Seuraava päivä kallistui illoilleen. Sade oli lakannut jo aamupäivällä,
ja aurinko paistoi niin ystävällisesti raittiin pohjatuulen ajelemien
pilvien lomista. Mutta tiet ja polut olivat lionneet, ja jalkaisin oli
mitä vaikein päästä eteenpäin. Erittäinkin oli näin laita kaupunkien ja
tärkeämpäin linnojen, kuten Munkebodan, lähistöllä. Tästä huolimatta
huomattiin muuan jalankulkija tiellä, joka Norrköpingistä vei
Munkebodaan.
Kulkija oli puettu mustaveljesmunkkien pukuun, ja hänen hilkkansa oli
vedetty yli pään, niin ettei hänen kasvoistaan näkynyt mitään. Päättäen
hänen kumarasta vartalostaan oli hän jo ikämies, vaikka tosin tien
kehnouskin ja väsymys pitkän kävelyn jälkeen saattoi taivuttaa hänen
selkänsä ja tehdä hänen askeleensa kompasteleviksi, varsinkin hänen
vastamäkeen kulkiessaan. Munkki oli juuri päässyt mäen kukkulalle ja
hän näki loitompaa piispanlinnan tornin, kun hevosten kavioiden kapse
sai hänet kääntymään.
Mäkeä ylöspäin lasketti muuan ratsastaja täyttä laukkaa, jotta sora ja
rapa räiskyi laajalti hänen ympärilleen. Saavuttuaan aivan munkin eteen
pysähdytti hän äkkiä ratsunsa.
"Aiotteko Munkebodaan, mustaveli?" kysäisi ratsastaja.
Munkki nyökkäsi myöntävästi.
"Sittepä voitte sanoa minulle, onko hänen armonsa piispa siellä
tavattavissa?"
"Kyllä hän on", vastasi munkki, "ja hänen armonsa arkkipiispa Johan
vieraili piispa Hannun luona aamupäivällä, matkustaessaan Vadstenaan
herrainkokoukseen, joka nyt tulee pidettäväksi. Mutta millä asioilla
liikutte, ratsastitte niin kiireisesti...?"
"Tuon viestin hänen armoltaan kuninkaalta ... hänkin tahtoo vierailla
piispa Hannun luona tänään!"
"Oo-ho, ja missä on kuningas nyt?"
"Hän läksi Stegeborgista eilen illalla, mutta täytyi hänen rajuilman
vuoksi jäädä yöksi Söderköpingiin. Vasta puolenpäivän tienoilla tänään
piti hänen lähteä sieltä taipaleelle Vadstenaan... Tiedättekö,
mustaveli, milloin hänen armonsa piispa lähtee matkalle?"
"En, sitä en tiedä, tulen pohjoisesta ja olin hänen armonsa
arkkipiispan seurueen mukana, mutta täytyi minun erään tärkeän asian
vuoksi pysähtyä Norrköpingiin."
Ratsastaja kannusti samassa hevostaan ja katosi. Mustaveli ojensihe ja
lepäsi hetkisen molemmat kädet sauvan nojassa, mutta sitte hänkin läksi
alamäkeä Munkebodaa kohden. Tämän linnan, joka sijaitsi saarella
lähellä Motala virran etelärantaa, paikassa, missä joki laskee
Roxenjärvestä, oli keskiajan lopulla rakennuttanut piispa Henricus
Tidemanni, ja oli sillä erittäin kaunis asema. Ennen piispa Henrikin
aikaa sijaitsi tämä piispankartano lähempänä pohjoisrannalla, ja
sanotaan siellä olleen ikivanhan benediktiläisluostarin. Piispa
Henrikin linnarakennus vastasi enemmän kuin tämä vanhempi rakennus ajan
vaatimuksia piispalliseen asuinpaikkaan nähden, vaikkei kuitenkaan saa
käsittää liian korkeaksi sitä mitä silloin pidettiin muhkeana
rakennusalalla.
Ne jäännökset, jotka ovat säilyneet Munkebodasta ja joihin kuuluu
perusmuuri reikineen ja kellariholveineen, eivät anna mitään käsitystä
piispan linnan ulkonäöstä. Mutta samaan aikaan kuin piispa Henrik,
rakensi Skaran piispa Brynjolf Gerlakinpoika piispanistuintaan varten
muhkean linnan Husabyhyn Kinnekullen juurelle, ja tästä on vielä
jälellä hieman enemmän, nimittäin eteläinen pääty. Tämä muuri on sekä
sisä- että ulkopuolelta peitetty suurilla hiekkakiviliuskoilla, ja on
siitä vielä säilynyt seitsemän ikkuna-aukkoa, mutta niin pieniä, että
panee ihmetellen kysymään, kuinka oli mahdollista, etteivät he
tahtoneet päästää enemmän valoa ja päivänpaistetta korkeihin ja suuriin
huoneihin. Nämä ikkuna-aukot ovat näet muurin ulkopinnalta suunnilleen
puolen kyynärän levyiset ja kyynärän korkuiset. Ne ovat kaikki yhtä
korkeat, mutta sijaitsevat eri pitkien välimatkojen päässä toisistaan.
Hirsikerrosten tekemiä merkkejä näkyy vielä muurissa, ja ne osottavat,
että palatsissa on ollut kolme korkeaa kerrosta. Siitä jo huomaa,
kuinka vähän suuret keskiaikaiset rakennukset vastasivat meidän aikamme
vaatimuksia asuntojen miellyttävyyteen ja mukavuuteen nähden. Mitä
ikkunoihin tulee, löytyi vielä 1541 julkisia rakennuksia, joissa
pergamenttia täytyi käyttää ikkunalasien sijasta.
Mutta tämä ei estänyt rikkautta ja loistoa viihtymästä näiden linnojen
sisällä. Suuret joukot hovipoikia ja kaikenlaatuisia palvelijoita,
puvut sonnustetut kallisarvoisilla helmillä ja jalokivillä, pöydät
hopeakoristeineen, seinät taiteellisesti vaikuttavine tapetteineen ja
runsailla veistoteoksilla varustetut katot, -- kas siinä muutamin
sanoin ruotsalaisen herrasmiehen ympäristö keskiajan lopulla. Erittäin
suuremmoisesti oli tämä kaikki suunniteltu Munkebodassa, jonka muurien
sisällä majaili viimeinen keskiajan piispa. Täällä eli piispa Hannu
kuten ruhtinas, ympärillään oikea hovikunta, jossa nähtiin ylhäisten
herrojen poikienkin palvelevan hänen hovimiehinään. Hänen
palvelijajoukkonsa täällä Munkebodassa oli tavattoman suuri. Koska hän
pitemmät ajat oleskeli tässä linnassa, niin oli täällä hänen
kanslerinsa, hänen kappalaisensa ja kamreerinsa ynnä kyökkimestarinsa,
kellarimestarinsa ja tallimestarinsa, lisäksi vielä linnan päämies ja
rehumarski; sitä paitsi lukematon joukko hovipoikia ja alempia
palvelijoita, tallipalvelijoita, siivoojia, oven- ja portinvartioita,
käsityöläisiä ja luonnollisesti sotamiehiä linnan miehistönä,
ruutimestareita, aseenkantajia ja pyssymiehiä. Ja kaikilla oli varmat
palkkansa ja määrätyt tehtävänsä.
