YÖLLÄ.

Myöhään illalla, monta tuntia sen jälkeen, kun kuningas oli saapunut

Stegeborgiin, purjehti pienehkö alus lahteen linnan edustalle ja kääri

purjeitaan samalla kuin venhe laskettiin vesille. Paitsi soutajia astui

vanhempi mies ja nuori tyttö, molemmat puettuina matkapukuun,

nuoraportaita myöten alas venheeseen.

Tämä kiiti nopein ja voimakkain aironvedoin rantaa kohden ja vanhan

miehen seuralaisensa kera noustua maihin, sysättiin venhe jälleen

vesille paluumatkalle alukseen.

"Älkää unhottako hänen armonsa piispan kirjettä", huusi vanhus rannalta

merimiehille. "Jättäkää se harmaaveljesten priorille tultuanne

Söderköpingiin."

Merimiehet antoivat jokseenkin äkäisesti varmistavan vastauksen, joka

todennäköisesti oli jo annettu monen kertaan, ja kun venhettä ei enää

voinut erottaa pimeässä, tarttui ukko tytön käteen ja alkoi astua

rantapengertä ylöspäin. He eivät olleet kulkeneet pitkältä, ennenkuin

pysähtyivät pienen tuvan eteen, josta pieni takavalkea loimotteli

matkustavaisia vastaan.

"Jumalan rauha, Stig Pietarinpoika!" sanoi ukko tupaan päästyään.

"Jumalan rauha! Voitko antaa minulle ja sukulaiselleni yösijaa?"

"Jumala siunatkoon, sen kyllä voin", vastasi Stig Pietarinpoika. "Ja

olen iloinen, kun ette mennyt tupani ohitse, Gert Bryningh."

"Vilpitön kiitos, Stig", jatkoi Gert. "Aion mennä aamulla varhain

Stegeborgiin, missä minulla on hieman toimitettavaa, ennenkuin jatkan

matkaani Munkebodaan, armollisen herrani, piispan luo."

"Stegeborgissa on paljon väkeä tänä iltana", jutteli Stig, joka oli

kalastaja ammatiltaan ja asui tyttärensä keralla tässä pienessä tuvassa

rannalla. "Signe, tyttäreni, vei sinne kaloja illan suussa, ja silloin

oli kuningas juuri tullut suuri joukko herroja seurassaan."

"Kuningas!" huudahti Gert ja näytti hämmästyneeltä.

"Kuten sanoin ... ja vähää ennen kuningasta saapui herra Severinin

lähettiläs Gotlannista, ja väki linnassa sanoi, että saksalaisella

kreivillä ja herra Severinin lähettiläällä oli ollut paljo

kuiskailemista keskenään, ja kun kuningas saapui, silloinkos tuli

juoksua sinne ja tänne... Niillä korkeilla herroilla on keskenään niin

paljo riitoja, joita me pikkueläjät emme voi käsittää!"

Molemmat vanhukset istuivat kauvan illalla pakinoiden takkavalkean

hohteessa, mutta tytöt, Signe ja hän, jonka Gert Bryningh oli tuonut

mukanaan, menivät pian pieneen viereiseen huoneeseen, missä edellinen

laittoi vuoteen tuntemattomalle vieraalleen. Tämän tehtyään Signe

istuutui vieraansa viereen ja tarttui hänen käteensä.

"Niin surullista neitsyttä en ole nähnyt moneen herranpäivään", sanoi

hän, "enkähän voi vaatia teitä sanomaan, mikä mieltänne painaa, mutta

juttelenpa teille jotakin, joka voi hälventää suruanne. Tietäkääs,

neitsyt, että olen nähnyt kuninkaan tänään: hän kyllä näytti olevan

yhtä huolissaan kuin tekin, mutta muhkea hän oli nähdä, ja kaikki ne

koreat ritarit, jotka seurasivat häntä! Niiden joukossa ratsasti muuan

mustalla hevosella -- katsos, minä näin kaikkityyni, sillä seisoin

aivan portinpielessä heidän ratsastaessaan linnaan -- ja kuninkaalla on

mukanaan hyvin vanha mies, joka kuulemma on hänen kanslerinsa, ja hän

ratsasti mustalla hevosella. Sanotaan, että vanha kansleri se saa

aikaan kaiken pahan valtakunnassa ja kulettaa kuningasta

talutusnuorassaan. Pyhä Jumalan äiti, kuinka olinkaan vihainen sille

miehelle, joka antaa hyvälle kuninkaallemme niin paljo ajateltavaa..."

"Tunnetko hänen nimeään, ketä sanot kansleriksi?"

"Kyllä ... kuulin sen, hänen nimensä oli ... älkäähän kiirehtikö,

kaunis neitsyt ... hänen nimensä oli Lauri Antinpoika, niin oli!"

