Stegeborgin linnan suuressa salissa oli eräänä päivänä syyskuun lopulla
1524 kolme henkilöä. Päivä oli jo illoillaan ja aurinko oli
vaipumaisillaan länteen, mutta kultasi ikäänkuin jäähyväisiksi
veistokuvien esiinpistävät osat katon tammilaudoissa. Linna oli muuten,
kuten yleensä keskiajan linnat, jotka olivat rakennetut sotaisia
tarpeita eivätkä elämän mukavuutta varten, pimeä, ja valo pääsi sisään
verrattain pienistä ikkunoista. Ympäri salia olivat seiniin kiinnitetyt
penkit ja keskellä lattiaa seisoi suuri tammipöytä.
Mainitut kolme henkilöä istuivat erään ikkunan ääressä, johon paksut
muurit muodostivat ikäänkuin erityisen pienen huoneensa. He olivat
Stegeborgin linnanherra, Hoyan ja Brockenhusenin kreivi Johan, hänen
kihlattunsa rouva Margareta Eerikintytär Vasa, Joakim Brahen leski, ja
rouva Kristina Gyllenstjerna, Ruotsin viimeisen valtionhoitajan, herra
Sten Svantenpoika Sturen leski. Kreivi Johan oli mies parhaissa
vuosissaan, muhkea ulkonäöltään ja liikkeissään pehmeyttä ja
miellyttäväisyyttä, joka teki hänet suuressa määrin rakastettavaksi.
Kentiesi olisi kuitenkin saanut olla hieman enemmän lujuutta hänen
katseessaan ja hieman enemmän miehuutta yleensä hänen olennossaan.
Siinä istuessaan rouva Margaretan käsi kädessään ja tarkastellen
silmäillessään kallisarvoista sormusta, jota Margareta kantoi
sormessaan, muodosti hän katsojalle rakastettavan kuvan elähtäneestä
ritarismiehestä.
Leikkisä hymy väreili hänen huulillaan ja lempeä liekki paloi hänen
tummissa silmissään. Myöskin Margareta hymyili lyöden hansikkaallaan
leikkisästi kreiviä kädelle. Rouva Kristina istui nojaten päätään
käteensä ja leikki muutamalla niistä kolmesta nyöristä, joiden varassa
pieni laukku sen ajan tavan mukaan riippui uumavyöstä vasemmalla
kupeella.
Molemmat nämä naiset olivat kauniit. Rouva Margaretan kasvot olivat
pitkulaisemmat ja hänen tukkansa oli vaaleampi kuin rouva Kristinan,
mutta molempain kasvonpiirteet olivat hienot ja jalot. Margareta oli
vielä aivan nuori, ja iloisuus, joka tällä hetkellä oli hänet
vallannut, puki häntä mainiosti. Rouva Kristina oli vanhempi, kuitenkin
oli hänellä vielä jälellä koko nuorekas soreutensa. Hän oli syntynyt
1494 ja oli siis nyt kolmenkymmenen vuoden vanha. Voima ja nero
pilkisteli hänen suurista tummansinisistä silmistään, mutta hänen
poskensa olivat kalpeat ja syvä surumielisyyden piirre näyttäytyi
ilmiselvänä hänen huultensa ympärillä.
Tuskin kuuli hän kihlattujen pilapuheita rinnallaan. Hänen silmänsä
kiintyivät vähän väliä kirjeeseen, joka pisti esiin pienestä kullalla
ja helmillä koristellusta laukusta, ja tuskin kuultava huokaus pääsi
hänen huuliltaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn ja ohimenevä puna levisi
hänen poskilleen. Margareta mainitsi sanan, joka yhdellä iskulla siirsi
hänet nykyisyydestä tahi tulevaisuudesta, jos hänen ajatuksensa
nimittäin siellä liitelivät, niihin aikoihin, jotka jo olivat menneet.
Margareta oli maininnut hänen ja veljensä lapsuudesta, kuinka veli
leikki kuningasta Tukholman linnan suuressa ruokasalissa, Hannu
kuninkaan ollessa herra Stenin luona vierailemassa, ja sitte oli hän
puhunut niistä ajoista, jotka sen jälkeen seurasivat, ja niistä
taisteluista, joita nuori herra Sten ja Margaretan veli tämän rinnalla
olivat taistelleet Vädlan ja Bränkyrkan luona. Nämä muistot ne
tuokioksi levittivät Kristinan poskille heleän punan ja panivat hänen
silmänsä säteilemään samaa tulta, joka kerran oli luonut luottamusta ja
rohkeutta Tukholman porvarien sydämiin, kun paitsi häntä ja rouva Anna
Thurentytär Bjelkeä Kalmarin linnassa joka mies epäili mahdollisuutta
pitää yllä Ruotsin valtakuntaa. Mutta palo silmissä ja poskilla
vaimentui salaman nopeudella, ja alakuloisuus hymyili syvempisävyisenä
hänen suunsa ympärillä, auringonsäteen taittuessa hänen silmänsä
kosteaan loisteeseen ja langeten sormukselle hänen kädessään. Se oli
hänen herravainajansa, herra Stenin vihkisormus.
Hänen äkillinen liikutuksensa ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta
kreivi Johanilta eikä Margaretalta, ja viimeksi mainittu tarttui
lempeän, melkein kunnioittavan ystävällisesti Kristinan käteen. Kului
kotvan aikaa äänetönnä. Mutta hiljaisuuden katkaisi torven toitotus
linnantornista, ja hetkistä myöhemmin astui poikanen sisään ja ilmotti
junkkari Moritz Oldenburgilaisen, joka halusi puhutella kreivi Johania.
Tämä viittasi myöntävästi kädellään, ja poika katosi.
"Junkkari Moritz", sanoi kreivi ikäänkuin itsekseen, "tuskin ajattelin,
että herra Severinillä olisi tähän aikaan minulle jotakin sanottavaa."
"Herra Severin?" kysäsi Margareta. "Olkaa varuillanne; tarkotan, että
sen miehen kanssa voi olla vaarallista olla tekemisissä!"