Loistavampaa ja lukuisampaa hovikuntaa ja seuruetta ei ollut itse
Kustaa Eerikinpojalla hänen ollessaan Ruotsin valtionhoitajana,
tuskinpa kuninkaanakaan. Lukemattomat kartanot ja tilukset, jotka
sijaitsivat hajallaan ympäri hiippakuntaa, olivat jaetut kahteentoista
n.s. hovialueeseen, ja voimme saada rikkauksista jonkinlaisen
käsityksen, kun tiedämme, että jokaiseen näistä hovialueista kuului
aina 60 jopa 100:kin tilaa myllyineen, taloineen, torppineen,
kalastuspaikkoineen, saarineen y.m. Kaikkia näitä tiloja hoitivat
piispan voudit kaikenlaatuisine alempine palvelijoineen. Kuitenkaan
eivät he olleet niin lukuisat eivätkä niin arvossapidetyt kuin ne,
jotka palvelivat Linköpingin piispan palatsissa ja täällä Munkebodassa.
"Munkeboda", sanovat vanhat, "oli ulkopuolelta valleilla, haudoilla ja
muureilla hyvin suojattu ja sisäpuolelta linnaväellä, tykeillä ja
muilla ampuma-aseilla niin varustettu, ettei sitä voinut vallottaa
ilman vaikeaa ja pitkällistä piiritystä."
Tähän linnaan suuntasi mustaveli kulkunsa. Aivan nostosillan korvalla
hän kohtasi jälleen ratsastajan, joka nyt kiiti takaisin linnasta,
tietenkin herransa, kuninkaan luo. Munkki katsoi hänen jälkeensä, mutta
kiirehti askeleitaan sillan ylitse. Linnan portilla seisoi
kellarimestari parin palvelijan keralla. Munkki tervehti heitä ja he
vastasivat tervehdykseen, jonka jälkeen hän kysyi, oliko arkkipiispa
vielä linnassa tavattavissa. Mutta näin ei ollut laita, sillä hän oli
jo aikaisin aamupäivällä lähtenyt Linköpingiin jatkaakseen matkaansa
Vadstenaan.
"Onko tallimestari, mestari Gert Bryningh palannut?" kysyi munkki
edelleen.
"Ei vielä!" kuului vastaus.
"Eikö!" huudahti mustaveli ja lisäsi, kun ympärillä seisojat
kiinnittivät lähemmin huomionsa häneen: "Olin mukana hänen armonsa
arkkipiispan seurueessa ja haluan puhutella herraanne, hänen armoaan
piispa Hannua. Tuotiinko tänne eräs vanki viime yönä...?"
"Tuotiin", vastasi eräs palvelijoista.
137
"Ja onko hän varmassa tallessa?"
"On!"
"No hyvä, juuri hänestä on minulla jotakin sanottavaa herrallenne.
Viekää minut hänen luokseen!"
Tämä asia, samoinkuin yleensä se mahdikkuus, jolla mies esiintyi, ja se
ylpeä ääni, jolla hän puhui, herättivät palvelijoissa suurta
kunnioitusta häntä kohtaan, ja itse arvoisa kellarimestarikin suvaitsi
hänelle mitä ystävällisimmin hymyillä. Eräs palvelijoista saattoi
munkin linnaan, missä hänet pian otti vastaan ovenvartija, joka,
jätettyään munkille tilaisuuden sääliä ulkonaista ihmistään vaivaloisen
vaelluksen jälkeen ja kunnioittavasti kuivattuaan hänen jalkansa, vei
hänet linnan portaita ylös suureen saliin, missä muuan piispan
lähimmistä palvelijoista päästi ovenvartijan menemään ja vei munkin
muutamain perätysten sijaitsevain huoneiden kautta siihen huoneeseen,
jossa piispa oleskeli. Kaikki kävi niin hiljaa ja täsmällisesti, ja
palvelijat ja hovimiehet ulommissa huoneissa osottivat sellaista
ryhtiä ja käytöstä, että hyvin huomasi saapuvansa ylhäisen ja mahtavan
miehen asuntoon.
Muuan nuorukainen seisoi piispan edessä kukka kädessään, kun munkki
astui sisään. Piispa taputti häntä ystävällisesti olalle sanoen:
"Teistä taitaa kuin taitaakin ajan oloon tulla kelpo kasvitarhamestari,
rakas Jakob Thurenpoika!"
Nuorukainen jätti kohta tämän jälkeen huoneen tyytyväisesti hymyillen,
ja piispa kääntyi ympäri suuressa, pehmeäksi täytetyssä, punaisella
päällystetyssä nojatuolissaan.
Hän oli vanha mies ja istuessaan kokoon vaipuneena suuressa tuolissaan
näytti hän aivan ikälopulta. Niin sairaloinen oli hänen kasvojen
värinsä ja niin raihnaiselta näytti hänen ruumiillinen tomumajansa.
Mutta nähtyään suuret puhuvat silmät tuuheain kulmakarvojensa alla ja
jouduttuaan niiden tyynen, mutta tutkivan katseen esineeksi, huomasi
kyllä, ettei seissut minkään potilaan edessä. Muuan piirre näissä
vanhoissa kasvoissa muistutti arkkipiispa Johanin kasvoja. Näissäkin
näet saattoi, erittäinkin muutamina hetkinä, huomata eräänlaista
surunvoittoisuutta, mutta kun tämä arkkipiispassa meni aina
alakuloisuuteen saakka, joka tuskin sai mitään pontta hänen olentonsa
ylpeydestäkään, niin taittui se piispa Hannussa vakavuuteen ja väliin
katkeruuteenkin. Yleensä oli hänen kasvoillaan miehuuden ja tarmon
ilme, ja surunvoittoinen sävy johtui pikemmin sairaloisesta ihosta kuin
kasvojen piirteistä.
Piispa Hannu Brask edusti niin ulkonäöltään kuin sisällisestikin
arvokkaasti sitä aikaa, joka hänen kerallansa oli vaipuva hautaan.
Hänen olennossaan ei ollut sitä liehakoivaa nöyryyttä eikä sitä
pöyhkeilevää turhamaisuutta, jota niin kernaasti tahdotaan omistaa
vanhan kirkon miehille uuden ajan vastakohtana. Koko hänen
persoonallisuutensa puhui itsetietoisesta voimasta ja vallasta ja
suuruudesta, mutta ei siten kuin hänen persoonallaan olisi sen kanssa
mitään tekemistä, vaan se oli jotakin, joka kuului hänen virkansa
loukkaamattomiin ja luovuttamattomiin oikeuksiin. Hänet oli voideltu ja
vihitty virkaansa, kuten kuningas omaansa. Yleinen käsitys,
että tämä piispa oli ovelasti laskeva mies, joka mielellään
puuhaili suunnitelmineen pimeydessä, ei pidä paikkaansa, jos
ennakkoluulottomasti arvostelee häntä niiden kirjeiden mukaan, jotka
häneltä ovat säilyneet. Tässä suhteessa lienee piispan kuvan leimannut
kansan tietoisuudessa pääasiallisesti tunnettu kertomus paperilipusta,
jonka hän pisti sinettinsä alle, kun valtiosäädyt tuomitsivat
arkkipiispa Kustaa Trollen menettämään virkansa, jonka paperilipun
Hannu piispa sitten muka oli kuningas Kristianin edessä vetänyt käsille
ja siten pelastanut henkensä. Mutta tätä kertomusta ei voida täysin
todistaa. Tiedetään vain se, että piispa Hannu on pannut kirjallisen
vastalauseen mainittua päätöstä vastaan, samoinkuin hän silloiselle
valtionhoitajalle kirjoittamassaan kirjeessäkin varotti siitä, mitä oli
tehty kirkon ensimäistä miestä vastaan, ja kehotti ensi tilassa
hakemaan paavin vahvistusta.