"Lauri Antinpoika ... oletko varma siitä?"

"Olenpa hyvinkin, sillä näin, kuinka hänen hevosensa kompastui, kun hän

ratsasti porttiholvin lävitse, ja kuulin heidän sitte puhuvan alhaalla

linnantuvassa, ettei se merkinnyt mitään hyvää herra Laurille..."

"Teette kuitenkin Lauri herralle hyvin väärin, jos ajattelette pahaa

hänestä ... hän ei tahdo muuta kuin hyvää."

"No, kas siitä minä pidän, te alatte virkistyä, neitsyt ... vai niin,

tunnette siis Lauri-kanslerin, voin kyllä nähdä jo päältäkin päin,

ettette ole vertaisiani."

"Mitä puhutkaan, Signe, olen köyhä porvaristyttö Tukholmasta, ja

tahtoisin mielelläni vaihtaa asemia kanssasi, sinua kun eivät paina

mitkään surut..."

"Siitä kiitänkin oikein hartaasti Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä!

Mutta minun käy sääliksi teitä, enkö voisi auttaa teitä siitä hädästä,

johon olette joutunut? Sanokaa minulle ensinnäkin nimenne! Minun nimeni

on Signe Stigintytär, kuten jo tiedättekin."

"Minun nimeni on Kristina Pietarintytär, ja jollen ole kuollut, on

tarkotus, että minun pitäisi olla."

"Pyhä Jumalan äiti, mitä sanotte, neitsyt Kristina ... kuka voi toivoa

teidän kuolevan, kun olette niin nuori ja kaunis? Eikö teillä sitte ole

ketään nuorta miestä, joka uskaltaa taisteluun teidän puolestanne ja

hakkaa palaisiksi ilkeän noidan, joka teitä pitää vankina. Niinhän on

aina laulussa, ja silloin se varmaankin on totta."

Kristina alkoi katkerasti itkeä nämä sanat kuultuaan, mutta niin

hiljaa, että viipyi hyvän hetken, ennenkuin hyväsydäminen Signe huomasi

sen, ja sittekin vasta siitä, että hän näki, kuinka kyyneleet

kuutamossa valuivat lumivalkoista poskea pitkin. Silloin tarttui Signe

Kristinan molempiin käsiin ja puristi niitä lujasti, kuiskaten:

"Älä itke, Kristina, minä rupean ritariksesi, ja mahtavan täytyy noidan

olla, jollei hän saa minulta surmaansa."

Kristina työnsi hyvää tarkottavan tytön kädet pois ja taivutti hiljaa

alas päänsä. Ah, oli niin synkkää ja kolkkoa, mihin hän katseensa

käänsikään, ja niin valtava myrsky kävi syvällä hänen sydämessään!

Kuinka olikaan mahdollista, että kalastajan tyttöparka voisi hänet

pelastaa? Sen hirveän sunnuntain jälkeen, jolloin hänet onnensa

päivänpaisteisilta kukkuloilta, missä taivas hymyili niin seesteisenä

ja sinisenä ja missä hänen elonpolkunsa kiemurteli niin viehättävänä

pelkkien ruusujen välitse, yhtäkkiä syöstiin alas aivan kuin erämaahan,

jossa ei aurinko eivätkä tähdet loistaneet ja jossa ainoastaan okaat

repivät hänen jalkojaan, -- sen sunnuntain jälkeen oli hän kulkenut

melkein alituiseen horroksissa, ollut tahdoton olento, joka hiljaisesti

alistui mihin kohtaloon tahansa.

Vanha Gert Bryningh oli vienyt hänet majataloonsa, jossa he olivat

nousseet hevosen selkään ja samana iltana ratsastaneet Söderteljeen,

mistä he vesitse olivat jatkaneet matkaansa tänne Stegeborgiin. Gert

oli ankarimmalla tarkkuudella seurannut Kristinan kaikkia liikkeitä,

mutta kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, kuinka vähän hänellä oli

syytä pelätä pakokokeita vankinsa puolelta, oli hän vähitellen

tuudittunut varmuuteen, ja täällä alhaalla Itä-Gotlannissa, missä

jokainen linna, jokainen herraskartano, melkeinpä joka töllikin oli

hänelle tuttu, ja jossa hänen herransa, piispan valta ei ollut

ainoastaan tunnustettu, vaan suosittukin, täällä ei juolahtanut hänen

mieleensäkään, että mitään pakoajatusta voisi syntyä tyttöparan päässä.

