Kello ei ollut vielä lyönyt kolmea, kun kaksi miestä dominikaanien eli
mustainveljesten munkkikunnan puvussa lähestyi tornia sillalla, joka
vei Harmaamunkkisaarelle. Tämä saari, nykyinen Ritariholma, joka meidän
päivinämme on huomattava aukeista paikoistaan ja suurista, muhkeista
rakennuksistaan, oli tähän aikaan kokonaan harmaaveljesten tai
fransiskaanien omaisuutta. Heidän kirkkonsa ja luostarinsa kaikkine
tarpeellisine rakennuksineen, jotka olivat rakennetut ympärinsä jonkun
matkan päähän kirkosta, olivat kaupungin puolelta muurin ympäröimät,
niin että koko saari siten ulkonäöltään muistutti linnotusta. Paitsi
Ritariholman kirkkoa ja muuatta vanhaa pyöreää tornia saaren
pohjoisluoteisella reunalla ynnä mahdollisesti jotakuta ympäröivien
rakennusten perusmuuria ei enää ole jälellä mitään muinaisesta
Harmaamunkkisaaresta.
Nämä kaksi miestä, joista toinen ylpeällä käynnillään ja käytöksellään
selvästi ilmaisi olevansa arvoltaan ylhäisempi kuin toverinsa,
kulkivat tietä vilkkaasti keskustellen ja heidän puheensa tuli yhä
äänekkäämmäksi, kun he olivat ehtineet portti tornin holvien lävitse ja
siltaa myöten lähenivät luostaripihan sisempää porttia. Oikeastaan vain
edellämainittu munkeista puhui. Toinen rajottui ainoastaan huudahdellen
tai muita katkonaisia lauseita äännähdellen seuraamaan esimiehensä
puhetta. Mutta kun he menivät sillan ylitse ja puhujan sanatulva näytti
onnellisesti päässeen loppuun, lausui toinen:
"Käsitän jokseenkin vähän sanojenne oikeaa merkitystä, arvoisa veli
priori, mutta asia näyttää minusta olevan paljo yksinkertaisempi kuin
olette sen käsittänyt..."
"Mitä tahdotte sillä sanoa, Martti Skytte?" keskeytti priori kiihkeästi
ja tähysti terävällä silmäparillaan nöyrään munkkiin.
"Tarkotan vain sitä, arvoisa veli priori", vastasi munkki sävyisällä
äänellä, "että monella taistelijalla saattaa vihollisten joukossa olla
ystäviä hänen aavistamattaan. Minusta näyttää kuin pitäisi tarkasti
tutkia vihollisensa, ja varmaankaan eivät ne käsivarret, jotka tänään
kävivät kiinni pyhän Jumalanäidin kuvaan kaupunginkirkossa, kuuluneet
niihin, joita mestari Olavi johtaa..."
"Ja kumpi heistä, Melchior Rink vai mestari Olavi, mahtanee olla pyhän
kirkon ystävä?"
"Se, arvoisa veli priori, joka samoinkuin pyhä kirkkokin pyrkii
totuuteen!"
"Totuuteen ... totuuteen, sanotte, Martti", huudahti priori ja pysähtyi
äkkiä sillalla. "Totinen perustus on jo laskettu ja sillä lepää pyhä
kirkko. Ken puhuu kirkkoa vastaan, hän puhuu totuutta vastaan."
Molemmat miehet seisoivat aivan sisemmän portin edessä, niin että
heidät hyvin saattoi nähdä sisäpuolelta, ympärysmuurin ja
luostarikirkon väliseltä aukealta paikalta, ja eräs harmaaveli, joka
oli dominikaanipriorin huomannut, riensi kiireisin askelin häntä
vastaan, tuoden tiedon, että niin hyvin piispa Pietari kuin arkkipiispa
odottivat häntä kärsimättömästi. Tämä sai priorin kokonaan katkaisemaan
keskustelunsa munkin kera, mutta ennenkuin hän erosi hänestä, kohotti
hän oikean kätensä kaksi sormea ja sanoi tärkeän näköisenä:
"Pyhien veli- ja sisar-luostarien arvo alkaa aleta, sanotaan,
mutta siinä ei ole ihmettelemistä, kun ne elättävät kyykäärmeitä
helmassaan. Katsokaa, Martti Skytte, ettette kuulu niihin, sillä
sanon teille, ja pankaa merkille sanani, kirkon valta on suuri, ja voi
häntä, ken uskaltaa käydä sen kimppuun. Sen sanon minä, pyhän
dominikaaniveljeskunnan kenraalivikaario tällä hetkellä ... siinä on
teille jotakin mietittävää, ja saatte olla varma siitä, että silmäni
seuraavat joka askeltanne."
Näin sanottuaan riensi kenraalivikaario ja priori luostaripihan ylitse
suureen luostarirakennukseen, joka sijaitsi kirkon kera rinnatusten,
ulottuen yhtä kauvas kuin sekin itään ja länteen. Tämän rakennuksen
itäisessä päätyseinässä oli ovi pienemmän ulkonevan katoksen alla.
Tämän yläpuolelle oli laitettu neljä korkeaa ja kapeaa ikkunaa, jotka
päästivät niukkaa valoa täällä sijaitsevaan suureen huoneeseen. Tässä
huoneessa olivat äsken valittu arkkipiispa Johannes Magnus ja edellä
mainittu piispa Pietari, liikanimeltä Sunnanväder, joka edellisenä
vuonna oli valittu Vesteråsin piispaksi, mutta muutamien kuukausien
jälkeen oli ankara kuningas hänet aivan äkkiä erottanut tästä korkeasta
virasta. Molemmat kirkkovaltiaat istuivat kahdessa mukavassa
nojatuolissa, ja heidän edessään seisoi vanhempi mies maallisessa
puvussa ja miekka sivulla. Hieman syrjemmässä, arkkipiispan takana,
istui harmaaveljesten ministeri, kuten heidän korkeinta esimiestänsä
nimitettiin.
"Tärkeitä uutisia olemme saaneet käsiimme", sanoi piispa Pietari sisään
astuvalle priorille, "senjälkeenkuin jätimme kirotut kerettiläiset
kaupungin kirkossa."
"Tämä tavara ei ole harvinaista meidän päivinämme", lausui priori
tervehtien kunnioittavasti arkkipiispaa. "Jos saadut uutiset ovat myös
hyviä, silloin ne ovat sellaisia, joita oikeauskoiset tarvitsevat."
"Olemme tältä kunnon mieheltä, Gert Bryninghiltä", jatkoi piispa,
"rakkaan veljemme Linköpingin piispan tallimestarilta, saaneet
ilahuttavia sanomia, meille suureksi lohdutukseksi ja virkistykseksi.
Ja erityisesti on se asia, jonka tähden Gert Bryningh on tullut tänne,
ilahuttava rakkaille ystävillemme, pyhän Fransiskuksen veljeskunnan
jäsenille."
Ministeri ja priori vaihtoivat tällöin salaisen ymmärtämyksen katseen,
ja edellinen teki lisäksi melkein huomaamattoman liikkeen päällänsä.
"Jos ymmärrän oikein teidän sananne, arvoisa isä, piispa Pietari",
puuttui priori puheeseen, "niin koskevat ne sitä suurta perintöosaa,
jota tällä veljeskunnalla on oikeus odottaa nyttemmin Jumalan luona
autuaan raatimies Ingevald Torstinpojan jälkeen."
"Oikein, veli priori, oikein", toisteli piispa. "Se asia, joka nyt
näyttää kääntyvän selvälle tolalle, tulee suuresti auttamaan
veljeskunnan kunnian kohoamista, ja samalla myös kirkon..."
"Onko nyt sitte varmaa, ettei perillisiä ole olemassa?" kysyi priori.
