Kun Kristina heräsi tainnoksistaan, tulvailivat kauniin soiton sävelet
temppelin holveissa, ikäänkuin puhdistavina ja pyhittävinä niiden
tapausten soraäänten jälkeen, jotka vähän ennen olivat kajahdelleet
niitä vastaan. Kesti kotvan, ennenkuin hän oikein pääsi suunnilleen. Se
hirveä todellisuus, joka vallitsi hänen sulkiessaan silmänsä, oli niin
suuressa ristiriidassa sen taivaallisen suloisen vaikutuksen kanssa,
jonka urkujen sävelet häneen tekivät, ettei hän äkkipäätä voinut
selvittää ajatuksiaan.
Vähitellen kuitenkin kaikki hänelle selveni, ja hän nousi pystyyn. Hän
katseli ympärilleen. Kirkko oli tyhjä. Ei näkynyt ainoaakaan elävää
olentoa, mihin katseensa heittikin.
Hetkisen seisoi hän hiljaa, neuvotonna mihin kääntyisi. Mutta äkkiä
peitti hän kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin kootakseen mieltään. Niin kului
jälleen muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitte nosti hän päänsä ja
katsoi perälle pääkuoria kohden, missä pyhän Yrjänän kuva seisoi. Hän
painoi vasemman kätensä vasten sydäntään, oikealla pitäen kiinni
päähineensä leukanauhasta.
Hän lähestyi päättävästi pääkuoria, mutta hänen käyntinsä oli
juhlallinen ja hänen katseestansa säteili ihmeellinen loiste. Ja sillä
aikaa yhä humisivat urkujen sävelet hiljaa ja surusointuisesti kautta
holvien.
Kristina kulki pyhän Yrjänän kuvan ohitse ja perälle pääalttarin luo.
Mutta täällä pysähtyi hän äkkiä ja hänen kasvoilleen levisi kalman
kalpeus.
Alttarin kehyksellä istui mies kumarassa päin, kokonaan itseensä
vajonneena. Hän ei ollut kuullut lähestyvän askeleita, hän ei katsonut
tyttöön tämän seistessä hänen edessään. Hänetkin näytti vallanneen se
taivaallinen sulo, jonka sävelet olivat levittäneet temppeliin. Musta
tukka oli sivelty taaksepäin ja valui mustalle takinkaulukselle. Takki
oli pitkäliepeinen, avoin edestä, ja se valui runsaissa laskoksissa
vasemman, alttarin portaalla lepäävän käden ympärillä. Oikeaa kättä
vasten lepäsi pää. Hän oli leveähartiainen, voimakas olento, ja
säännölliset kasvojen piirteet puhuivat hengestä, joka vastasi tätä
ruumista.
Olisi saattanut kysyä, nähdessään hänen istuvan siinä jäykkänä ja
liikkumattomana, oliko hänellä turtumisen ja herpoutumisen hetkensä vai
taisteliko toimiva sielu ulkonaisen hiljaisuuden alla päästäkseen
selvyyteen. Mädännys ja elämä ovat lähellä toisiaan, ja molemmat
kehkeävät hiljaa maan helmassa. Kukan siemen itää ruumiin rinnalla,
joka hajoaa atomi atomilta.
Nuori tyttö pani kätensä ristiin, ja hänen huulensa liikkuivat,
ikäänkuin ajatukset olisivat kohonneet hänen sydämestään ilmetäkseen
ääneen ja pukeutuakseen muotoon uhkealla purppuralla. Mutta varmaankin
saivat ne siivet samana hetkenä kuin syntyivät, ja lensivät pois, sillä
mitään ääntä ei tullut kuuluviin. Mutta hänen silmänsä seurasivat
miehen kasvojen piirteitä tarkkaavaisuudella, joka oli lähellä ihailua.
Ei vähäisinkään värähdys suupielessä, ei rypistettyjen kulmien
pieninkään liikahdus olisi jäänyt häneltä huomaamatta.