Mitään pakoajatusta ei varmaankaan olisi Kristinan päässä syntynytkään,

ei siksi, että häneltä olisi puuttunut sitä joustavuutta ja voimaa,

joka kohtalon kovimpainkin iskujen alla kehrää uusia pelastuksen,

taistelun ja voiton lankoja, mutta siksi, että hänen kohtalonsa näytti

niin toivottomalta, siksi että hän piti itseään tykkänään kadotettuna,

-- mitään pelastuksen ajatusta siitä kohtalosta, joka häntä odotti, ei

tämän johdosta voinut eikä olisikaan herännyt hänen mielessään, jollei

Gert olisi tullut majottuneeksi juuri tämän Stig Pietarinpojan luo, ja

jollei tällä Stigillä olisi ollut tytärtä sellaista kuin Signe. Niin

ihmeellisesti menevät myttyyn ihmistuumat, parhaitenkin lasketut.

Useimmittain vain pieni, satunnainen seikka, jota ei konsanaan osannut

ottaa laskuihinkaan, jollei kokonaan muserra, niin ainakin vie kaiken

uudelle tolalle, jossa uudet olosuhteet vähitellen nousevat ilmoille ja

lopuksi hävittävät kaiken. Ja jos menemme kauvemmaksi takaperin, itse

sille ahjolle, jossa pimeät suunnitelmat tänä ja seuraavina vuosina

taottiin Ruotsin kuningasta vastaan ja joiden toteuttamisessa ei Gert

itse ollut muuta kuin tottelevainen välikappale, niin näemme vielä

selvemmin, kuinka vähässä määrin ihmisellä on itse tapausten kehitys

käsissään. Hän voi kylvää ja hän voi myöskin laskea voittojaan

tulevasta sadosta, mutta hän voi ottaa ainoastaan tavalliset olosuhteet

lähtökohdakseen. Tämä opetus on annettu jokaiselle ihmiselle, mutta

kuitenkaan ei hän koskaan tule kyllin selvänäköiseksi, jottei uskoisi

voivansa laskea kaikkea. Tässä kai lepääkin niin monen komean

rakennuksen kaatumisen salaisuus. Ihmisen helmasynti on, ilmeisimpänä

esiintyen juuri niillä, joiden toimet pelkäävät valoa, että hän luulee

olevansa Jumala, että hän tahtoo leikkiä ukonnuolilla, mutta juuri

siten tulee ihminen niin varmaksi ja sokeaksi, että häneen itseensä

sattuu sama salama, jonka hän on singottanut.

Kuinka Signe nyt sanansa sovittikaan, tulivat molemmat tytöt pian

varmaan päätökseen, ja heidän keskustelunsa muuttui sitte neuvotteluksi

parhaista keinoista päätöksen toimeenpanemiseksi. Kristina oli

luonteeltaan reipas ja päättäväinen, ja tarvitsi vain syttyä toivon,

palauttaakseen hänelle sen joustavuuden, jonka hän oli kadottanut

surunsa ylenpalttisuudessa. Tämän joustavuuden oli teeskentelemätön

kalastajatyttö saanut hänessä herätetyksi kansanlaulujen ja satujen

tuntemuksellaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli tajunnut

ja kätkenyt sydämeensä näiden yksinkertaisten laulujen ajatuksen. Ja

laulussa, musiikissa tai kuvassa, missä muodossa yleensä taideilmiö

esiintyneekin, piilee henki, joka tahtoo tulla ymmärretyksi, vaikka

enimmät ihmisistä kiintyvätkin verhoavaan muotoon hengen sijasta.

Signen parhaallaan lopettaessa tehtävätään ja valaistessa Kristinalle,

kuinka helposti kaikkityyni oli toteutettavissa, aukeni ovi ja Gert

Bryningh näyttäytyi kynnyksellä. Nähtyään että molemmat tytöt istuivat

vielä valveella, sulki hän oven jälkeensä, astui pari askelta

sisemmälle huonetta ja istuutui penkille vastapäätä vuodetta, jonka

reunalla tytöt istuivat. Hän oli kauvan vaiti ja siveli kädellään

kurttuista otsaansa. Mutta täten asianomaisesti valmistauduttuaan,

alkoi hän kääntyen Kristinaan:

"Olet käyttäytynyt matkalla hyvin, lapseni, olen ilokseni luullut

huomaavani, että olet, kuten kirkon morsiamen sopiikin, säveällä

mielellä mukautunut siihen mitä ei voi välttää. Olemme nyt pian

perillä, parisen päivää vain, ja jätän sinut parempaan hoitoon kuin

minun. Vanha sydämeni ilotsee siitä, ja vielä enemmän on se ilotseva,

kun tulee päivä, jona armollinen herrani, Hannu piispa, omin käsin

vihkii sinut nunnaksi. Siitä tulee suuri juhla, sillä sinä tuot runsaat

myötäjäiset. Kaikki pyhimykset ilotsevat, ja pyhä Birgitta painaa

hengessä suudelman otsallesi. Muistan elävästi, kun vanha herra Stenin

tytär vihittiin nunnaksi, kuinka juhlallisesti kaikki kävi, ja vielä

muhkeampaa oli, kun kuningas Kaarlen tytär sai saman kunnian, sen olen

kuullut vanhojen kertomuksista. Se tapahtui kymmenen vuotta ennen

syntymistäni maailmaan, ja minulla on jo kuudeskuudetta ikävuoteni

menossa."