"Tiedätte hyvin, että se nyt on aivan kuin kirkas päivä, niin että
jokainen puutteellisuus näkyy jo kaukaa ja siellä mistä sitä vähemmän
aavistaa."
"Niin varmaa kuin se, että nyt kuulette Hannu Pietarinpojan sielukelloja
soitettavan", vastasi fransiskaanien ministeri. "Hän oli rikkaan
Ingevaldin koko perinnön laillinen omistaja, paitsi suurta taloa tässä
Munkkisillan vastapäätä, jonka takeena meillä harmaaveljeksillä on
Ingevaldin lailliseen kuntoon laitettu testamentti."
"Mutta tällä Hannu Pietarinpojalla on sentään sisar!" huomautti priori.
"Ja hän kuuluu sukulaisvainajansa tahdon ja pyhän lupauksen mukaan
kirkolle", puuttui Linköpingin piispa puheeseen. "Minä, Gert Bryningh,
olen tullut, sukulaisvainajani, Ingevaldin, jonka sielua Jumala
armahtakoon, tahdon ja määräyksen mukaan ynnä armollisen herrani, Hannu
piispan suostumuksella, viedäkseni Hannu Pietarinpojan sisaren mukaani
pyhän Birgitan luostariin Vadstenassa, ja kauvan ei ole viipyvä
ennenkuin hän on ottanut hunnun."
"Siunattu olkoon Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset", huudahti priori
tehden hartaana ristinmerkin, "Pilvet hälvenevät, ja pyhä risti
säteilee vielä katoamattomalla loisteella yli maailman."
Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka keskeytti arkkipiispa, kuunneltuaan
tähän asti äänetönnä keskustelua. Hän oli istunut koko ajan nojaten
päällänsä käteensä, näköjään miltei vieraana sille, mitä tapahtui hänen
ympärillään. Hänellä oli kaunis pää, lempeät piirteet, jotka osottivat
rauhan ja tyyneyden miestä, ei lainkaan sopivaa niihin aikoihin, joissa
hän eli tai siihen tehtävään, jota varten paavi oli hänet edellisenä
vuonna lähettänyt kotimaahansa. Hänen käytöksensä yleensä, samoin kuin
se erinomainen huolellisuus, jonka hän oli omistanut puvulleen, aina
pienimpiin seikkoihin asti, näytti viittaavan koko lailla
turhamaisuuteen, joka ei kuitenkaan mitenkään rumentanut tätä hienoa
miestä. Arkkipiispa Johan oli syntynyt 1488 ja oli siis 36-vuotias,
nuorukainen vanhan piispa Pietarin rinnalla.
"Erään tärkeän seikan olette mielestäni unhottaneet tässä asiassa",
sanoi hän sävyisällä äänellä, mutta suurella arvokkuudella. "Tarkotan
perijättären suostumusta!"
"Perijättären suostumusta!" huudahtivat läsnäolijat kummissaan.
"Niin, hänen suostumustaan... Veljemme, piispa Hannu, on saanut
ankaroita nuhteita herraltamme kuninkaalta, erään luostarineitsyen
tähden. Luuletteko, että, jos tämä asia tulee kuninkaan korviin, hän
antaa sen mennä menoaan enemmän kuin entisenkään. Minä en luule sitä ja
sanon teille, etten tahdo sotkea käsiäni tähän vyyhteen. Tahdon kulkea
toista tietä, varmana siitä, että pyhä kirkkomme voittaa muillakin
keinoilla kuin niillä, jotka tarvitsevat pimeyttä vaikuttaakseen.
Totisesti eivät kirkollemme ole helvetin portitkaan voittamattomat!"
"Viisaasti puhuttu, hurskas isä arkkipiispa. Kuitenkin on totta, ettei
kirkko voi sietää, että siltä ryöstetään omaisuus, ja minusta näyttää,
että ne keinot, joita tähän käytetään, juuri siten pyhittyisivät; sillä
varmaa on, etteivät pyrinnöt, joilla on sielujen pelastus korkeinna
päämääränään, koskaan voi olla pahasta. Pietari Pelurin tytär voi kyllä
olla toista mieltä, hän on kietoutunut maailman verkkoihin, mutta
eivätkö hänen kyyneleensä kerran muutu iloksi, kun hän löytää sen
autuuden, jonka kirkko on hänelle valmistanut ... valmistanut hänelle
sulasta rakkaudesta, niin suuresta rakkaudesta, että se on pakottanut
häntä vastoin hänen tahtoaan? Totisesti on niin käyvä!"
"Sallittakoon minun", alkoi sen jälkeen piispallinen tallimestari
kumartaen pappisvaltiaille, "viitata vielä erääseen asiaan, nimittäin
testamenttiin. Siinä sanotaan nimenomaan, että sukulaisvainajani
omaisuus on lankeava kirkolle, sittenkuin neito, Jumalan armon avulla,
on vannonut hylkäävänsä maailman ja mennyt Vadstenan luostariin. Olen
tarkoin tutkinut sukulaisvainajani tahtoa, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, ja olen myöskin tiedustellut siitä armolliselta
herraltani, kunnioitettavalta isältä, piispa Hannulta. Mitään epäilystä
siitä, mikä tässä on oikein, ei siis saata syntyä, niin kauvan kuin
laki ja oikeus on Ruotsin maassa voimassaan."
"Siinä uskossa olen minäkin", lisäsi priori, "ja minusta näyttää, että
tämä lähtökohta on oikea tässä asiassa; luulen tuntevani myöskin jalon
neitsyen mielenlaatua ja tietäväni, että hän itse, aikaisin elämän
surujen ja murheiden koettelemana, halajaa pyhän luostarin rauhaan. Ja
sentähden voimme parhaimmalla omallatunnolla toimia, ei ainoastaan
kirkon, vaan myöskin neitsyen sielun hyväksi."
"On kuitenkin olemassa vielä yksi nimi Ingevald Torstinpojan
testamentissa", jatkoi arkkipiispa, vetäen käsiinsä pergamenttikirjeen,
joka lepäsi hänen edessään pöydällä. "Tässä puhutaan Hannu
Pietarinpoika-vainajan isästä, Pietarista, jota rahvaan kesken sanotaan
Peluriksi. Häntä ette näytä aikovan ottaa laskuihin mukaan."
"Jos mies vielä löytyisi", jatkoi fransiskaanien ministeri, samalla
kuin nousi tuoliltaan ja mielistelevästi hymyillen kumartui pöydän
ylitse arkkipiispan puoleen ynnä osotti pergamenttikirjeessä
esiintyvään Pietari Pelurin nimeen, "jos mies vielä olisi
löydettävissä, olisi asia ilman kaikkia huolia selvillä. Pietari
Peluria ei hänen sukulaisensa Ingevald ole muistanut enemmällä kuin
näillä 10 markalla, jotka Ingevald antoi eläkkeeksi Harmaamunkkikujalla
sijaitsevasta suuresta talosta, jonka hän, sielunsa autuudeksi, Jumala
ja pyhä Fransiskus olkoot hänelle armolliset, antoi luostarillemme. Jos
Pietari eläisi sukulaisensa jälkeen, silloin koko omaisuus tulisi
luostarin hyväksi..."
"Ja vastaisessa tapauksessa...?"
"Siitä, teidän armonne, ei ole sanaakaan sukulaiseni testamentissa!"
vastasi Gert Bryningh. "Minä itse olen, yhdessä raatimies Olavi
Mikkelinpojan ja Karl Kultasepän kera, todistanut niin hyvin esillä
olevan lahjakirjan kuin toisenkin testamentin, joka on armollisen
herrani, piispa Hannun tallessa ja josta minulla täällä on todistettu
kopio."
Tallimestari otti esiin ja ojensi nöyrästi kumartaen arkkipiispalle
mainitun kopion, joka täydelleen todisti fransiskaanien ministerin
sanat oikeiksi. Arkkipiispa luki asiakirjan tarkoin lävitse, ja sen
jälkeen pani hän sen pöydälle ja katsoi kysyvästi Gert Bryninghiin.
