UUDESTAKASTAJAT.

Kesällä 1524 vallitsi suuri levottomuus ja suuri hälinä Ruotsin

pääkaupungissa, joka tuskin oli ehtinyt toipua niistä hirveistä

koettelemuksista, jotka se oli kestänyt piiritysvuosina 1522 ja 1523.

Kun Kustaa Erikinpoika Vaasa juhannusiltana viimeksi mainittuna vuonna

marssi kaupunkiin, jossa hänet äsken oli valittu Ruotsin kuninkaaksi,

oli kuin hän olisi saapunut kuolleiden kaupunkiin. Vain muutamia pieniä

joukkoja nälistyneitä ihmishaamuja, enemmän varjoja kuin ihmisiä, oli

hänen vastassaan, kun hän itäportilla otti pormestarilta ja neuvostolta

kaupungin avaimet. Hetken ilo siitä, että oli saavuttanut pyrintöjensä

päämäärän, karkottui ja haihtui pois nähdessään sitä tilaa, jossa

kaupunki vastaanotti kuninkaansa. Väettömät kadut, missä ratsastajain

hevosten kavioiden kopina kaameasti kajahti takaisin asumattomista

taloista, torit, palanneiden talojen sijat, joilla tuuli leikki

tuhkakasoissa tai huokaillen puuskahteli Mustainveljesten luostarin tai

Pyhän Gertrudin rukoushuoneen synkkiä muureja vasten, herättäen

muistoja menneistä ajoista, jolloin itse taistelut ilmaisivat

täyteläintä ja voimakkainta elämää, -- kaikki yhtyi kuninkaalle ja

häntä ympäröiville ritareille ja sotapäälliköille virittämään

mielialan, joka ei suinkaan ollut voittajan huoletonta riemua.

Pääkaupungin portit olivat avatut isänmaan vapauttajille ikäänkuin vain

osottaakseen, kuinka turha oli heidän toivonsa, että Tukholman

voittaminen merkitsisi vaivojen ja taistelujen loppua. Jokainen

eturivin miehistä, kukaan ei kuitenkaan suuremmassa määrin kuin Kustaa

itse, tunsi että edessä oli työ, joka vasta nyt alkoi -- oli

puhdistettava kaikki, joka voi saada uudistumaan ne onnettomuudet,

mitkä viime aikoina olivat lakkaamatta palanneet, oli suoritettava

loppuun suurtyö, jonka Engelbert oli alottanut ja jota kolme Sturea oli

jatkanut.

Ennen kaikkea oli tämän päämäärän saavuttamisen tiellä sama vastus kuin

ennenkin -- mahtavat ja vaikutusvaltaiset pappisvaltiaat. Piispat

istuivat kyllä valtakunnan neuvostossa ja vannoivat kuninkaille ja

valtion päämiehille uskollisuuden valan niiden läänitysten puolesta,

jotka he saivat näiltä, mutta itse asiassa muodostivat he oman

valtansa, suuresti erillään yleisestä vallasta, joka myöhemmin näytti

olevan ainoastaan heitä ja pyhää kirkkoa varten. Jos nämä piispat

olisivat saaneet tahtonsa täytetyksi, olisi Ruotsin valtakunta jo

kauvan ennen Kustaa Vaasan päiviä ollut tanskalainen maakunta, aivan

kuten Norja oli, aina siihen saakka kunnes meidän päivinämme tämä

valtakunta, vapautuneena, ikäänkuin heräsi vuosisataisesta unestaan

uuteen elämään, terveempään ja voimakkaampaan kuin konsaan ennen.

Monta tihutyötä oli tehty pyhän kirkon varjossa. Sen suojassa olivat

Tanskan kuninkaat punoneet juoniaan Ruotsin valtakuntaa vastaan, kuten

sadun lohikäärme nousi matelemaan yli maan nielläkseen kauniin

kuninkaantyttären. Hänet pelasti pyhä Yrjänäritari, joka ratsasti

taisteluun lohikäärmettä vastaan ja voitti sen. Isänmaallamme on

silläkin ollut pyhät Yrjänänsä niissä ritarismiehissä, jotka Ruotsin

kansan kera nousivat vastarintaan tuhon hämäriä hirviöitä vastaan,

taistelivat miehuulliset taistelunsa ja voittivat.