"Älä pelkää, ystäväni", vastasi kreivi, "luulen tuntevani miehen."
Samassa aukeni ovi ja junkkari Moritz astui sisään. Hän oli aivan nuori
mies, mutta niin hyvin hänen pukunsa kuin hänen päivettyneet kasvonsa
ja vapaat, pontevat liikkeensä ilmaisivat soturia, joka oli jo kokenut
monta ottelua elämästä ja kuolemasta. Hänen katseensa hipaisi
tutkivasti sekä kreiviä että molempia naisia, ja se pysähtyi rouva
Kristinaan.
"Kunniallisen partani kautta, rouva Kristina", sanoi hän, välittämättä
kreivistä, joka odotti hänen esittävän asiansa. "Partani kautta, olette
merkillisesti muuttunut sitte kun viimeksi näimme toisemme!"
Kristina kohotti katseensa ja näytti etsiskelevän muistostaan kasvoja,
jotka näki edessään. Mutta junkkari Moritz ei päästänyt häntä puhumaan,
vaan jatkoi:
"Siitä ette tiedä mitään, jalo rouva! Alussa vuotta olin sattumalta
Kööpenhaminassa ja näin teidät muiden ruotsalaisten naishenkilöjen
keralla, jotka herrani, kuningas Kristian ... ai, miekkani kautta,
hänen nimeään ei minun pitänyt täällä mainita, mutta saman tekevä, --
silloin näin teidät eikä paljoa puuttunut etten ollut valmis teidän
tähtenne paljastamaan miekkaani omaa herraani vastaan."
"Asianne, junkkari Moritz", keskeytti kreivi, ilmeisesti vapauttaakseen
Kristinan tarvitsemasta vastata aineessa, jonka hän tiesi tätä
pahottavan, "asianne ei liene sitä laatua, että vaatisi kiireellistä
ratkaisua."
"Asiani", vastasi junkkari, "se on pian suoritettu! Kas tässä", hän
otti kaksi kirjettä, jotka hän jätti kreiville, "kas tässä kirje
Severin Norbyltä ja tässä Bernt von Meleniltä! Minulla on sitä paitsi
teille yhtä ja toista puhuttavaa, mutta kaikella on aikansa. Kuitenkin
luulen, että pian käännän selkäni jälleen maalle päin. Jos tämä tuuli
pysyy, tahdon olla rupisammakko, jollen pian ole taasen herra Severinin
luona Visborgissa!"
"Visborgissa?" kysäsi kreivi Johan koko lailla kummissaan.
"Niin, Visborgissa", matki junkkari. "Luulen, että se on kyllin
selvästi sanottu!"
"Mutta Visborginhan pitäisi..."
"Pitäisi niin, sen asian laita on niin, nähkääs kreivi hyvä, että
Visborgin kylläkin pitäisi tällä haavaa olla kuningas Kustaan käsissä,
mutta kaikki ei täällä maailmassa ole kuten sen pitäisi olla."
"Ja sen sanotte sellaisella varmuudella, junkkari Moritz!" sanoi
jälleen kreivi. "Viimeiset tiedot lupasivat kuitenkin hyvää kuninkaan,
herrani väelle!"
"Kirjeet, kirjeet, herra kreivi ... lukekaa ne ja kyselkää sitte. Kelpo
miekkani kautta, maaihmiset eivät tosiaan tiedä, mitä aika merkitsee!"
Kreivi Johan avasi ja luki saamansa kirjeet. Sillaikaa poistui rouva
Margareta, mutta junkkari otti vielä yhden kirjeen, jonka kera hän
läheni rouva Kristinaa.
"Se on herraltani, herra Severin Norbyltä, teille, rouva Kristina!"
sanoi hän jättäen kirjeen.
Kristiina vastaanotti kirjeen ilmeisellä vastenmielisyydellä ja pani
sen syrjään avaamatonna. Junkkari Moritz ei sitä huomannut, sillä hänen
tarkkaavaisuutensa oli kokonaan kiintynyt kreiviin, ja hänen vilkkaat,
mutta terävät silmänsä seurasivat tarkasti jokaista vivahdusta kreivin
kasvoilla tämän lukiessa kirjettä. Niiden sisällyksen täytyikin olla
sangen merkillinen, sillä kreivi kalpeni ja hänen kätensä vapisi.
Itsetyytyväisen näköisenä sipaisi junkkari silloin partaansa ja kääntyi
rouva Kristinaan.
"Mitä, rouva Kristina", huudahti hän nähdessään avaamattoman kirjeen ja
ylpeän, miltei tyytymättömän ilmeen rouvan kasvoilla. "Mitä, rouva
Kristina, jätättekö herrani kirjeen avaamatta? onko tämä uskollisen
rakkauden palkka?"
"Sanokaas minulle, junkkari Moritz", kysyi Kristina syvän vakavalla
äänellä, "onko herranne Ruotsin ystävä vai vihollinen?"
"Ystävä tai vihollinen", vastasi junkkari leveästi hymyillen, "arvelin,
että se ajaa saman asian. Kuitenkin luulen voivani tyynnyttää teitä
sillä, että nykyisin puhaltaa tuuli sellainen, että jos kuningas Kustaa
muuten tahtoo käyttää sitä hyväkseen, tekee hän niin hyvän
purjehdusretken kuin kuka ikinä; sillä hän liittää silloin Gotlannin
takaisin Ruotsin valtakuntaan."
Kreivi Johan oli lopettanut kirjeidensä lukemisen ja taittoi ne kokoon,
silmäillen eteensä kuten tekee se, jonka sielu on niin kiintynyt
johonkin asiaan, ettei ulkonaisella silmällä ole mitään esinettä sinne
vietäväksi.
"Tahdotteko tulla mukanani, junkkari Moritz?" sanoi hän sitte. "Minulla
on jotakin kysyttävää teiltä."
Junkkari kumarsi ja molemmat herrat poistuivat huoneesta. Kun kreivi,
heidän saavuttuaan linnan salahuoneeseen, oli huolellisesti sulkenut
oven, kiinnitti hän läpitunkevan katseen junkkariin.