"Merkillinen testamentti", sanoi hän pudistaen päätänsä, "merkillinen
testamentti! Epäilemättä on näiden miesten kesken täytynyt vallita
omituisten suhteiden ja tuskin tiedän sanoa, voiko se, huolimatta
testamentin selvistä sanoista, voittaa lain voiman."
"Pietari Peluri on itse tunnustanut sen pätevyyden", puuttui
fransiskaanien ministeri puheeseen. "Hän on vierastenmiesten
läsnäollessa antanut täysin pätevän todistuksen, että hyväksyy
Ingevaldin määräykset, ja tämä todistus on luostarimme huostassa,
mutta, jumala paratkoon, se hyödyttää meitä vähän, sillä Pietari katosi
samana päivänä, jona Ingevald Torsteninpoika kuoli. Hänen vaatteensa
löydettiin laivalaiturilta ympärysmuurin edustalta, jonakin päivänä
kuningas Kristianin kruunauksen aikana. Onneton oli kaiken
todennäköisyyden mukaan itse lyhentänyt elämänsä."
"Ja siitä seurasi", lisäsi Gert Bryningh, "että omaisuus joutui Hannu
Pietarinpojalle."
"Entä te itse, Gert Bryningh", kysyi arkkipiispa, "ettekö te tee mitään
vaatimuksia Ingevaldin omaisuuteen nähden?"
"En, en, teidän armonne, olen luopunut kaikista vaatimuksista;
sukulaiseni sielunrauha on minulle suurempiarvoinen kuin mitätön kulta,
ja minä olen itse määrännyt testamentissani, että se vähä, jonka saatan
jättää jälkeeni, on lankeava pyhälle luostarille."
Arkkipiispa kysyi vielä Ingevaldin testamentin syitä, sillä olihan hän
viimeisellä tahdollaan aivan kuin pakottanut lähimmän sukulaisensa
katoamaan maailmasta, mutta hän ehti ainoastaan lausumaan kysymyksen,
kun vartioiva veli astui sisään ja ilmotti mestari Olavin. Vartija jäi
seisomaan oven suuhun odottaen esimiehen viittausta tulijan tuomisesta
sisään, mutta tätä viittausta ei annettu.
Niin hyvin harmaaveljesten päämies kuin piispa Pietari ja Gert Bryningh
katsoivat kysyvästi Vesteråsin prioriin, ja tämä riensi selittämään,
kääntyen arkkipiispaan:
"Olen onnistunut tehtävässäni, arvoisa isä arkkipiispa, kirkon
vaarallisin vihollinen on täällä ovella, odottaen päästä sisälle!"
Arkkipiispa oli jälleen nojannut päänsä käteensä ja näytti tuskin
huomanneen vartijan saapumista tai priorin sanoja, mutta tämä jatkoi,
joutumatta arkkipiispan hajamielisyydestä ymmälle:
"Kohtaus Gert Bryninghin kanssa on estänyt minua mainitsemasta, mitä
olen saanut tietää koetellessani toimittaa kerettiläisiä teidän
silmienne eteen... On vielä asia, joka lisää painoa vaakaan päätöstä
tehdessämme tässä kysymyksessä... Ollaan aikeessa tehdä kuolemansynti,
rikos, laadultaan kirkolle paljo vaarallisempi kuin se, että kirkolta
menisi rikkaan Ingevald Torsteninpojan perintö menojaan."
Nyt kohotti arkkipiispa päänsä ja katsoi tutkivasti puhujaan, ja
toinenkin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mitä hänellä oli
sanottavaa.
"Minkä rikoksen jälille olette sitte päässyt?" kysyi arkkipiispa Johan.
"Vihitty pappi aikoo naida neitsyen, joka on määrätty nunnaksi!"
"Naida!" huudahtivat kaikki läsnäolijat yhdestä suusta.
"Kuten sanoin", jatkoi priori, "neitsyt Kristina Pietarintytär, hän,
joka riistää kirkolta Ingevald Torstinpojan suuren perinnön, jollei
sitä viisailla toimenpiteillä ehkäistä, hän, joka sukulaisvainajansa
viimeisen tahdon mukaan on määrätty kantamaan huntua Vadstenassa, hän
on aikeessa mennä naimisiin kerettiläisen kanssa, joka juuri odottaa
pääsyä sisälle."
"Jos on totta mitä sanotte, priori Robert", puuttui piispa Pietari
puheihin, "niin luulen, että kirkko helposti voi pelastaa omaisuutensa.
Niin törkeä rikos kuin se, mistä puhutte, vahvistaa paremmin kuin
mikään Ingevaldin testamentin..."
"Älkää sanoko!" jatkoi priori. "Kaikki riippuu armollisesta
herrastamme, kuninkaasta."
"Niin ilmettyä rikosta Jumalan ja kirkon lakia vastaan ei kuningas
sentään voi sallia koskaan!"
"Niin kai luuli joka mies, ennenkuin hän saapui teidän omaan
tuomiokapituliinne, kunnianarvoisa isä piispa Pietari, syksyllä mennä
vuonna, ja selitti teidät ja tuomiorovastinne erotetuksi, teidät
Vesteråsin piispanistuimelta ja tuomiorovastin arkkipiispanistuimelta.
Käsi, joka tällä tavoin uskaltaa huitoa kirkon isiin, se tuskin
kohottanee miekkaa kirkon puolustukseksi. Minusta näyttää sentähden
olevan varma ja epäilemätön asia, ettei armollinen herramme, kuningas
Kustaa, anna Ingevaldin omaisuuden joutua luostarille sentähden, että
Ingevaldin perillinen menee papin kanssa naimisiin. Eivätkö huhut
kerro, että moni lutherilainen pappi, tai käyttääkseni kunnianarvoisen
isän piispa Hannun sanaa, luciferilainen pappi on jo mennyt naimisiin."
Kehenkään ei ilmotettu tiedonanto näyttänyt tekevän syvempää vaikutusta
kuin vanhaan tallimestariin. Hän teki ristinmerkkejä moneen kertaan ja
pudisteli huolestuneesti harmaata päätänsä.
"Pyhä Jumalan äiti", huudahti hän priorin lopetettua. "Mitä
häväistyksiä, mitä jumalattomuutta täytyykään vanhojen korvieni kuulla!
Ei, ei koskaan, koskaan saa tämä tapahtua!... Ennenkuin vuosi on
lopussa, tulee Ingevaldin naissukulainen, neitsyt Kristina ottamaan
hunnun ja armollinen herrani, piispa Hannu vihkii hänet omin käsin
nunnaksi! Pyhä Jumalan äiti, kuinka tämä maailma onkaan täynnä
häjynilkisyyttä!"
Vanha mies kumarsi kunnioittavasti arkkipiispalle, ja piispa Pietari
vaihtoi parisen sanaa fransiskaanien ministerin kera ja meni sen
jälkeen ovea kohden Vesteråsin priorin seuraamana. Juuri heidän
joutuessaan ovelle, avasi tämän vartioiva veli luostarin esimiehen
viittauksesta, ja tallimestari ja priori vetäytyivät syrjään, Olavi
Pietarinpojan kookkaan vartalon näyttäytyessä oviaukossa.
"Riennä, riennä!" kuiskasi priori tallimestarin korvaan. "Juuri nyt on
oikea aika käsissä, kun hänen paras suojelijansa on täällä. Mutta
hetket ovat kalliit, ja parasta olisi jos kaikki olisi ratkaistu asia,
ennenkuin mestari Olavi jättää harmaaveljesten luostarin. Joutuin siis,
toimeen, toimeen, Gert Bryningh!"