Sentähden antoi Sten Sture, hän, joka kantoi kolmea lumpeenlehteä

vaakunakilvessään, hyvällä syyllä pystyttää kallisarvoisen pyhän

Yrjänän kuvan Tukholman Suurkirkon pääalttarin eteen. Paremmin ei olisi

voitu kuvata sitä taistelua, jota hänen aikanaan ja koko unioniaikana

taisteltiin. Mutta lohikäärme kohotti päänsä yhä uudelleen. Kukaan

Sture-suvusta ei saanut sitä surmatuksi. Silloin saapui hän,

pakolainen vieraalta maalta, kävi uudelleen taisteluun Ruotsin

talonpoikaisjoukkojen kera ja palasi kotiin voittajana kerta kaikkiaan.

Tämä isku se antoi maallemme oikeuden elämiseen ja hengittämiseen,

kysymättä lupaa vieraalta kuninkaalta, nyt oli vapaudesta tullut tosi

Ruotsin miehille.

Mutta vielä oli lohikäärmeen yksi kynsi kiinni neitseen uumavyössä.

Tämäkin kynsi oli hakattava poikki, ja tätä työtä kuningas Kustaa ja

hänen miehensä jatkoivat, sittenkuin vapautussota oli päättynyt ja

kuningas polvillaan kiittänyt Jumalaa voitosta samalla pääalttarilla,

missä pyhän Yrjänän kuva seisoi.

Kustaa Vaasan rukous kuninkaana Tukholman Suurkirkon alttarin edessä

oli ensimäinen vasaranisku ketjurenkaaseen, josta valmiiksi taottuna

tuli aivan uusia aika. Seuraavat iskut putosivat tiheään peräkkäin.

Kaikkien tarkotuksena oli reväistä lohikäärmeen kynsi pois neitseen

uumenista, musertaa piispojen pyhä kirkko. Kun tämä oli suoritettu,

silloin oli paavilainen kirkko murskana, silloin ei enää näkynyt vanhan

lohikäärmeen jälkeäkään, silloin virtasi uusi ja terveempi veri

pelastetun neitseen suonissa ja purppuroi hänen poskensa, hänen

istuessaan kalliopohjallaan heleänsinisessä viitassaan ja

kullankeltaisin kutrein ja silmäillessään taivasta kohden.

Kuninkaan rinnalla seisoi kaksi miestä, joiden nimet ennen muita ovat

säilyneet jälkimaailmalle pontevina, voimakkaina ja lämpiminä

taistelijoina tämän uuden asiainjärjestyksen puolesta. He olivat

kuninkaan kansleri Lauri Antinpoika ja Tukholman kaupungin sihteeri

Olavi Pietarinpoika. He ovat mestarisällejä sen alasimen ääressä, jolla

uuden ajan ensimäinen rengas taottiin. He seisoivat juuri uuden ajan

aamunkoitteessa, ja kaukaa katsoen näyttävät he ikäänkuin muuttuvan

jättiläismuotoisiksi, murtaakseen tunturimuurit ja päästääkseen

ihmishengen virtaamaan vapaana kaikkialla Jumalan kauniissa maailmassa.

Kaunis on metsäpurokin, joka liristen rientää eteenpäin korkeain

honkien välitse, kaunis on virtakin, joka tyyntyneillä aalloillaan

kostuttaa hymyileviä niittyjä ja viljavia peltoja, mutta enemmän

sentään epäilemättä kiinnittää katsojaa vuorenhalkeama, jossa metsän

leikkivä lapsi, kasvettuaan voimakkaimmilleen, murtautuu esiin ja

pursuten ja vaahdoten syöksee alas jyrkänteeltä. Tällaisen murrosajan

muodostavat Kustaa I:sen hallituksen ensi vuodet. Uudet aallot

paiskautuvat vanhaa kallioseinää vastaan, ja tämä rakoutuu

vastustamattoman ylivoiman edessä, ja uusi aika murtautuu lävitse.

Keskellä näitä myrskyisiä ja melskeisiä aikoja sattui tapaus, jota

tässä alempana koetamme kuvata.

Enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä kuin Ruotsin äskenvalittu kuningas

juhlallisesti saapui pääkaupunkiinsa ja meni Suurkirkkoon ja polvistui

rukoilemaan pääalttarin eteen.

On sunnuntai. Saarnastuolissa, joka ulkonäöltään on kuin mikäkin kori,

seisoo saarnaaja, ja kirkko on kuulijoita täynnä. Saarna lähenee

loppuaan. Elävällä voimalla ja ytimekkäällä kaunopuheisuudella on

saarnaaja selittänyt ja tulkinnut päivän tekstiä. Kuulijain katseet

aivan kuin riippuvat kiinni hänen huulillaan. Kirkossa on aivan

hiljaista, kukaan ei tahdo menettää loppusanoista tavuakaan.