"Tunnetteko näiden kirjeiden sisällön?"
"Luulenpa tuntevani!" vastasi junkkari hymyillen.
"Voitteko silloin sanoa, millä oikeudella herra Bernt kirjottaa minulle
siten? Onko hän niin herkkäuskoinen, että jättää käsiini sellaisia
todistuksia itseään vastaan! Minun tarvitsisi vain näyttää ne
herralleni kuninkaalle..."
"Mutta sitä ette tule koskaan tekemään", keskeytti junkkari Moritz
kiihkeästi.
"Mitä sanotte, junkkari Moritz, kenenä minua pidätte?" kysyi kreivi
jalolla suuttumuksella.
"Puhun viisauden kieltä, herra kreivi", vastasi junkkari aivan
tyynesti. "Jättämällä nämä kirjeet kuninkaalle, ette järkytä hiuskarvan
vertaa niitä suunnitelmia, jotka herrallani ovat toteutettavana;
riistäisitte siten vain itseltänne kaiken mahdollisuuden ottaa
eduksenne osaa tulevaan suurtyöhön... Muistakaa sen ohella, että herra
Bernt on kirjoittanut teille kuten täysin luotettavalle ystävälle,
kuten maanmies maanmiehelle, jotka molemmat oleskelevat vieraassa
maassa, ilman muuta turvaa kuin hyvä miekkansa, mutta molemmilla on
luvallinen tarkotus tehdä onnensa niin suureksi ja täydelliseksi kuin
mahdollista. Uskokaa minua, herra kreivi, jos tuntisitte tämän maan ja
sen helppouden, millä täällä voi löytää onnensa nyt, kun kuningas
Kristian on puhdistanut kaiken rikkaruohon, puhuisitte varmaan
tykkänään toista kieltä ja ajattelisitte ja toimisitte, kuten herra
Bernt."
"Herra Bernt kirjoittaa minulle", lausui kreivi Johan, "että te
tekisitte minulle suullisesti selkoa koko hommasta!"
"Mutta yhdellä ehdolla!"
"Ja se on?"
"Teidän on vannottava pyhä vala, ettette kellekään ilmaise, mitä tulen
teille ilmottamaan."
Kreivi Johan mietti hetkisen, kävellen parisen kertaa huoneessa
edestakaisin, ja yhä lepäsi junkkarin terävä silmä hänessä; ikäänkuin
hänet jo olisi pyydystetty karvoineen päivineen.
"Tahdotteko vai ettekö tahdo?" kiiruhti junkkari. "Nähkääs minun täytyy
käyttää aikaani tarkoin, minulla on mukanani kirje myös kuningas
Kustaalle, ja minä aioin tänä iltana lähteä taipaleelle Vadstenaan,
josta toivon hänet löytäväni. Hän on jo aikoja sitte -- lisäsi hän
ikäänkuin vastaukseksi kreivin lausumattomaan kysymykseen -- lähtenyt
Malmöstä. Hahaha! Kuningas Kustaa-parka, häneltä katosi sillä matkalla
halu enää käydä vieraisilla Tanskan vanhan Fredrikin luona."
"Tunnette, kuten näyttää, tarkoin, mitä on tapahtunut
kuningaskohtauksessa Malmössä?"
"Pikemmin olisi kummastuttavaa, jollen sitä tuntisi. Huomaan, että
tunnette vähän Severin Norbytä ja hänen miehiään, kun ette tiedä, ettei
tapahdu mitään tärkeää, ei kuningas Kustaan eikä vanhan Fredrikin
luona, ettemme me saisi siitä tietoa."
"Teidän sanoistanne päättäen päättyi kohtaus Malmössä aivan toisin kuin
herrani, kuningas, toivoi, kun erosin hänestä Jönköpingissä ja hän
läksi matkalle sinne alamaahan."
"Päätös oli sellainen, ettei Gotlanti koskaan tule Ruotsin kruunun alle
eikä muuten Fredrikinkään, mikäli onni on herra Severinille suotuisa."
"Puhutte vapaata kieltä kuningas Kustaan miehen edessä, junkkari
Moritz!"
"Kuitenkaan en puhu sen vapaammin kuin että pääni istuu paikoillaan
yhtä varmasti, jollei varmemmastikin kuin teidän, kreivi Johan. Mutta
miksi riidellä pikkuasioista? Kuningas Kustaa vihastui niin
kohtauksessa, että oli hakkaamaisillaan lübeckiläisen Herman Israelin
maahan maan hyviksi, mutta onneksi kansleri Lauri Antinpoika sai hänet
tyyntymään. Mutta myönnettäköön, että kauppasaksa oli tehnyt hänelle
ilkeän kepposen. Sillä kaikki ne suuret lupaukset, jotka annettiin
Lübeckin nimessä, jotta kuningas Kustaa lähtisi sotaretkelle herra
Severiniä vastaan, olivat rauenneet tyhjiin, ja niin totta kuin olen
kunniallinen merimies, on kuningas Kustaalle siitä ainoastaan vahinkoa
ja häpeää."
Suurimmalla kummastuksella kuunteli kreivi kertomuksia siitä, mitä oli
tapahtunut Malmössä, kuinka hajanaisina ne esiintyivätkin junkkarin
huulilla. Kreivi oli uusi tulokas Ruotsissa. Hän oli tullut maahan
vasta pari kuukautta sitte ja silloin saapunut kuninkaan luo
Jönköpingiin, jossa herrat pitivät kokousta niin Tanskan kuin
Lübeckinkin lähettilästen ollessa saapuvilla, ja missä päätettiin, että
kuningas Kustaan olisi noudatettava kuningas Fredrikin toivomusta ja
mentävä Malmöhön, vihdoinkin saadakseen Gotlanninkysymyksen päätökseen,
-- riitakysymyksen, joka valtakunnilla oli ollut keskenään siitä päivin
kuin kuningatar Margareta lunasti saaren ruotsalaisilla rahoilla, mutta
jätti sen kuulumaan unioonille eikä Ruotsin valtakunnalle. Kuningas oli
ottanut kreivi Johanin vastaan hyväntahtoisesti, sillä hän tunsi
syystäkin itsensä yksinäiseksi yhteiskunnan kukkuloilla, jossa ennen
oli ollut niin viljalta tarmokkaita miehiä, mutta jossa nyttemmin
verikuninkaan mellastuksien jälkeen oli todellinen erämaa, ja sentähden
hän mielellään otti palvelukseensa eteviä ja mainioita ulkomaalaisia.
