Paikalta, jolla molemmat tytöt seisoivat, oli tavattoman ihana näköala
linnan, lahden ja metsän ylitse, ja molempiin vaikutti erittäin
virkistävästi nähdä, kuinka päivä valkeni ja kuinka säteilevä valo
virtaili meren ja maan ylitse. He olivat pysähtyneet korkean, tuuhean
petäjän luokse ja olivat kokonaan kiintyneet kauniiseen näytelmään
edessään.
Mutta ihana aamu oli houkutellut ulos muitakin tämän seudun kauneuden
rakastajia. Kappaleen matkaa puusta, jonka juurella Kristina ja Signe
seisoivat, oli kolmaskin ihailija. Hän oli ritari, päättäen hänen
runsaasti koristellusta puvustaan ja kallisarvoisesta kamelikurjen
sulasta hänen päähineessään. Hän seisoi käsivarret ristissä ja katsoi
suoraan eteensä. Katkera hymy väreili hänen huulillaan, mutta hänen
silmissään kimmelsi surumielisyyden hohde. Molempien tyttöjen askeleet
herättivät hänen huomiotaan, ja hän seisoi siksi lähellä, että saattoi
kuulla joka sanan, minkä he sanoivat, vaikkakin kuusi varjosti hänet
heidän katseiltaan.
"Täällä on meillä taas", sanoi Signe, "vaarallinen kappale matkaa
edessä. Täällä kulkevat monet linnaan ja linnasta pois, ja kuka tietää
eikö noitakin kulje tätä tietä... Katsos, sentähden tahdon nyt mennä
yksikseni linnaan ja koettaa päästä herra Lauri-kanslerin puheille,
tunnen kyökkimestarin, ja hän kyllä auttaa minua."
"Kiitos, kiitos, Signe, en ikinä unhota, mitä olet tehnyt hyväkseni
tänä yönä ... ja Jumala siunatkoon sinua siitä."
"Odota, odota, pikku neitsyt, emme ole vielä perillä ... pahin on vielä
jälellä. Jos voisimme täällä vaihtaa pukuja, niin voisit itse mennä
linnaan, mutta se ei käy laatuun ja luulen, että ensimäinen ajatukseni
on paras. Jos Lauri-herra on sellainen mies, kuin olet sanonut, niin
tulee hän mielellään tänne mukanani, ja sitte olet hänen
suojeluksessaan, ja silloin ei ole mitään vaaraa..."
"Se on minunkin ajatukseni ... eikä minun tarvitse pyytää sinua
ajattelemaan, kuinka tärkeää on, että kaikki tapahtuu hyvissä ajoin ...
vanhus tulee varmaankin linnaan jo varhain..."
"Älkää olko peloissanne, minä kyllä sidon siivet jalkoihini... Jos
näette jonkun tulevan tännepäin, niin piilottukaa kuusen juurelle,
mutta älkää poistuko täältä!"
Näin sanottuaan jätti Signe Kristinan ja kulki nopein askelin linnaa
kohden. Kristina seisoi katsellen hänen jälkeensä, kunnes hän katosi
linnan portista. Silloin lankesi hän polvilleen tunteiden valtaamana ja
rukoili hartaasti, kuten Olavi oli häntä opettanut, että, jos hänen
sydämensä toivomus oli Jumalalle otollinen, Hän kuulisi hänen
rukouksensa ja antaisi hänelle lohdutusta ja apua.
"Sydäntäni ilahuttaa nähdä sellaista", kuuli hän miesäänen puhuttelevan
itseään, juuri kun hän oli lopettanut rukouksensa ja oli valmis
nousemaan.
Puhuja oli sama muhkea ritari, joka oli kuunnellut tyttöjen keskustelua
ja lähestynyt nähdessään Kristinan lankeavan polvilleen. Kaunis näky,
joka kykeni vetämään ritarismiehen silmät puoleensa, oli katsella
Kristinan neitseellisen puhtaita, syvimmän hartauden elähyttämiä
piirteitä. Parisen kyyneltä väräjöi hetkisen hänen silmäluomensa alla
ja vieri sitte alas hänen hienoa poskeaan pitkin, välkkyen kuin
jalokivet.
"Mitä lienen lähtenytkään katselemaan, en ainakaan luullut löytäväni
rukoilevaa neitsyttä", jatkoi ritari tarttuen Kristinan käteen ja
nostaen hänet pystyyn. "Tahdotteko sanoa minulle, ylevä neitsyt, oliko
se kiitollisuuden tunne, joka puhkesi sanoihin huuliltanne, vai oliko
se surun tunne ... päättäen ulkonäöstänne tahtoisin otaksua
jälkimäistä."
"Silloin ette erehdykään, ankara ritari", vastasi Kristina.
"Tahdotteko sanoa, mikä painaa mieltänne, niin tahdon auttaa teitä, jos
voin."