Muutaman pilarin takana seisoo kaksi mustaveljeskunnan munkkia. Heillä

on huppukauluksensa vedettynä pään yli ja he seisovat liikkumattomina

kuin kuvapatsaat, mutta heidän silmänsä palavat, -- innostuksesta vaiko

vastakkaisista tunteista, ei ollut helppo ratkaista, eikä kukaan

kiinnittänytkään heihin huomiota, sillä kaikkien ajatukset olivat

kiintyneet saarnaan. Sentähden olivat molemmat munkit voineet

vähitellen siirtyä kirkon ovelta kuoria kohden, johon saarnastuoli oli

pystytetty, ja sinne he olivat pysähtyneet ja, kuten näytti, olivat

kokonaan kiintyneet saarnaajan sanoihin hekin. Mutta yhtä huomaamatta

kuin he olivat hiipineet perille, yhtä huomaamatta alkoi toinen

munkeista hivuttautua syrjään, kunnes hän seisoi palavin silmin

tuijottaen kautta kirkon, muiden kuulijain kera kasvotusten.

Pilari oli kuitenkin heidän ja kuulijakunnan välillä, jotta alhaalta

kirkosta saattoi ainoastaan silloin tällöin nähdä munkin pään pistävän

esiin pilarinkulman takaa, mutta pian jälleen nopeasti katoavan. Munkki

ei kuitenkaan ollut monta kertaa pistänyt päätään näkösälle ja antanut

katseensa liukua joukon ylitse, ennenkuin hän käänsi päänsä naapuriinsa

ja kuiskasi: "Olen löytänyt tytön!"

Puhuteltu teki huomaamattoman liikkeen syrjäänpäin, saadakseen hänkin

näkyviin sen, joka oli löydetty, ja ensimäinen lisäsi selittäen:

"Kuorista lukien kolmannen pilarin luona, vanhan naisen rinnalla!"

"Heureka!" [kreikkalainen sana, joka merkitsee: "Olen löytänyt"]

kuiskasi puhuteltu vastaan. Nyt temmattiin kirkon ovet auki, ja sisään

syöksähti hurja, ulvova lauma, työntäen syrjään kaikki, jotka seisoivat

tiellä. Ne olivat valittu joukko Tukholman hylkyväkeä, sillä sellainen

oli silloin olemassa kuten meidänkin päivinämme. Etupäässä kulkivat

rohkeimmat, heiluttaen päidensä ylitse vahvoja ryhmysauvoja ja syytäen

hirveimpiä kirouksia. Saarnaaja lopetti saarnansa esityksellä, kuinka

totinen vapaus on siinä, että ilman ihmispelkoa teemme mitä Jumala

käskee, ja niinkuin siihen aikaan oli tavallista sovittaa puheensa

julkisen elämän tapauksiin, mainitsi hän Lutherin ja paavin sekä

huomautti miten viimeksi mainitun puoluelaiset syyttivät edellistä,

ikäänkuin hän olisi saarnannut vapaudesta vetääkseen kansaa luoksensa.

Mutta olisi yhtä väärin syyttää Lutheria niistä väkivallan teoista,

joita oli seurannut hänen vapauden saarnoistaan, kuin olisi väärin

syyttää seppää niistä haavoista, joihin hänen takomaansa miekkaa

väkivaltaisesti käytettiin. Oli käsitettävä, mitä vapaus on. Ken ei

tahtonut totella mitään esivaltaa, vaan tahtoi, että kaikkien olisi

oltava yhtä hyviä, ettei mitään eroa olisi oleva köyhän ja rikkaan,

oppimattoman ja oppineen välillä, hän ymmärsi vapautta väärin. Totinen

vapaus synnytti järjestystä, väärä epäjärjestystä. Mutta todella vapaa

mies on inhimillisen järjestyksen alainen Herran tähden.

Tämä saarna merkitsi sitä enemmän, kun juuri tähän aikaan vallitsi mitä

arveluttavin epäjärjestys Tukholmassa. Juuri sen vapauden, jota Luther

ja hänen oppilaansa saarnasivat ja joka on kristinopin olemus, juuri

tämän vapauden käsittäen väärin olivat muutamat uskonkiihkoiset miehet

Saksassa alkaneet saarnata kaiken esivallan poistamista, ei ainoastaan

maallisen ja hengellisen, vaan jossakin määrin itse raamatunkin.

"Kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi", oli heidän

tunnussanansa, ja sillä he tahtoivat tehdä uskottavaksi, että raamatun

sanakin voi sitoa, pakottaa ja tehdä vapaan hengen epävapaaksi. Ihmisen

sieluun kirjottaa Jumala hamasta ijankaikkisuudesta raamattunsa, ja

tämä on ainoa pyhä raamattu, arvelivat he. Sentähden saattoi ken

tahansa, joka tunsi Herran hengen kehotusta, nousta tulkitsemaan Herran

sanaa, välittämättä siitä, mitä vanha raamattu sisälsi. Se oli, kuten

näemme, raamatun kääntämistä omaan mielenmukaiseen sävyyn, ja kääntäjät

olivat kaikenlaista väkeä, räätäleitä ja suutareita ja ketä muita

tahansa, jotka kuvittelivat olevansa Jumalan hengen elähyttämiä.

Heidän vapaudenkäsityksensä mukaan oli väärin kastaa lapsia, koskeivät

he voineet vapaasti määrätä itsestään, ja sentähden kastettiin

uudestaan jokainen, joka liittyi heihin, ja siitä saivat he nimen:

uudestakastajat.

Kesällä tänä vuonna (1524) oli joukko näitä uudestakastajia tullut

Tukholmaan, ja heidän etunenässään oli turkkuri Melchior Rink ja

kauppasaksa Bernhard Knipperdollink. Kuningas oleskeli valtakunnan

eteläosassa, vartoen pääsyä Malmöhön, jossa hänen piti tavata Tanskan

kuningasta Fredrikiä, ja hänen poissaolonsa edisti suuressa määrin

vieraiden haaveksijain hommia. He majailivat etupäässä Norrmalmissa.

Pyhän Yrjänän kappelin, tai nykyisen Johanneksen kirkon, ottivat he

kokonaan omaan haltuunsa, eikä kestänyt monta viikkoa, ennenkuin heillä

oli alempi ja tietämättömämpi rahvas käsissään. Mitään vakuuttavaa

todistelua ei luonnollisesti voinut tulla heidän saarnoissaan

kysymykseen, kun saarnaajat olivat pelkkiä oppimattomia miehiä, mutta

mikä sanoihin nähden puuttui, se korvattiin huudolla ja kiihkeillä

eleillä. Heidän esiintymisensä vaikutti melkein samaan tapaan kuin

tanssitauti tai saarnatauti meidän päivinämme.

Juuri näitä uudestakastajia syöksähti nyt joukko Suurkirkkoon.

Saarnaaja siellä ei ollut kukaan muu kuin Tukholman kaupunginkirjuri,

mestari Olavi Pietarinpoika, toinen Ruotsin kirkon reformaattoreista.

Ei ollut lainkaan tavatonta, että hänen saarnansa keskeytettiin. Oli

tapahtunut useammin kuin kerran, että oli käyty suorastaan hänen

kimppuunsa, hänen seistessään korissaan Jumalan sana huulillaan, ja hän

oli hädin tuskin päässyt alas saarnastuolistaan. Mutta kukaan ei ollut

nähnyt hänen kalpenevan; päinvastoin säteilivät sellaisina hetkinä

hänen silmänsä kirkkaammin ja hänen äänensä leimautteli sanoja

ylevämmällä majesteetillisuudella. Epäilemättä oli monta kääntänyt

voimakkaan miehen oppiin juuri se teho, jolla aina vaikuttaa oman

henkensä tarjoominen vapaaehtoiseksi uhriksi, julkisesti lausutun

tunnustuksen vahvistuksena. Sellaisina hetkinä valaisi mestari Olavin

vakavia kasvoja säde marttyyrien sädekehästä.

Nytkään ei liikahtanut ainoakaan piirre näissä kasvoissa, kun raaka

joukko syöksähti sisään; ja ensimäisten jouduttua saarnastuoliin

juurelle, juuri hänen lausuessaan loppusanat: "Kas, sellaista vapautta

ovat Kristus ja Paavali opettaneet!" kuultiin kähisevän, rämäjävän

äänen joukosta huutavan:

"Sen valehtelet, mestari Olavi, kuin mikäkin viekas veitikka!"