Valitettavasti eivät nämä olleet rahtuakaan parempia kuin joukko
miehiä, jotka edellisinä aikoina olivat tulleet maahan. He olivat,
kuten junkkari Moritz niin ujostelematta sanoi kreivi Johanille,
onnenonkijoita kaikkityyni. Sellainen oli Bernt v. Melen, ruotsalaisen
sotavoiman komentaja Gotlannissa, sellainen osottautui sittemmin kreivi
Johankin olevansa. Ja kuitenkin oli Kustaa koettanut heidät kiinnittää
itseensä ja Ruotsiin loistavilla ja rikkailla naimisilla oman sukunsa
kanssa. Bernt v. Melen oli nainut erään kuninkaan naissukulaisen,
samannimisen kuin kuninkaan sisar, jonka hän oli kihlauttanut kreivi
Johanille.
"Ja mitä sitte oikeastaan päätettiin Gotlantiin nähden?" kysyi kreivi
jälleen.
"Että saaren ja linnan saisi pitää se, jolla saari ja linna olivat
käsissään sinä päivänä, jona päätös tehtiin!"
"Ja se oli...?"
"Se ei ollut kuningas Kustaa! Mutta pian asiaan, herra kreivi, kuinka
tahdotte vastata?"
Kreivi aprikoi vielä, mutta sitte katsoi hän mukavimmaksi tehdä
vaaditun valan, jonka hän teki laskien kätensä junkkarin ojennetulle
miekalle; siten hän ei kuitenkaan sitoutunut muuhun kuin pitämään
yksistään omana salaisuutenaan, mitä hänelle uskottiin niistä
suunnitelmista, jotka oli sepitetty Visborgin linnassa. Sentähden oli
hänellä täysin vapaa valta sittemmin tehdä päätöksensä aivan sen mukaan
kuin katsoi itselleen edullisimmaksi.
"Tahdon siis sanoa teille, mitä herrani ja herra Bernt ovat keskenään
sopineet", puhkesi junkkari Moritz puhumaan. "Ei ole kysymys enemmästä
eikä vähemmästä kuin ottaa Ruotsin valtakunta, tehdä nuori herra Nils
Steninpoika Sture valtionhoitajaksi ja nimeksi tunnustaa kuningas
Kristianin yliherruus."
Kreivi pysähtyi käynnissään ja katsoi puhujaan silmät selällään,
ikäänkuin ei olisi käsittänyt sanaakaan.
"Ottaa Ruotsin valtakunta", jupisi hän, "tehdä Nils Sture
valtionhoitajaksi..."
"Niin, niin, sanon minä", jatkoi junkkari. "Kaikki käy kuten tanssi,
rouva Kristina, Nils Steninpojan äiti on ojentanut kätensä herra
Severin Norbylle..."
"Rouva Kristina", keskeytti kreivi jälleen, "rouva Kristina
Gyllenstjerna, kuninkaan täti, on antanut kätensä Severin Norbylle...
Alan uskoa, että tahdotte laskea leikkiä, junkkari Moritz."
"Voitte uskoa kuten haluatte", vastasi tämä, "se ei muuta lainkaan
asiaa. Severin Norby, naimisissa Kristina Gyllenstjernan kanssa, vetää
Ruotsin rahvaan mukaansa, ensiksikin taalalaiset, jotka jo ovat valmiit
kaikkeen mitä tulleekin jo varustautuvat marssimaan Tukholmaa vastaan.
Sillä välin herra Bernt, jolla on herra Nils Sture luonaan Kalmarin
linnassa, nostattaa idästä kansan liikkeeseen, ja me herra Severin
Norbyn johdolla hyökkäämme meren puolelta. Voitteko nyt käsittää, miksi
tämä linna, joka teillä on huostassanne, on niin tärkeä?"
"Puhutte pelkkiä arvotuksia, junkkari Moritz", alkoi kreivi hetkisen
vaiettuaan. "Tiedän kyllä, ettei mieliala monin seuduin maata ole
suinkaan paras, olen Linköpingin vanhalta piispalta saanut mitä
luotettavimpia tietoja, mutta koskaan en ole voinut otaksua, että niin
laajalle ulottuvia verkkoja kudottaisiin herrani ja kuninkaani
ympärille."
"Mitä tähän asti olette ajatellut, kreivi Johan, on kokonaisuudessaan
saman tekevä", keskeytti junkkari vilkkaasti. "Kysymys on siitä, mitä
nyt ajattelette ja mitä tästä lähtien tulette tekemään..."
"Teillä on lupaukseni siitä, että vaikenen", kuului kreivin vastaus.
"Tyytykää siihen toistaiseksi!"
"Ahaa, ymmärrän ... luulette, että teillä on enemmän odotettavissa
kuningas Kustaalta kuin liittymisestä Severiniin ja kuningas
Kristianiin. No hyvä, teillä on oikeus olla sokaistu, älkööt vaan
silmänne avautuko liian myöhään ... minulla ei ole teille enempää
sanottavaa, tahdon vain tavata rouva Kristinaa ja kuulla hänen
vastauksensa herralleni, ja sitte menen suoraa päätä kuninkaan luo."
"Kuninkaan luo..."
"Aivan niin, kuninkaan luo ... miksikä se teitä kummastuttaa?"
"Aivan yksinkertaisesti siksi", vastasi kreivi, jonka ilmeisesti
saattoi hämilleen se vakavuus ja varmuus, jolla junkkari Moritz
esiintyi, "aivan yksinkertaisesti siksi, että me tarvitsemme aikaa,
jotta kaikki ennättää kypsyä ennenkuin puhkeaa ilmilekkiin."