"Pyhä Jumalan äiti, kenpä saisi olla mukana kaikessa tuossa!" huudahti

Signe ja pani hartaasti kätensä ristiin. "Mutta niillähän on ainoastaan

rikasten lapsilla onni päästä pyhän Britan sisaruuteen!"

Gert katsoi Signeen, sillä kuu paistoi huoneeseen katon räppänästä, ja

siellä missä tytöt istuivat, oli aivan valoisaa -- hän katsoi Signeen

ikäänkuin olisi vasta nyt huomannut, että tyttökin oli täällä

huoneessa, ja hän vaikeni tuokion. Mutta nähtävästi ei hän pitänyt

tytön läsnäoloa vaarallisena itselleen ja aikeelleen tai teki tämän

huudahdus häneen mieluisan vaikutuksen, ikäänkuin antaen väriä hänen

kuvaukselleen, miten ollakaan, jatkoi hän välittämättä Signestä sen

enempää.

"Se on oleva riemun päivä Herrassa ... ja sinun ei tarvitse sitä kauvan

odottaa. Mutta nyt on minulla sanottavana sinulle toinen asia... Minun

on toimitettava tärkeä asia huomenna kreivi Johanin luona. Menen sinne

jo varhain, ja voi tapahtua, että viivyn poissa kappaleen aamupäivää.

Siksi aikaa jätän sinut tänne Stig Pietarinpojan ja hänen tyttärensä

luo ... oletko ymmärtänyt minut, lapsi?"

"Olen", vastasi Kristina.

"Näetkös", lisäsi Gert, "minun tarvitsee sitä tuskin sanoa, sitte kun

sinun mielessäsi on osottautunut niin suuri muutos, mutta eihän ole

vahingoksi mainita sinulle, ettet voi astua askeltakaan tämän tuvan

ulkopuolelle, kohtaamatta pyhän kirkon ystäviä. Kerettiläisyys ei ole,

kiitos Jumalalle ja kaikille pyhimyksille, voittanut alaa Linköpingin

hiippakunnassa... Niin, niin, en tahdo surettaa sinua, lapseni,

tarpeettomilla nuhteilla ... olet osottanut sävyisää ja taipuisaa

mieltä, siitä tulet saamaan palkinnon."

Sitte meni vanha Gert, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Molemmat tytöt

olivat hetken aikaa aivan hiljaa, ja alettuaan sitte puhua, puhuivat he

kuiskaillen. Mutta paljoa eivät he enää tarvinneet sanoa toisilleen.

Vanhuksen sanat olivat vahvistaneet Kristinaa päätöksessään, ja Signe

oli valmis uskaltamaan kaikkensa hänen puolestaan. Viimeksi mainittu

asettui hetken kuluttua ovenpieleen kuuntelemaan.

Tuvasta kuului raskasta kuorsaamista. Signe avasi hiljaa oven ja pisti

päänsä ulos. Vanha kalastaja ja Gert Bryningh nukkuivat sikeintä unta.

Signe nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki oven jälleen.

"Nyt on aika", kuiskasi hän Kristinalle. "Isä nukkuu raskaasti, eikä

hän ennen puolta yötä kuule ääntä, olipa se kuinka kova tahansa, mutta

jos viivymme puolen yön jälkeen, herättää hänet heikoinkin ääni. Kuinka

vanhan piispanpalvelijan on laita, en tiedä, mutta olen kuullut isäni

sanovan, että pyhän kirkon miehet, niin ylemmät kuin alemmatkin, voivat

hyvin ja saattavat nukkua vaikkapa tuomiopäivään."

Joutuin siirsi hän jonkun penkin räppänän kohdalle, tarttui Kristinan

käteen ja auttoi häntä nousemaan penkille.

"Tee nyt, kuten olen sanonut, tartu lujasti räppänän alareunaan,

niinikään, astu olkapäälleni, niin ... se käy mainiosti ... ole nyt

hiljaa, kunnes tulen ylös."

Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Signe seisoi Kristinan rinnalla katolla.