Oli kuin sulku olisi nostettu pois uhkaavan kosken tieltä. Kaikki

alkoivat huutaa kilvan toistensa keralla: "Alas, ilkeä veitikka!" --

"Ulos, väärä opettaja!" -- "Hän saastuttaa herrantemppelin!" -- "Ulos

hän kaikkine pakanallisina koruineen!" -- Niin kajahteli sadoista

suista, ja hurjat, mielettömät katseet kääntyivät saarnaajasta

pyhäinkuviin, jotka koristivat alttareita ja seiniä.

Mutta saarnastuolissa oleva vahva mies, joka tiesi hyvin, että sanakin

vastaukseksi, sanakin kiihottuneen joukon tyynnytykseksi olisi

ollut vain öljyä tuleen ja antanut aiheen ilmitaisteluun ja

verenvuodatukseen, kumartui paikoillaan rukoilemaan, ja niin suuri oli

hänen valtansa kuulijoihinsa, että hekin kukin kohdaltaan kumartuivat

hiljaiseen rukoukseen.

Melu taukosi hetkeksi. Pyhyyden häväisijät, joista suurin osa oli

puolijuopuneita, silmäilivät aikalailla kummissaan ympärilleen. Heistä

näytti olevan aivan käsittämätöntä, ettei saarnaaja eivätkä kuulijat

antaneet itseään häiritä.

Silloin kuului Olavin mahtava ääni, hillityn juhlallisena lukevan

Herranrukousta, ja kirkko kävi yhä hiljaisemmaksi, ja karttumiehet

näyttivät yhä enemmän hämmästyvän. Mutta äkkiä alkoi rämäjävä ääni

huutaa jälleen:

"Mitä, veljet, sallimmeko hänen näin häväistä Jumalaa ja vapautta! Eikö

meitä kaikkia elähytä Jumalan henki, eikö ken hyvänsä meistä voi nousta

saarnastuoliin ja saarnata, jotta kivetkin itkevät? Ylös, Gideonin

miehet ... karkottakaa tiehensä eksyttäjä!" Hänen vielä puhuessaan,

lennähti muuan kivi saarnastuoliin. Se kulki vain sormenleveyden ohi

mestari Olavin pään ja sattui Jumalan äidin kuvaan, joka oli pystytetty

aivan saarnastuolin taakse. Kuva rämähti, ja hirveästi romahtaen putosi

vasen käsivarsi Jesuslapsineen lattialle. Kuulijakunta istui aivan kuin

pelon ja kauhun lamaannuttamana. Kukaan ei ryhtynyt mihinkään. Monen

vakavan porvarin mielessä heräsi kyllä ajatus vastustaa väkivaltaa

väkivallalla, ja olisipa vain sanakaan siihen suuntaan päässyt mestari

Olavin huulilta, olisi kirkossa noussut hirveä ottelu.

Mutta mestari Olavi kuuli kylläkin selvästi huudoista pyhäinkuvia

vastaan, etteivät nämä olleet hänen tavallisia vihollisiaan,

paavilaisia, jotka nousivat häntä vastaan, ja ensi hämmästyksessään ei

hän voinut katsoa asiaa muuksi kuin surulliseksi erehdykseksi. Niin hän

kuin Suurkirkon kirkkoherrakin, joka myös oli luterilainen, olivat

yleensä olleet neuvottomia uudestakastajain esiintymiseen nähden. He

olivat kuulleet näiden saarnoja ja koettaneet ankarasti keskenään

selvittää heidän oppejaan, joiden uudestakastajat itse väittivät olevan

luonnollinen hedelmä siitä vapaudesta, jota Luther opetti. Tämä

vapaudenoppi oli heidät eksyttänyt. Vasta viime päivinä oli Olavi

enemmän mielijohteesta kuin selvästi ajatelluista järkisyistä, tullut

siihen vakuutukseen, jota hän tämänpäiväisessä saarnassaan oli

koettanut esittää. Kuitenkaan ei uudestakastajain taholta oltu vielä

koskaan ryhdytty vainoon lutherilaisia pappeja kohtaan. Olaville oli

sentään selvää, että samana hetkenä kuin hän järjestyksen nimessä

nousisi heidän oppiaan vastaan, olisi sota julistettu hänen ja heidän

välillään. Mutta sitä hän ei ollut vielä tehnyt, ja saarnasta, jonka

hän äsken oli lopettanut, olivat uudestakastajat kuulleet ainoastaan

loppusanat.