Äkkiä hypähti mies pystyyn ja ojensi kätensä alttaria kohden.
"Ei!" huudahti hän, ja hänen äänensä helähti niin täyteläänä ja
sointuvana urkujen sävelten sekaan, jotka juuri nyt sulivat yhteen
ihmeen ihanaksi sulosoinnuksi. "Ei ... se on sinun tahtosi, Herra, ja
minä olen sinun palvelijasi ... tapahtukoon sinun tahtosi, vaikkapa
ihminen samalla musertuisikin!"
Hän pani kätensä ristiin ja pystyssä oleva pää vaipui alas rintaa
kohden. Kului hetkinen, sitte kääntyi hän ympäri ja hänen katseensa
sattui Kristinaan. Hänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat. Hän
oli taistelunsa taistellut, hän oli päässyt selvyyteen itsestään.
Hymyily, joka oli vakavuutta täynnään, valaisi hänen kasvonsa, kun hän
läheni neitoa.
"Oletko jo tehnyt päätöksesi, Kristina?" kysyi hän tarttuen tämän
käteen.
Tyttö ei vastannut. Hän värähti, ja puna hulvasi hänen marmorinvalkeat
poskensa. Tätä kysymystä ei hän nähtävästi ollut odottanut.
"Sinunhan piti antaa minulle vastaus tänään, Kristina, ja täällä pyhän
Yrjänän kuvan luona, täällä Jumalan alttarin edessä, eikö ollut
niin?... Ja kuitenkin, sinä et uskalla katsoa minuun, kätesi vapisee...
Ah, älä pelästy, Kristina, älä pelkää haavottaa sydäntäni; sinun
kieltävä vastauksesi tuottaa rauhaa, sinun myöntymisesi on sodan
tunnussana, ja minä olen valmis molempiin. Minun asiani lepää Jumalan
kädessä, ja minun asiani on hänen..."
"Olavi!" sammalsi kiihtynyt tyttö ja koetti peittää pursuvia
kyyneleitään miehen kädellä, johon hän tarttui molempine kätösineen ja
suonenvedon tapaisesti painoi sen vasten silmiään.
"Olet kiihdyksissä, Kristina!"
"Siihen mitä puhut, Olavi", puuttui Kristina jälleen puhumaan, nostaen
päänsä ja uskollisesti katsoen Olavin mustiin silmiin, "siihen ei minun
ole vaikea vastata ... elämässä ja kuolemassa tahdon olla sinun!"
"Elämässä ja kuolemassa!" kertasi Olavi, katsellen lempeän tutkivasti
tytön kauniita kasvoja, sisäisen rauhan säteilyn levitessä hänen
otsalleen ja hymyillessä hänen vakavista silmistään. "Elämässä ja
kuolemassa, sanot sinä ... ja oletko tarkoin ajatellut, mitä nämä sanat
sisältävät, oletko ajatellut, että maailma, jossa elämme, tulee
heittämään ylitsesi pahantekijättären hunnun ja polttamaan minuun
jumalankieltäjän ja pyhyydenrikkojan merkin ... oletko harkinnut
kaikkea tätä? Ystäväsi tulevat sinua karttamaan, hyvänsuovat
surkuttelevat sinua ja vaikenevat, pahansuovat levittävät ilkeitä
juttuja sinusta, ja kentiesi ... kentiesi saa Olavisi lopuksi kärsiä
polttoroviolla häpeällisen kuoleman, ja sinä itse..."
"Missä on sinun rohkeutesi, Olavini", keskeytti hänet Kristina
tulisesti. "Olen uskonut, että Jumala on ihmisiä mahtavampi, ja eikö
itse polttorovion liekit tule jättiläiskielillään julistamaan hänen
voimaansa ja huutamaan: kuolema, kussa on sinun otasi, hauta, kussa on
sinun voittosi! Ah, sinä tunnet niin vähän Kristinaa, jonka olet tehnyt
osalliseksi sydämesi rikkauksista, jos luulet tarvitsevasi tehdä
minulle tuollaisia kysymyksiä."