Mutta ainoana miehenä, joka seisoi paikoillaan ja taisteli vanhan
puolesta, kokosi hän kaiken vastenmielisyyden päällensä, ja siten on
hänen kuvansa vääristynyt, ja kaikki ne syytökset, joita tehtiin
paavilaisia vastaan, vieritettiin suurimmaksi osaksi hänen niskoilleen.
Odottamatta piispan kysymyksiä, alkoi mustaveli:
"Olen Robert, dominikaanien priori Vesteråsista ja veljeskunnan
kenraalivikaario! Olin mukana hänen armonsa arkkipiispa Johanin
seurueessa..."
"Tiedän, tiedän", keskeytti piispa. "Veljeni archielectus [Katolisena
aikana tavallinen nimitys arkkipiispalle, joka ainoastaan oli valittu,
mutta ei vielä vihitty. Samoin oli vielä vihkimättömän piispan
arvonimenä electus.] mainitsi jotakin, että teidän pitäisi tärkeäin
asiain vuoksi pysähtyä Norrköpingiin?"
"Ja tämän asian vuoksi seison minä nyt teidän armonne edessä, pyytäen
saada teidän läsnäollessanne kuulustella vankia, jonka hänen armonsa
arkkipiispan palvelijain kanssa onnistuin saamaan kiinni Norrköpingin
ja Krokekin välisellä tiellä. Näinä vaikeina aikoina, joissa elämme,
täytyy katsoa, ettei toimi turhaan, ja te piispa Hannu olette kuitenkin
pyhän kirkon ensimmäinen mies Ruotsin maassa, koska Vexiön piispa
Ingemar, Jumala paratkoon, on heikko ja sairas, ja muut hiippakunnan
esimiehet eivät vielä ole vihityt korkeihin virkoihinsa. Älkää kiintykö
siihen seikkaan, että pyydän yksinomaan kuulustelua ... esiintyisin
syyttäjänä, jollen pelkäisi antavani aihetta pahoihin puheihin pyhää
kirkkoamme vastaan, jos nimittäin näyttäytyisi, että toimenpiteeni,
jotka aina johtuvat puhtaimmasta innosta, olisivat sentään menneet
liian pitkälle."
Piispan kulmat rypistyivät priorin puhuessa, ja hän harkitsi kauvan
yksikseen esitettyä asiaa ennenkuin hän lausui ajatuksensa.
"Asia voi olla sellainen, priori Robert", sanoi hän vihdoin, "että
olisi paras olla siihen ryhtymättä. Jos jotakin sellaista on tehty,
että pyhä kirkko tai pyhän kirkon miehet kärsivät siitä vääryyttä,
silloin emme saa epäröidä..."
"Mikäli tiedän, koskee se yhtä omista miehistämme, piispa Hannu!"
"Mutta ette tiedä sitä varmasti!"
"Tiedän sen, mutta kysymys on, voinko sen todistaa, ja tämä luullakseni
voisi tapahtua vankia kuulustelemalla."
"Tiedättekö, kuka mies on?"
"Luulen että hän on muuan herra Lauri-kanslerin kirjureista..."
"Herra Lauri-kanslerin kirjuri!" huudahti piispa nousten puoliksi
tuoliltaan, mutta istuutui jälleen ja vaipui mietteihinsä. "Herra
Lauri-kanslerin ... luulen, että olisi paras olla olematta tämän miehen
kanssa missään tekemisissä!"
"Mutta jos juuri mestari Lauri olisi käynyt käsiksi teidän
palvelijaanne...!"
"Minun palvelijaani?"
"Niin, teidän armonne ... jolleivät silmäni ole perin pahasti
pettäneet, ja sitä ne eivät ole tehneet, sillä tunnen liian hyvin
tallimestarinne Gert Bryninghin, niin juuri hänet viime yönä vietiin
vankina pohjoiseen päin, ja muutaman hänen vanginvartijoistaan olen nyt
tuonut vangittuna Munkebodan linnaan. Hänen armonsa arkkipiispa
pysähtyi muutamaksi tunniksi Norrköpingiin ja sillaikaa minä hämärissä
huomasin eräällä takapihalla kaksi ratsastajaa, jotka juuri olivat
matkaan lähdössä. Huudahdin heille, mutta en saanut mitään vastausta.
Muuan rengeistä valaisi päretikulla portille johtavaa tietä, ja
himmeässä valossa näin minä selvään kuinka eräs heistä oli kääritty
vaatteeseen, joka oli sidottu hänen päänsä ympäri. Huusin silloin Gert
Bryninghin nimeä, sillä tunsin hänet hänen puvustaan, ja näin kuinka
vanki koetti heittäytyä alas hevosen selästä. Mutta yksi ratsastajista
tarttui lujasti hänen vyötäisiinsä ja toinen löi hevosta lautasille.
Seurasin heitä niin kauvas kuin voin, päästäkseni varmuuteen, mitä
tietä he lähtivät, sen jälkeen riensin hänen armonsa arkkipiispan
palvelijain päämiehen luo, ja hän käski heti parin palvelijan nousta
ratsaille ja rientää noiden kolmen ratsastajan jälkeen. He palasivat
myöhään aamupuolella ja toivat silloin kirjurin mukanaan Norrköpingiin.
Täten olen tehnyt teidän armollenne selon siitä, miten asia on
tapahtunut, ja kuitenkin on tässä kysymys ainoastaan kuulustelusta.
Olosuhteista riippuu, annetaanko asian sitte raueta vai onko sitä
ajettava edelleen."
"Ettekö sitte kysellyt mieheltä mitään, kun ensiksi saitte hänet
nähdä?" kysyi piispa.
"Minä tein sen, mutta minulle hän ei vastannut."
Kului hetki, jonka ajan piispa pysyi vaiti, mutta suuntasi tutkivan
katseensa pari kertaa prioriin. Tämän synkät kasvot ilmaisivat sangen
selvästi, että hän oli pettynyt ja että pettymys häntä harmitti.
"Että hän oli teidän uskottu palvelijanne Gert Bryningh, se tuli
minulle yhä selvemmäksi", puuttui hän jälleen puhumaan, "kun lähemmin
ajattelen, mitä tietä nuo kolme ratsastajaa tulivat, josta sain tiedon
heidän majapaikassaan; ja tiedänhän, että Gert aikoi Söderköpingin
kautta palata tänne."
"Olette siis tavannut hänet ennen hänen lähtöään Tukholmasta?"
"Olen, teidän armonne, ja piispa Pietari oli myös saapuvilla ...
palvelijallanne oli tärkeitä viestejä häneltä teille."
"Tunnetteko nämä viestit?"