"Ja te voitte kyllä saada kuningas Kustaan antamaan teille sen ajan.
Tunnen joko häntä tai teitä liian vähän, voidakseni uskoa sanojanne."
"Se ei vaikutakaan mitään asiaan, herra kreivi. Ainoastaan yksi seikka
on minulla vielä lisättävää. Kun herra Severin tulee laivastoineen, on
teidän nostettava valkoinen liina torniin, jos silloin päätätte pitää
hänen puoliaan. Ja sitte lopuksi, kreivi Johan ... ehdoton
vaikeneminen! Ei etäisinkään erämaa, ei sankin metsä, ei korkein torni
eikä lujin linna voi suojella teitä kostolta, jos rikotte valanne.
Oletteko ymmärtänyt minut?"
Kreivi kohotti huomaamatta päätänsä, ja junkkari Moritz, joka äkkiä oli
alkanut puhua vakavalla ja synkällä äänellä, muuttui jälleen pinnaltaan
viattomaksi ja sävyisäksi, vaikkakin hieman raa'aksi merimieheksi.
"Hyvästi sitte, herra kreivi", sanoi hän, "menen tapaamaan rouva
Kristinaa... Toivon että sitte annatte hyvän hevosen käytettäväkseni."
Muutaman hetken jälkeen seisoi junkkari Moritz jälleen suuressa
salissa.
Rouva Kristina oli vielä siellä. Hän istui nojaten päällänsä
ristityihin käsiinsä, kun junkkari Moritz astui sisään, ja tällä
hetkellä lepäsi niin ylevän kaunis värisävy hänen jaloilla, mutta
surullisilla kasvoillaan, että itse karkea merirosvokin pysähtyi ja
vaipui häntä katselemaan. Sana, jonka hän oli lausumaisillaan, kuoli
hänen huulilleen, ja näytti siltä kuin hän hetkiseksi olisi unhottanut
koko maailman.
Silloin kuului jälleen torventoitotus vartiotornista. Tämä tuttu ääni
ei tehnyt mitään vaikutusta junkkari Moritziin, mutta rouva Kristina
kohotti katseensa ja käänsi kasvonsa huoneen keskustaan päin. Hän
katseli hetken äänetönnä miestä, joka seisoi hänen edessään, ja hänen
katseensa oli niin syvä ja kirkas kuin se olisi lainannut loistoa ja
väriä nornien viisaudenlähteestä.
"Tuletteko kuulemaan vastaustani?" kysyi hän.
"Niin, rouva Kristina!" vastasi junkkari Moritz niin kunnioittavalla
äänellä ja ilmeellä, ettei se ollut lainkaan hänen tapaistaan.
"No, hyvä", jatkoi Kristina. "Tervehtikää sitte herraanne ja sanokaa,
että Kristina Gyllenstjerna pysyy lujana sanassaan. Herra Severinin
urotöitä, hänen kunniaansa, hänen suoraa, ritarillista mieltänsä, hänen
uskollisuuttaan herraansa kohtaan -- kaikkea tätä pidän korkeassa
arvossa, niin korkeassa, etten tiedä ketään niiden joukossa, jotka
tunnen ystäviä tai vihollisia, kenen asettaisin hänen yläpuolelleen,
paitsi sisareni poikaa, herra Kustaa Eerikinpoikaa, herraani ja
kuningastani."
"Ah, rouva Kristina", huudahti junkkari Moritz, "sellaisesta
tunnustuksesta teidän huuliltanne olisin valmis uhraamaan tuhat elämää,
jos minulla olisi niin monta."
"Sormuksen, jonka olen antanut herra Severinille", jatkoi rouva
Kristina, "pitäköön hän muistona Kristina Gyllenstjernan
tunnustuksesta ja kunnioituksesta, mutta ennenkuin hän on toteuttanut
sen, mitä hän kirjottaa teidän tänään minulle jättämässänne kirjeessä,
ennenkuin näen hänet kuningas Kustaan rinnalla hänen ja Ruotsin
miehenä, en edelleen tahdo ottaa vastaan mitään viestiä enkä kirjettä
häneltä."
"Ymmärrän teidät, jalo rouva", sanoi Moritz, "ja vien tervehdyksenne
perille, vaikkakin se kuulostaa minun korvissani herrani pyynnön
hylkäämiseltä."
"Jättäkää se asia herra Severinin itsensä ratkaistavaksi!"
"Mutta jos", jatkoi Moritz, "jos tapahtuisi, mitä nyt ei kukaan voi
aavistaa, että herrani pelastaisi Ruotsin valtakunnan..."
"Pelastaisi Ruotsin valtakunnan ... uneksitteko, junkkari Moritz?"
"Ei, ei, rouva Kristina, en uneksi ... mutta jos pahat ja kovat ajat
jälleen tulisivat, jollei kuningas Kustaa voisi pitää yllä sen kruunun
valtaa, minkä hän on saanut, mutta jos Ruotsin valtakunta kuitenkin
seisoisi vapaana ja voimakkaana ja mahtavana, ja jos tämä uusi
pelastaja olisi Severin Norby, mitä silloin tekisitte?"
"Puheenne on arvotuksellista... Voin siihen vastata ainoastaan,
että vastaukseni tahdon antaa ritari Severin Norbylle enkä
juonittelijoille."
"No, hyvä, olen ymmärtänyt tarkotuksenne, ja tahdon viedä perille
vastauksenne!"
Aurinko oli nyt laskenut eikä mitään valoa ollut sytytetty saliin,
jossa sentähden hämärä kävi yhä pimeämmäksi. Niin Moritz kuin rouva
Kristinakin olivat siksi kiintyneet aineeseen, jota keskenään pohtivat,
etteivät ajatelleet tätä seikkaa, ja todennäkösesti oli tapahtunut
jotakin aivan satunnaista, joka esti palvelijat tavan mukaan
sytyttämästä valoa.
Sellainen sattumus, joka saattoi kaikki kummiinsa, olikin tapahtunut.