"Kristina, Kristina, sanasi täyttävät sydämeni rakkaudella ja
luottamuksella... Tahdot siis tulla morsiamekseni, tunnet siis olevasi
kyllin voimakas rinnallani, vaimonani, kantaaksesi ivan raskasta
taakkaa, tunnet olevasi kyllin voimakas kuollaksesi kanssani sen
Jumalan tähden, jonka palvelija olen ja tahdon jäädä siksi, niin kauvan
kuin hän tarvitsee raihnasta kieltäni?"
"Tahdon!" kuiskasi Kristina ja kumartui Olavia kohden, joka pani
kätensä ristiin hänen päänsä ylitse ja suuteli häntä otsalle.
"Niin on se siis sanottu, sana, joka on tärkeä", sanoi hän liikutetulla
äänellä. "Ja, Herra, kuule meitä ja anna meille siunauksesi!"
Urkujen soitto oli lakannut. Viime sävelet virtailivat vielä holveissa,
hälveten kuten huokaus. Kului hetki kummankaan lausumatta sanaakaan. He
ymmärsivät toisensa, heidän sydämensä tunsivat, heidän silmänsä näkivät
yhtä ja samaa, mitäpä he tarvitsivatkaan sanoja!
Mutta urkulehterin reunalta pistäytyi esiin pää, jonka silmät näyttivät
ahmivan molempia alttarikehän ääressä. Pää katosi pian, ja kohta sen
jälkeen kuului askelia lehterille vieväin porrasten edustalla ja ne
lähenivät nopeasti alttaria kohden kirkon perälle. Kuta lähemmäksi ne
tulivat, sitä hiljaisemmiksi ne muuttuivat, mutta jos tämä johtui
varovaisuudesta, oli tämä aivan tarpeetonta, sillä ne, joita askeleiden
ei pitänyt häiritä, olivat sellaisessa mielentilassa, etteivät kuulleet
niistä mitään.
Hän oli äskeinen mies ilmeekkäine silmineen, hän, joka hymyili
sotahuutojen kaikuessa korkeimmillaan, mutta jonka silmät loistivat
niin lämpimästi nuorta tyttöä nähdessään. Hän pysähtyi muutaman pilarin
taakse, ja hänen katseensa ilmaisi suurinta levottomuutta. Häntä
pudistutti kauttaaltaan kuumeväristys, ja hänen täytyi pidellä kiinni
pilarista, jottei kaatunut.
"Ja nyt, Kristina", kuului Olavin ääni, "nyt täytyy meidän erota. Mene
kotiin äitini luo. Tapaamme siellä toisemme iltapäivällä, mutta jollei
niin tapahdu, sano lohdutuksen sana vanhukselle ja lue rukous sieluni
puolesta..."
Suurimman hämmästyksen ilmeellä katsoi Kristina Olaviin, mutta
ennenkuin hän ehti ilmaista huolestumistaan, jatkoi tämä:
"Sinä kuulit ja näit, mitä tänään tapahtui! Tuskin saatoin toivoakaan
voivani välttää kuolemaa. Mutta en saa levätä, minun täytyy tehdä
Herrani työtä, valvoa ja taistella... Menen täältä Norrmalmiin, minun
täytyy leimahuttaa totuuden salama eksyneiden joukkoon... En Jumalalle
enkä kuninkaalleni voi vastata, kun he kysyvät minulta, olenko
täyttänyt velvollisuuteni tätä huumautunutta joukkoa kohtaan. Näetkös,
minutkin eksytti näennäinen totuus heidän opissaan, mutta kun olen
päässyt oikean perille, en saa epäröidä..."
"Mutta sinä menet varmaan kuolemaan!"