"Piispa Pietarilla samoinkuin tuomiorovasti Knutillakaan ei ole
mitään salaisuuksia minuun nähden; ... enkä minä suinkaan hylkää heitä
heidän ahdingossaan saatuani heiltä osakseni niin paljon hyvää heidän
valtansa päivinä!"
Tämä lausunto vaikutti enemmän kuin mikään muu piispaan, ja kun hän nyt
loi silmänsä prioriin, oli katseen terävyys suuressa määrin
lieventynyt. Piispa ei tuntenut persoonallisesti miestä, joka seisoi
hänen edessään, ja vallitsevain olosuhteiden johdosta, erittäinkin
vapautussodan aikaan, ei Robert ollut tullut Linköpingin hiippakuntaan,
jossa pyhän Olavin luostari Skenningessä oli veljeskunnan etevin.
Kenraalivikaariona ja maakunnan priorina Robertilla kuitenkin oli
tavallisissa olosuhteissa asema, joka antoi hänelle sekä vaikutusvaltaa
että arvoa. Sellaisena hän nimittäin seisoi veljeskuntansa etunenässä
pohjoisessa maakunnassa, jota nimitettiin Danmarkin maakunnaksi.
Priori teki selkoa niistä viesteistä, joita Gert olisi tuonut mukanaan,
ja kertoi kohtauksesta harmaamunkkiluostarissa sekä testamentista ja
niistä rikkaista myötäjäisistä, jotka Kristina Pietarintytär toisi
mukanaan Vadstenan luostarille, jos onnistuttaisiin ehkäisemään se
kuulumaton uhkateko, joka kerettiläisellä mestari Olavillla oli
mielessään, nimittäin naida tämä neitsyt. Tämä tieto saattoi piispa
Hannun aluksi pois suunniltaan. Hän ei tiennyt, oliko hänen pidettävä
tätä hedelmänä aivan liiallisesta kirkon edun huolehtimisesta, vai
oliko se pelkkää kuvittelua. Hänen suuret silmänsä tuijottivat
kysyvästi prioriin, ja kesti kauvan, ennenkuin hän sai sanotuksi
sanaakaan.
"Naida?" huudahti hän vihdoin ja nousi tuoliltaan koko pituuteensa sekä
alkoi kiihkeästi kävellä huoneessa edestakaisin. "Naida, sanotte!...
Oletteko aivan varma asiastanne, priori Robert?"
"Niin varma kuin olen meidän herramme ja vapahtajamme kärsimisestä ja
kuolemasta ihmisten syntien tähden, ja kunnianarvoisa isä piispa
Pietari, samoinkuin myös tuomiorovasti Knut ja minä halpa olento,
tahdomme ponnistaa kaikki voimamme estääksemme moista rikosta kaikkea
sitä vastaan mikä pyhää on... Mutta, aika on paha, ja Jumala paratkoon,
näyttää siltä, kuin pahuudella olisi parhain suojansa hänen luonansa,
jonka pitäisi olla sen innokkain vastustaja. Paljon on herra Pietari
surrut tämän asian johdosta, kuten hän on kai teidän armollenne
kirjottanutkin... Hän on valmis uhraamaan henkensä ja verensä pyhän
kirkon hyväksi!"
Piispa Hannu pysähtyi aivan priorin eteen ja katsoi häntä terävästi
silmiin. Priori viittasi kuitenkin niin selvästi siihen suhteeseen,
jossa piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut olivat kuninkaaseen, että
piispa ymmärsi hänet täydellisesti.
"Varokaa toki priori, ja pyytäkää veljeäni piispa Pietaria ja
tuomiorovasti Knutia katsomaan järkevämmin eteensä ... voisi tapahtua,
että pyhä kirkkomme ja sen menestys enemmän vahingoittuisi kuin
hyötyisi."
"Tosiaankin järkevä eteensä katsominen on puoli voittoa, teidän
armonne", jatkoi priori, "ja luullakseni tässä on niin tehtykin mikäli
voin ymmärtää tätä asiaa."
"Teidän sananne ovat peitetyt pimeyteen, priori ... tahdon kysyä teiltä
vain yhtä asiaa, -- sietävätkö suunnitelmanne päivän valoa?"
"Milläpä puulla ei liene juurensa maassa, teidän armonne?" kysyi priori
vastineeksi. "Ja mitä vahvemmaksi sen runko sitte tulee, sitä syvempää
on hiljainen ja näkymätön työ ollut. Toivon, että siitä työstä, jota
nyt hiljaisuudessa tehdään, Jumalan ja kaikkien valtakunnan
suojeluspyhimysten avulla on nouseva voimakas puu, jonka tuuheat oksat
varjostavat koko Ruotsin valtakuntaa ja jonka suojassa pyhä kirkko on
seisova himmenemättömässä pyhyydessään."
"Vahva mahtaa olla se kangas, jonka loimet te olette luoneet siellä
yhdessä herra Pietarin kanssa. Yksi on kuitenkin varma, ja muistakaa
piispa Hannun sanoneen, ettette te eikä kukaan muu voi temmata
juurineen maasta sitä puuta, joka on jo olemassa ja joka kantaa Kustaa
Eerikinpojan nimeä!"
"Eikö joku Sturekaan?"
"Joku Sture?" kysäisi piispa, ja hänen silmänsä välähtivät.
"Vanhin heistä on lapsi vaan, se on totta, mutta nimeä me
tarvitsemmekin... On olemassa mies, joka Niilo Sturen nimessä voi
taistella, ja taistella voiton toivossa...?"
"Ja se mies on...?"
"Severin Norby!"
Silminnähtävällä vastenmielisyydellä käänsi piispa tämän nimen
kuultuaan kummastuneelle priorille selkänsä ja käveli kovasti
kuohuksissaan huoneessa edestakaisin. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän
pääsi niin paljon omaksi herrakseen, että tyynesti saattoi puhutella
rohkeaa juonittelijaa, mutta nyt oli äänessä sellainen terävyys, että
se olisi jähmettänyt veren mieheltä, joka olisi ollut vähemmän kova
kuin dominikanien kenraalivikaario.
"Älkää koskaan mainitko tästä asiasta sanaakaan piispa Hannulle", sanoi
hän pysähtyen priorin eteen. "Ja jos joku tätä asiaa koskeva kirjotus
joutuisi käsiini, jätän sen kuninkaalle. Minun käteni ei voi kääntyä
häntä vastaan, joka on vapauttanut Ruotsin valtakunnan julmasta
Kristianista. Ja minun vakava pyyntöni on teille ja kaikille, ketä
lienevätkin, että luovutte arveluttavan laajoista ja mullistavista
suunnitelmista. Ruotsin valtakunta ja kirkko ovat eri asioita!" Piispa
vaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa kirkastui ja lämpeni, kun hän
lisäsi: "Mutta kirkon ei tarvitse turvautua keinoihin, jotka eivät voi
sietää Jumalan kirkasta päivää. Kuningas Kustaa on kyllä tehnyt
vääryyttä kirkolle, se on totta, hän on ottanut täysinkäsin kirkon
omaisuutta ja tavaraa ... se on kuitenkin ajan pahuutta eikä hänen, ja
saatte varmasti uskoa, priori ... kuninkaan sydän on Jumalan kädessä,
hän kyllä voi Sauluksesta tehdä Paavalin ja siihen tarvitaan vain, että
huonot neuvonantajat poistetaan kuninkaan luota..."