Kuningas Kustaa oli saapunut suuren seurueen keralla. Hänen
saapumistaan torvet olivat toitottaneet vartiotornissa kohta junkkarin
astuttua suureen linnansaliin. Kuningas oli heti etsinyt kreivi Johania
ja tavannut hänet salakamarista. Hän oli viivähtänyt siellä hetkisen
keskustellen kreivin kera, joka oli maininnut hänelle junkkari
Moritzin saapumisesta Severin Norbyn lähettiläänä, ja lisäksi maininnut
hänen viestistään ja kirjeestään rouva Kristinalle. Kuningas sai
edelleen tietää, että junkkari Moritz nyt parhaallaan neuvotteli rouva
Kristinan kanssa, ja hän päätti itse olla kuulijana tässä
neuvottelussa. Kreivi tahtoi seurata, mutta kuningas epäsi sen, ja
ennenkuin hän ehti ryhtyä mihinkään hommiin ilmottaakseen rouva
Kristinalle, oli kuningas jättänyt huoneen ja rientänyt suureen
linnansaliin.
Kuningas oli kiihtyneessä mielentilassa jo saapuessaan Stegeborgiin,
eivätkä ne tiedot, joita kreivi Johan oli hänelle antanut, häntä
tyynnyttäneet. Hänen askeleensa olivat kiihkeät ja lujat, ja hänen
kätensä löi muutamia kertoja miekankahvaan, hänen kulkiessaan
linnankäytävän lävitse suuren salin ovea kohden. Täällä tuli Johan
Thurenpoika häntä vastaan, mutta pysähtyi kunnioittavasti, kun hän
muurille pystytetyn soihdun valossa näki kuninkaan synkän muodon.
Kuningas viittasi hänelle kädellään kehottaen seuraamaan ja avasi
samassa salin oven. Silloin juuri junkkari Moritz lausui viimeksi
mainitut sanat.
Saavuttuaan saliin, pysähtyi kuningas, ja herra Johan Thurenpoika veti
hiljaa oven kiinni. Rouva Kristina, joka ei aavistanut, kenen kuulijan
hän oli odottamatta saanut eikä voinut luulla muuta kuin että tulija
oli joku linnan palvelijoista, vastasi kursailematta junkkarin
puheeseen.
"Tehkää se, junkkari Moritz, ja voitte lisätä, että Kristina
Gyllenstjerna rukoilee Jumalan äitiä vahvistamaan herra Severiniä hänen
päätöksessään!"
"Sen tervehdyksen", vastasi Moritz, "vien kernaasti perille, olisin
kuitenkin mieluummin nähnyt, että olisitte lähettäneet herralleni
kirjeen suullisen viestin sijasta. Mutta voin sen lisäksi toimittaa
vielä jotakin teille ... todennäköisesti tulen tapaamaan poikanne,
nuoren herra Nils Steninpojan..."
"Poikani Nilsin ... kuinka hänet voisitte tavata?"
"Matkustan maanteitse Kalmariin, tavattuani kuningas Kustaan, jonka luo
nyt lähden..."
"Sitä teidän ei tarvitse tehdä", sanoi kuningas korostaen terävästi
sanojaan. "Kuningas on täällä!"
"Kuningas!" huudahti rouva Kristina, nopeasti kääntyen ovea kohden ja
pannen kätensä ristiin.
"Kuningas!" toisti junkkari Moritz, mutta hänen äänessään ei ollut
entisen iloisuuden ja varmuuden merkkiäkään.
"Hankkikaa valoa saliin, herra Johan Thurenpoika", sanoi kuningas
kääntyen häneen. "Tahdon nähdä ihmisiä enkä varjoja. Ette odottanut
minua tänne niin äkkiä, rouva Kristina, ja sentähden tulen hieman
sopimattomaan aikaan..."
"Koska voisi Ruotsin kuningas tulla sopimattomaan aikaan Kristina
Gyllenstjernan luo?" kysäsi rouva Kristina vastaukseksi.
Hän pani erityisen painon sanoille Ruotsin kuningas. Mutta tähän
Ruotsin kuninkaan, Kustaa Vaasan ja Kristina Gyllenstjernan
yhteensovitukseen liittyi niin monta muistoa, että hänen äänensä
ehdottomasti vapisi niitä lausuessaan. Ja itse asiassa juuri nämä nimet
ikäänkuin kiinnittivät maahan sen sateenkaaren, joka merkitsi Ruotsin
pelastusta vieraan vallan vedenpaisumuksesta uuteen ja ihanampaan ja
lupaavampaan tulevaisuuteen. Mutta kuningas Kustaalle, joka
kohtauksensa jälkeen Malmössä ei ollut kohdannut muuta kuin viekkautta
ja petosta, ja joka kiihkeine luonteineen hetken kuohahduksessa teki
pienimmästä kivestä kallionlohkareen, hänelle oli ainoastaan se seikka,
että hän oli yllättänyt rouva Kristinan vihollisensa lähettilään
seurassa, jolle hän oli puhunut kirjeistä ja tervehdyksistä tavalla,
joka viittasi toisenlaiseen suhteeseen kuin hän katsoi soveltuvan
Kristina Gyllenstjernan veroiselle naiselle, -- hänelle oli tämä
riittävä todistus, että hänellä täälläkin oli pimeitä kehruuksia
käsissään. Ja hänen mielensä katkeroitui sitä enemmän, mitä
mahdottomampana hän oli tätä pitänyt, mitä korkeammalle hän oli
kohottanut rakastetun herra Sten-vainajan lesken ajatuksissaan.
Herra Johan Thurenpoika tuli, seurassaan muutamia pikkupoikia, jotka
riensivät sytyttämään suuret vahakynttilät ja sen jälkeen läksivät
huoneesta.
Nyt yhtyivät kuninkaan ja Kristina Gyllenstjernan katseet. Molemmissa
piili surua, mutta kuninkaan silmissä paloi lisäksi viha, kun
sitävastoin Kristinan silmien surullinen ilme muuttui ylpeyden ja
alakuloisuuden sekaiseksi piirteeksi. Kuningas seisoi käsivarret
ristissä ja hänen katseensa näytti tahtovan tunkeutua Kristinan sielun
syvyyteen, mutta Kristina kesti tämän katseen. Siinä ilmeni voima
voimaa vastaan, ja tämä näytti kuningasta kummastuttavan.