"Se on Jumalan kädessä ... jollen tule, niin ole huoletta Kristina,
tuolla ylhäällä tapaamme jälleen! Ja sinä olet vahva ja rohkea, näen
sen säteilevistä silmistäsi, mutta vanha äitini on heikko ja tarvitsee
tukea... Rupea hänen tuekseen, Kristina, ja tervehdi veljeäni Lauria,
kun hän tulee, ja tee hänelle hyvä selko kaikesta, mitä olen tehnyt ja
puhunut Herran nimessä!... Älä itke noin, sinun täytyy ajoissa tottua
ajatukseen, että Olavisi on taistelun mies, ja hänen morsiamensa saa
aina riemuita voitosta, sillä hänen täytyy rakastaa henkeäni eikä
heikkoa ruumistani, ja henki on aina voittava, niin totta kuin Herra
elää ja niin totta kuin toteutan Herran tahtoa."
Hän tarttui kaksin käsin tytön käsiin ja katsoi niin sydämellisesti
hänen kyyneltyneihin silmiinsä kuin hän olisi kuitenkin sydämessään
tunnustanut, kuinka vaikea tämän rakastetun naissydämen oli ajatella
iloisia ajatuksia, kun oli kysymys hänen rakastettunsa elämästä ja
kuolemasta.
Mutta hieman loitompaa kuului kiihkeää nyyhkytystä ja raskaita,
epävarmoja askelia, jotka lähenivät paikkaa, missä molemmat nuoret
olivat. Olavi kohotti katseensa ja näki kuluneeseen kauhtanaan puetun
miehen, jonka riippuvat posket ja punainen nenä selvään ilmaisivat,
että hän vietti irstasta elämää. Hän oli heittäytynyt polvilleen
pyhimyskuvan ääreen ja rohkeni tuskin kohottaa katsettaan alttaria
kohden, jonka edessä elinvoimainen, uljas mies seisoi rinnallaan
punastuva neitonen. Kulunut lakki, korvien kohdalta kaarelle
leikattuine ja ylöspäin käännettyine reunuksineen, jotka kerran olivat
päärmätyt jollakin kallisarvoisella nahkalla, liikkuivat nopeasti
ympyrässä hänen laihoissa sormissaan, ja hänellä oli itku kurkussaan,
kyynelen toisensa perästä valuessa pitkin hänen poskiaan ja partaansa.
Olavi meni miehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.
"Mitä tahdot, vanhus?" kysyi hän. "Jos jokin suru painaa sydäntäsi ja
jos tahdot keventää mieltäsi kertomalla sen minulle, niin olen valmis
kuulemaan ja auttamaan mikäli voin."
Miehen kiihkeä nyyhkytys pikemmin kiihtyi kuin tyyntyi Olavin
puhuttelusta, mutta vähitellen lakkasi se ja hän heitti pörröisen
otsatukkansa alta katseen Kristinaan. Niin lemmenlämmin kuin tämä katse
oli tuskin Olavin, hänen päästessään varmuuteen, että hänen
rakkauteensa vastattiin.
"Ei, ei", huudahti mies. "Olen vanha syntinen, tuskin arvokas astumaan
näin perälle Herran pyhään. Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta en
voinut pidättää askeleitani, ne vetivät minut tänne vastoin tahtoani."
"Jos etsit Herran armoa, vanha mies, et varmaan etsi turhaan. Hän ei
tahdo kenenkään syntisen kuolemaa... Tulkaa luokseni kaikki, jotka
olette ahdistetut, sanoo Hän, ja minä tahdon ottaa ikeenne
hartioilleni."
"Ohoi, mestari Olavi", huokasi mies, "mitäpä minulla olisi tuotavaa.