"Olemme siis yksimieliset siinä, piispa Hannu ... kuninkaan kansleri on
meidän molempain vihollisemme!"
"Sitä asiaa en kiellä ... mutta siihenpä yhteisyys loppuneekin, sillä
ennen käteni kuivukoon kuin sen ojentaisin ketään kuninkaan miestä
vastaan, jollei se voi tapahtua kuninkaan nähden ... ja siten olemmekin
puhuneet puhuttavamme tästä asiasta. Mutta vankia, lisäsi hän, jonka
olette tuoneet linnaan, tahdon kuulla... Jos häneltä saamme joitakin
tietoja voidaksemme ehkäistä sen häpeällisen rikoksen kirkkoa kohtaan,
jonka ilmotatte olevan tekeillä, niin tahdon kyllä olla mies paikallani
pyhän kirkon lakien puolustamisessa!"
Piispa kutsui erään palvelijan, jonka hän lähetti linnan voudilta
noutamaan vangin suureen saliin, jonne hän itsekin läksi priorin
seuraamana. Hetken kuluttua tuotiin vanki sisään. Hän oli aivan nuori,
miellyttävän näköinen mies. Hänen kätensä olivat taakse sidotut, mutta
hänen katseensa oli ujostelematon.
"Kenen palveluksessa olette, nuori mies?" kysyi piispa.
"Olen herra Lauri Antinpojan, kuninkaan kanslerin kirjuri!" kuului
arastelematon vastaus.
"Olette vienyt minun palvelijani vangittuna pohjoiseen?" kysyi piispa
jälleen.
"Sitä en tiedä, teidän armonne! Mutta sen tiedän että olen noudattanut
herrani käskyä ja minun on vaikea uskoa, että hän olisi määrännyt
tehtäväkseni mitään, josta olisin velvollinen tekemään tiliä
kenellekään muulle tuomarille kuin hänelle ja herralleni kuninkaalle!"
"Ja mitä oli sitte rikkonut se mies, jota kuletitte vankinanne...?"
"Sitä en tiedä!"
"Missä joutui hän teidän käsiinne ja kuinka?"
"Niihin kysymyksiin, teidän armonne, en tahdo vastata muuten kuin
herrani, kanslerin, ollessa läsnä."
"Kuulette uuden ajan puhuvan tämän julkean nuorukaisen suusta, piispa
Hannu", puuttui priori ilkeästi hymyillen puhumaan. "Mielestäni teillä
on käsissänne keinoja pakottaaksenne hänet puhumaan. Otan valalleni,
että vangittu palvelija, jonka pelastamisen katsoin velvollisuudekseni,
oli teidän palvelijanne ja tallimestarinne, Gert Bryningh."
"Mitä teillä on siihen sanottavaa?" sanoi piispa kirjuriin kääntyen.
"Ei mitään, teidän armonne! Toistan vain, mitä jo olen sanonut:
käännytte väärän miehen puoleen. Jos teillä on mitä valittamista, niin
kääntykää herrani puoleen, ja jos valituksenne on aiheutettu,
saavutatte kyllä oikeutenne, jollei, on viimeinen villitys tuleva
pahemmaksi kuin ensimäinen, jos olette satuttaneet kätenne syyttömään
palvelijaan".
"Älkää panko pahaksenne, teidän armonne!" sai priori jälleen sanoiksi.
"Mutta tahtoisin teitä vahvistaa niin hyvin rankaisemaan nuorukaista
julkeudestaan kuin myös totuuden tähden käyttämään pakkokeinoja missä
hyvät sanat eivät auta. Tässä on kysymys, kirkon miehestä,
piispallisesta palvelijasta. Jos sellaista väkivaltaa tapahtuu
kuninkaan läheisyydessä ja se jää rankaisematta, silloin eivät paljoa
merkitse ne valat, jotka kuningas on vannonut."
"Mutta jos näyttäytyisi, teidän armonne", puuttui vangittu kirjuri
puheeseen ja katse ja ääni oli samalla kertaa niin uhkaava ja
kunnioittava, ettei se jättänyt tekemättä piispaan vaikutustaan, "jos
näyttäytyisi, että syyttäjäni on erehtynyt, jos tallimestarinne
saapuisi tänne ja tekisi selon viipymisestään..."
Lausetta ei ehditty päättää, ennenkuin piispa käski miestensä vapauttaa
vangin.
"Olette vapaa, nuori mies!" sanoi hän ja kääntyi poistuakseen sisempiin
huoneihinsa, vilkaisemattakaan synkkään prioriin, jonka kalpealle
otsalle suuttumus ja uhka painoi leimansa.
Mutta samassa aukeni ovi, ja saliin astui kuningas lukuisan
saattojoukon seuraamana.
Herrojen joukossa kuninkaan takana nähtiin myös kanslerin korkea
vartalo yksinkertaisessa puvussa ja liehukalotti harmailla hapsillaan.
Hänen katseensa kiintyi heti kirjuriin, joka vielä seisoi piispan
palvelijain välissä kuten syytetty tuomarinsa edessä, ja salaman
nopeudella leimahti kanslerin katse kirjurista kalpeaan prioriin ja
piispaan. Hän aavisti kohta asian laidan, mutta arveli ensi tuokiossa,
että hänen suunnitelmansa olivat epäonnistuneet, ja tämä olisi hänet
eksyttänyt esiintymään ennen aikojaan, jollei hänen kirjurinsa olisi
käsittänyt miten tärkeää oli, että hänen herransa sai, mikäli tällä
hetkellä oli mahdollista, tiedon asiain oikeasta laidasta.
Kuninkaan tervehtiessä piispaa ja hänen lähimpäin seuralaistensa
vetäytyessä tähän osaan salista, läheni sen tähden kirjuri nopeasti
kansleria ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Kaikki on onnellisesti suoritettu!"
Kansleri nyökkäsi salavihkaan, ja kaikki olisi mennyt säännöllistä
menoaan, jollei kuningas kääntyessään ympäri olisi saanut näkyviinsä
niin mustaveljeä kuin kirjuriakin.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän kummastuneena katsoen piispaan. "Eikö
hän ole muuan kanslerimme kirjureista, ja hän seisoo sellaisessa
asemassa edessänne, piispa Hannu, kuin olisitte pitänyt kuulustelua
hänen kanssaan?"
"Niin olen tehnytkin, teidän armonne!" vastasi piispa tyynesti ja
pelottomasti.
Kuninkaan silmät alkoivat liekehtiä, ja hän tempoi kiihkeästi kultaista
ketjua, joka riippui hänen kaulallaan. Mutta ennenkuin mitään enempää
ehdittiin lausua, astui kirjuri esiin ja sanoi kunnioittavasti
kumartaen:
"Se oli pelkkä väärinkäsitys, teidän armonne, joka hänen armonsa
piispan kuulustelussa on tullut selvitetyksi ja oikaistuksi. Ratsastin
herrani asioilla, minua epäili tuo dominikaanipriori, otti minut kiinni
ja toi tänne."
Kuningas kyseli edelleen kaikkia asianhaaroja, mutta kirjuri teki
niistä selkoa niin tyydyttävällä tavalla, ettei kuningas pitänyt
tarpeellisena enempää kysellä tätä asiaa. Sillä välin oli kansleri
lähestynyt prioria, niin että hän seisoi aivan tämän luona, ja
kuninkaan ja muiden huomion ollessa kiintyneenä kirjuriin kuiskasi hän
priorin korvaan:
"Olen katsonut lävitsenne, priori Robert ... olkaa varuillanne, sana
vain minulta ettekä lähde täältä vapaana!"