Gert Bryningh ei tosin näyttänyt tarvitsevan mitään kehotuksia sen
tehtävän toteuttamiseen, jota varten hän oli saapunut Tukholmaan. Hänen
silmänsä paloivat ja koko hänen ruumiinsa vapisi kärsimättömyydestä.
Kun hän näki tuon voimakkaan kaupunginkirjurin, joka lujin askelin
kulki lattian poikki perälle, niin hänen intonsa kasvoi, Olavi vilkasi
syrjään juuri ovesta tultuaan ja terävällä, tutkivalla katseella
silmäsi hän molempiin miehiin. Katse kohtasi katseen, mutta vanhan
miehen täytyi luoda katseensa maahan. Kuitenkin oli tallimestarin
kasvoilla maahankäännettyine katseineen paljo parempi ilme kuin
priorin, jonka huulilla väikkyi viekas hymy.
Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt Olaviin, hänen astellessaan perälle
ja lähetessään pöytää, jonka ääressä arkkipiispa istui piispa Pietari
rinnallaan. Syntyi pitkä äänettömyys. Arkkipiispa istui mietteihinsä
vaipuneena, piispa Pietari seurasi tarkkaavaisesti jokaista vivahdusta
ujostelemattoman nuoren miehen kasvoilla, mutta ei tahtonut eikä voinut
virkkaa mitään ennen arkkipiispaa, ja fransiskaanien ministerillä, joka
seisoi hieman taampana edellistä ja siten jäi osaksi hänen varjoonsa,
oli tällaikaa mitä parhain tilaisuus tarkastella kaikkea. Kohta Gert
Bryninghin poistuttua huoneesta tuli dominikaanipriori hiljaa
hipsutellen lattian ylitse, ja jouduttuaan Olavin rinnalle, sanoi hän
nöyrästi kumartaen arkkipiispalle:
"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Johan, mestari Olavi on noudattanut
tahtoanne ja seisoo edessänne..."
Arkkipiispa kohotti katseensa nämät sanat kuullessaan, ja hänen
kasvojaan valaisi hetkiseksi sisäinen lämpö, kun hänen silmänsä
sattuivat Olaviin. Mutta pian katosi tämä ilme hänen kasvoiltaan ja
jätti tilaa eräänlaisen surumielisyyden piirteelle, samalla kuin hän
heittämällä päätänsä taaksepäin ja puoleksi sulkemalla silmäluomiaan
sai ylpeän ulkonäön.
"Toivotan sinut tervetulleeksi, nuori mies!" sanoi hän. "Ja toivoni on,
että olet tullut tänne luoksemme kuin ystävä ystävien joukkoon. Tahdon
puhutella sinua kuten ystävää."
Olavi katsoi kummastuneena arkkipiispaan hänen puhuessaan. Ilmeisesti
ei hän ollut odottanut tällaista puhuttelua ja itse arkkipiispan puheen
sävykin oli niin ystävällinen, että hänen korkean asemansa kannalta
katsoen olisi saattanut hänen rukoilevan jotakin siltä, joka seisoi
hänen edessään. Ulkonainen ympäristökin auttoi lisäämään painoa
arkkipiispan sanoille tai olisi tehnyt sen, jos mies hänen edessään
olisi ollut herkkä siihen. Arkkipiispan liehuviitta kultakoristeineen,
tavanmukaisine vallan ja ylhäisyyden tuntomerkkeineen, näiden vakavien
munkkipukujen rinnalla -- sillä myöskin piispa Pietari oli puettu
mustaveljeskaapuun -- keskellä huonetta, jossa jokainen ikkuna,
jokainen pilari muistutti menneitä mahtavuuden ja loiston aikoja, --
tämä kaikki yhteensä puhui omaa kieltään sille, joka oli
herkkätunteinen siihen.
Olavi oli sitä jossakin määrin. Hän rakasti lämpimästi kansaansa ja
maatansa, jota myöskin hänen sittemmin toimittamansa historia todistaa;
mutta ennen kaikkia ja kaikessa rakasti hän totuutta, ja sille asialle,
jonka taistelijaksi hän oli ruvennut, olisi hän ollut valmis uhraamaan
elämänsä. Mutta tässä hän oli mitä jyrkimmästi ristiriidassa vanhan
kirkon miesten kanssa. He ikäänkuin lukitsivat Jumalan jalokivillä
koristeltuun hopea- ja kulta-arkkuun. Olavi löi rikki tämän verhon
nojautuen sanassa ilmaistuun Jumalan tahtoon, Jumalan, jonka edelliset
tahtoivat verhota ikuiseen pimeyteen. "Tulkoon valkeus!" oli uuden ajan
tunnussana, ja mahtavana ja taisteluvoimaisena kulki sana kautta
kaupunkien ja maiden, ja moni sydän syttyi toivosta ja luottamuksesta
ja katseli uusin silmin ympärillensä Jumalan maailmaan, mutta toiselta
puolen arkkuun pannun Jumalan hoitajat vapisivat pelosta ja katselivat
ympärilleen, etsien mitä keinoja tahansa suojellakseen vanhaa
valtaansa. Kuten tavallisesti kaikkina murrosaikoina vanhan ja uuden
välillä, oli molemmilla puolin erilaatuisia taistelijoita.
Katsellessaan peräkkäin seuraavia suurempia aikakausia kansakunnan
elämässä saattaa tehdä merkillisen havainnon, -- sen nimittäin, että
juuri vanhan ja uuden rajapyykkien luona esiintyvät jyrkkäpiirteisimmät
luonteet, niin hyvään kuin pahaankin nähden. Tuskin esiintyy pakanuus
missään mahtavampana ja suurempana, kuin joutuessaan kosketukseen
kristinuskon kanssa, samalla kuin siellä toiselta puolen esiintyy
syvimmän kurjuuden hahmoja. Verrattakoonpa vain sadun Palnatokea
johonkin Sigvaldin jaarliin ja niitä pohjoismaiden hylkyväkijoukkoja,
jotka kantaen viikinkien muinaisuudestaan ylpeää nimeä, väijyivät ja
vaanivat vaivatonta saalista. Niin oli laita tähänkin aikaan, uuden
kehityskauden koitteessa, joka juuri oli murtautumaisillaan esiin.
Linköpingin piispa Hannu Brask ja arkkipiispa Johan ovat vanhan ajan
etevimmät miehet, koko sielustaan kiintyneet siihen aikaan ja niihin
oloihin, joissa he olivat kasvaneet ja miehistyneet. He olivat kerran
saaneet elämänkatsomuksensa ja sen puolesta tahtoivat he kunniallisesti
ja miehuullisesti taistella. Ja he saattoivat kuolla taistelussa tai
huoaten vetäytyä takaisin, kuten meren aalto kallion kielekkeeltä, jota
vasten se on turhaan hyökännyt, mutta he eivät voineet käyttää
liehakoimisen ja juonittelun hämäriä aseita. Niitä käyttivät miehet
heidän ympärillään, Robert, Vesteråsin dominikaanipriori, piispa
Pietari ja hänen ystävänsä tuomiorovasti Knut ja joukko muita. Aikanaan
ja taistelussaan he muistuttavat sellaisia miehiä kuin Sigvaldin
jaarli. Odinin opin ragnarökiä tai maailman hämärää voi pitää tämän
ottelun vertauskuvana, ottelun, joka pitempien tai lyhempien
väliaikojen jälkeen uudistuu hyvien ja pahojen voimien välillä.
Taistelusta kehkeää aina jotakin uutta, joka on puhtaampaa ja
korkeampaa vanhaan verraten, mutta jonka vuorostaan täytyy väistyä, kun
aika on kypsynyt jälleen uusille ja täydellisemmille elämän
kehitysmuodoille.
"Kova on aika missä elämme", jatkoi arkkipiispa. "Kuitenkin on kirkko
saanut taistella vaikeampiakin taisteluja kuin se, jota sitä vastaan
nyt käydään, ja yhtä hyvin seisoo se voitonriemuisena kalliollaan.
