärrykseni, neitsyt, mutta en tahdo teiltä
salata totuutta. Asian laita on kuten sanotte; olen ollut suuri
syntinen, ja mitä nyt olette kysyneet minulta, sitä olen ajatellut yöt
ja päivät nyt jonkun aikaa menetettyäni toivon saada enää vapaudessa
nähdä päivän valoa..."
Avomielinen tunnustus teki Kristinaan syvän vaikutuksen, ja hän kiitti
sydämessään Jumalaa, että hän oli tehnyt tämän kysymyksen. Teki hyvää
ajatella että vanha mies oli tullut niin pitkälle ja tunnustanut
rikoksensa. Kääntymys on tunnustuksen lähellä, oli Olavi usein sanonut,
ja kuvaamaton rauhan tunne virtasi hänen mielensä lävitse tätä
ajatellessaan. Hänen liikutuksensa ei jäänyt vanhukselta huomaamatta.
"Olen myös aikonut", sanoi hän, -- "vaikka mitäpä hyödyttää puhua
siitä, kun ei kuitenkaan näytä siltä, että enää voisin panna sen
toimeen, -- mutta on ollut aikeeni, että jos pääsisin täältä pois,
tahtoisin mennä kuningas Kustaan luo ja sanoa hänelle kaiken!"
"Sukulainen!" huudahti Kristina säteilevin katsein. "Kiitän taivaan
Jumalaa näistä teidän sanoistanne! Minun on ollut raskasta epäillä,
että ainoa, joka läheisemmistä sukulaisistani on elossa, olisi
kavaltaja, antakaa anteeksi sana ... mutta nyt olen niin iloinen ja
tunnen itseni niin tyytyväiseksi, että voisin kuolla teidän kanssanne!"
Hän katkaisi äkkiä puheensa ja katsoi vanhukseen, ja salama välähti
hänen silmistään.
"Johtuu mieleeni asia", sanoi hän, mutta meni nopeasti, ennenkuin oli
lopettanut lauseensa, ovelle katsomaan olivatko he yksin, ja vasta
päästyään siitä vakuutetuksi, lisäsi hän: "Meidän on paettava yhdessä,
sukulainen!"
"Paettava! Mitä sanotte, Kristina?"
"Niin kyllä ... se varmaan onnistuu. Viette minut takaisin Tukholmaan,
mestari Olavin ja hänen äitinsä luo, ja sitte puhuttelette kuningasta.
Oi, hän on niin hyvä ja lempeä, kuningas Kustaa. Ette tunne sitä niin
hyvin kuin minä, mutta minä olen kuullut rouva Kristinan puhuvan
hänestä... Se kyllä käy hyvin, sukulainen; sanokaa, sanokaa, että
hyväksytte tuumani!"
"Oi, kuinka veri virtaa kuumana nuorissa suonissa", sanoi vanhus
omituisesti hymyillen. "Ei, ei, niin emme tee, lapsi, minullakin on
ylpeyteni, näetkös, tahdon ensin päästä täältä, ja sitte, vapaana
miehenä, ilman muuta pakotusta kuin oma tahtoni laskea tunnustukseni
kuninkaan jalkoihin... Olen sitä paitsi nyt liian heikko liikkuakseni
paikaltani. Ei, ei, Kristina ... mutta puheemme mestari Olavista panee
minut jotakin ajattelemaan... Kuitenkin voimme siitä jutella toisella
kertaa, jos Herra suo minulle elinpäiviä, ja jollei, niin samantekevä."
"Sanokaa kuitenkin lyhyesti, sukulainen, ajatuksenne ... siinähän voi
olla minulle jotakin opittavaa. Ajattelen, että mitä tästä lähtien
sanotte minulle, voin laskea sydämelleni kuin olisi sen sanonut oma
isäni."
"Sen voit, lapsi, ja koska kerran pyydät minua, niin voinhan sanoa,
ettei teidän rakkautenne ole minulle mieleen ... voit uskoa, että
tarkotan vilpittömästi parastasi, sillä jos tahtoisin olla sinulle
mieliksi, niin puhuisin kai viimeisimmäksi sellaisia sanoja... Mutta
elämän lopulla ei niin paljoa pelkää, jos loukkaakin sitä, jota
rakastaa, kunhan vain siten voi pelastaa hänet onnettomuudesta."