Kristina katsoi ylös korkeaan mieheen. Ja jotakin niin lujaa ja
luottamusta herättävää ilmeni hänen avoimissa, jaloissa piirteissään,
ja jotakin niin lämmintä hehkui hänen ilmehikkäissä silmissään, ettei
Kristina epäröinyt lausua hänelle toiveitaan.
"Haluaisin puhutella armollisen herramme, kuningas Kustaan kansleria!"
sanoi hän.
"Sen toivomuksen saatte kyllä helposti täytetyksi."
"En niin helposti kuin luulette, armollinen herra ... en uskalla lähteä
metsästä ilman suojelusta..."
"Mitä se merkitsee?" kysäsi ritari säkenöivin katsein. "Eikö joku
neitsyt saa vapaasti mennä linnaan, jossa kuningas vierailee? Meillä on
kyllä ollut pahoja aikoja Ruotsin maassa, mutta niin pitkälle en
kuitenkaan luullut tullun."
"Olen köyhä, orpo tyttö", vastasi Kristina, joka ei oikein tiennyt,
saattoiko hän niin aivan avomielisesti ilmaista kaikkensa vieraalle
ritarille eikä äkkipäätä voinut löytää syytäkään, jolla saattaisi
selittää, mitä jo oli sanonut. "Ja minua tahdotaan pakottaa, ja minua
ajetaan takaa, ja nyt tahtoisin herra Lauri-kanslerin kautta etsiä
suojelusta kuninkaalta."
"Ja miksi ajetaan sinua takaa, kaunis lapsi?"
"Sitä en tiedä ... mutta minun pitäisi ottaa huntu, hautautua
luostariin!"
"Luostariin...? Tämähän ei näytä niin kehnolta, ihana neitsyt... Oo-ho,
teidät tahdotaan pakottaa luostariin, ja te ette sallisi pakottaa
itseänne... Mutta kun nyt olette sanoneet minulle niin paljon, niin
sanokaa myöskin, kuka teitä tahtoo pakottaa!"
"Mutta miksi kysytte niin paljon, uljas ritari?... En tunne teitä, te
voitte, voitte..."
"Sanokaa pois ... mitä luulette minun voivan?"
"Ei, ei", jatkoi Kristina tutkien katseltuaan ritarin avoimia kasvoja.
"Ette voi sitä tehdä. Johtui mieleeni, että tekin voisitte pettää,
mutta sitä ette voi!"
"Kiitos siitä sanasta, lapseni ... ei, ei, en voi pettää sinua ja vien
sinut varmasti herra Lauri-kanslerin luo ja kuninkaankin, jos tahdot."
"Kuninkaan ... niin, mutta kuningas on niin ankara, sanotaan, ja kova,
ja hänellä on niin paljon ajateltavaa, ettei hän varmaankaan voi kuulla
minua. Mitä välittää kotka sirkkusen huokauksesta lehdossa?"
"Kuitenkin sieppaa se joskus portimon, joka hiipii pienen lintusen
pesälle. Tule, tule, vien sinut kuninkaan luo!"
Ja ritari tarttui hymyillen Kristinan käteen ja veti hänet puiden
varjosta avoimelle paikalle. Kristinan valtasivat aivan ihmeelliset
tunteet. Näin ei hän sentään ollut ajatellut polkevansa tietä kuninkaan
luo. Mutta heidän kulkiessaan ei ritari virkkanut mitään. Hän näytti
vaipuvan yhä enemmän mietteihinsä, kuta lähemmäksi linnaa he joutuivat.
Kun he tulivat tielle, joka vei sinne ja joka oli tallaantunut ja
tomuinen, sillä päivittäin kulkivat sitä edestakaisin niin monet
hevosten ja ihmisten jalat, näkivät he vanhan miehen tulevan jalkasin
loitompaa meren puolelta, linnaa kohden hänenkin.
Kristina säpsähti. Hän oli tuntenut Gert Bryninghin.
Mutta vanhuskin oli äkkiä pysähtynyt, asettaen käden silmilleen,
nähdäkseen paremmin, ja hän oli nähnyt ja tuntenut Kristinan. Hän
kiirehti käyntiään, hän tuli aivan lähelle.
Kristina parka oli menehtymäisillään. Hän tahtoi paeta, mutta jalat
kieltäytyivät tehtävästään, hän tahtoi huutaa, mutta kieli oli kuin
juotettu kiini suulakeen.
Gert Bryningh puolestaan ei nähnyt muuta kuin Kristinan ja
hämmästyksissään tavatessaan tytön Stegeborgin linnan edustalla, vaikka
tämän piti olla Stig Pietarinpojan tuvassa, unhotti hän kaiken muun
kuin sen suuren häviön, joka kirkkoa kohtaisi siinä tapauksessa, että
hänen naissukulaisensa todellakin, kuten näytti olevan tarkotus,
onnistuisi häneltä pakenemaan. Salaman nopeudella välähti myös hänen
mieleensä, kuinka hän Kristinan näennäisen taipuvaisuuden oli antanut
pettää itseään, ja tämä pelko ja tämä suuttumus valtasi hänet niin,
että hän miltei mieletönnä syöksähti tyttöä kohden sinne, missä tämä
seisoi korkean ritarin rinnalla.