Priori tuli kalmankalpeaksi kanslerin sanat kuullessaan. Hän tunsi
liian hyvin tämän miehen voiman ja tarmon antautuakseen näin tärkeänä
ajankohtana kuin tämä alttiiksi sellaiselle vaaralle kuin mihin
kansleri viittasi. Hän teki mielessään sangen nopeasti kysymyksen,
olisiko jotenkuten hänen ja hänen ystäväinsä hankkeista jokin voinut
tulla tämän vaarallisen miehen tietoon, mutta jo pelkkä ajatus siitä,
että ainakin Gert oli vangittuna, pani hänet vapisemaan ja pakotti
hänet tästä asiasta vaikenemalla vakuuttamaan vapautensa säilymisen.
Kanslerin esiintymisen varmuus oli lisäksi niin masentava, että jo
senkin vuoksi katosi kaikki mahdollisuus koettaa vapautua rohkealla
syytöksellä kansleria kohtaan.
Tuskin oli kansleri jättänyt priorin ja vetäytynyt hieman syrjään,
ennenkuin kuningas kääntyi kirjurista pois.
"Kuulette sen, priori Robert", sanoi hän tälle. "Kuinka voitte
asioissanne tehdä moisia erehdyksiä? Mitä!... Eikö teillä ole sanaakaan
puolustukseksenne?" lisäsi kuningas tuikeasti, kun priori pysyi vaiti.
"Ettekö tiedä, että kansliani kirjurit ovat minun miehiäni?"
Priori seisoi siinä allapäin lattiaan tähystellen ja lihakset
nytkähtelivät kiihkeästi hänen yhteen puristettujen huultensa
ympärillä. Kerran toisensa jälkeen nosti hän katseensa, ja hänen
huulensa avautuivat ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua, mutta aina
kohtasi hänet kanslerin vakava katse, ja hänen silmänsä painuivat alas
ja hänen huulensa sulkeutuivat jälleen. Varmaankin tunsi tämä arvon
mies tällä hetkellä hieman samaa katkeraa tuskaa kuin hän oli
valmistanut niin monelle ja viimeksi mestari Olaville ja Kristina
Pietarintyttärelle. Häntä raastoi kaksi voimaa, jotka tällä hetkellä
olivat hänet lannistamaisillaan, ja jollei hänen silmiinsä olisi
taustalta siintänyt heikko toivo, että oli sentään tuleva aika, jolloin
hän voisi maksaa tämän hetken kidutuksen satakertaisesti niin
kuninkaalle kuin hänen kanslerilleenkin, niin olisi hän epäilemättä
masentunut.
"Antakaa minulle anteeksi, armollinen herra ja ankara kuningas",
änkytti hän, kun kuninkaan kärsimättömyys oli noussut korkeimmilleen.
"Antakaa anteeksi, tarkotukseni oli parhain, enkä yön pimeydessä
tuntenut, kuka mies oli."
Nöyrä äänen sävy lepytti kuninkaan, samalla kun se piispan mielessä
herätti sekä kummastusta että paheksumista. Piispa Hannu oli tähän asti
mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella seurannut jokaista priorin
kasvojen liikahdusta, mutta nyt kääntyi hän pois ja silminnähtävä
vastenmielisyys kuvastui hänen jaloilla kasvoillaan.
"Kun tunnustatte erehdyksenne ja se on oikaistu", sanoi kuningas, "niin
annan sen jäädä silleen, mutta olkaa varuillanne, priori, tiedän
paremmin kuin hyvin, että teilläkin on lankanne mukana siinä vyyhdessä,
jonka Pietari Sunnanväder ja tuomiorovasti Knut ovat kehränneet minua
varten... Älkää erehtykö enää monta kertaa, se lanka voi tehdä teidät
päätänne lyhemmäksi."
Kamala, hirveä hymy väikkyi priorin huulilla, kun hän kuuli kuninkaan
sanat, mutta kuningas ei sitä huomannut, sillä priori oli taivuttanut
päänsä alas rintaa vasten. Mutta kansleri huomasi sen, ja hänen
silmänsä salamoivat, ikäänkuin jokin päätös olisi tuossa tuokiossa
kypsynyt hänen sielussaan. Mutta ei ainoastaan prioriin, vaan piispa
Hannuunkin koskivat tuntuvasti kuninkaan loppusanat, ja muuten kaikki
läsnäolijat käsittivät kuinka tärkeä oli tämä uhkaus, jolla kuningas
rohkeni puhutella erästä kirkon ylhäisimmistä, piispan läsnäollessa ja
hänen kattonsa alla. Tuskin ajatteli kuningas itsekään, kun hän lausui
sanan, sitä syvää merkitystä, joka sillä oli katsoen koko hänen
asemaansa vanhaan kirkkoon nähden. Tosin oli nähty kuninkaiden ja
valtionhoitajain ahdistelevan kirkkovaltiaita, syyttävän ja erottavan
heitä, siitä oli viimeisenä todistuksena Kustaa Trollen erottaminen
Sten Sturen aikana, mutta että maallinen valta uhkasi hengellistä
ruumiillisella rangaistuksella, kuolemalla, -- se oli jotakin tähän
asti kuulumatonta.
Yleinen apea mieliala valtasi kaikki, ja huoneeseen tuli haudan
hiljaisuus. Kuitenkin saattoi kuninkaan lausunto saada toisen
selityksen, vaikka sekin sisälsi riittävän uhkauksen. Kuningas näet oli
lausunnollaan saattanut tarkottaa ainoastaan ja yksistään priorin
erottamista virastaan, samoin kuin oli tapahtunut piispa Pietarille ja
tuomiorovasti Knutille. Piispa Hannu turvautuikin tähän keinoon, jottei
hänen ollut pakko esiintyä vihamielisesti kuninkaallista vierastaan
vastaan, samana hetkenä kun tämä astui jalkansa hänen kynnyksensä
yliste.
Sillävälin hajaantuivat herrat ympäri salia ja priori vetäytyi hiljaa
ovea kohden. Piispa pyysi kuningasta kohteliaasti kumartaen astumaan
viereiseen huoneeseen, jonka tämä tekikin. Ainoastaan Johan Thurenpoika
seurasi kuningasta sinne.
Huone oli suuri ja seinät olivat suureksi osaksi peitetyt
kirjahyllyillä, joilla lepäsi ei ainoastaan kirjoja, vaan muitakin
merkillisiä esineitä, kuten malmikiviä ja kaikenlaatuisia omituisia
kaluja. Kaksi pientä ikkunaa valaisi huonetta, mutta paksut muurit
tekivät niukasti virtailevan valon tuntumattomaksi. Kuningas istuutui
toisen ikkunan ääreen seinään kiinnitetylle penkille, joka samoin kuin
koko seinäpaneeli oli runsaasti leikkauksilla koristettu ja
kierrepilareilla varustettu, mikä kaikki todisti tämän linnan omistajan
hyvää makua ja korkeaa sivistystä.