"Ei, ei, vanhus!" huudahti Kristina lämmöllä. "Sellaista puhetta en
tahdo kuulla. Mestari Olaville olen luvannut uskollisuutta ja sitä en
tahdo pettää, vaikka onnettomuus tulisi ja murtaisi minut!"
"Älkäämme sitte puhuko siitä, mutta kerran huomaatte kyllä sanani
todeksi, neitsyt, ja silloin kenties itse haluatte luostariin, ja
ajattelette minusta hyvää kuoltuani."
Nämä sanat panivat Kristinan vaikenemaan. Tavallisissa oloissa eivät ne
olisi tehneet häneen mitään vaikutusta, mutta täällä, miehen lausumina,
joka odotti kuolemaa, ja häntä ympäröivän yksinäisyyden vaikutuksesta
ne saivat voiman ja merkityksen, joka häntä hämmästytti. Oli niin
hiljaista ja autiota kuin haudassa, tuntui hänestä, kun hän silmäili
syvälle sydämeensä, ja joukko ajatuksia nousi sieltä yhtyen siihen,
jonka vanki oli herättänyt eloon. Hänen rakkautensa saattaisi hänet
onnettomuuteen; -- hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa sellaisena kuin
hän sen nyt näki. Tosin oli hän odottanut taisteluja ja vastoinkäymisiä
Olavin rinnalla ja hän tahtoi käydä mielellään niitä vastaan. Mutta
onnettomuus vanhuksen huulten lausumana sai aivan toisen sävyn.
Onnettomuus näytti hänestä nousevan ikäänkuin irvistelevä kummitus
hänen ja Olavin väliin.
Hän poistui vankilasta raskain askelin ja kului melkoisen kauan,
ennenkuin hän voi jälleen käydä vangin luona. Hän teki sen kuitenkin ja
silloin ei Gert puhunut Olavista mitään, ainoastaan itsestään, ja hän
pyysi sukulaistaan vaikuttamaan rouva Kristinaan, että hän saisi
puhutella pappia, sillä hän tunsi loppunsa olevan lähellä, vaikkakin se
viipyi kauvemmin kuin hän oli osannut aavistaa. Kun päivä olisi
käsissä, lähettäisi hän sanan Kristinalle.
Tämä puhe kuolemasta vahvisti Kristinan mielessä niitä hyviä ajatuksia,
jotka hän oli vanhuksesta saanut, ja hänen vakuutustansa, että ukko
tarkotti sydämestään hänelle hyvää. Juuri se asia, ettei Gert nyt
puhunut hänelle Olavista, sai enemmän kuin mikään muu ikäänkuin
tulikirjaimilla syöpymään Kristinan sieluun ajatuksen, että hänen
sydämensä pyhäkkö, hänen uskonsa onneen Olavin rinnalla oli rakennettu
löyhälle perustukselle. Hän karkotti pois ajatuksen, mutta se tuli
jälleen, tuli yhä uudestaan, vastoin hänen tahtoaan, samoinkuin
tarkasti katsottuaan johonkin esineeseen ja sitte ummistettuaan
silmänsä näkee esineen kuvan määrättyjen väliaikojen jälkeen
lakkaamatta toistuvan erilaisissa väreissä.
Eikä Tukholmasta kuulunut mitään, ei mitään. Talvi tuli. Levottomat
aallot eivät enää loiskuneet rantaan ja lumi peitti hohtavan valkoisena
ulapan, metsät, vuoret ja laaksot. Mutta yhä kalpeammiksi kävivät immen
posket, yhä rauhattomammin sykki hänen sydämensä, ja hänen
levottomuutensa yltyi joka kerta kun hän kävi vangin luona.
Vihdoin läheni joulu, ja rouva Kristina varustautui matkalle
Tukholmaan. Hän odotti ainoastaan kutsukirjettä häihin, jotka kuningas
viettäisi sisarelleen rouva Margareta Vaasalle ja Hoyan kreivi
Johanille.