Tämä vietti yhdeltä taholta pitkälle alas, ja Signe meni edeltä

taluttaen Kristinaa kädestä jälessään. Kaikki kävi onnellisesti. Ei

pienintäkään liikahdusta kuulunut tuvasta. Ja yö oli niin tähtikirkas

ja tyyni. Ei ainoakaan lehti liikahtanut puussa, ei pieninkään aaltonen

värähtänyt lahdella, jonka hopeapinta levisi rannasta toiseen. Toisella

rannalla sijaitsi linna mustine röykkiöineen, niin hiljaisena ja

juhlallisena, vaikka kentiesi senkin muurien sisällä oli sydän, joka

sykki levotonna ja surullisena.

Kuten kaksi keijukaista katosivat molemmat pakolaiset puunrunkojen

väliin. Signe työnsi venheen vesille, ja pian liukui se lahden poikki

ja laski toiselle rannalle. Täällä hypähtivät tytöt maalle.

"Nyt on oltava vikkelä ja kevyt jaloiltaan, täällä ei ole niin aivan

turvallista tällä puolella ... seuraa minua, menemme lähintä tietä

metsään, tunnen hyvin polut täällä, ja ainoastaan alkumatka on

vaarallinen; sitte kuljemme kuin huviksemme pitkän kiertotien. Mutta

ennen kuin parin tunnin perästä ei kannata linnaa lähestyä."

Äänettömämmin ei pilven varjo hiivi yli niityn kuin molemmat tytöt

kulkivat aukean paikan ylitse venheeltä puiden varjoon. Täällä tarttui

Signe jälleen Kristinan käteen ja vei häntä eteenpäin lehdon varjojen

välitse. Pian tulivat he jalkapolulle, mutta he eivät olleet kulkeneet

pitkältä sitä myöten, ennenkuin Signe nopeasti hyppäsi syrjään puiden

pimeimpään varjoon.

Hän pysähtyi kuunnellen. Kristina ei kuullut mitään, mutta Signen,

metsän ja veden vapaan lapsen, aistimet olivat paremmat ja terävämmiksi

harjaantuneet.

"Enkös sitä jo aavistanut", sanoi hän. "Kuulen askeleita, jotka tulevat

vastaamme. Ajattelin sitä jo heti, kun näin kuninkaan ratsastavan

linnaan. Mutta ole huoletta, neitsyt Kristina, meitä eivät he

saavuta..."

"Mutta jos olisi vanha Gert..." sammalsi Kristina suurimman pelon

vallassa.

"Pahimmassa tapauksessa, jollei nopeutemme voi meitä auttaa, niin...,

mutta hiljaa, tuolla hän on, tuolla...!"

Synkkä haamu hiipi hiljaa esiin puiden välistä ja näytti tulevan suoraa

päätä sinne, missä molemmat tytöt seisoivat. Kristinan sydän jyskytti

niin valtavasti, että hän tuskin voi hengittää, ja hänen silmänsä

tahtoivat aivan kuin ponnahtaa ulos reijistään, kun haamu tuskin

kymmenen askeleen päässä pysähtyi. Siellä hänen seistessään valaisi kuu

osan hänen kasvoistaan, ja niin Kristina kuin Signekin tunsivat Gert

Bryninghin.

Kristina ei enää voinut hillitä itseään. Signe kiersi kätensä hänen

vyötärönsä ympäri, ja painaen suunsa hänen korvaansa kiinni, kuiskasi

hän:

"Ole haudanhiljaa!"

Mutta Kristina ei kuullut mitään ja Signe tunsi, kuinka hän tempautui

irti, samalla kuin hänen katseensa selvästi ilmaisi, ettei hän aikonut

paeta, vaan päinvastoin syöstä esiin takaa-ajajaansa vastaan.

Kuitenkaan ei vielä ollut varmaa, että tämä oli tullut ajaakseen heitä

takaa. Hän saattoi liikkua omilla asioillaan. Mutta pieninkin varomaton

liike saattoi sitä vastoin ilmaista heidät itsensä ja tehdä kaiken

tyhjäksi. Ja mikä mahti olisi nyt Kristinaa pidättänyt? Hän oli aivan

kuin muuttunut toiseksi. Tämä tarmokas, ihana olento, joka seisoi

eteenpäin kumartuneena, valmiina hyppäykseen, kaikki lihakset

jännitettyinä, kaikki hermot vireissä -- oliko tämä sama suruinen,

tahdoton tyttö, joka tarvitsi ja sai lohdutusta Signeltä hänen isänsä

pienessä tuvassa.

Ratkaisevalla hetkellä esiintyi kuitenkin voima, joka sai Kristinan

peräyttämään ottamansa askeleen. Se ilmestyi Gertin liikkeessä, jolla

tämä kääntyi syrjään. Polku, jota hän oli kulkenut, teki mutkan juuri

siinä, missä hän seisoi, ja juuri tämä seikka saattoi pelästyneessä

kuvittelussa näyttämään siltä kuin ukko olisi taivaltanut polkua

hiipiäkseen karanneen naissukulaisensa kimppuun. Hän ei kuitenkaan

jatkanut taivallustaan, vaan pysähtyi ja kääri vaippansa hyvin

ympärilleen ja veti hilkan alas otsalleen.