Rukouksensa lopetettuaan nähtiin hänen ojentavan yhteenpuristetut

kätensä korkeutta kohden, ja hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin hän

keskellä kivittämisen uhkaa olisi tahtonut huutaa Herralta armoa ja

voimaa osottaakseen kuinka voimattomia nämä hyökkäykset olivat, kun ne

suunnattiin Jumalan ikuisten totuuksien julistajia vastaan. Niin

käsittivät hänen rukouksensa kaikki, ja heitä ihastutti tämä miltei

ylimaailmallinen tyyneys. Hänen kalpeain, pontevain kasvojensa

näkeminen keskellä myrskyä oli paras saarna, uskontunnustuksen

halleluja!

Hän laskeutui saarnastuolista.

Nyt oli hurjin taistelu alkava. Joukko väkeviä porvareita tunkeutui

pilarin luo suojellakseen saarnaajaansa, ja rähisevä joukko ulvoi kuin

vapaiksi päässeet metsänpedot, ojentaen kartuilla asestetut kätensä

pystyyn.

Naisten keskuudesta kuului kauhunhuuto, heidän rientäessään ulos

kirkosta mitä nopeimmin voivat. Ainoastaan kolmannen pilarin luona

kuorista lukien oli vielä kaksi jälellä. Toinen oli iäkkäämpi nainen,

jonka kasvojen piirteet, tumman päähineen reunustamina, puhuivat

lempeästä ja alistuvaisesta mielestä. Hän piti käsiään ristissä, mutta

hänen huulensa vapisivat ja hänen rukoillessaan hiipi kyynel hänen

ryppyisiä poskiaan pitkin. Hänen rinnallaan polvistui nuori tyttö.

Hänenkin kasvonsa olivat kalpeat, ja kiihkein levottomuus leimahteli

hänen tummansinisistä silmistään. Hänen piirteensä olivat hienot,

kuitenkin enemmän tarmokkaat kuin pehmeät. Katsettaan kääntämättä

tuijotti hän saarnastuolia kohden, josta Olavi juuri oli lähtenyt, ja

yhteentunkeutuneeseen miesryhmään sen ympärillä. Katsojasta näytti

siltä kuin hän joka hetki olisi ollut valmis rientämään uhatulle avuksi

ja suojaksi. Nämä molemmat naiset ne juuri olivat niin suuressa määrin

herättäneet munkkien huomiota.

Nämä seisoivat yhä vielä pilarinsa luona. He olivat vain

väistelehtäneet sen ympäri sitä mukaa kuin joukko ryntäsi eteenpäin,

niin että he tämän näkemättä nyt olivat pilarin vastakkaisella

puolella.

"Nyt on hetki käsissä", kuiskasi se, joka ensin oli huomannut molemmat

naiset, "enkä epäile, että onnistun tehtävissäni."

"Pax vobiscum!" [Rauha olkoon teille!] vastasi toinen. "On jo hyvä

aika".

"Tapaan teidät sitte isämme luona!"

"Isä arkkipiispan luona, kuten puhuttu on!"

Ja molemmat munkit erosivat. Viimeksi puhunut hiipi pitkin pilarin

vartta ulos kirkosta. Toinen meni nopein askelin vastakkaiseen

suuntaan, kuitenkin kiihkeästi vilkuen sivulleen, huomasiko häntä

kukaan saarnastuolin luota. Tämä oli kuitenkin tarpeetonta pelkoa.

Sillä kirkon perällä oli kylliksi muuta tehtävää. Kirkossa tosin oli

vielä monia, niin naisia kuin miehiäkin, jotka eivät voineet lähteä

paikoiltaan, ennenkuin näkivät, kuinka alkaneet tapahtumat

päättyisivät. Nämäkin olivat niin kiintyneet näkemäänsä, etteivät

huomanneet munkkia.

Hän oli pian aivan nuoren tytön rinnalla. Mutta täälläkin oli hän

valinnut paikkansa pilarin takana, ja sattuman oikusta se, jota hän

etsi, oli aivan pilarin vieressä vanhan naisen keralla.

"Älkää peljätkö", sanoi hän puoliääneen, mutta vakuuttavaan ja

isälliseen sävyyn, "älkää peljätkö, hurskas neiti, tällä kertaa ei

mitään pahaa ole tapahtuva mestari Olarille!"

Tyttö hypähti munkin sanat kuullessaan, kuten pelästynyt naarashirvi.