Eräänä iltana joulun edellisellä viikolla kuuli Kristina kulkiessaan
väentuvan ohitse aivan tavatonta soittoa. Niin sulavia ja kauniita
olivat sävelet, että hän pysähtyi eikä tahtonut liikahtaa paikaltaan,
jottei menettäisi niistä ainoatakaan. Vasta kun soitto vaikeni, juoksi
hän portaita ylös ja avasi oven linnan tupaan. Siellä sisällä oltiin
täydessä jouluvalmistusten puuhassa, mutta sittekin oli jokainen
tuokioksi lakannut työstään kuunnellakseen soittajaa, joka istui oven
suussa.
Hän oli ryysyihin puettu mies, kasvot kalpeat, posket pöhöttyneet ja
lerpallaan. Jotakin haaveellista häämötti ja unelmoi hänen silmissään,
jotka tuijottivat jäykästi lattiaan hänen vasemman kätensä levätessä
viulun kaulalla ja oikean riippuessa käyrää pidellen hänen sivullaan.
Kun Kristina astui sisään, katsoi mies arasti ylös, mutta hänen
katseensa seestyi yhä enemmän ja enemmän, ja hymy, joka levisi hänen
suunsa ympärille, loisti niin sydämellisesti ja lämpimästi hänen
silmistään, että koko hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.
Kristina ei voinut kääntää silmiään näistä kasvoista. Hän katsoi ja
katsoi ja koetti samalla muistutella, missä hän oli nähnyt nuo piirteet
ennen. Vihdoin muisti hän sen ja sanoi soittajalle:
"Enkö nähnyt teitä viimeksi Tukholman kirkossa tuona hirveänä päivänä,
jolloin...?"
Mies keskeytti hänet asettamalla soittimen leukansa alle ja
houkuttelemalla siitä esiin ihmeellisimmän ihanat sävelet, jotka
muistuttivat urkujen soittoa kirkossa samana päivänä, jona Kristina
antoi Olaville kätensä alttarin edessä pyhän Yrjänän kuvan vieressä.
"Tunnetteko minut?" kysyi Kristina, kun soitto oli vaiennut.
"Tunnenko teidät, neitsyt", vastasi mies onnellisesti hymyillen, mutta
vaikeni äkkiä, ikäänkuin pelästyen omia sanojaan, ja lisäsi: "ei, ei,
en tosin teitä tunne, kuinka teidät tuntisin, mutta mestari Olavi..."
"Pian, rakas ukko", huudahti Kristina ja katsoi niin levottoman
rukoilevasti mieheen, "mestari Olavi, sanotte ... onko teillä viestejä
häneltä?"
"Mestari Olavi on kuollut, hän!" vastasi mies.
"Kuollut!" huudahti Kristina tullen kalmankalpeaksi ja vaipuen maahan.
Pari naista syöksähti esiin ja he nostivat hänet käsivarsilleen. Mutta
soittaja pisti viulun käyrineen kainaloonsa ja tallusteli ovesta
pihalle.
"Minä jo aavistin", sanoi kyökkimestari, "nähdessäni miehen ensikertaa
viikkokausi sitte, että hän toisi onnettomuutta mukanaan!"
Sillävälin hiipi soittoniekka hiljaa ja huomaamatta pitkien muurien
vartta, ja missä seisoi ainoakaan puu lumen painamine oksineen, siellä
kätkeytyi hän sen alle ja väistelihe suurimmalla varovaisuudella
eteenpäin. Kun hän niin saapui lähelle tornia, jossa Gert Bryningh
istui vangittuna, katosi hän parin sellaisen puun alle, jotka seisoivat
siellä ikäänkuin häntä varten. Ja hänen askelensa olivat niin varmat ja
hänen matkansa suunta niin epäröimätön, ettei hän ilmeisesti ensi
kertaa kulkenut näitä polkuja. Kun hän oli kadonnut honkien lumivaipan
alle, seisoi hän aivan hiljaa ja liikahtamatta, ja ohikulkijan olisi
ollut vaikea keksiä häntä, vaikkapa olisi aavistanutkin jonkun piilevän
näiden puiden luona.
Tunti kului tunnin jälkeen, mutta puiden alta ei näkynyt
liikahdustakaan. Ilmeisesti oli mies valinnut sieltä makuusijansa.