Mutta sen täytyy koota ympärilleen kaikki kelpo soturit, lähettää
heidät taisteluun ja katsoa, että kukin saa sen paikan, jonka
ansaitsee. Te, mestari Olavi, olette saanut voimaa ja miehuutta enemmän
kuin muut. Tiedän hyvin, ja voitte sen kyllä itsekin muistaa, millä
suosiolla ja rakkaudella teidän muinainen herranne, piispa Mats
Gregerinpoika -- Jumala hänen sieluaan armahtakoon! -- teitä kohteli.
Varmaankaan ette ole tunnoton hänen muistoaan kohtaan, jotta
tahtoisitte pettää sen luottamuksen, jonka hän pani teihin?"
Arkkipiispa vaikeni kotvan, ikäänkuin odottaen Olavin vahvistusta
otaksumiselleen. Olavi puolestaan ei äkkipäätä voinut päästä täysin
selville, mihin arkkipiispa oikeastaan tähtäsi näillä surullisilla ja
alakuloisilla sanoillaan.
"En ole unhottanut muinaista herraani", sanoi hän, "enkä sitä suosiota,
mitä hän minulle osotti niin kauvan kuin oli elossa, mutta hänen
jälkeensä tuli toinen korkein hallintomies Stregnäsin hiippakuntaan, ja
hänkin on osottanut minulle rakkautta suurimmassa määrin, tarkotan
Lauri Antinpoikaa, armollisen herramme kuninkaan nykyistä kansleria!"
Läsnäolijat tekivät ristinmerkin tätä nimeä lausuttaessa, ja
arkkipiispa heitti syvästi surullisen katseen Olaviin.
"Älä mainitse sen miehen nimeä!" huudahti arkkipiispa. "Jumala ja pyhä
Erik suokoon, ettei hän seisoisi niin lähellä herraamme kuningasta.
Aivan varmaan voisivat asiat vähemmillä vaikeuksilla selvetä parempaan
päin, jollei häntä olisi ja jollei armollinen herramme kuningas kuulisi
hänen korvillaan ja näkisi hänen silmillään... Koskaan ei pyhän kirkon
pannanuolta ole taottu kenellekään, joka olisi sen ansainnut paremmin
kuin tämä mies!"
"Mestari Lauri-kansleri on ystäväni", vastasi Olavi lämmöllä. "Ja hänen
asiansa on minun! Älkää unhottako sitä, armollinen herra, niin mitätön
kuin olenkin häneen ja teihin verraten."
"Älkää kiivastuko", vastasi arkkipiispa sävyisästi, "älkääkä
sanoko sanoja, jotka tyynemmin ajatellessanne tahtoisitte saada
sanomattomiksi! Minä ja kirkon päämiehet teemme eron teidän välillänne
ja hänen, jota te sanotte ystäväksenne. Minä tunnen hänet. Hän ei ole
tuonut Roomasta mitään hyvää mukanaan kotiin, vir ille gloriae
laudisque et novitatis improbe cupidus! [Tuo mies, joka jumalattomasti
himotsee kunniaa ja mainetta ja mullistuksia.] Lieneeköhän ketään, joka
ei tiedä että hänen menettelytapansa oikea syy on viha sen johdosta,
ettei hän päässyt Strengnäsin piispanistuimelle vaalissa kaksi vuotta
takaperin! Mutta totisesti sanon minä, ken seisoo, katsokoon, ettei
lankea, ja korkeammallakin ovat olleet ne päät, joiden on täytynyt
taipua pyhän Pietarin istuimelta singonneiden pannanuolten edessä!"
"Erehdytte", keskeytti Olavi innokkaan arkkipiispan. "Erehdytte
suuresti ja tunnette vähän niitä vaikuttimia, jotka määräävät herra
Lauri-kanslerin toimintaa. Minä tunnen ne, armollinen herra, ja sanon
vielä uudestaan, että tahdon seista tai kaatua tämän miehen keralla,
sillä hänen asiansa on minun, ja me olemme molemmat Jumalan turvissa."
"Silloin nähdään", sai arkkipiispa sanoiksi, "ettette ole panneet
sydämellenne, mestari Olavi, niitä sanoja, jotka puhuin teille ja
muille, viimeksi tavatessamme Upsalassa viime vuonna. Mutta minä tahdon
kuitenkin, kirkon kuuliaisena poikana, osottaa pitkämielisyyttä teihin
nähden ja uskoa parasta. Olen sinua koetellut ja sinut kelvolliseksi
löytänyt, poikani, ja olen päättänyt tulla sinulle siksi mitä Jumalassa
autuas herra Mats Gregerinpoika kerran oli. Kuten sanoin, kirkon täytyy
jakaa osiaan kunkin soturinsa luonteen ja voimien mukaan, ja sinulle ei
ole sopiva salattu, näkymätön paikka syvissä riveissä; sinun on
seistävä temppelin huipulla ja kerran tultava yhdeksi sen ylimmistä
kulmakivistä."
"Jos saisin päättää sanojenne mukaan, armollinen herra", puhui Olavi
jälleen, "olisi minulla syytä ilota, sillä minusta kuulostaa kuin
olisitte lähennyt minua ja mestariani... Kuitenkin olen varma siitä,
että ne hyvät ajatukset, joita teillä on minusta, perustuvat
erehdykseen..."
"Ei, ei, poikani!" keskeytti arkkipiispa. "Siinä en erehdy, en, en!
Onhan asia selvä, ja sinun katseesi ei voi olla näkemättä samaa kuin
minun ja meidän kaikkien pyhän kirkon miesten. Katsos, yhdellä puolen
odottaa sinua kirkon korkein rangaistus, jos sinä, Jumala ja kaikki
pyhimykset sen estäkööt, olisit halukas jatkamaan sillä tiellä, jolle
olet astunut; -- toisella taholla avautuu tie itsestään jalkojesi
edessä, näköpiirisi laajenee ja vaikutusvallallasi ei ole oleva mitään
rajoja. Ruotsin kirkon korkeimmat kunniasijat ovat tarjona sinulle...
Malta mieltäsi, poikani, minulla on kaikki tämä käsissäni, ensimäinen
avonainen piispanistuin on tuleva sinulle... Sanos, etkö tahdo ojentaa
minulle kättäsi ja käydä rinnallani? Kirkon syli on sinulle avoinna ja
ojentaa käsivartensa sinua kohden ... voitko kauvemmin antaa sen surra
ja ikävöidä kadotetun poikansa palaamista?"
"Olen kuullut sanottavan", alkoi Olavi hetkisen vaitiolon jälkeen,
"että kun opettajani ja mestarini tohtori Martti Luther seisoi keisarin
ja pyhän roomalaisen vallan kardinaalien ja ruhtinasten edessä Wormsin
valtiopäivillä ja häntä tahdottiin uhkauksilla pelottaa peruuttamaan
oppinsa, vastasi hän: tässä seison enkä muuta voi! Se, mitä olette
minulle nyt puhunut, armollinen herra, näyttää minusta sisältävän sekä
uhkauksia että lupauksen, mutta vastaukseni on sama kuin opettajani
Wormsissa. Uhka ei minua pelota, lupaukset eivät minua houkuttele."
Surun ja kummastuksen ilmeellä kiinnitti arkkipiispa katseensa
ujostelemattomaan mieheen, joka niin suorasti uskalsi hylätä ja torjua
ne kultaiset lupaukset, joita hänelle oli tehty. Muut läsnäolijat
ilmaisivat selvästi, etteivät he koskaan olleet voineet kerettiläiseltä
odottaa moista rohkeutta. Heidän hämmästyksensä kasvoi kasvamistaan
Olavin puhuessa, mutta muuttui pian epäämättömän selväksi
vastenmielisyydeksi.