Ritari taasen pysähtyi nähtyään vanhan miehen hämmästyksen ja samalla
sen tuiman vihan, joka säkenöi hänen silmistään ja oli huomattavissa
hänen yhteenpuristuneilla huulillaan. Noita, josta Signe oli puhunut,
seisoi yht'äkkiä elävänä hänen edessään. Nopea silmäys neitoon hänen
rinnallaan vakuutti hänet siitä, ettei hän ollut erehtynyt.
"Kristina!" kuultiin silloin naisäänen huutavan torniholvista, ja tämä
huuto palautti Kristinan jälleen suunnilleen. Tuulen nopeudella juoksi
hän sillan ylitse ja eteenpäin linnan porttia kohden.
"Kristina!" huusi vanha mies hänen jälkeensä, mutta se sai hänet vain
äärimmilleen kiiruhtamaan pakoaan.
Ritari näki aikalailla kummissaan, mitä hänen silmiensä edessä
tapahtui. Hänkin seisoi valmiina huutamaan pakenevaa takaisin,
ikäänkuin häntä olisi suututtanut se, että tyttö hylkäsi hänen
suojeluksensa ja etsi epävarmempaa pelastusta ominpäin. Mutta kun vanha
takaa-ajaja riensi hänen ohitsensa ja häntä huomaamatta aikoi
harppailla sillan ylitse, silloin rypistyivät hänen kulmansa ja silmät
salamoivat niiden alla. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli
huutamaisillaan vanhuksen takaisin, vieläpä valmis käyttämään
kouraantuntuvampiakin keinoja toteuttaakseen tahtonsa. Mutta äkkiä
näytti hän tulevan toiseen päätökseen, kulki nopein askelin sillan
ylitse ja meni linnan portille.
Täällä seisoi Signe ja katsoi lujalla ja pelkäämättömällä katseella
linnan pihalle.
"Mihin ystäväsi meni?" kysyi ritari kiihkeästi.
Signe hätkähti, ja kun hänen silmänsä sattuivat ritariin, tuli hän
kalmankalpeaksi ja hänen vilkkaat, rohkeat silmänsä katsoivat suoraan
kiviin hänen jaloissaan, mutta hänen kätensä olivat täydessä puuhassa
järjestellessään nauhaa, joka piti kiinni hänen nuttuaan.
"Pian, pian, lapsi", kysyi ritari jälleen, "mihin meni hän?"
"En ... en tiedä, teidän armonne", sammalsi Signe aivan hämillään.
"Ja miks'et estänyt takaa-ajajaa?... Sinulla muuten näyttää olevan pää
oikealla paikallaan!"
"Tiedätte siis, armollinen herra...?"
"Niin, minä tiedän ... etkä suinkaan luulotellekaan, että ystävälläsi
olisi mitään pelättävää minuun nähden?"
"Armollinen herra kuningas", huudahti Signe voiden tuskin pidättää
kyyneliään, "en kyllä ole peloton mutta isä on riippuvainen hänen
armostaan piispasta, ja tuo vanha mies on hänen armonsa piispan
tallimestari, ja jos hän olisi nähnyt minut yhdessä neitsytparan kera,
niin olisi isä saanut jättää tupansa ja lähteä mierontielle...
Pistäydyin sentähden piiloon, nähtyäni, että kaikki toivo oli
mennyttä."
"Etkö sitte luule minun voivan mitään hänen armoaan piispaa vastaan?"
kysyi kuningas omituisesti hymyillen.
"Oi, kyllä toki, armollinen herra, olisinpa vain heti tuntenut
teidät ... mutta aurinko pisti silmiini kun kumarruin eteenpäin, ja
minä pelästyin niin, että näin vain neitsyen ja vanhuksen."
"No hyvä, ole huoletta, lapseni", sanoi kuningas ja hymyili
ystävällisesti vapisevalle tytölle. "Monta piilopaikkaa on kyllä
vanhassa linnassa, mutta voimmehan koettaa, emmekö löydä niin yhtä kuin
toistakin."
Näin sanoen meni kuningas pihan ylitse portaita kohden, jotka veivät
siihen osaan linnasta, missä hänen huoneensa sijaitsivat. Täällä olivat
hänen vastassaan kreivi Johan ja herra Johan Thurenpoika, jotka
kumarsivat kunnioittavasti samalla väistyen syrjään kapealta ovelta.
Mutta he seurasivat häntä, sillä kreivillä oli yhtä ja toista
puhuttavaa kuninkaan kera, ja Johan Thurenpoika sai kuninkaalta
viittauksen tulla mukaan.
Kesti kotvan ennenkuin kreivi jätti kuninkaan, ja tämä oli niin
kiintynyt keskusteluun kreivin kanssa niistä tärkeistä asioista, joita
kreivi esitti, että hän näytti aivan unhottaneen tapahtuman, jonka hän
aamukävelyllään oli joutunut näkemään. Mutta kohta kreivin poistuttua
huoneesta, käski hän Johan Thurenpojan kutsumaan kanslerin. "Tai me
lähdemme itse kansliaan", lisäsi hän, juuri kun herra Johan oli
lähtemäisillään.