Tavaraa ja kultaa ei minulla ole ja sydämeni riippuu kiinni tässä
syntisessä maailmassa. He kyllä rukoilevat puolestani, harmaaveljekset
näet, sen tiedän, ja joka kerta, kun kuulen heidän laulavan
kultakoristeisessa kuorissaan, nauran minä. Hahaha, he elävät
herkullisesti laulaessaan sieluni puolesta, ja minä kuolen
nälkään... Tuolla ulkona taasen saarnataan vapaudesta ja kaikkien
yhdenvertaisuudesta ja että rikkaiden on jaettava omaisuutensa ja ettei
mitään köyhiä saa olla olemassa... Hahaha, minun henkeni ei voi
käsittää yhtä eikä toista."
Hän vaikeni yhtäkkiä, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon mielestään.
Hänen silmänsä saivat jälleen ilmeettömyytensä, ja puolihassu hymyily
näyttäytyi jälleen hänen huulillaan. Hän nousi pystyyn ja tahtoi
vetäytyä pois. Mutta Olavi laski kätensä hänen olalleen.
"Jos ymmärrän sinua oikein, ovat tiesi samat kuin niiden, jotka tänä
päivänä saastuttivat Herran temppelin, ja silloin on sinun seurattava
minua... Tahdon nyt mennä heidän luoksensa, ja sinä saat kuulla minun
sanani, ja sitte tahdon puhutella sinua. Usko minua, kukaan ei ole
langennut niin syvälle, ettei voisi nousta Jumalan avulla."
"Mihin tahdotte mennä?" kysyi mies.
"Melchior Rinkin luo!" vastasi Olavi.
"Melchiorin luo!" änkytti mies. "Ja missä aiotte tavata hänet?"
"Eikö hän nyt saarnaa pyhän Yrjänän kappelissa?"
Miehen hymyilyyn tuli tämän kysymyksen johdosta sekä epäilyn että
varmuuden ilme. Hän näytti harkitsevan, oliko hänen vastattava vai ei,
mutta sitte tuli hän heittäneeksi katseen Kristinaan, joka vielä seisoi
alttariporrasten yläpäässä, ja hän sanoi vakuuttavalla äänellä:
"Saarnaako Melchior nyt, en tiedä, mutta sen tiedän, että hän ja
Knipperdollink neuvottelevat tulevana yönä keskenään siitä, mitä
huomenna on tapahtuva! Knipperdollinkin huuto hetkinen sitte miehille
täällä sisällä ... se huudettiin, luullakseni, jotta saataisiin heidät
täältä pois."
"Ja mitä on sitte huomenna tapahtuva?"
"Mistäs minä tiedän?... Kentiesi samaa mitä tänäänkin..."
Olavi katsoi terävästi mieheen, mutta tämän katse oli tutkimaton, ja
hymyilyn johdosta hänen suunsa ympärillä ei oikein tiennyt puhuiko hän
tosia vai satuja. Jollei vanhus olisi tuontuostakin heittänyt
katsettaan Kristinaan, jolloin siinä aina ilmeni lämpö, joka ei
näyttänyt jättävän tilaa millekään kaksimielisyydelle hänen sielussaan,
niin olisi Olavi todennäköisesti pitänyt hänen puhettaan joutavana
lörpöttelynä ja siitä vähät välittänyt. Mutta se ihmeellinen muutos,
joka hänen kasvoissaan tapahtui, kun hän kiinnitti silmänsä Kristinaan,
ei voinut olla kiinnittämättä Olavin tarkkaavaisuutta, ja hän kysyi
sentähden:
"Tunnetko neitsyen tuolla alttarin luona?"
"Tunnenko... Mitä sanotte, mestari Olavi! Tunnenko hänet... Jumala
minua armahtakoon, kuinka hänet tuntisin?"
"Mutta näyttää kuitenkin, ikäänkuin..."
"Minä miesparka ... ei, ei, mestari Olavi ... tunnen tuskin itseni,
vielä vähemmän muita, ja kaikista vähimmän ketään nuorta neitsyttä ...
ei, ei!"