"Malttakaa mieltänne, nuori mies", puuttui piispa Pietari puheeseen;
"malttakaa mieltänne ja ajatelkaa hieman, kenelle puhutte!"
"Olen kyllä ajatellut", sai Olavi jälleen sanoiksi, "sillä ette kai
voine luulla, että vähäpätöisyydessäni olisin kaikin puolin
harkitsematta noussut vastarintaan valtaa vastaan, joka on niin monen
sadan vuoden vanha. Mutta minä palvelen korkeampaa valtaa kuin tämä
kirkko, jota kaikkina näinä vuosina on johtanut syntisin ihmisten
seassa, paavi, jota sentähden syyllä voi sanoa antikristukseksi, --
minä palvelen teidän ja koko maailman herraa, taivaan Jumalaa, jonka
sanat merkitsevät enemmän kuin kaikki ihmistuumat! Te puhutte kirkosta
ja minusta kuten sen kadotetusta pojasta, mutta unhotatte samalla, että
enempi tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."
Olavi puhui elävällä vakuutuksen lämmöllä. Koko hänen olemustaan
elähytti se totuus, jonka hän lausui täällä ilman ihmispelon
pilkahdustakaan. Hänen silmissään paloi innostuksen tuli ja hänen
tarmokkaille kasvoilleen levisi ikäänkuin kirkastuksen hohde. Mutta
hänen vastustajansa silmissä vaihteli nopeasti peräkkäin mielipaha,
inho ja viha.
"Palkitsette hyvän pahalla, mestari Olavi", sanoi dominikaanipriori
pisteliäästi hymyillen. "Mutta se lieneekin luullakseni kristinoppinne
pääkappale!"
Lausuessaan tämän, teki hän ristinmerkin, ja muut seurasivat hänen
esimerkkiään. Ainoastaan arkkipiispa jätti täten suojautumatta
kerettiläisestä virtailevan voiman vaikutukselta. Mutta hän nojautui
ylhäisesti takaperin tuolissaan ja pani kätensä ristiin rinnallensa.
"Kirkko, josta puhutte", jatkoi Olavi, kääntyneenä arkkipiispaan ja
panematta mitään huomiota muiden katseihin ja sanoihin -- "kirkko,
josta puhutte, on ihmiskäsien rakentama ylhäältä jalkoihinsa saakka, se
on irvikuva siitä kristinopista, jota meidän herramme ja apostolit
opettivat ja jota he vielä opettavat sanojensa kautta pyhässä
raamatussa. Kas, sen kirkon palvelija tahdon minä olla, sen kirkon
alttarilta ojennan käsivarteni teille, arkkipiispa Johan, ja teille
kaikille ja kysyn teiltä arkkipiispan sanoilla: annatteko kauvemmin sen
odottaa turhaan saadakseen syleillä kadotettua poikaansa?"
"Puhun nämä sanat", jatkoi hän hetkisen pysähdyksen jälkeen, "koska te
itse olette tahtoneet antaa tälle keskustelulle ystävien keskeisen
puheen muodon, armollinen herra; ja jollette mitään muuta, niin ainakin
sen voitte päästä tietämään, ettei teillä ole mestari Olaville
tarjottavana mitään, joka voisi hänet saada luopumaan palvelemasta sitä
herraa, jolle hän on vannonut uskollisuutta."
Vesteråsin priori oli jälleen heittämäisillään pistosanan, mutta
arkkipiispa ennätti ennen.
"Jumala paratkoon", sanoi tämä, "minusta näyttää liian selvältä, että
teitä on mahdoton saada luopumaan siitä mitä pidätte oikeana, vaikkapa
sille ei voi antaakaan muuta nimeä kuin kerettiläisyys ja
lutherilaisuus. Muistakaa kuitenkin, mestari Olavi, että pyhä kirkko
vielä seisoo ja sillä on voimaa ja keinoja käytettäväksi pyhään
tarkotukseensa, josta teillä nyt ei ole mitään käsitystä. Viekää se
muisto mukananne tästä kohtauksesta, mestari Olavi. Viime kerralla
Upsalassa tahdoin puhua teille kuten kirkon ylipaimen, nyt kuten ystävä
ystävälleen; ... kun kolmannen kerran tapaamme taitaa käydä toisin."
Arkkipiispa viittasi kädellään merkiksi, ettei hänellä ollut enempää
sanottavaa, ja Olavi kääntyi mennäkseen. Mutta silloin astui
dominikaanipriori esiin ja lausui kääntyen arkkipiispaan:
"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Johan! Käännyn teidän armonne puoleen
pyhän kirkon nimessä ja syytän tätä teiniä, mestari Olavia, raskaasta
synnistä pyhää kirkkoa vastaan. Hän aikoo vietellä neitsyen, joka
sitäpaitsi on luvattu Kristuksen morsiameksi; hän aikoo vietellä tämän
avioliittoon ja siten äärimmäisellä julkeudella toteuttaa ne herjaavat
ja röyhkeät lupaukset, jotka hän lausui isänsä hautajaisissa Örebrossa,
että nimittäin pian tulisi aika, jolloin sekä paavi että munkit
kukistettaisiin ja hävitettäisiin."
Olavi kääntyi takaisin nämä sanat kuullessaan ja kuluttava liekki
leimahti hänen suurista silmistään.
"Voitteko todistaa tämän syytöksen?" kysyi arkkipiispa, ilmeisesti
närkästyneenä priorin äkillisestä esiintymisessä tässä asiassa, joka
hänen ajatuksensa mukaan ainoastaan jatkaisi kiusallista kohtausta,
mutta ei hyödyttäisi mitään. Se julkisuus, jolla priori esiintyi,
pakotti hänet kuitenkin käymään käsiksi kysymykseen.
"Voin kyllä!" vastasi syyttäjä.
"Ja mitä te sanotte siihen, mestari Olavi?" kysyi arkkipiispa tältä.
"Sanon sen, armollinen herra", vastasi Olavi, "että tässä kuten
kaikessa muussakin en ole halukas noudattamaan mitään muuta lakia kuin
minkä Jumala on antanut sanassaan!"
"Voitteko hyvällä omallatunnolla, arvoisa isä arkkipiispa", kysyi
piispa Pietari kiihkeästi, "voitteko sallia tämän kirkon pyhimpäin
sääntöjen ilmeisen kumoajan, tämän kirkon isien julkean häväisijän,
vapaasti jättää Harmaaveljesluostarin? Eikö hän ole itse langettanut
tuomiotansa? Voitteko vastata Jumalan ja kaikkien pyhimysten edessä,
jos jätätte hänet vapauteensa levittämään turmiollisia ja yhteiskuntaa
hajottavia oppejaan?"
Vahingonilo loisti niin ilmiselvään piispan ja munkkien silmistä nämä
sanat kuullessaan. Olavi astui askeleen takaperin, mutta pysähtyi äkkiä
hieman takanojoon asentoon, ja jokainen lihas jännittyi, jokainen hermo
värisi, ja veri virtaili kuohuen hänen suonissaan. Huoneeseen saapui
haudan hiljaisuus, ja tornista kuuluivat viimeiset kumahdukset Pietari
Hannunpojan sielukellojen soitosta.
Arkkipiispan silmät suuntautuivat tutkivina piispa Pietariin. Vaikka
hän oli nuorin läsnäolijoista, osasi hän kuitenkin parhaiten hillitä
intohimojaan, ja piispan sanat eivät näyttäneet häntä suuremmassa
määrin sytyttäneen. Hänen katseensa oli vain terävämpi kuin
tavallisesti. Kentiesi oli hänellä selvempi yleiskäsitys olosuhteista
kuin muilla; kentiesi käsitti hän paremmin ei ainoastaan voimatoimien
hyödyttömyyden, vaan niiden vaarallisuudenkin mieheen nähden, joka oli
kuninkaan suojeluksessa. Kentiesi hänen tyyneytensä johtui hänen
synnynnäisestä heikkoudestaankin ja kyvyttömyydestään tehdä äkkiä
rohkeaa päätöstä, jota heikkoutta ja kyvyttömyyttä tällä hetkellä
turhaan kannusti hänelle niin harvinainen toimintahalu.
