Politillinen vapaudettomuus ja sosiaalinen intohimo luonnollisina
seurauksina luonnontilan hylkäämisestä, ne olivat Discours sur
l'inégalitén mukaan silloisille oloille määrääviä. Rousseaun
pessimismi on siinä ylimmillään. Myöhemmissä kirjoituksissaan
käsittelee hän kysymystä enemmän positiiviselta kannalta. Niinkuin
olemme nähneet, kulkee hän abstraktsioonin kautta, mutta hyvin
varovasti, ulkopuolelle olevaisia historiallisia oloja. Hän
alkaa yhä enemmän pitää aatetta luonnontilasta ja alkuperäisestä
sopimuksesta kehityksen raittiuden mittana, vaan ei historiallisten
tosiasiain ilmituojana. Joka tapauksessa rajoitti hän itseään
panemalla näille aatteille perustaksi monissa kohdin terveen
kehityksen mahdollisuuden. Että hän käytti mainittuja aatteita,
johtuu osaksi siitä, että niitä keskiajasta saakka oli käytetty
n.k. luonnonoikeudessa, osaksi siitä, että ne näyttivät tekevän
mahdollisiksi sen selvyyden, jota hän aikansa kanssa piti niin
suuressa arvossa, ja vihdoin siitä, että abstraktsiooni synnytti
ihanteellisuuden, jonka kautta silloisen politillisen ja sosiaalisen
tilan puutteet kuvastuivat kirkkaimmassa valossa. Hän käytti niitä
etenkin tehdäkseen "luonnon" ja yhteiskunnan vastakohdan niin
selväksi kuin mahdollista. Tältä kannalta katsoen on Contrat social
vallankumouksellinen kirjoitus. Mutta niin vallankumouksellinen
kuin Rousseau on periaatteissaan ja ihanteissaan, niin varovainen
hän on sovittaessaan niitä yksityistapauksiin -- sen perusajatuksen
nojalla, että yhteiskuntamuodon ja sivistyksen aina tulee vastata
todellisia olevia oloja. Turgot, ainoa ranskalainen valtiomies,
joka ennen vallankumousta todella koetti panna parannuksia toimeen
uusien aatteiden hengessä, ihaili suuresti Contrat socialia, etenkin
kun siinä kansan yliherruus selitetään riippumattomaksi. Mutta hän
arveli, ettei Rousseau ollut mennyt tarpeeksi pitkälle, vaikka
hän olikin lähtenyt kulkemaan ainoata tietä, joka saattoi viedä
suurempaan yhtäläisyyteen, oikeuteen ja onneen.
Ei tarvitse ajatella, että yhteiskunnallinen sopimus olisi tehty
täysin tajutusti, eivät sitä ainakaan ole tajunneet ne, jotka ovat
olleet ensimmäisiä kansalaisia yhteiskunnassa. Se, joka asettuu
valtion alueelle, sitoutuu itsekseen samalla tottelemaan lakia, ja
samoin voi hallitus, kun ei kansa pane vastaan jotain hanketta,
täydellä syyllä pitää yleistä äänettömyyttä suostumuksena. (Contr.
soc. II, 1; IV, 2). Mutta sittenkin tuntuu kovin mekaaniselta
ajatus, että luonnontilassa erillään olevien yksilöjen välillä olisi
olemassa jokin sopimus. Sitäkin enemmän, kun Rousseau panee paljon
arvoa yleisen kansantahdon yhteydelle. Yksityisten, tahtojen tulisi
sulaa yhteen yhteiseksi tahdoksi: on erotus _volonté générale'n_ ja
_volonté de tous'in_ välillä. Mutta kuinka tämä yleistahto syntyy?
Tähän vaikeaan kysymykseen ei saada vastausta sopimuskäsitteen
kautta. Tässä yleistahdossa on yleensä jotain mystillistä; sen
tulee ilmaista koko kansan sisäisimmän ikävöimisen, joka tarkoittaa
yhteisiä etuja, sitä, mikä voi turvata ja edistää, kansan
menestymistä kokonaisuudessaan ja yksityistapauksissa sukupolvien
vaihdellessa. Se vastaa yksityisen ihmisen amour de soi'ta. Tämä
yleistahto on hallitseva. Siitä riippuminen ei ole yksityiselle
epävapautta, kun hänen oma tahtonsa ja oma etunsa käsittyy siihen.