"Ruotsin kuningas tulee aina sopimattomaan aikaan", sanoi kuningas
harvakseen ja korostaen jokaista sanaa. "Ruotsin kuningas tulee aina
sopimattomaan aikaan sen luo, joka hieroo sopimuksia hänen
vihollistensa kera. Voitte kai muistaa, kuinka rouva Brita Tott kerran
petti kuningas Kaarlen Örebron linnassa? Olkaa kuitenkin varma siitä,
rouva Kristina, etten minä ole mikään Kaarle Knutinpoika!"
Herra Johan Thurenpoika, joka seisoi aivan kuninkaan takana, ja jonka
avonaiset, jalot kasvot selvästi kuvastivat niitä katkeria tunteita,
jotka kuohuivat hänen povessaan, ei sietänyt kuulla, että rouva
Kristinaa siten puhuteltiin vieraan lähettilään läsnäollessa. Mutta
kuningasta ei sentään sellaisena hetkenä kuin tämä ollut helppo
keskeyttää. Varmaankin nuori mies taisteli tällä hetkellä taistelua,
aivan yhtä vaikeaa kuin se, joka riehui kuninkaan ja rouva Kristinan
mielessä.
Myöskin junkkari Moritz, karhea merimies, näytti vastahakoisesti
kuulevan ja näkevän kuninkaan kovia sanoja ja ankaroita katseita. Siitä
olisi kuitenkin voinut olla ikävämpiä seurauksia, jos hän, merirosvo,
olisi puuttunut puheeseen. Johan Thurenpoika tiesi, että junkkari
Moritz oli Severin Norbyn lähettiläs; hän oli myös kuullut kuninkaan
omasta suusta, kuinka kaikki suuret kustannukset tähän Gotlanninretkeen
olivat kantaneet ainoastaan häpeää ja vahinkoa hedelmänään, ja hän
käsitti selvään, ettei siinä mielentilassa, jossa kuningas oli,
tarvittu paljoa ennenkuin hän unhottaisi itsensä tykkänään ja olisi
valmis tekemään tekoja, jotka eivät edes vähentäisi, saatikka sitte
torjuisi ja parantaisi pahaa, vaan päinvastoin sitä pahentaisivat. Tämä
sai herra Johanin oman vaaransa uhallakin koettamaan tyynnyttää ja
sammuttaa niitä salamoita, jotka joka hetki uhkasivat murtautua esiin.
"Teidän armonne!" sanoi hän. "Herra Severin lähettiläällä lienee
jotakin sanottavaa teille!"
Kuningas astui askeleen syrjään ja hänen leimuavat silmänsä mittailivat
herra Johania päästä jalkoihin. Mutta herra Johanin kasvoilla loisti
sellainen vakavuus ja hänen rehellisissä silmissään paloi niin lämmin
hartaus, että se nähtävästi sattui kuninkaan sydämeen, ja hän kääntyi
junkkari Moritziin. Johan sai palkakseen kiitollisen katseen rouva
Kristinalta, ja oli kuin tämä katse olisi sytyttänyt ohimenevän punan
hänen poskilleen.
Junkkari Moritz otti heti takkinsa povelta esiin kirjeen, jonka hän
ojensi kuninkaalle. Tämä tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen katseensa
suuntautui junkkariin hänen murtaessaan sinettiä. Junkkari Moritz
näytti taasen tulevan omaksi itsekseen, ikäänkuin hänen purjeensa olisi
keskellä tyyntä täyttänyt odottamaton tuuli. Kiihkeät, tuimat, sielua
jännittävät elämäntapaukset näyttivät olevan ilma, joihin hän oli
tottunut. Ainoastaan naisellinen tuska oli hänelle jotakin masentavaa.
"Olen junkkari Moritz", sanoi hän millään tavoin tulematta hämilleen
kuninkaan katseesta, jonka terävyys yhä lisääntyi, "olen muuan herra
Severinin päämiehistä enkä, jos itse saan sen sanoa, suinkaan
huonoimpia niistä."
Kuningas joko ei kiintynyt junkkarin esiintymisen ja puheen rohkeuteen
ja karkeuteen tai ei katsonut tarpeelliseksi siihen vastata; kaikessa
tapauksessa hänen katseensa jätti junkkarin ja kiintyi avattuun
kirjeeseen, jota hän alkoi lukea. Lukiessaan hänen kasvojensa ilme
selkeni, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi varmuudella voinut
ratkaista, oliko herra Severinin kirje tehnyt häneen suotuisan
vaikutuksen vai ei. Hän ojensi sen Johanille ja sanoi:
"Jättäkää se kanslerille!" Sitte kääntyi hän junkkari Moritziin. "Ja
te, junkkari Moritz, tulette huomenna saamaan lähempiä tietoja!"
Hän viittasi sen jälkeen kädellään merkiksi, että junkkari voi poistua,
jonka tämä tekikin herra Johan Thurenpojan seuraamana. Kun molemmat
miehet olivat poistuneet ja kuningas jäi rouva Kristinan kanssa kahden
kesken, kiinnitti hän taasen läpitunkevat silmänsä häneen. Mutta kului
hetki ennenkuin kumpikaan sanoi sanaakaan.
"Herra Severin pyytää kättänne, rouva Kristina?" sanoi vihdoin kuningas
katkaisten äänettömyyden.
"Hän pyytää kättäni!" vastasi rouva Kristina.
"Ja mitä te sanotte siihen?... Vaan enhän tarvitse sitä kysyä", lisäsi
kuningas, odottamatta mitään vastausta. "Olettehan jo antanut hänelle
sormuksenne ja kuulin itsenne lähettävän hänelle terveisiä, että
tahdotte muistaa häntä rukouksissanne. Rouva Kristina, mitä voitte
sanoa tähän? Sellaiseksiko minun täytyy huomata rakkaan herrani Stenin
leski; sellaiseksiko minun täytyy huomata Kristina Gyllenstjerna,
hänet, jonka kerran korotin niin korkealle Ruotsin naisten joukossa,
että olisin hänen tähtensä tahtonut uhrata elämäni...?"