Mies keskeytti Olavin tiedustelut eräänlaisella innolla, ja kun hän
vielä luki epäilystä tämän silmissä, alkoi hän hajanaisen puheen, joka
siinä määrin esti kaikki enemmät kyselyt samaan suuntaan, että Olavi
katsoi hänen jossakin määrin kadottaneen ymmärryksensä.
"Hyvä, hyvä", sanoi hän. "Ei olekaan syytä luulla, että hänet tuntisit.
Mutta nyt on sinun seurattava minua Norrmalmiin ja Melchior Rinkin luo
tai jonkun muun, joka saarnaa hänen vapaudenoppejaan."
"Niitä on paljon niitä, mestari Olavi! Mutta jos tahdotte vastata
yksinkertaisen miehen kysymykseen, niin sanokaa minulle, mikä ero on
sen vapauden välillä, jota te itse saarnaatte, ja sen, jota Melchior
Rink opettaa? Vanhan kirkon kukistamisesta, siitä te puhutte molemmat,
siitä olette siis yhtä mieltä. Pyhimykset, luostarit, munkit ja nunnat
ja kaikki hyvin syötetyt pääpapit, ne julistatte molemmat
antikristuksen apulaisiksi! Vapautta saarnaatte myös molemmat, kuinka
yksinkertainen voi tietää, kumpi teistä on oikeassa?"
Olavi katsoi kummastuneena puhujaan, joka osotti teräväpäisyyttä paljo
enemmän kuin häneltä olisi voinut odottaa, ja tämä kysymys oli kauvan
ollut hänen omienkin ajatustensa esineenä. Hänestä oli sentähden
kysymys aivan luonnollinen, vaikkei hän tosin sitä odottanut tämän
mitättömän miehen huulilta.
"Kysymykseesi", sanoi hän, "tahdon vastata toisella. Kun myrsky käy ja
laiva ponnistelee vaikeassa hyökyaallokossa, purjeet repeävät
kappaleiksi ja vaahto kuohuu ympärinsä tyrskyvässä aallokossa, kuka
silloin ohjaisi laivaa, jos kaikki ovat yhtä hyviä?"
"Hän, jonka kautta Herra puhuu!" vastasi mies hyvin varmasti, ja hänen
kasvonsa näyttivät melkein yhtä innostuneilta kuin hänen katsoessaan
Kristinaan.
"Ja kuinka tunnette hänet?" kysyi Olavi jälleen. "Kuka tahansa teistä
voi astua esiin ja sanoa: kuulkaa minua, sillä minun kauttani puhuu
Herra! Kaikki tahtovat lausua Herran tahdon eikä kukaan tahdo totella,
ja silloinhan laiva uppoaa! Kas siinä on erotus minun ja teidän
vapautenne välillä, että minä tahdon olla vapaa Herran alapuolella, te
hänen yläpuolellaan!"
"Ja kuinka te tunnette Herran tahdon, mestari Olavi?"
"Hänen omasta suustaan, vanhus, hänen omasta sanastaan pyhissä
kirjoissa."
"Niin tekee Melchior myös, niin tekee Carlstedt, jumalanmies, jota
Melchior kutsuu mestariksi, niin tekee Luther!"
"Entä sinä itse, vanhus?"
"Minä ... mitä kysytte minusta, mestari Olavi?"
"Minä sekä kysyn että käsken sinua, että sinun on itse luettava Jumalan
omaa sanaa tai annettava sitä itsellesi lukea, ja päätä sitte, kumpi on
oikeassa, Melchior vai minä!"
"Ja koska tämä tapahtuisi?" kysyi vanhus epäröivästi silmäillen Olavin
silmiin.
"Milloin vaan", vastasi Olavi. "Tule luokseni, ja minä tahdon lukea
sinulle, tule tähän temppeliin, esiinnyn täällä usein ... ja pian, usko
minua, aivan pian saattaa jokainen ruotsalainen mies, joka osaa lukea
kirjaa, omalla kielellään oppia tuntemaan ainoan ja totisen Jumalan ja
sen vapauden, jonka hän on suonut ihmisille!"