Hän kiinnitti katseensa puhujaan, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, kuka

hän oli. Mutta munkki vastasi hänen lausumattomaan kysymykseensä

lempeällä hymyllä.

"Ettekö tunne pater Robertia?" sanoi hän, ja nähtyään että tyttö tunsi

hänet, lisäsi hän: "Minulla on sanottavana teille sananen, neitsyt

Kristina, sananen, josta varmaankin olette minulle kiitollinen!"

Omituinen hymy, joka sentään aivan heti katosi, väreili neitosen

huulilla hänen katsoessaan eteensä maahan.

"Se koskee mestari Olavia!" jatkoi munkki.

Tyttö näytti tulevan tarkkaavaisemmaksi, mutta vieläkään ei hän

virkkanut mitään.

"Se koskee hänen tulevaisuuttaan!" sanoi munkki edelleen. "Olen hänen

ystävänsä hänen isänsä tähden. Tiedätte sen hyvin, ja vannon sen

Jumalan pyhän veren nimessä, että tahdon toimia ainoastaan hänen

onnekseen. Tahdotteko auttaa minua, neitsyt Kristina?"

"Minä!" huudahti tyttö aivan hämmennyksissään.

"Niin, te voitte tehdä sen." Hän vaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa

näytti tunkeutuvan tytön sielun syvyyteen, ja sitte lisäsi hän:

"Tahdotte kai tekin!"

"Ja mitä haluatte sitte minulta?"

"Teidän on taivutettava mestari Olavi saapumaan tänään

Harmaamunkkiluostariin".

"Harmaamunkkiluostariin?"

"Niin, kolmen aikaan iltapäivällä odottavat häntä siellä hyvät ystävät,

jotka ovat päättäneet tehdä kaikkensa hänen hyväkseen ... sanokaa

minulle, neitsyt, että suostutte pyyntööni ... tahdotte kysyä, miksi en

puhuttele häntä itseään. Olen tehnyt sen, mutta hän on evännyt, hän ei

luota lainkaan sanoihini! Teihin hän luottaa, teidän pyyntöönne ei hän

voi olla suostumatta, ja te tunnette minut..."

Kaikki tämä sanottiin sangen nopeaan, ja nuorella tytöllä, jonka mieli

aivan luonnollisesti oli kiintynyt asiaan, joka mitä lähimmin kävi

yhteen sen kanssa, mistä munkki puhui, ei tällä hetkellä ollut mitään

väitettävää vastaan. Vaara, joka uhkasi miestä, kenen pelastuksesta ja

tulevasta onnesta munkki oli puhunut varmuudella ja luottamuksella,

ikäänkuin lainaten parhaan ystävän katseen ja äänen, sai aikaan, että

tyttö suostui hänen pyyntöönsä, sitä lähemmin miettimättä.

Hirveä rähinä perällä saarnastuolin luona ikäänkuin vahvisti hänen

lupauksensa. Keppien kiihkeät iskut kalahtelivat siellä vastatusten,

kuuluen ympäri kirkkoa, ja karhea ääni, joka ensiksi oli kohonnut

saarnan aikana, kuului huutavan kaikkien muiden ylitse: "Nyt on hetkesi

lyönyt, koira ... viipyy viikomman, ennenkuin jälleen nouset pyttyysi."

Enempää ei tyttö kuullut. Saarnastuolin luota hajaantuivat taistelijat

ympäri kirkkoa. Kaikki tyyni muuttui hirvittäväksi varjonäytelmäksi.

Munkki, vanha nainen, mestari Olavi, kaikki hämmentyi ainoaksi

sekamelskaksi. Tyttö pyörtyi ja vaipui lattialle pilarin juurelle.

Mutta temppeliä kaiuttivat valloilleen päässeet taistelun henget.

Kaikki, jotka voivat paeta, väistyivät tieltä. Vanhaan naiseen tarttui

pari väkevää kättä, jotka veivät, hän ei tiennyt kuinka, hänet

ryntäävän joukon jaloista pois. Hänen pelastajansa oli kummallinen mies

näöltään. Hän oli tullut kirkkoon uudestakastajain kera, ja hän oli

seurannut heidän mukanaan saarnastuolin luo, mutta siellä oli hän

pysähtynyt ja pikemmin vajonnut katselemaan pelotonta saarnaajaa kuin

tämän sanojen tajuamisesta joutunut toimettomaksi. Hartauden valtaamana

ei hän kuitenkaan näyttänyt olevan. Silmä oli kyllä kiinnitetty mestari

Olaviin, mutta katse oli ilmeetön, ja suu vetääntyi miltei hymyyn.