Hetkisen jälkeen saapuikin kuningas niihin huoneihin, joihin herra
Lauri ja kuninkaalliset kirjurit olivat sijottuneet. Ulommassa
huoneessa istuivat viimeksi mainitut ahkerasti työskennellen. Kuningas
kulki nopeasti huoneen lävitse ja astui sisempään huoneeseen. Mutta hän
kääntyi ovessa ympäri, sillä siellä ei ollut sitä, ketä hän etsi.
Kuninkaan kysymykseen vastasi eräs kirjureista, että herra Lauri oli
mennyt ulos hyvän aikaa sitten ja palaisi kai pikimmittäin, sillä hän
ei ollut mielellään keskeyttänyt työtään.
Kuningas meni silloin huoneeseen. Paperien ja kirjotusten yltyleensä
peittämällä pöydällä lepäsi puoliväliin kirjotettu sivu. Se oli luonnos
vastaukseksi kirjeeseen, jonka kuningas edellisenä iltana oli saanut
Severin Norbyltä. Sen vasemmalla puolella lepäsi avattu raamattu, ja
myöskin sillä lepäsi muutamia täyteen kirjotettuja paperiarkkeja. Ne
sisälsivät alun ruotsalaiseen Uuden Testamentin käännökseen.
Kummastuneena laski kuningas paperit jälleen pöydälle ja astui
ajatuksissaan muutamia askeleita huoneessa edestakaisin.
Joku kuului tulevan ovesta ulompaan huoneeseen. Kuningas pysähtyi
kuunnellen, ja kun hän kääntyi ympäri, seisoi mestari Lauri-kansleri
kynnyksellä.
Hän oli pitkä olento, kauttaaltaan mustiin puettu. Hänen kasvonsa
olivat pitkulaiset ja piirteiltään tarmokkaat. Leveä, korkea otsa
syvine uurteineen, syvällä piilevät, mutta sielukkaat silmät
ilmaisivat, että rikkaasti varustettu ja ylevä henki asui siellä
sisällä, samalla kuin harmaa tukka, joka pisti esiin liehukalotin alta,
antoi kaikelle tyyneyden ilmeen ja lievensi sitä jyrkkyyden ja
taipumattomuuden piirrettä, joka oli painanut leimansa hänen suunsa
ympärille. Tällä hetkellä näytti herra Lauri tuohtuneelta, ja hän
ilmeisesti ponnisteli näyttääkseen tyyneltä huomattuaan kuninkaan.
"Onko teillä valmiina kirje herra Severinille?" kysyi tämä.
Herra Lauri meni pöydän luo ja tarttui siellä lepäävään kirjotukseen
silmäillen sen lävitse ja näytti harkitsevan jokaisen sanan sisältöä,
ennenkuin vastasi. Tämä ei voinut olla herättämättä kuninkaan
ihmettelyä, jota hän ei vähimmässäkään määrin koettanut salata, ja kun
kansleri vihdoin repi kirjeen rikki, alkoivat kuninkaan silmät leimuta.
"Ei, armollinen herra", vastasi kansleri, "se ei ole minulla valmiina.
Mitä tähän kirjotin, oli ensimmäinen käsitykseni asiasta, ja ennenkuin
olin kuullut teidän ajatuksenne. Lähemmin harkittuani asiaa, en tahdo
ehdottaa mitä hävitetyssä kirjotuksessa olin aikonut."
"Se ei ole tapaistanne, mestari Lauri", sanoi kuningas ilmeisesti
leppyneenä, mutta tutkivalla katseella. "Ja mitä olitte aikoneet
ehdottaa minulle?"
"Olin ajatellut, että herra Severinin tarjous tulla teidän mieheksenne
olisi vastaanotettava kaikella ystävällisyydellä, ja ajattelin vielä,
että kohtaus teidän, armollinen herra, ja hänen välillään veisi
helpoimmin ja parhaiten perille..."
"No hyvä ... se on minunkin ajatukseni!... Mikä onkaan niin äkkiä
muuttanut mielenne, mestari Lauri?"
"Oikeastaan se tosin ei ole muuttunut, armollinen herra, mutta
olen tullut siihen ajatukseen, ettei meidän pidä toimia liiaksi
hätiköiden. Herra Severin on voittamisen arvoinen, erittäinkin näinä
huolestuttavina aikoina, mutta ette tunne häntä kylliksi, herra
kuningas, häneen ei ole luottamista, kun hän veisaa ensi virsiään.
Sentähden luulen, että täytyisi antaa tapahtuman hieman kehittyä,
ennenkuin antaa hänen käsiinsä mustaa valkoisella."
Kuningas kuunteli tarkkaavaisesti vanhaa kansleriaan, ja hänen
lopetettuaan kului taas hetki, jonka aikana kuningas näytti yksikseen
pohtivan kanslerin ehdotusta.