Mieheen näyttivät syvästi vaikuttaneen Olavin sanat. Hän painoi
silmänsä alas ja hänen kätensä alkoivat jälleen pyöritellä kulunutta
lakkia. Kun hän jälleen avasi silmänsä ja kiinnitti ne Olaviin,
pilkahti niistä hehkuva lämpö.
"Kiitos, mestari Olavi, siitä mitä nyt sanoitte minulle ... olen kyllä
köyhä ja harmaantunut, mutta kivestä ei ole sydämeni ollut." Hän jupisi
sen jälkeen itsekseen jotakin, joka oli Olaville käsittämätöntä, mutta
lisäsi tämän juuri aikoessa häntä puhutella: "Tahdon sanoa teille
jotakin vuorostani. Laittakaa sulku puroon, mestari Olavi ... virtaa on
usein liian myöhä tukkia. Näettekös, tarkotan, että Melchior ja
Knipperdollink kulkevat nyt eteenpäin teidän tahtonne ohitse, he ovat
keskellä virtaa, ja virta on väkevä, paljo enemmän kuin kukaan aavistaa
voi sortua sen voiman edessä... nyt vaaditaan suurempaa voimaa kuin
teidän asettamaan sulkua näille miehille ja heidän puoluelaisilleen...
Minun uskoni on, että te saatatte päästä voitolle mies miestä vastaan,
mutta tuhatta vastaan, -- älkää sitä koettako, mestari Olavi!"
"Tarkotuksesi on hyvä, vanhus, ja kiitän sinua siitä, mutta..."
"Älä yritä sitä, sanon", toisti mies. "Tahdon sanoa sinulle miksi, ja
sinä huomaat itsekin, että on ryhdyttävä toisiin keinoihin." Mies
rykäsi, ja tuokioksi ilmestyi hänen kasvoilleen niiden tavallinen
tylsyys, mutta pian hehkui jälleen päättäväisyys hänen katseestaan, ja
hän jatkoi: "Huomenna, niin ovat he päättäneet, tulevat he hyökkäämään
päällenne tänne kaupunkiin ja puhdistamaan kaiken mikä on epäpuhdasta.
Yhteenkään kirkkoon, yhteenkään luostariin ei saa jäädä jälkeäkään
siitä, mikä muistuttaa Jumalan äidistä ja pyhimyksistä, ja se, mikä on,
muutetaan joksikin uudeksi ja ihanaksi, sillä nyt on tuleva
tuhatvuotinen valtakunta, sen on Jumala ilmottanut, ja he tulevat
edeltä valmistamaan Herran tietä."
Olavi katsoi mieheen hämmästyneenä. Mitä hän sanoi, ei näyttänyt
lainkaan uskomattomalta. Oli aivan uudestakastajain opin luontoista ja
sopi mitä läheisimmin yhteen sen käsitystavan kanssa, joka raa'an
joukon keskuudessa oli vallalla, että mielipiteet vietiin lävitse
väkivaltaisella kädellä, tulella ja miekalla. Olavi käsitti myös, ettei
mikään voinut enemmän vahingoittaa sitä oppia, jota hän saarnasi, kuin
että uudestakastajat onnistuisivat panemaan tuumansa täytäntöön.
Paavilaiset sekottivat lutherilaisuuden ja anabaptismin yhteen ja
olisivat epäilemättä pitäneet raivoa ja hävitystä edellisen ilmauksena
ja heittäneet tämän Olaville ja lutherilaisille vasten kasvoja
todistukseksi heitä vastaan.
Ja kuningas, joka minä päivänä, minä tuntina tahansa oli odotettavissa
kaupunkiin Malmönmatkaltaan, mitä ajattelisikaan hän miehestä, jolle
hän oli uskonut silloisissa oloissa niin tärkeän Tukholman
kaupunginkirjurin paikan, mutta joka ei ollut kyennyt hillitsemään
vimmastuneen roskajoukon rynnäkköä! Tuo kummallinen mies oli oikeassa.