Osallisuutensa kautta siihen on jokainen yksityinen membre du
souverain (hallitusjäsen), samalla kun hän tottelemalla sen asettamia
vaatimuksia on katsottava alamaiseksi. Kaikesta mystisyydestä
huolimatta on kuitenkin Rousseaun suuri ansio, että hän on viitannut
takaisinpäin kansanelämän ainaiseen lähteeseen, kansan omaan
itsensä-ylläpitämisen vaistoon aikana, jolloin politillinen elämä
oli kangistunut ulkonaisiin, vanhettuneisiin muotoihin. Hän teroitti
sen kautta aikalaistensa mieliin, että kuinka paljon hajaannusta
synnytettiinkin hurjan konservatismin tai skeptillisen kritiikin
kautta, niin ei saanut eikä voinut järkyttää kansan sisintä elämää.
Samoinkuin aikaisemmat luonnonoikeuden opettajat (etenkin Bodin
ja Althusius) teki hän erotuksen valtiomuodon ja hallitusmuodon
välillä'. Valtiomuotoja on vaan yksi, koska yliherruuden aina tulee
olla kansalla, joka ei koskaan kuole, mutta hallitusmuodot saattavat
vaihdella. Kenen hallussa valta kulloinkin on, riippuu kansan
luonteesta, kehityskannasta ja ulkonaisista olosuhteista. Suuret
lainsäätäjät, niinkuin Lykurgos ja Muhamed, ovat miehiä, jotka neron
kaukonäköisyyden kautta ovat käsittäneet, mitkä laitokset paraiten
säilyttävät ja kehittävät kansan elämää. Ne ovat kansantahdon
ilmituojia. Voisi luulla, että demokratia Rousseaun mukaan olisi
paras hallitusmuoto. Mutta hän pitää demokratiaa mahdottomuutena,
koska koko kansa ei aina voi olla koolla. Aristokratia on paras
hallitusmuoto, arvelee hän: tietysti hän hylkää aristokratian,
jos sillä tarkoitetaan, että yliherruuden tulisi olla muutamilla
harvoilla. Toimeen panevan vallan tulee aina pitää huolta siitä,
että se on yhtäpitävä yleistahdon kanssa, jonka ilmituojan sen tulee
olla, kutsumalla kaikki kansalaiset kansankokouksiin. Ainoastaan
kansankokouksissa lausutuista mietteistä voidaan huomata, mihin
suuntaan kansantahto kulkee. Kansa tässä säätää yliherrana lakia
itselleen ollen samalla alamainen. Mutta kansankokous älköön
anastako itselleen toimeenpanevaa valtaa, jonka aina tulee olla
harvojen käsissä.
Ettei tulisi mitään epäsuhtaisuutta yliherran ja toimeenpanevan
vallan välillä, ei valtion tule olla kovin suuren, Tämä on
kuvaavimpia piirteitä Rousseaun valtio-opissa, ja hän palaa siihen
yhä uudestaan. Hänen mielestään on päinvastainen suhde valtiossa
vallitsevan vapauden ja valtion suuruuden välillä. Mitä suurempi
valtio on, sitä voimakkaamman tulee hallitusvallan olla voidakseen
pitää kokonaisuutta koossa, ja sitä useampia kiusauksia syntyy
vallan väärinkäyttämiseen. Pienessä valtiossa pidetään kokonaisuus
koossa tapain ja olojen välittömän vaikutuksen kautta, siinä ei
sen vuoksi ole niin paljon tilaisuutta keskusvallan ja pakottavien
lakien käyttämiseen. (Katso etenkin Contrat soc. III, 1). Mutta ei
ainoastaan vapaus ole suurin pienissä valtioissa. Myös kansallistunto
on siellä voimakkain, joka taas on suurimpien hyveitten lähteenä.
Kansallistunnossa juuri suorastaan elää tuo yleistahto, joka
aikojen kautta ylläpitää kansaa. (Econ, potit.). Yleensä
viihtyvät myötätuntoisuus ja ihmisrakkaus paraiten rajoitetuissa
yhteiskunnissa. Perhe on kuin pieni isänmaa, ainoa luonnollinen
yhteiskunta. (Contrat soc. I, 2. -- Emile V). Elävä yhteistunto
se tekee yhteiskunnan vahvaksi, ja sen vuoksi pienet valtakunnat
ovat verrattain voimakkaampia kuin suuret. Kirjoituksessaan Puolan
valtiomuodosta sanookin Rousseau, että tehtävänä on antaa suuren
valtakunnan valtiomuodolle se lujuus ja voima, jonka pienen
tasavallan valtiomuoto niin helposti saa, ja hän pitää valtioiden
suurenemista ja laajenemista tärkeimpänä lähteenä ihmissuvun
onnettomuuksiin. Puola on pienentyessään vahvistuva -- ja kenties
naapurit tekevät sille sen palveluksen, että pienentävät sitä:
"suurempi onnettomuus siitä tulee niille osille, jotka erotetaan,
mutta etu siitä olisi kansakunnalle kokonaisuudessaan." (Grouv. de
Pol. luku 5.)