"Ja millaiseksi sitte olette vastauksen ajatellut, mestari Lauri?"
kysyi kuningas vihdoin.
"Minun mielestäni olisi paras, ettei lähettäisi mitään kirjallista
vastausta, vaan ainoastaan suullisesti pyytäisi herra Severiniä
personallisesti saapumaan tänne, tai myös, jos vastaus annettaisiin
kirjallisesti, olisi kaikkia sitovia sanamuotoja välttäen kiitettävä
häntä hyväntahtoisesta tarjouksestaan, mutta pyydettävä häntä selvemmin
ilmottamaan tarkotuksensa."
"Sellainen on minunkin ajatukseni asiasta ... ja siten tahdon kirjeen
kirjotettavaksi. Mutta toinen asia, mestari Lauri ... täällä linnassa
on joku, joka pyytää teidän suojelustanne... Olen itse tuonut hänet
linnan portille, mutta siellä näytti hän minun suojelustani pitävän
liian mitättömänä, ja hän kiiti kuten pelästynyt naarashirvi sillan
ylitse."
"Minun suojelustani, teidän armonne ... mitä tarkotatte? Joku, sanotte,
ja tämä joku on nainen..."
"Niin, ja hänen nimensä on Kristina... Nyt tiedätte sen, ja hän on
täällä linnassa, mutta missä, siitä saatte itse ottaa selvän...
Kuitenkin on kysymyksessä vanha juttu pakotetusta luostarilupauksesta,
mikäli olen saanut selville, ja se sopii hyvin teille, joka olette
ollut käsikähmässä pyhän Britan luostarin kanssa. Sillä on paksu
turkki, samaisella pyhällä kirkolla, ja se kyllä kestää pudistella,
mestari Lauri."
"Nunna siis?"
"Niin, tuleva ... hän on paennut sukulaiseltaan, joka on täällä
linnassa hänkin, ja joka näyttää minusta voivan kääntää kaiken
ylösalasin löytääkseen etsimänsä."
Kansleri katsoi sekä hämmentyneenä että suuttuneena eteensä lattiaan,
ja näytti kuin hän olisi mielellään tahtonut päästä tästä asiasta,
mutta hänen kohtalonsa oli määrännyt jotakin vielä tavattomampaa
tapahtuvaksi. Sen hiljaisuuden aikana, joka syntyi kuninkaan lopetettua
kertomuksensa, kuultiin oven ulompaan huoneeseen avautuvan ja äänen
kysyvän kuninkaan kansleria mestari Lauria. Tämä katsoi kysyvästi
kuninkaaseen, joka taasen myöntävällä eleellä ilmaisi suostumuksensa,
että kansleri voi mennä ottamaan selvää, mitä asiaa vieraalla oli
kansliaan.
"Olen Gert Bryningh", kuului sama ääni kanslerin tultua ulommaiseen
huoneeseen, "olen hänen armonsa, Linköpingin piispan palvelija ja
tallimestari ja haluan puhutella teitä, mestari Lauri."
"Ja mitä tahdotte?" kysyi kansleri.
"Minulla on tärkeitä asioita teille ilmotettavana", jatkoi Gert
Bryningh, "ja tärkein on se valitus, jonka aijon esittää hänen
armolleen kuninkaalle itselleen. Pyydän teitä toimittamaan minulle
pääsyn kuninkaan puheille. Jos tähän pyyntööni suostutte, on minulla
jotakin tärkeää sanottavaa, joka koskee sekä teitä että hänen armoaan
kuningasta."
"Tuo kuuluu suuremmoiselta, tallimestari ... mutta miksi ette odottanut
kunnes olisitte voinut tavata kuninkaan toiseen aikaan kuin täällä
kansliassa, missä aika on täpärällä?"
"Asiani on mitä tärkein enkä minä saa viipyä!"
Kanslerin näytti vallanneen omituinen levottomuus. Hän milloin katsoi
vanhaan tallimestariin milloin vilkasi ikkunaan, ikäänkuin hänen olisi
vaikea päästä selville, mikä päätös hänen olisi tehtävä. Lopulta
kääntyi hän ympäri ja meni jälleen sisempään huoneeseen kuninkaan luo,
ja tultuaan jälleen ulos viittasi hän kädellään Gertille kehottaen tätä
seuraamaan. Tämä seisoi kohta kuninkaan edessä, joka vastaanotti hänet
ankaran ja kylmän näköisenä.
Gert kertoi nöyrällä äänellä, kuinka hänen naissukulaisensa, joka oli
isätön ja äiditön ja veljensä kuoltua oli ilman suojaa ja turvaa
maailmassa, piti seurata hänen mukanaan Linköpingin hiippakuntaan
saadakseen suojapaikan Vadstenan luostarissa; mutta nyt oli tyttö
paennut hänen luotaan, ja hän tiesi tämän olevan Stegeborgissa.
"Voitteko todistaa, mitä sanotte?" kysyi kuningas.