Kuinka tämän laita oli, on vaikea sanoa, mutta hän lausui
jommoisellakin painolla:
"Mene rauhaan, mestari Olavi, ja valaiskoon Jumalan äiti ja kaikki
pyhimykset sieluasi siihen, mikä on oikein ja hyvin!"
Nämä sanat tekivät Olaviin merkillisen vaikutuksen. Hänkin seisoi
valmiina lausuakseen teräviä sanoja priorille ja piispalle, mutta
arkkipiispa riisui hänen aseensa. Tuli hänen silmissään sammui, voisipa
sanoa, kiitollisuuden tunteeseen. Hän ei tosin käsittänyt tällä
hetkellä, mikä määräsi arkkipiispan ajatus- ja toimintatavan, mutta
hänen esiintymisensä oli kuitenkin siksi ylevämpi toisten rinnalla,
että Olavi tahtomattaan tunsi kiintymystä häneen.
Tämä vaikutelma mielessään jätti hän harmaaveljesten luostarisalin.
Tultuaan alas luostarin pihalle, kohtasi hän mustaveljesmunkin, jota
priorin kuulimme nimittävän Martti Skytteksi.
"Olipa hyvä, että kohtasin teidät, mestari Olavi", sanoi tämä. "Ikävöin
juuri tavata teitä ja kiittää teitä."
"Kiittää minua?" kysäsi Olavi sellaisella äänellä kuin oli vainunnut
ainoastaan vihamielisiä sanoja näiden synkkien luostarimuurien sisällä.
"Kuulin saarnanne tänään", jatkoi munkki lempeällä äänellään. "Ja siitä
saarnasta tahdon teitä kiittää. Tosiaan, sellaisen kylvön täytyy
aikanaan kasvaa hyviä hedelmiä."
"Jos puhutte tosissanne, niin silloinhan jo oras puhkeaa ilmoille."
"Niin puhun, mestari Olavi... Martti Skytte on valmis asettumaan
rinnallenne."
Molemmat miehet kietoutuivat pian vilkkaaseen ajatusten ja
mielipiteiden vaihtoon, eikä Olavi voinut katkaista keskustelua, vaikka
hän kiihkeästi ikävöi äitinsä luo, missä Kristina odotti häntä. Martti
saattoi häntä luostaripihan poikki. Porttiholvissa pysähtyivät he,
sitte kulkivat he verkalleen sillan ylitse, mutta Munkkisillalla
seisoivat he jälleen kauvan, niin että oli kulunut hyvinkin tunti,
ennenkuin Olavi Harmaamunkkikujan kautta meni ylöspäin Suurtoria
kohden.
Kello oli silloin yli viiden.
Olavi oli tuskin ehtinyt Läntiselle pitkälle kadulle, ennenkuin
suuremman ihmisjoukon hälinä saapui hänen korviinsa. Ääni tuli
Mustaveljesluostarista ja sen voima kasvoi alituiseen. Olavi kiirehti
askeleitaan, ja mitä lähemmäksi toria hän tuli, sitä äänekkäämmäksi
kävi rääkynä.
Erään kadun suusta, joka toi mainitusta luostarista, virtaili Olavin
juuri saapuessa torille, ihmislauma, joka kirkuen ja meluten pian
täytti koko torin. He olivat uudestakastajat. Sen saattoi nähdä heidän
hurjista, uskonkiihkoisista katseistaan, jollei olisikaan pannut
merkille rikkirevittyä alttariliinaa, jota heilutettiin keskellä
joukkoa ikäänkuin taistelun merkkiä, jonka ympärillä heidän oli
kokoonnuttava. Mutta tämä alttariliina ei yksin riittänyt; kaikkialta,
mihin katseensa joukkoon suuntasikaan, huomasi pyhimyskuvien ja muiden
kirkkokoristusten kappeleita, joita huiskuteltiin päiden yläpuolella
hirveimmästi ulvoen.
Kaksi miestä, joiden puvut ilmaisivat, että he kuuluivat Uplannin
rahvaaseen, työnsi joukko syrjään ja he joutuivat Olavin läheisyyteen.
Heidän ulkonäkönsä osotti suurinta kauhua ja inhoa. Toinen heistä juuri
heidän pysähtyessään, sai Olavin näkyviinsä.
"Tuolla seisoo hän, kerettiläinen!" sanoi hän. "Tule, rientäkäämme pois
tästä kirouksen kaupungista...!"
Toinen talonpoika kohotti katseensa Olaviin. Tämä oli tuskin päässyt
selville, mitä oli tekeillä, ennenkuin hän aikoi rientää kiihottunutta
joukkoa vastaan. Silloin lyötiin hänen olalleen.
Sen teki talonpoika, jolle häntä oli osotettu väkivallantekojen
alkuunpanijaksi, näiden tekojen, joita uudestakastajat tänään
iltapäivällä olivat alkaneet harjottaa. Mies oli puolta päätä korkeampi
kuin Olavi, suuri ja väkevä, ja hänen ulkonäöstään saattoi aavistaa
suurta rohkeutta ja mielenmalttia.
"Olette mestari Olavi saarnapytystä", sanoi hän katsoen lujasti Olavin
silmiin, "ja nyt seisotte iloiten siitä munasta, jonka olette munineet.
Mutta sen sanon teille, ja sanani eivät ole leikkisanoja, ennenkuin
muna on haudottu poikaseksi, voitte te pelata kruunun Kustaa kuninkaan
päästä."
Kookas talonpoika oli kiihkeästi liikutettu, eikä puuttunut paljoa,
ettei hän tarttunut Olavin kaulukseen, oikein tuntuvasti painaakseen
hänen mieleensä, että suuttumus niiden kauhistusten johdosta, joita
talonpoika oli tänään omin silmin nähnyt, saattoi kantaa hedelmiä,
joita niiden alkuunpanija ei ollut koskaan aavistanut.
"Jollei kuningas Kustaa tahdo pitää niitä valoja, jotka on vannonut ja
ylläpitää järjestystä valtakunnassaan, nousemme me vielä taalalaisten
kanssa ja ajamme hänet tiehensä, ja sinut ajamme ensi aluksi."
Se oli melkein enemmän kuin Olavi saattoi sietää, ja tarvittiin koko
hänen sieluntarmonsa ja miehuudenvoimansa, jottei hän menehtynyt niiden
vihamielisten voimien edessä, jotka tänä päivänä näyttivät
liittoutuneen häntä vastaan, ja näistä voimista pureutui kiihkeimmin
sydämeen ja repi verisin hampain aivokammioissa se, joka ilmeni
hirveässä syytöksessä, että hän oli saanut aikaan liikkeen, jonka
lopullista päätöstä ei saattanut nähdä hetken painon alla. Talonpojan
sanat paljastivat hänelle yhtäkkiä kuvan, jossa hän näki menneiden
aikojen levottomuuden ja kauhujen nousevan kuin tummat haamut
syvyydestä ja syöksevän Ruotsin kuningaskruunua vastaan, samalla kuin
toisella taholla toiset villit olennot repivät rikki sen työn, joka
kantoi Kustaa Vaasan nimeä. Kuningas Kristian, verikuningas, Severin
Norby ja Kustaa Trolle yhdellä puolen ynnä talonpoikaiskapinat
sokaistujen pappisvaltiasten ja munkkien johdolla toisella puolen, --
kas, siinä taulu, joka ikäänkuin taikaiskulla levisi Olavin sielun
silmien eteen. Ja tämä saattoi tulla seuraukseksi hänen...