Toisten syöksyessä eteenpäin seisoi hän vielä paikoillaan. Vasta

kuultuaan johtajan huudon hypähti hän pystyyn ja tahtoi lähteä

matkaansa. Mutta samalla oli hän tullut silmänneeksi siihen suuntaan,

missä molemmat naiset, jotka olivat joutuneet munkkien huomion

esineeksi, olivat, ja hänen katseensa pysähtyi nuoreen tyttöön. Nyt ei

se enää ollut ilmeetön. Nyt syttyi siinä liekki, niin lämmin ja kirkas,

että se levitti hohteensa pöhönaamalle kauttaaltaan. Niin kaunis oli

tämä katse, että takkuinen harmaasuortuvainen tukka ja hoitamaton parta

sen loisteessa ikäänkuin häipyivät näkymättömiin.

Mahtoiko juomarin aivoissa herätä eloon joku aikoja sitten himmennyt

lapsuudenkuva tai olisiko niihin eksynyt jotakin mestari Olavin

sanoista ja, yhtyneenä näiden kauniiden, neitseellisten kasvojen

näkemiseen, sytyttänyt valon säkenen jostakin paremmasta, joka oli

tuleva? Itse ei hän varmaankaan tehnyt siitä selkoa itselleen. Hän

heräsi todellisuuteen siitä, että karttumiehistä joku löi häntä olalle,

jälleen näyttäytyi tylsä hymy ja ilmeetön katse. Kuitenkaan ei hän

ottanut osaa meteliin saarnan jälkeen eikä hyökkäykseen mestari Olavin

kimppuun. Mutta kun rauhanhäiritsijäin hyökyaalto kääntyi ulospäin, oli

hän ensimäisten joukossa, ja taas tuli hänen katseensa etsineeksi

molempia naisia pilarin luona.

Nuoret kasvot olivat kadonneet, mutta vanha seisoi jälellä, vavisten ja

kuolonkalpeana. Ja päihtynyt mies oli tuossa tuokiossa hänen sivullaan

ja vei hänet miltei kantamalla ulos kirkosta. Mutta siellä jätti hän

hänet ja riensi takaisin kirkkoon, mistä kuului huutoja, että oli

käytävä käsiksi ja heitettävä ulos "epäjumalankuvat", joilla

tarkotettiin kaikkia kuvia ja maalauksia ynnä muita kirkonkoristuksia.

Kun vanha nainen oli onnellisesti joutunut kirkkomäelle oven edustalle

ja kun hän katseli ympärilleen, oli hän yksin. Pakenevia miehiä ja

naisia syöksyi hänen ohitsensa. Hänen ensi ajatuksensa oli Kristina ja

hän huusi ohitse rientäville, kysellen häntä. Mutta kukaan ei häntä

kuullut, ja jos joku kuulikin, ei kukaan tiennyt kadonneesta mitään.

Jokin esine joka heitettiin ulos kirkosta, sattui niin kovasti hänen

kupeeseensa, että hän kaatui kumoon. Kuitenkin kuuli hän selvään,

kuinka luja ääni kirkon sisäpuolella huusi:

"Lakatkaa, ystävät, vapauden nimessä! Tänään ei ole sopiva aika

työllemme, mutta huomenna ... huomenna tulemme toimeen tuhatlukuisina

ja puhdistamme temppelistä kaikki epäjumalan kuvat. Tulkaa nyt mukana

kappeliin, siellä on jumalanmies Melchior Rink meille sanova, kuinka

meidän on käytävä käsiksi työhön ja vietävä se hyvään loppuun."

"Knipperdollink, Knipperdollink!" huusi hurja joukko. "Tulemme mukanasi

kappeliin, Melchiorin ja sitte mestari Reinhardtin luo!"

Ja raivoava joukko virtasi ulos kirkosta, tunkeillen ovessa, rähisten

ja elämöiden. Vanhus kuuli ja näki kaiken siihen missä makasi, mutta ei

kyennyt liikahtamaan paikaltaan.

Kun lopulta kaikki oli hiljaa ja hän katseli ympärilleen, olivat

kirkonovet suljetut. Hän nousi hiljaa pystyyn. Hänen vierellään makasi

pyhän neitsyen irtikolhaistu käsivarsi Kristuslapsen keralla.

Nainen risti itsensä ja nilkutti hiljalleen kotiaan kohden.

2.