"Näin omin silmin, kuinka hän katosi linnan portista."
"Hyvä on, mutta sitte kaipaa selitystä, kuinka hänen tarvitsi turvautua
niin epätoivoiseen keinoon, että hän, kuten sanotte, pakeni minun
linnaani."
"Itsepäisyys, maailmallinen mieli, armollinen herra."
"Voitte kai senkin todistaa ... minusta näyttää kuin ainoastaan pakko
ja kovuus voisi saada neidon karkaamaan kodistaan ... kuinka on
luostariin menon laita, -- miksi juuri luostarin pitäisi tulla hänen
suojapaikakseen? Missä oleskeli hän ennenkuin tuli teidän siipienne
varjoon?"
"Vaimo Kristina Laurintyttären luona Tukholmassa, seppä Pietari
Olavinpojan lesken Örebrosta."
"Kristina Laurintyttären, tarkotan, mestari Lauri", sanoi kuningas
kääntyen tämän puoleen, "tarkotan, että hänhän on mestari Olavin äiti?"
"Niin on asia, teidän armonne!"
"No hyvä, vanhus, miksei hän sitte saanut jäädä sinne, missä oli? Onko
Vadstenan luostari parempi suoja kuin mestari Olavin äiti?"
"Siksi ... siksi, teidän armonne, että hänen veljensä kuoltua, olen
minä hänen holhoojansa."
"Sinun tahtosi on siis määrännyt luostarin hänen turvapaikakseen ...
enkä varmaan pety, jos sanon, ettette siinä ole kuullut neitsyen
tahtoa. Mutta minun tahtoni on, ettei ketään vastoin vakaumustaan
pakoteta vetäytymään pois siitä maailmasta, johon meidän Herramme on
asettanut ihmisen elämään ja toimimaan. Ja mitä edelleen siihen tulee,
että neitsyt on etsinyt turvaa minun linnastani, niin on se hänen
oikeutensa, ja minä annan hänelle sen suojeluksen, jota hän siten on
minulta pyytänyt. Sitä noudattakaa!"
Kuningas nousi kiihkeästi ja jätti huoneen nopein askelin, heitettyään
läpitunkevan katseen piispalliseen tallimestariin. Tämä seisoi kauan
vaiti ja katse naulattuna lattiaan, mutta kun ulomman huoneen ovi oli
sulkeutunut kuninkaan jälkeen, näytti hän jälleen päässeen
tasapainoonsa. Hän kiinnitti harmaat silmänsä kansleriin.
"Tämä on sentään sekä Jumalan että ihmisten lakia vastaan!" sanoi hän.
"Herra Lauri-kansleri, te, joka olette pyhälle kirkolle uskollinen ja
olette korkeasti oppinut mies, antakaa minulle neuvo, kuinka minun on
tässä asiassa meneteltävä, jotta omatuntoni saisi rauhan."
"Parempaa kuin armollinen herrani teille sanoi, en tiedä sanoa",
vastasi mestari Lauri vakavasti. "Minusta näyttää, että tässä neitsyen
tahto määrää kaiken. Jos hän tahtoo luostariin, -- no hyvä, silloin on
asia selvä. Jollei hän tahdo, ei hän joudu sinne koskaan."
Vanhan miehen silmien ilme muuttui kummallisesti nämä sanat
kuullessaan. Oli ikäänkuin jotakin hirveää ja sysimustaa olisi vaipunut
alas syvyyteen ja jättänyt jälkeensä eräänlaisen tyyneyden, samallaisen
kuin kirkas vedenpinta salarakin yllä, myrskyn päästettyä aallot
lepoon. Hän seisoi hiljaa ja liikkumatonna, ja kansleri seisoi myös
ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan edessä. Huoneessa oli aivan äänetöntä.
Kuului ainoastaan kynien rapina paperia vastaan viereisestä huoneesta,
jossa kirjurit istuivat.
"Pyyntönne on täytetty", sanoi vihdoin kansleri ja kääntyi ympäri.
"Teillä on sen lisäksi jotakin tärkeää sanottavaa minulle?"
"Ja sen saattekin tietää. Te kokoatte uhkaavan rangaistuksen herranne,
armollisen kuninkaamme pään päälle, herra Lauri-kansleri. Te tallaatte
kaiken, mikä pyhää on, jalkojenne alle ... mutta katsokaa ettette joudu
perikatoon ennenkuin voitte aavistaakaan!"
"Mikä vihanmalja nyt sitte tuleekaan tyhjentymään?"
"Tukholmassa on kapina!"
Kansleri otti askeleen takaperin ja katsoi terävästi ja läpitunkevasti
mieheen.
"Kapina, sanotte!" huudahti hän. "Onko teidän ymmärryksenne
pimennyt ... kuka nostaisi kapinan Tukholmassa?"
"Se, josta kaikkein vähimmän voitte sitä luulla ... mestari Olavi!"