Tässä pysähtyi hänen ajatusjuoksunsa, mutta tuskissaan siitä mitä näki,
hän enemmän tunsi kuin selvästi ajatteli, että hän itse -- hän,
joka ei oikeissa ajoin voimallisesti noussut näitä kiihkoilevia
rauhanhäiritsijöitä, näitä niin sanottuja uudestakastajia vastaan --
oli alkusyy kaikkeen, ja pian ei hän nähnyt muuta kuin itsensä,
ikäänkuin hän yksin olisi ollut syypää isänmaan vaaraan, ja tämä,
samalla kuin hänen omatuntonsa todisti hänen tahtonsa ja tarkotustensa
puhtauden, saattoi hänet hetkellisessä kuohahduksessaan miltei
epätoivoon.
Sanat eivät täällä voineet puhua, ainoastaan teot. Jos hän syöksyisi
eksytettyyn joukkoon, jos hän menisi ja seisoisi kasvotusten Melchior
Rinkin edessä, joka näkyi olevan äänekkäimpäin kirkujain keskellä, ja
käsivarsiensa voimalla näyttäisi, että hän oli järjestyksen ystävä ja
puoltaja, -- silloin voisi hän kyllä kaatua ja kuolla, mutta
kuolemallaankin hän vahvistaisi oppinsa totuuden ja osottaisi
kuninkaalle ja kansalle, ettei hänellä ollut uudestakastajain
väkivallan tekojen kanssa mitään yhteyttä. Kaikki tämä välähti meteorin
tavoin Olavin sielussa, ja hän tempautui irti kookkaan talonpojan
käsistä, ja tämä näki kummissaan hänen syöksyvän joukkoon.
Silmänräpäystä myöhemmin vilahti nuori tyttö talonpojan ohitse. Hänen
kasvoillaan kuvastui mitä suurin pelästys, ja katsomatta ympärilleen,
sokeana vaaralle, jota kohden kulki, riensi hän katoavan Olavin
jälkeen. Aivan hänen jälestään riensi vanha mies esiin. Hänen
jaloissaan oli pitkävartiset ratsastussaappaat, hän oli kääriytynyt
tummaväriseen, laajaliepeiseen viittaan ja kantoi miekkaa kupeellaan.
Mutta jollei tässä olisi syntynyt satunnainen tungos väkijoukossa,
ilmeisesti aiheutunut Olavin tunkeutumisesta eteenpäin, ei ukko
nähtävästi olisi voinut pitää tyttöä kiinni. Nytkään ei hän voinut
vetää tätä mukanaan takaisin, ja sydäntä vihlovalla äänellä huusi
tyttö:
"Olavi! Olavi!"
Lähinnä seisovat kääntyivät ympäri huudon kuullessaan, ja joukossa
syntyi liike vastakkaiseen suuntaan, niin että tämä harveni, ja
muutamain askelten päässä saattoi nähdä Olavin.
Nuori tyttö, joka näytti olevan äärimmäisen epätoivon vallassa, uudisti
huutonsa, ja Olavi kääntyi katsomaan taakseen. Pitkä talonpoika oli
aivan takana. Hänen osanottoaan oli herättänyt ei ainoastaan se tapa,
jolla Olavi oli vastannut hänen nuhteihinsa, vaan vielä enemmän se,
mitä sitte oli tapahtunut.
Mutta juuri kun Olavi kääntyi kuullessaan nimeään huudettavan,
säpsähtäen ääntä, jonka hän tunsi aivan liian hyvin, ja juuri hänen
katseensa kohdattua Kristinan katseen -- sillä tyttö oli hän --
sulkeutui aaltoileva väkijoukko jälleen kehäksi hänen ympärilleen, ja
hän oli silmä silmää vasten Melchior Rinkin edessä. Tätä miestä
nähdessään vaipui Kristinan kuva varjoon, ja hän oli jälleen oma
itsensä, ja eheän voiman tuli paloi hänen silmissään.
Salamoivalla kaunopuheisuudella nousi Olavi uudestakastajaa vastaan,
nuhteli häntä niistä erehdyksistä, joita hän oli levittänyt
tietämättömän ja sentähden helposti johdettavan kansan keskuuteen, ja
kehotti häntä luopumaan voimassa olevan järjestyksen väkivaltaisesta
kumoamisesta. Mutta se oli samaa kuin saarnata myrskyn myllertämälle
merelle. Hälinä taukosi hetkiseksi, joukko kuunteli, mitä rohkealla
saarnaajalla mahtoi olla sanottavaa, ja useimmat eivät voineet
kuvitella, että hän kääntyisi heitä vastaan, vaan odottivat pikemmin
kuulevansa hänen liittyvän heidän mestareihinsa Rinkiin ja
Knipperdollinkiin, koska he olivat vaan kehittäneet äärimmäisiin
johtopäätöksiinsä saman opin, jota Luther ja hänen oppilaansa
saarnasivat. Mutta tuskin olivat he kuulleet, mitä Olavilla todella oli
sanottavaa, tuskin olivat he nähneet sen musertavan katseen, jonka hän
oli singottanut Melchior Rinkiä vastaan ja heidän kaikkien ylitsensä,
ennenkuin nousi monta sataa kättä ja pääsi hirmuinen kirkuna, joka
kasvoi moninkertaiseksi kajahtaessaan takaisin ympäröivien talojen
seinistä.
Melchior itse hypähti esiin, hillittömästä harmista aivan vimmoissaan,
ja kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, väkivallalla vaientaakseen
hänen puoluelaistensa voitonriemun rohkean häiritsijän. Olavi oli
kuitenkin uudestakastajaa paljo väkevämpi ja hänen ei sentähden ollut
vaikea torjua uhkaavaa iskua, mutta samassa sattui häneen loitompaa
heitetty kivi ja hän kaatui maahan.
Uudestakastajat aikoivat syöstä häneen kimppuunsa ja eräs heistä, sama,
joka aamupäivällä oli johtanut joukkoa Suurkirkossa, kohotti mahtavan
ryhmysauvansa, antaakseen mestari Olaville muistomarjan, jota hän ei
niin helposti unhottaisi, kun mahtava olento asettui kaatuneen eteen ja
torjui niin hyvin ryhmysauvalla aiotun surmaniskun kuin muutkin
käymästä käsiksi.
Todennäköisesti olisi noussut verinen taistelu, jollei Melchior olisi
sitä ehkäissyt kehottamalla joukkoa rientämään pyhän Yrjänän kappeliin
ja kiittämään ja ylistämään Jumalaa saavutetusta voitosta.
"Pian, pian", sanoi hän, "palaamme jälleen tähän syntiseen kaupunkiin
ja päätämme puhdistustyömme, sen sanoo minulle Jumalan henki!"
Ja koko joukko vetäytyi pois torilta Suurkirkon ohitse ja alaspäin
avointa kenttää linnan edustalle. Mikä Melchiorin sai kehottamaan
joukkoaan taipaleelle, on vaikea sanoa, mutta aivan varmaan tahtoi hän
välttää keskinäistä taistelua porvarien välillä, joko siksi, ettei
katsonut olevansa valmis sellaiseen taisteluun, tai siksi, että
pelkäsi, niin hyvin lutherilaisten kuin katoolistenkin silloin yhdestä
tuumin nousevan häntä vastaan, ja siten häneltä riistettäisiin kaikki
ne hänen kannattajansa, jotka itse asiassa luulivat hänen saarnaavan
Lutherin oppia, vaikkakin voimakkaammin ja ikäänkuin paremmin satuttaen
kirveen puun juureen.
Mutta Olavin vieressä seisoi vielä kookas talonpoika. Tori oli
tyhjentynyt väestä, ja poistuvan joukon huudot kuuluivat loitompaa
pohjoiselta kaupunginportilta.
4