Kristinan posket olivat valkoiset kuin marmori, ja hänen rintansa
kohoili valtavasti, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen
ryhtinsä oli kuningattaren. Hän muistutti muinaisuudesta, jonka ja
olevan hetken välillä lepäsi kokonaisen kirkkomaan täysi haudattuja
muistoja, ja kuningas itse ei ollut tunteeton sille surulle, jonka
hänen sanansa olivat herättäneet hänen sukulaisensa povessa, ja sille
voimalle, jolla tämä voi pidättää tunteidensa paloa.
"Sellaisena kuin teidät näin", sanoi hän, "muistutatte minulle nyt sitä
aikaa, jolloin herra Stenin rinnalla läksin Tukholman linnasta
taistelemaan samaa vihollista vastaan, jonka niskan olemme nyt kyllä
polkeneet jalkojemme alle, mutta joka vielä on vaarallinen voimakasten
kuolinvävähdystensä tähden."
Kuningas oli täydelleen ja lujasti vakuutettu, että Kristina oli
aikeessa yhdistyä karkotetun verikuninkaan uskollisimman miehen kanssa,
ja hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan esiintyi heti kuva,
pääsisällöltään yhtäläinen kuin se, jonka junkkari Moritz oli vähää
ennen esittänyt kreivi Johanille, mutta paljoa synkempi, sillä
loistavin valo kadotessaan jättää jälkeensä mustimman yön.
Kristina Gyllenstjernaan taasen, hänen jaloon, rikkaaseen, ylpeään
sydämeensä vaikutti juuri kuninkaan sanoista selvästi esiinpistävä
epäluulo niin alentavasti ja musertavasta, ettei hän tullut
vastanneeksi, ja kun hän lopulta teki sen, niin asia pikemmin paheni
kuin parani. Sillä ei ainoastaan hänen naisellista ylpeyttään loukattu,
ei ainoastaan hänen isänmaan rakkautensa kärsinyt, vaan koko kysymys
oli niin kipeää ja arkaluontoista laatua, ettei hän voinut eikä
tahtonut sitä peittelemätönnä paljastaa ankaran kuninkaan silmien
eteen.
"Jos teillä on se aika niin elävästi muistossanne", vastasi hän,
"kuinka voitte silloin vastata minulle siten kuin olette tehnyt?"
"Kuinka olen voinut puhua niin kuin olen tehnyt, sen voinette parhaiten
itse selittää, rouva Kristina, ja juuri tätä selitystä vaadin."
"Mitä haluatte minulta, Kustaa Eerikinpoika?" huudahti Kristina
äänellä, joka vapisi syvimmästä liikutuksesta, ja kostean loisteen
säteillessä hänen kauneista silmistään. "Tunnetteko sitte minua niin
vähän, että vaaditte minulta todistusta siihen, jota en voi todistaa
selvemmin kuin olen tehnyt? Onko elämäni ollut sellainen, että kukaan
voi epäillä rakkauttani maahani ja maani kuninkaaseen? Kieltäymyksissä
ja uhreissa sen asian hyväksi, joka kerran oli jalon puolisoni ja hänen
isänsä asia ennen häntä, samoinkuin yhteisen sukulaisemme, vanhan herra
Stenin, jonka molemmat muistamme ... siinä voimme kai vetää vertoja
toisillemme, kuningas Kustaa! Ja jos niin on, kuinka voitte luulla,
että Kristina Gyllenstjerna yhtäkkiä unhottaisi kaiken, joka on ollut
ja joka on hänen korkein rakkautensa?"
"Olette äiti", vastasi kuningas, "ja poikanne kantavat nimeä, jolla
aina on oleva korkea kaiku Ruotsin miesten rinnassa, ja tarvitaan vain
sanoa, että te olette mukana asiassa, niin Ruotsin rahvas nousee kuin
yksi mies. Mutta vanhin poikanne on vielä lapsi, ja se on samaa kuin
pelkkä nimi vain ... hänen heikoissa käsissään tämä maa, jota me
molemmat rakastamme, räjähtäisi rikki, ja verikuningas nauraisi
riemuissaan poimiessaan pirstaleita yhteen uudeksi valtakunnaksi
itselleen, ja meidän Ruotsimme, Engelbrektin ja Sturein maa, vaipuisi
ainaiseksi unhotuksen yöhön!"
Kuninkaan viha lauhtui sitä mukaan kuin hän puhui ja lopetettuaan hän
meni Kristinan luo ja tarttui hänen käteensä.
"Sanokaa minulle", sanoi hän, "sanokaa minulle, kummastuttaako
levottomuuteni ja huoleni teitä, älkääkä lukeko minulle viaksi, että
kaikilta tahoilta viekkauden ja juonten ympäröimänä, kuten olen,
toisinaan erehdyn, ja katson asioita toisin kuin pitäisi."
"Nyt puhutte, kuten Sturein sukulaisen tulee puhua, ja sen puheen
ymmärrän kyllä hyvin, ja todistukseksi siitä, että Kristina
Gyllenstjerna ansaitsee kuninkaallisen sisarenpoikansa kunnioituksen,
tahdon vapaasti antaa sen selityksen, johon ei minkään vallan edustaja
olisi voinut minua pakottaa. On totta, että Severin Norby on pyytänyt
kättäni; mutta luulen voivani sanoa varmuudella, joka on totuuden
vertainen, ettei hänen toivomuksensa koskaan toteudu."
"Varmuudella, joka on totuuden vertainen?" kertasi kuningas
epäluuloisesti. "Se voi siis toteutua...?"
"Se voi toteutua!"
"Ja kuinka minun on se ymmärrettävä?"
"Sallikaa sen jäädä salaisuudekseni ... älkääkä unhottako, ettei
Kristina Gyllenstjerna koskaan voi kieltää itseään!"
Näin sanoen painoi hän kätensä silmilleen ja poistui kiireimmittäin
huoneesta.
5