"Mestari Olavi?" kertasi kansleri, ja kummastus väistyi hetkiseksi
hänen kasvoiltaan naurun tieltä, jota hän ei voinut eikä välittänytkään
salata. "Mestari Olavi nostaa kapinan ... kuinka voittekaan, vanha
mies, tulla juttelemaan sellaisia satuja minulle?"
"Totisesti näin omin silmin, kuinka hänet löivät maahan ne, joilla
vielä on jotakin kunnioitusta Jumalan ja ihmisten lakia kohtaan;
totisesti kuulin itse hänen täyttä suuta saarnaavan vapaudesta ja
siitä, ettei kukaan ihminen ole syntynyt orjaksi. Koko Tukholma on
liikkeessä, ja kirkoista ja luostareista hävitetään kaikki pyhät kuvat.
Silmäni näkivät kyynelissään, kuinka pyhä Jumalan äiti raahattiin
likaan, kuinka täällä jonkun pyhimyksen käsivarsi, tuolla jalka virui
ja vieri keskellä lokaa. Tukholman ympäristön talonpojat palavat
vihasta... Saattepas nähdä, pahuus leviää nopeasti sekä pohjoiseen että
etelään ja kentiesi piankin jää tuskin tilaa teille ja kuningas
Kustaalle hänen kuningaskunnassaan."
Seurasi jälleen hiljaisuus, ja mies tähtäsi silmänsä kansleriin, joka
näköjään kuunteli häntä aivan tyynesti. Oli vaikea ensi tuokiossa
päästä selville, mikä oli totta ja mikä kuvittelua miehen
kertomuksessa. Jotakin oli tapahtunut. Se oli aivan selvää, ja kansleri
ponnisteli löytääkseen langan, joka johtaisi hänet totuuteen. Hän, joka
tarkoin seurasi aikansa tapahtumia, ja, sikäli kuin oli hänen
vallassaan, ei sallinut minkään mennä terävän, kauvas tähtäävän
katseensa ohitse, tiesi hyvin, että Lutherin istuessa Wartburgissa
hänen väärin ymmärretty oppinsa oli synnyttänyt vaarallisia liikkeitä
Saksassa. Hän tunsi uudestakastajat, ja hän tuli heti ajatelleeksi
heitä, kun hän kuuli kirkkojen ja luostarien hävityksestä mainittavan,
mutta toiselta puolen hän ei voinut huomata mitään syytä otaksumiseen,
että liike Tukholmassa olisi yhteydessä näiden kanssa, ja aivan
ymmälleen pani hänet puhe siitä, että Olavi olisi näiden mellakoiden
samoinkuin talonpoikainkin keskuudessa vallitsevan kuohunnan virittäjä.
Yksi seikka oli hänelle selvillä, se nimittäin, että mistä kaikesta
tässä lie ollutkin kysymys, ei sen tarvinnut ennen aikaansa tulla
kuninkaan tietoon. Jos todellinen vaara uhkaisi, olisi tietoja saapunut
Tukholman linnan päämieheltä, Pietari Hårdilta, tai sikäläiseltä
pormestarilta ja raadilta. Kun mitään sellaista tietoa ei ollut
kuninkaalle saapunut, päätti kansleri siitä, että vaarallinen kapina
oli enemmän olemassa suuttuneen ukon aivoissa kuin todellisuudessa.
Sitävastoin oli hänelle yksi tarkotusperä korkein kaikista -- se
taistelu, jonka hän oli alkanut ihmishengen vapauden puolesta. Tämä
tarkotusperä saattoi, jollei raueta tyhjiin, niin ainakin suuressa
määrin vaikeutua, jos sellaisessa mielentilassa, missä kuningas nyt
oli, moisia sanomia saapuisi hänen korviinsa. Ja vieläpä hän voisi
hetken kiihkeydessä ryhtyä Olavia vastaan toimenpiteihin, jotka
suurimmassa määrin vahingoittaisivat henkistä vapautustyötä.
Tässä täytyi sen johdosta viisaasti toimia.
"En voi uskoa, mitä sanotte, Gert Bryningh", sanoi hän, "eikä kukaan
usko teitä."
"Eikö kukaan?" huudahti Gert. "Sen saatte kyllä nähdä. Tahdon vielä
kerran puhutella kuningasta!"
"Tahdotteko?... Hyvä, en tahdo teitä estää, mutta tahdon sitä vastoin
varottaa teitä ... kuningas ei usko teitä. Oletteko nyt toimittanut
asianne minulle, vai onko teillä vielä jotain muuta ilmotettavaa?"
Tallimestarilla ei ollut enempää sanottavaa, vaan hän poistui. Mutta
kohta tämän jälkeen lähetti kansleri muutaman kirjurin viemään viestiä
kreivi Johanille ja kutsui sitte toisen kirjurin luokseen sisempään
huoneeseen. Tämän kanssa oli hänellä pitkä keskustelu, mutta kun toinen
kirjuri palasi, istui hänen toverinsa paikallaan, samoinkuin hänen
lähtiessään.
Saman päivän iltapuolella jätti kuningas seurueineen Stegeborgin.