Täällä täytyi panna väkivalta vasten väkivaltaa, milloin sellaista
näyttäytyi, ja Olavin ensi ajatus oli puhua asiasta linnanvouti
Pietari Hårdille; toiseksi hän ajatteli persoonallisesti tavata
uudestakastajain päämiehiä ja, jolleivät he taipuneet hyvällä luopumaan
siitä levottomuudesta, jonka olivat synnyttäneet, hankkia varmuutta
heidän persooniinsa nähden. Siinä määrin muutti hän alkuperäistä
päätöstään, että hän päätti jättää sikseen julkisen puhumisen
intoilijajoukolle. Niin suuresti olivat omituisen miehen sanat
vaikuttaneet häneen.
Tämä oli salavihkaa silmännyt Olaviin ja sitte neitoon kuorissa, ja sen
jälkeen vetäytyi hän syrjään ja katosi pilarien väliin. Olavi huomasi
hänen katoamisensa, mutta joko hän nyt katsoi saaneensa kaikki ne
tiedot, joita hän sillä hetkellä tarvitsi, tai tahtoi hän jäädä yksin
ajatuksineen, ainakaan hän ei liikahtanutkaan miestä pidättääkseen.
Kristina riensi luo ja tarttui Olavin käteen.
"Ethän mene sinne?" kysyi hän puoleksi voitetulla levottomuudella.
"Sekä menen että en, Kristina!" vastasi Olavi. "Riennän linnaan,
linnanvoudin luo, ja sitte..."
"Kristinallasikin on ilmotettavana sinulle taistelu, joka sinua
odottaa."
"Taistelu, mitä tarkotat, tyttö ... mikä taistelu sinulla olisi
ilmotettavana minulle? Silmäsi sanovat minulle kumminkin, että tarkotat
niin sydämestäsi, ja lisäksi ne puhuvat voitosta!"
"Sinäpä sen sanot ... se on taistelu, josta sydämeni sanoo sinun
lähtevän voittajana. Paavilaiset tahtovat, että sinun on kohdattava
heitä tänään kolmen aikaan Harmaaveljesten luona."
"Harmaaveljesten!" toisti Olavi leimahtavin katsein, ikäänkuin hänellä
olisi ollut joku harmaaveli edessään Kristinan sijaan. "Harmaaveljesten
-- ja kuka sinulle on antanut sen tiedon, Kristina?"
"Mestari Robert", vastasi Kristina.
"Ah, dominikanipriori Vesteråsista...!"
"Hän puhui rauhan ja hyvänsuonnin sanoja", jatkoi Kristina. "Mutta kun
silloin saarnan loputtua, oli levottomuuteni juuri suurimmillaan, niin
tuskin kuulin mitä hän sanoi, mutta sydämeni käsitti sanat aivan
päinvastoin, ja sen tähden kutsun sinua taisteluun enkä rauhaan.
Arvelen kuitenkin, että ottelusta itse vihollisen leirissä voi sinulle
olla paljo hyvää tulevina aikoina."
"Sydämesi puhui oikein Kristina, ja viisautesi ilahuttaa minua. Minun
tulee uskaltaa astua käärmeen pesään ja päästä sieltä voittajana, jos
Herran tahto on niin. Mene nyt äitini luo, sinne tahdon tulla
iltapäivällä. Mutta ennenkuin olen puhutellut Harmaaveljesluostarin
hyviä miehiä, näemme tuskin toisiamme."
Näin sanoen tarttui hän Kristinan käteen, ja he poistuivat sakaristoon,
josta heidän pian nähtiin astuvan ulos ja rientävän kukin taholleen,
Olavi linnaan ja Kristina kaupunkiin päin.
3