Politillisia teoriojaan tehdessä ajattelee Rousseau aina pieniä
valtioita. Sparta, vanhin Rooma ja Geneve ovat hänen esikuvansa.
Koko kansa voi siinä pitää valvonnan alla toimeenpanevaa valtaa, ja
edustus ei siinä ole tarpeellinen. Edustus on Rousseaun mielestä
epäkohta: yliherruutta saattaa yhtä vähän edustaa kuin riistää. Kansa
luopuu tosi teossa vallastaan, kun se on valinnut edustajia, ja
Englannin kansa on vapaa ainoastaan vaalin hetkenä. Joka tapauksessa
tulee edustajia tiheään vaihtaa ja mieluimmin tulee heidän olla
sidottu tarkkoihin määräyksiin. (Contr. soc. III, 15. -- Gouv. de
Pol. luku 7). Kysymys suuren valtakunnan valtiomuodosta on Rousseaun
mielestä lopulta mahdoton ratkaista. Ainoa keino, jonka Rousseau
tuntee vapauden, ja suuruuden yhdistämiseen, niin ettei valtiota
-- niin kuin hän mieluummin tahtoisi -- tarvitse rajoittaa yhdeksi
ainoaksi kaupungiksi, on useiden pienten valtioiden liittokunta.
Hän viittaa tähän keinoon kirjoituksessaan Puolan vakiomuodosta,
ja etenkin on hän tullut ajatelleeksi tätä miettiessään, kuinka
pienet valtiot, joita hän piti niin suuressa arvossa, voisivat pysyä
pystyssä suurten rinnalla. Käsikirjoituksen, jossa hän lähemmin
kehittää tätä ajatusta, uskoi hän eräälle ystävälleen, joka myöhemmin
-- vallankumouksen alkaessa -- aikoi julkaista sen, mutta jätti
sen sikseen, peläten, että "se saattaisi tuottaa vaaroja hänen
isänmaalleen." [26] -- Käytännössä tuli asia myöhemmin ratkaistuksi,
kun Pohjos-Amerikan Yhdysvallat perustettiin. Se kysymys, jonka
ratkaisemisen mahdollisuutta sekä Rousseau että myös Turgot ja
Fredrik Suuri epäilivät, ratkaistiin Aleksanteri Hamiltonin neron
kautta.[27]
Rousseau ei yksistään mieluimmin kuvittele aivan pieniä valtioita,
vaan kuvittelee myös valtiota ilman työnjakoa -- ja ilman sitä
rikkautta ja ylellisyyttä, joka synnyttää työnjaon. Onnellisin
tila on hänen mielestään se, mikä on luonnontilan tympeyden ja
nykyaikaisen sivistyksen levottoman riehunnan välillä. Semmoista
tilaa, jonka hän vielä osaksi tapasi isänmaassaan Sveitsissä,
piti hän ihmiskunnan varsinaisena nuoruutena. Teoksessa Discours
sur l'inégalité kuvasi hän tämän onnellisimman ajan paljon
alkuperäisemmäksi, kuin miksi hän kirjeessään Luksemburgin
marechallille 20 p. Tammik. 1763 kuvaa Sveitsin kansan tilaa. --
Etenkin toivoi hän, ettei ylikulttuuri suurista kaupungeista leviäisi
pieniin, ja että kaupungit eivät yhä kasvaisi maalaisten muuton
kautta. Kaikissa hänen pääteoksissaan on kaupungin ja maaseudun
suhteella suuri merkitys. Häntä suuresti arveluttaa maaseutulaisten
muutto kaupunkeihin, sillä "maaseudun väestö se muodostaa
kansakunnan!" (Emile V). Hän neuvoo korsikalaisia pitämään niin vähän
kaupunkia kuin mahdollista, eikä missään tapauksessa pääkaupunkia.