Ennenkuin hän nousi ratsaille, kysyi hän kolmannen kerran kreivi
Johanilta, oliko kadonnutta Kristinaa löydetty. Mutta kreivillä ei
tällä kertaa ollut mitään muuta vastattavaa kuin aikaisemminkaan päivän
kuluessa. Kaikki paikat oli etsitty mitä tarkimmin, mutta tytöstä ei
oltu löydetty jälkeäkään.
Kuninkaan katse synkistyi, mutta hän pudisti sydämellisesti sisarensa
ja Kristina Gyllenstjernan kättä.
Sisarelleen hän sanoi:
"Jumala suojelkoon sinua, Margareta. Jouluna, jos Jumala suo, vietetään
hääsi Tukholman linnassa. Kentiesi emme sitä ennen näe toisiamme; ja
te, sukulaiseni, rouva Kristina", lisäsi hän kääntyen tämän puoleen,
"tulette kai tekin siksi ajaksi Tukholmaan ilotsemaan sukulaisten ja
ystäväin keralla?"
Sen jälkeen poistui hän Stegeborgin linnan salista. Kun hän laskeutui
linnan pihalle ja oli juuri nousemaisillaan ratsaille, nähtiin Gert
Bryninghin koettavan tunkeutua esiin ritarien ja henkivartijain
välitse. Hän oli päivän kuluessa turhaan koettanut päästä kuninkaan
puheille. Kaikki, joiden puoleen hän oli kääntynyt, olivat luvanneet
hänelle parastaan, mutta lupauksia ei ollut koskaan täytetty.
Stegeborgin linna oli kuin lumottu tänään. Lopuksi ei hänellä ollut
jälellä muuta keinoa kuin odottaa hetkeä, jolloin kuningas lähtisi
linnasta. Mutta nyt oli asian laita niin, että kanslerin hevonen tuli
omituisen äksypäiseksi ja näytti aivan kuin se olisi iskenyt silmänsä
vanhaan tallimestariin, sillä kohta, kun jokin aukko muodostui
kuninkaan ympäristöön ja Gert tahtoi käyttää sitä hyväkseen päästäkseen
kuninkaan luo, näyttäytyi hänen edessään kohta kanslerin hevosen pää,
ja kun kansleri tietenkin tahtoi pitää hepoa aisoissaan, niin pyörähti
se äkkiä ympäri eikä vanhus uskaltanut antautua alttiiksi sen
voimakkaille takakavioille.
"Mikä hevosta vaivaa, mestari Lauri?" kysäisi kuningas istuuduttuaan
satulaan.
"Ei mikään tietääkseni, armollinen herra, jollei se ikävöi Munkebodan
täysiä seimiä!" vastasi kansleri, ja toiset herrat vetivät suunsa
hymyyn onnistuneen vastauksen johdosta.
Kun kuningas vihdoin oli ratsastanut ulos linnan portista ja
nostosillalta kuului hevosten kavioiden kumea kapse, poistui myöskin
Gert Bryningh Stegeborgista. Hän kulki hitain askelin metsäpolkua alas
rannalle, ja illan suussa jätti hän Stig Pietarinpojan tuvan.
Oli pimeä ja kolea yö aivan päinvastoin kuin edellinen. Myrsky vinkui,
ja satoi suurin pisaroin, mutta Gert Bryningh oli aivan tunnoton
ulkonaiseen luontoon nähden. Mitä hän oli tänään kokenut, oli niin
uskomatonta, ettei se jättänyt hänen ajatuksiaan hetkeksikään rauhaan.
Ja mitä enemmän hän ajatteli kärsimäänsä häväistystä, sitä
kiihkeämmäksi syttyi viha ja harmi hänen rinnassaan, ja vaikka hän oli
ennen ollut taipuvainen varovasti menettelemään kuningasta ja uusien
oppien miehiä vastaan, oli hän nyt muuttunut uskaliaimmaksi,
intohimoisimmaksi.
Äkkiä pysähtyi hänen hevosensa. Gert tempasi kiihkeästi ohjaksista ja
iski kannukset ratsun kylkiin. Hevonen nousi takajaloilleen, mutta hän
ei saanut sitä paikaltaan pikahtamaan. Hän laskeutui silloin maahan
tutkiakseen mikä oli syynä pysähdykseen. Mutta samassa kuin hän pääsi
maahan, kiertyi hänen ympärilleen kaksi lujaa käsivartta, vaate
heitettiin hänen päänsä ylitse ja sidottiin kaulan ympäri, ja lisäksi
köytettiin hänen kätensä selän taakse.
"Nouskaa nyt koreasti hevosen selkään jälleen, Gert Bryningh!" kuiskasi
ääni hänen korvaansa. "Ja olkaa aivan tyyni, teille ei tapahdu mitään
pahaa. On vain välttämätöntä, että joksikin aikaa katoatte maailmasta."
Gert taipui kohtaloonsa, ja kolme ratsastajaa kiiti täyttä laukkaa yötä
myöten pohjoista kohti.
7.