Ilmeisesti oli täällä sovittu kohtauksesta sen kera, jonka askeleet

Signe oli kuullut tulevan heitä vastaan ja joka nyt saapui paikalle

hänkin.

"Pyhä Eerik", kuului Gert lausuvan puoliääneen, kun tämä toinen tuli

esiin tuuhean pähkinäpensaan takaa.

"Pyhä Yrjänä!" vastasi toinen. "Oikeaan osuttu siis. Oletteko ollut

täällä useampia kertoja?"

"Saavuin illalla", vastasi Gert, "ja kiitän onneani, sillä näihin

aikoihin ovat hetket kalliit!"

"Olen sydämestäni samaa mieltä", jatkoi viimeksi tullut, "ja siksi

käykäämme pian asiaan. Olin ajatellut että olisimme menneet yhdessä

linnaan, mutta siellä ovat nyt täydet huoneet ja jokaisella muurilla on

silmät ja korvat tai ainakin täytyy otaksua olevan."

"Emme tarvitse muuta kuin tämän paikan, junkkari Moritz. Tämä on

kylliksi syrjäinen suojellakseen meidät yllätyksiltä näin myöhäiseen

aikaan."

"No hyvä, kuten tahdotte... Tulette Tukholmasta. Oletteko tavannut

piispan?"

"Kyllä, ja olen saanut mitä tarkimmat menettelyohjeet!"

"Sitäpä kelpaa kuulla... Sanokaa siis pian, millainen mielentila on

ylämaan talonpoikain keskuudessa, siitähän kuitenkin riippuu kaikki, ja

milloinka piispa Pietari katsoo ajan olevan sopivan."

Vanhus teki selkoa kaikesta. Mielentila taalalaisten keskuudessa oli

mitä parhain. He olivat äärimmilleen tyytymättömät kuningas Kustaaseen,

eivät tosin aivan samalla perusteella kuin pappisvaltiaat, vaan

etupäässä kalliiden aikojen ja raskaiden verojen johdosta, mutta

pääasia oli kuitenkin, että tyytymättömyys vallitsi heidän keskuudessaan

ja tämän tyytymättömyyden voi kyllä taitava käsi helposti johtaa

toivottuun suuntaan. Herra Pietari odotti vain kuninkaan saapumista

Tukholmaan. Sitte aikoi hän lähteä Taalainmaahan.

"Se asia on siis parhaimmissa käsissä", lopetti Gert, "ja Jumalan äiti

ja kaikki valtakunnan suojeluspyhimykset antakoot sille armonsa ja

siunauksensa, että se saisi hyvän lopun!"

"Kas niin, vanhus, ei mitään pappien loruja nyt, täytyyhän teidän

käsittää, että jos se käy, niin se käy iskien ja lyöden, jotta Jumalan

äiti kalpenee ja pyhimykset itkevät. Mutta teidän oma herranne, Hannu

piispa, missä hän on? Herra Severin näkisi mielellään niin mahtavan

miehen tukenaan."

"Ei, ei", keskeytti Gert vilkkaasti, "älkää ajatelko sitä, ei, ei ...

piispa Hannu on kyllä tyytymätön kuningas Kustaaseen, mutta hän

rukoilee joka ilta hänen puolestaan."

"Olemmeko siinä jälleen... Rukoukset vaikuttavat vähän asiaan, tahdon

itse puhutella piispaa!"

"Puhutella piispaa, oletteko järjiltänne, junkkari Moritz? Armollinen

herrani, piispa Hannu, voisi teidät heti jättää kuninkaan käsiin, ja

silloin tulisi teidän purjehduksenne lyhyeksi tässä maailmassa. Mutta

herrani voi sentään, siitä tietämättään, hyödyttää yhteistä asiaa."

"Olisipa, miekkani kautta, oikein hauskaa, jos se vanha kettu..."

"Suu poikki, junkkari Moritz!... En puutu enää koko tähän asiaan,

jollette harkitse sanojanne, kun ne koskevat piispa Hannua."

"Oo-ho ... en sillä muuten tarkottanut niin pahaa! No hyvä, minua

haluttaisi kuulla, kuinka piispavanhus voi tanssia toisten pillien

mukaan, siitä tietämättään."

"Kerettiläiset täytyy saada pois", sanoi vanhus, kiintymättä enempää

junkkarin viime lausuntoon, joka hänen suussaan merkitsi enemmän

totuttua tapaa lausua ajatuksiaan kuin mitään loukkaavaa tarkotusta.