Nuo monet erilaiset esineet tässä huoneessa olivat omiansa hälventämään
kuninkaan mielestä niitä synkkiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet
kohtauksessa priorin kanssa. Aivan kuninkaan vieressä pienellä
pöytälevyllä, joka pisti esiin seinästä ikkunan alla, oli muun muassa
pieni hopeavati, jossa oli läjä vaalean keltaista, kiiltävärakeista
jauhetta. Kuninkaan katse sattui siihen, ja piispa näytti hartaalla
tyytyväisyydellä käyttävän tilaisuutta hyväkseen johtaakseen kuninkaan
ajatukset uuteen suuntaan.
"Ette voi arvata, armollinen herra, mitä tämä on", sanoi hän ja
viittasi hymyillen pieneen hopeavatiin, jonka kuningas otti käteensä
tutkien sitä lähemmin. Kun kuningas pysyi vaiti, lisäsi piispa samalla
ottaen muutamia rakeita sormenpäidensä väliin ja pistäen ne suuhunsa:
"Voitte kyllä maistaa sitä!"
"Suolaa!" huudahti kuningas, seuraten piispan esimerkkiä.
"Se on ruotsalaista tavaraa, teidän armonne", jatkoi piispa, "ja
luulenpa, ettei teillä ole mitään sitä vastaan muistutettavaa.
Ajattelen, että meidän täytyy niihin tavaroihin nähden, joita
parhaiten tarvitsemme, päästä riippumattomiksi, ja kun meillä on
suolaa Ruotsissa, voimme kyllä hyvät ajat tulla toimeen ilman
hansakaupunkeja!"
Kuninkaan katse kirkastui. Ei ollut ensi kertaa, kun piispa Hannu
lakkaamattomalla toimeliaisuudellaan isänmaan hyödyksi oli saanut
Kustaa Vaasan sydämen sykkimään ihailusta.
"Asia ansaitsee sydämellisen onnentoivotuksen, piispa!" vastasi
kuningas, "Aiotte kai länsimeren rannalle rakentaa suolapatanne."
"Niin olen ajatellut, teidän armonne ... länsimeren rannalle, mutta on
vielä toinenkin seikka, joka tämän asian yhteydessä on maallemme mitä
tärkein, jos perinpohjin tahdomme päästä erillemme hansalaisista
verenimijöistä."
"Ja mikä...?"
"Lödöse täytyy linnottaa ... se on ainoa kauppakaupunkimme
länsirannikolla, ja minun ajatukseni mukaan olisi se muutettavakin
vielä kauemmaksi itään kuin herra Sten aikoinaan, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, antoi sen muuttaa. Jos virta mataloituu, eivät laivat
pääse kaupunkiin, ja siellä täytyy hollantilaisilla kuitenkin olla
satamansa... Mutta linnottaa kaupunki täytyy, koska näyttää synkältä,
tulevatko Halland ja Viken [Bohuslääni] koskaan ruotsalaisiksi. Mutta
mitä tulleekaan, emme sentään saa koskaan unhottaa sitä hätää, joka nyt
monet vuodet on painanut maatamme suuren lybeckiläisen velan johdosta,
ja sen, mitä tämä velka on meille maksanut, täytyy lujittaa meissä sitä
tietoisuutta, että tulevaisuudessa ehkäisemme moisen orjuuden."
"Ja te, piispa voitte näyttää keinon tämän tarkotuksen
saavuttamiseksi?" kysyi kuningas vilkkaasti.
"Olen ajatellut asiaa niin, teidän armonne, että Ruotsin tulevaisuus
riippuu tässä suhteessa siitä, voimmeko tehdä kaupan vapaaksi ensin ja
sitte luoda ruotsalaisen kaupan ... mutta siihen vaaditaan helppoja ja
mukavia kauppateitä, ja jos Lödöse tulee linnotetuksi, olisi vielä
Venerin ja Vetterin väli kanavoitava vetojuhtien ja kauppiasten
tavarain tähden. Sitte Ruotsi kyllä Jumalan avulla pääsee siihen
tilaan, etteivät vendiläiset kaupungit enää voi panna elämäämme
ahtaalle."
"Mutta mitä tämä on, arvoisa isä!" huudahti Johan Thurenpoika ja veti
eräältä hyllyltä esiin kimpun rautalankaa. "Voisi luulla olevansa
jonkun tuollaisen rihkamakauppiaan luona, joista juuri puhuitte."
"Siinä onkin asia, joka on maallemme tärkeämpi kuin voitte luulla,
herra Johan", vastasi piispa ja jatkoi kuninkaaseen kääntyen: "Kas,
tuollaista rautalankaa täytyy meidän oppia vetämään täällä kotona.
Meillä on hyvää rautaa, oivallisinta maailmassa, sanovat kauppiaat
myydessään tavaraa muille kuin ruotsalaisille, mutta sentään me ostamme
joukon tavaroita ulkomailta emmekä edes osaa valmistaa rautamalmista
käyttökelpoista rautaa. Olen kirjottanut kaniikki Pietari
Pentinpojalle, jonakin tämän kuun ensi päivistä, että hän ottaisi selon
siellä etelämaissa kuinka tätä rautalankaa vedetään, samoinkuin yhdestä
ja toisesta muustakin, joka voi meille olla hyödyllistä oppia. Olisi
hyvä, armollinen herra, jos kerran saapuisi ulkoa maahan taitavia
miehiä, jotka ottaisivat raudanvalmistuksemme käsiinsä, sillä
sellaisena kuin se nyt on, voi olla saman tekevää, kuka omistaa lehmän,
kun kuitenkin toinen saa maidon."
Kuningas oli pelkkänä korvana, ja hänen silmänsä säteilivät sitä
tyytyväisemmin, kuta kauvemmin hän kuuli vanhan miehen esittelevän
mielipiteitään kaikesta, minkä katsoi edistävän valtakunnan auttamista
siitä sorrosta, mihin se tähän asti oli kaikissa suhteissa ollut
kiedottuna. Tällä alalla kohtasivat kuningas ja piispa Hannu toisensa
ystävinä. Täällä ymmärsivät he täysin toisensa ja ojensivat toisillensa
kätensä, ja varmaankin moni niistä siemenistä, joita piispa täällä
kylvi, juurtui kuninkaan mieleen, niin että niistä hedelmistä, joita
hänen aikansa sittemmin kantoi, voimme monen ajatella johtuvan
keskiajan viimeisestä piispasta.
Näistä asioista keskustelu pian siirtyi toisiin. Hansakaupungit ja
niiden viekkaus, joka viimeksi oli ilmennyt Malmön kohtauksessa,
johtivat aivan luonnollisesti kuninkaan ajatukset poliittisiin
suhteihin: Tanskan kuninkaaseen Fredrikiin, paenneeseen kuningas
Kristianiin ja Severin Norbyhyn Gotlannissa. Hän pysyttelihe vielä
ikäänkuin rauhotetulla alueella, jonka toisella äärellä piispa ja
kuningas olivat samaa mieltä, mutta jonka toisella he seisoivat ja
heidän täytyi seistä vastatusten vihollisina. Tämä jälkimäinen oli
kysymys siitä, mistä rahoja oli otettava niin Gotlanninretken
kustannusten peittämiseen kuin lybeckiläisen velankin maksamiseen. Ja
tähän aineeseen kerran jouduttuaan tulivat he piankin koskettelemaan
toistensa arimpia puolia.