Puoliyön aikaan kuului jälleen jonkun kulkijan askeleita. Nekin
lähenivät tornia, jossa vanki istui. Tulija oli leveähartiainen mies,
ja hänen käyntinsä oli reipas ja varma kuten sotilaan. Saavuttuaan
tornin juurelle, huusi hän puoliääneen: "Gert!"
"Kuka siellä?" kuului Gert vastaavan hetken jälkeen, sitte kun huuto
oli pari kertaa uudistettu.
"Hyvä ystävä!" vastasi sotilas. "Minulla on mukanani terveisiä
priorilta."
"Vihdoinkin ... ne ovat viipyneet kauvan, ne!"
"Mutta ken odottaa jotakin hyvää, hän ei odota liian kauvan, sanotaan,
ja nyt täytyy joka miehen olla paikallaan."
"Kuka olette?" kysyi Gert jälleen hieman epäluuloisesti. "Onko teillä
mitään tunnusmerkkiä häneltä, joka teidät on lähettänyt?"
"Olen Pietari Grym, yksi teikäläisistä", kuului vastaus, "ja olen nyt
matkalla kohtaamaan erästä Severin Norbyn lähettilästä. Kuningas
oleskelee tällä haavaa Upsalassa, ja kun minä ja hän tämän jälkeen
kohtaamme, veisattanee silloin toista virttä kuin viimeksi erotessamme.
Piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut oleskelevat Taalainmaassa, ja niin
pian kuin saamme varmuuden herra Severinistä, alkaa rynnäkkö.
Huomenna avataan teidän vankilanne. Minulla on mukanani kirjeet herra
Lauri-kanslerilta rouva Kristinalle sekä siitä että mestari Olavin
kuolemasta."
Kuusten alta kuului liikettä, mutta keskustelevista ei kumpikaan sitä
huomannut. Jos Pietari Grym olisi tullut kääntyneeksi ympäri, niin
olisi hän kentiesi nähnyt kuinka muuan pää pisti esiin aivan maan
rajasta, ja kuinka silmäpari oli kiinnitettynä häneen ja torniluukkuun
niin läpitunkevana kuin olisivat ne kuuluneet jollekin muulle kuin
inhimilliselle olennolle.
"Kaikki on siis järjestyksessään", kuului Gert vastaavan. "Jumalan äiti
ja kaikki pyhimykset olkoot siitä kiitetyt! Ja kuinka voi
kunnianarvoisa priori? Onko hänkin mukana Taalainmaassa?"
"Ei, hän istuu luostarissaan Vesteråsissa, jollei hän tällä haavaa
matkusta Tukholmaan, sillä tiedän että kuningas on hänet sinne
kutsunut."
"Olisi ollut hyvä", jatkoi Gert, "jos hän olisi ollut minua hieman
lähempänä. Minua on suuresti heikontanut oleskeluni tässä tornissa, ja
joutuisuus olisi nyt tarpeen."
"Minulla ei ole niin kiire, etten voisi teitä auttaa."
"On kysymys Ingevald Torstinpojan suuresta perinnöstä, hänen ainoasta
perillisestään, jonka toivon nyt Jumalan ja pyhän Britan avulla olevan
valmiin ensi tilassa lähtemään Vadstenan luostariin."
"Kristina Pietarintyttärestäkö?" kysyi sotilas.
"Hänestä juuri!" vastasi Gert.
"Mikäli teillä on menestystä, Gert Bryningh, niin on asia autettu. Vien
niin teidät kuin hänetkin vahingoittumattomana piispa Hannun käsiin, ja
sitte tarvitsee vain sanoa jaa ja amen. Huomenna kohtaamme rouva
Kristinan luona toisemme!"
Mies meni, ja syntyi jälleen täysi hiljaisuus. Mutta silloin ryömi
kuusten alta esiin soittoniekka, olematta nyt aivan yhtä varovainen
kuin muutamia tuntia aikaisemmin valitessaan tämän paikan
piilopaikakseen.
Noustuaan pystyyn hän seisoi kauvan vaappuen sinne tänne, ikäänkuin
hänen olisi vaikea päättää, mihin suuntaisi matkansa. Mutta hetken
kuluttua katosi hän samaan suuntaan kuin Pietari Grym.