"Kerettiläiset täytyy saada pois, ja se tehtävä on nyt minun

herralleni, piispalle, rakas ja Jumalalle ja pyhimyksille otollinen

tehtävä. Nähkääs, nyt ovat kerettiläisten joukossa kuninkaan viisaimmat

ja urhokkaimmat ystävät, sitä emme voi kieltää. Herra Lauri-kansleri on

aika kotka ja hänellä on terävät kynnet... Mestari Olavi Tukholmassa on

kotkan veroinen. He näkevät korkeudestaan terävillä silmillään

pitemmälle, paljo pitemmälle kuin heidän pitäisi nähdä, ja sentähden

täytyy heidät saada pois..."

"Herra Lauri-kansleri on linnassa ... anna minulle aikaa, että saan

näkinkenkäni tänne rannalle, ja minä varastan Laurin linnasta, kuten

paavi varastaa rahat köyhän miehen kukkarosta. Mutta te papilliset

kulette aina mutkateitä, se on kai oppineempaa. Ja sitte..."

"Sitte tahdotte tehdä saman mestari Olaville ... niin, niin, sellaisiin

uhkatekoihin teissä kyllä olisi miestä, mutta varmaa on, että

purjehtisitte kumoon ja saisitte nostaa purjeenne hirsipuuhun

Tukholmantorilla. Ei, ei, junkkari Moritz, vanhus on viisaampi, piispa

Pietari tietää kyllä, kuinka hän jakaa osat. Luulen sitä paitsi, että

mestari Olavi on jo pussissa ... ja armollinen herrani on juuri pussin

suun sulkemaisillaan."

"Ja kuningas Kustaa tulee tietenkin luottamaan piispaan ja noudattamaan

hänen neuvoaan ja kiittämään ... no, no, se on eri asia, eikä se kuulu

minuun, mutta minun täytyy se kuitenkin tietää Severinin tähden."

Gert kertoi nyt, mitä oli tapahtunut Tukholmassa hänen siellä

ollessaan, kuinka oli hyökätty kirkkoihin ja luostareihin, ja kuinka

juteltiin suusta suuhun, että mestari Olavi oli tämän kauhistuksen

alkuunpanija.

"Ja nyt tulee piispa Hannu kuninkaalta vaatimaan rangaistusta mestari

Olaville? Tahdon olla silli, jos kuningas Kustaa tarttuu tähän

koukkuun."

"Sallikaa minun kerrankin puhua pisteeseen, junkkari Moritz. Tämä on

ainoastaan yksi niistä koukuista, joita on heitetty mestari Olaville ja

herrani, piispa, tulee puhumaan vähemmän Olavista kuin itse väkivallan

teoista, ja jos tunnen kuningas Kustaan oikein, ei hän katsele moisia

ilkitöitä sormiensa lävitse. Rahvas Tukholman ympärillä on inhon ja

vihan sytyttämä ... kuningas Kustaalle voi maksaa enemmän kuin hän

tahtoo panna mestari Olavin tähden alttiiksi, jollei hän tähän tartu

kovin kourin, joita hän kyllä ei juuri ole hidas käyttämään, miten

asiat lienevätkin. Niin, juuri armollisen herrani suussa voi asian

esitys saada oikean värinsä ja tehdä oikean vaikutuksensa

kuninkaaseen."

"Viekas pappi, minulla olisi halu viiltää vatsasi halki... No, no, älä

pelästy, sillä ei ole kiirettä, kaikella on aikansa. Jaa, mestari

Olavin laita oli siis niin. Hän on kuoleva kapinannostajana. Mutta

sitte on meillä vielä jälellä herra Lauri-kansleri, mitä myyränteitä

olette kaivaneet häntä varten?"

"Puhetapanne ovat jokseenkin kummalliset, junkkari Moritz, mutta

kullakin on oma makunsa. Kuningas itse on yhyttävä hänet..."

"Toisin sanoen, siinä kohden olette te laatineet koukeron, jota ei itse

piru helvetissä saata käsittää... Pelätä Jumalaa ja kulkea suoraa

tietä, se on muuten ollut minun asiani, se."

"Minun myös, minun myös, junkkari Moritz ... katsokaamme vain, että

suora tie vie määrän päähän eikä poispäin, se on pääasia. Muuten ovat

piispa Pietari ja mustainveljesten kunnianarvoisa priori Vesteråsissa

minun tiennäyttäjäni. En tiedä kuinka he ovat järjestäneet asian herra

Lauri-kansleriin nähden, hänen aikansa ei ole vielä tullut, mutta

häneen tietysti ensi sijassa sattuu sama isku, joka musertaa hänen

suojattinsa, mestari Olavin. Kun rovio kerran on sytytetty ja liekit

leiskuvat kohden pilviä, silloin ei ole niin tarkkaa väliä yhdestä eikä

toisesta, kunhan vain paha poltetaan perustuksiaan myöten."