Gotlanninretki oli erittäin piispa Hannulle ja Linköpingin
hiippakunnalle maksanut suunnattoman paljon, ja kuningas oli
kirjeissään tullut lausuneeksi monta tuimaa sanaa. Samaan aikaan oli
kuninkaan kansleri uskaltanut Vadstenan luostarissa ei ainoastaan
lausua, vaan koettaa todistaakin sellaisia lauseita kuin tämä: "Kun
puhumme kirkon rahoista, mitä tarkotamme muuta kuin kansan rahoja?"
Kaikkia teitä tunkeutui uusi aika esiin. Ei ainoastaan maallikkojen
keskuuteen Tukholman saarnastuoleista, painettujen kirjotusten ja
suullisten kertomusten kautta suuremmista kauppakaupungeista,
Söderköpingistä ja Kalmarista, vaan sulettuihin luostareihinkin ja
tuomiokapituleihin papiston keskuuteen levisivät huomaamatta, mutta
varmasti uudet opin ja elämän käsitykset.
Mutta mitä ahtaammalle vaarat sulkivat kehänsä ainoan autuaaksi tekevän
kirkon ympärille, mitä ahtaampi tila jäi vanhalle piispalle, sitä
aremmaksi ja epäluuloisemmaksi hän kävi, ja sentähden oli sangen
lähellä, kun hänen ja kuninkaan keskustelu läheni tätä kohtaa, ettei
piispa unhottanut itseään, unhottanut kruunua vieraansa päässä ja
katsonut häneen kuten nuorukaiseen, jonka hän kerran näki Sten Sturen
hovissa. Onneksi Kustaa, huolimatta kuumasta verestä, joka virtasi
hänen suonissaan samoinkuin kaikkien tämän suvun jäsenten, menetteli
sangen varovasti, ja kaikessa mikä koski oppia, asettui hän ikäänkuin
taistelevain mielipiteiden ulkopuolelle ja jätti ne taistelemaan
keskenään laillisten rajojen sisällä. Näissä riidoissa saivat kuitenkin
aina, kuten luonnollista oli, uuden opin puoltajat voiton, ja tämä
ärsytti heidän vastustajiaan yhä enemmän. Mutta Kustaa otti vainotut
suojelukseensa eikä tahtonut tunnustaa mitään harhauskoisuutta,
ennenkuin se todistettiin sellaiseksi pyhillä kirjoilla.
Sitte solui keskustelu jokseenkin tyynesti eteenpäin vaarallisten
tyrskyjen lomitse, kunnes piispa Hannu nousi pystyyn ja
arvokkaisuudella, voisipa sanoa majesteettisuudella, joka sopi hänelle
niin hyvin, lausui kuninkaalle:
"Yksi on sentään varma, herra kuningas, ritaristoon ja kirkkoon
nojautuu yhteiskunnan ja valtakunnan vapaus, ja saatte varmaan nähdä,
kuningas Kustaa, että kun kirkko ja ritaristo ovat kukistetut, niin
tulee kruunun vuoro, sillä silloin ovat poissa ne, jotka sitä
puolustaisivat."
"Ei, ei, piispa Hannu!" huudahti kuningas lämmöllä. "Jumalaan ja
kansaan nojautuu Ruotsin kuningaskruunu. Niin on ollut laita ammoisista
ajoista ja niin on oleva, ja mikä ei mukaudu siihen, sen täytyy
väistyä. Vanha aika, jossa olette elänyt, on mennyt!"
Seurasi hetken hiljaisuus, jollaikaa piispa samalla kertaa ihailun ja
surun ilmeellä kiinnitti silmänsä kuninkaaseen.
"Jumala antakoon anteeksi heille", sanoi hän sitte, "jotka tämän
pahennuksen ovat saaneet aikaan uudella evankeliumillaan! Heidän
rikkiviisaat ja pöyhkeät oppinsa synnyttävät huonon menon Ruotsin
maahan. Mutta uskon yksinkertaisuudesta riippuu uskonto, sille tahdon
elää ja kuolla, herra kuningas! Nyt huudetaan minua antikristukseksi,
ja kuitenkaan ei ole siitä kauvan, kun herra Sten, Ruotsin
valtionhoitaja kuletti minua oikealla puolellaan. Mutta minä en pelkää
ketään, paitsi sitä, joka voi heittää sielun helvettiin. Jumala on
johdattava kirkkoaan ja kerran on se seisova täydessä ihanuudessa
Sionillaan."
"Jumala on sen tekevä, kunnioitettava isä!" lisäsi kuningas, eikä hän
voinut olla tuntematta ihastusta tuon vanhuksen edessä.
Muuan sivuovi ponnahti auki, ja nuorukainen, jota piispa oli nimittänyt
kasvitarhamestarikseen, syöksähti sisään, pitäen kädessään tallattua
liljan vartta.
"Katso, katso, isä", huusi hän tuskin kyeten pidättämään esiinpursuvia
kyyneleitään. "Katso, kuninkaan hevonen on tallannut maahan ihanimman
liljasi!"
Piispa taputti hymyillen pojan päätä, ja kuningaskin tunsi nuorukaisen
surun itseensä koskevan. Lilja merkitsi pojalle yhtä paljo kuin kirkko
piispalle. Se oli kaunis ryhmä katsella, lämmin toivehikas nuorukainen
ja vanha, sielultaan vahva mies, molemmat kumartuneina taitetun liljan
puoleen. Kukka sisälsi opetuksen ja ajatuksen niin yhdelle kuin
toisellekin: elämän kaunein kukka, kaikki mitä nuorukainen toivoo
ihanaa ja suurta, kaikki mitä vanhus muistaa sellaista, kaikki mitä
elämä lupaa ja mitä se on antanut, voi musertua ja tulla tuhon omaksi
mahtavamman käden alla, jollei se ole versonut ja saanut ravintoaan
totuuden ikuisesta maaperästä.
Kuningas meni lempeästi hymyillen nuorukaisen luo, jonka hän tunsi
rakkaan Johan Thurenpojan veljeksi.
"Liljaasi, poika, en voi antaa sinulle takaisin", sanoi hän, "mutta kun
aika joutuu, voin kentiesi antaa sinulle sijaan toisen ja paremman.
Kuitenkin muistuttaa minua kärsimätön hevoseni", jatkoi hän piispaan
kääntyen, "että minun on aika lähteä. Jääkää hyvästi, piispa Hannu,
menen Vadstenaan ja odotan pian saavani teidät nähdä siellä muiden
herrojen mukana!"
Piispa kumarsi äänetönnä, ja kuningas poistui huoneesta herra Johanin
keralla. Kohta kuului hevosten kavioiden kumea kapse heidän
ratsastaessaan nostosillan ylitse. Nuori Jakob Thurenpoika oli hänkin
lähtenyt huoneesta.
Mutta taittunut lilja virui lattialla piispan jalkojen juuressa, ja
piispa seisoi kumarassa voimatta irrottaa katsettaan siitä.
"Paljo", sanoi hän vihdoin, ja huokaus pääsi hänen huuliltaan, "paljo
tallannevat kuningas Kustaan hevoset, ennenkuin hän on saavuttanut
päämääränsä! Mutta Jumalan ja kirkon laki ... se on sinulle sentään
liian korkealla!"
8.