"Niin, eikä jätä katkua jälkeensä. No, kaikella on aikansa. Nyt olen

saanut sanomia herralleni, herra Severinille ... minua haluttaa nähdä,

tuleeko hän niistä paljoakaan viisaammaksi kuin minä. Jos minulla olisi

valta, poistaisin kuningas Kustaan laskuista, kun hän nyt ratsastaa

Stegeborgista Linköpingiin, tai kentiesi menettäisin henkeni. Kas, sitä

minä tarkotan, kun sanon pelkääväni Jumalaa ja kulkevani suoraa tietä.

Mutta te papit astutte askeleen oikealle ja toisen vasemmalle, pistätte

nenänne toiselle taholle ja kätenne toiselle, mitä suurempia mutkia,

sitä parempi, ja ylipäätään juuri parhaat ihmiset takertuvat teidän

ketunrautoihinne. Jollei valani minua pidättäisi ja se, että herra

Severin ansaitsee sen uskollisuuden, jota hänelle olen vannonut, niin,

kelpo miekkani kautta, sanoisin oikeissa ajoin sanan niin kuningas

Kustaalle kuin tälle mestari Olavillekin. Kuningas on mieleiseni mies,

ja sellainen täytynee olla mestari Olavinkin, mikäli voin käsittää."

"Puhutte vapaammin, junkkari Moritz, kuin on luvallista pyhän kirkon

soturille."

"Pyhän kirkkosi puolesta en tahtoisi uhrata mädännyttä kaalinpäätäkään,

eikä ole sinun ansiosi, etten halkaise kalloasi tässä patusessa

paikassa, sinä vanha veitikka!"

"Pyhä Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset!" huudahti piispallinen

tallimestari vavisten kauttaaltaan. "Oletteko junkkari Moritz vai

olenko osunut petturin kera tekemisiin?"

"Eikös mitä, olen kyllä junkkari Moritz, eikä sinun surmaamisellasi ole

kiirettä, Gert... Mutta minä en voi unhottaa, että teillä papeillakin

on sormenne mukana tässä asiassa. No, sitä asiaa ei voi auttaa. Aamu

sarastaa, vanhus, ja minä tahdon hyvissä ajoin olla merellä.

Näkinkenkäni makaa täältä kivenheiton päässä. Jos tahdotte tulla

mukanani, voimme lähemmin syventyä koukkuihinne puolin jos

toisinkin..."

"Kappaleen matkaa voin tulla", vastasi vanhus, "mutta kukaan ei saa

nähdä meitä yhdessä, ei kukaan, kuuletteko, junkkari Moritz!"

He loittonivat itäänpäin, ja Kristina ja hänen seuralaisensa olivat

kaikesta pelosta päässeet.

Mutta mitä merkitsi tämä keksimisen pelko nyt kun sydän oli täyttynyt

sanomattomalla tuskalla? Minkä hirveän salaisuuden jälille Kristina oli

päässytkään! Ja kuitenkin oli hän saanut ainoastaan pinnallisimmat

langat tietoonsa. Eikä ketään, ei ketään joka voisi varottaa, joka

voisi selittää Olaville vaaran, joka häntä uhkasi.

"Ei ketään!" huudahti hän puoliääneen, ajattelematta, missä he olivat,

ja hänen äänensä kaiku vieri kauvas pois.

Signe tarttui hänen käteensä, ja veti häntä mukanaan syvemmälle

metsään.

"Hiljaa, kaikkien pyhimysten nimessä, hiljaa, Kristina!"

sanoi hän hiljaa. "Molemmat miehet eivät ole kaukana. Luulen kuitenkin,

ettei meillä enää ole mitään vaaraa. Tunnette mestari Olavin,

Kristina ... niin, ei teidän tarvitse sitä sanoa, tunsin sen siitä

kalmankylmyydestä, joka teitä väristytti, kun junkkari puhui juonista

häntä vastaan... Mutta nyt on kaikki vaara ohitse, olethan vapaa,

Kristina, ja huomenna saat puhutella sekä kuningasta että herra

Lauri-kansleria!"

"Niin, olen vapaa ... olen vapaa!" sanoi Kristina ja otti rohkeampia

askeleita. "Ja uskallan minäkin tehdä suurtekoja!"

Sitte kulkivat molemmat tytöt öisten varjojen keskitse pitkää

kiertotietä myöten linnaa kohden. Kun auringon ensimäinen säde heijasti

tornin huippuun, olivat he vain muutamain kivenheittojen päässä

Stegeborgin torniportilta.

6.