Maanviljelyksen ja käsityön tulisi olla tärkeimmät elinkeinot;
suurteollisuutta ja kauppaa katsoo hän karsain silmin. Valtion tulee
mieluummin koettaa rajoittaa tarpeitaan kuin lisätä tulojaan, ja
työnjako on rajoitettava vähimpään mahdolliseen, koska se tuottaa
epävapautta. -- Tällä kohdalla on Rousseau jyrkimmässä ristiriidassa
useiden oman aikansa filosoofien ja kansantalouden tutkijain kanssa
(Condillac, La Mettrie, Helvetius, Hume, Adam Smith), jotka -- kukin
omalla tavallaan -- sanovat välttämättömäksi tarpeiden lisääntymistä,
koska sen kautta syntyy vaikuttimia moninaisempaan ja yltyvään
toimintaan.
Rousseauta on usein pidetty nykyisen sosialismin edelläkävijänä.
Oikeutetuksi sen tekee se tapa, jolla hän käsittelee
sivistyskysymystä. Hän puhuu useiden puolesta harvoja vastaan, ja
hän näyttää mitä varjopuolia on optimististen kansantalouden
tutkijain sokeasti ihailemassa työnjaossa. Hän vasta on selvästi
osoittanut, että on olemassa sosiaalinen kysymys. Sitä vastoin ei
hän ole sosialisti siinä merkityksessä, että hän tahtoisi saada
yksityisomaisuuden poistetuksi olemasta tuotannon välikappale. Muuan
kohta Discours sur l'inégalitéssa, jossa on löydetty sosialismia,
kulkee todellisuudessa päinvastaiseen suuntaan. "Ensimmäinen",
sanotaan siinä, "joka aitasi palan maata, ja uskalsi sanoa: tämä on
minun! -- ja tapasi ihmisiä, jotka olivat niin yksinkertaisia, että
he uskoivat häntä, oli yhteiskunnan ensimmäinen perustaja. Kuinka
monta onnettomuutta ja kauheutta olisi ihmiskunnalta säästynyt,
jos joku olisi kiskonut paalut ylös ja täyttänyt haudat ja sanonut
muille: älkää kuulko tätä petturia! Te olette hukassa, jos te
unohdatte, että hedelmät ovat kaikkien, mutta maa ei kenenkään!"
Juuri nämä lauseet osoittavat, ettei Rousseau voi ajatella
yhteiskuntaa yksityisomaisuudetta., Hänen ihanteensa oli yhteiskunta
tasaväkisiä maanomistajia ja käsityöläisiä. Hän on keskiluokan
profeetta, ja sosiaalinen kysymys ei hänelle vielä ole muodostunut
selväpiirteiseksi työväenkysymykseksi, miksi se on tullut 19:llä
vuosisadalla. Hän valmistaa kuitenkin tätä käännettä huomauttamalla
sitä persoonallisuuden ja riippuvaisuuden jakoa, jonka työnjako tuo
mukanaan. Ja hän huomauttaa erityisesti, että valtion velvollisuus
on pienentää erilaisuuksia niin paljon kuin mahdollista, joka voi
tapahtua veroja tasaisesti jakamalla. (Contr. soc. II, 11. -- Econ.
polit.).
Rousseau on luettu Ranskan vallankumouksen henkisiin isiin.
Mutta jo Contrat socialista puhuessa näytettiin, ettei ollut
vähäkään Rousseaun hengen mukaista, kun 1793 luultiin voitavan
muodostaa valtiomuoto hänen kirjastaan. Liian hyvin hän käsitti
luontoa ja todellisuutta pitääkseen moista mahdollisena. Mutta
vieläkin vähemmän Rousseaun hengen mukaista oli, että valtiomuoto
peruutettiin, juuri kun se oli hyväksytty, ja valta luovutettiin
yhteishyvän-valiokunnalle. Sen kauttahan tuli hallitusvalta
yliherruuden sijaan, ja Rousseau olisi sitä pitänyt todistuksena
edustuslaitoksen turmiollisuudesta. Mitä hirmuhallitukseen tulee,
niin Rousseau tuskin tarvitsee puolustusta, vaikka siitä on
edesvastaus asetettu hänen onnettomille hartioilleen. Jos hän
olisi elänyt hirmuhallituksen aikana, olisi hänestä varmaan tullut
yksi sen uhria. Hän on itse (Econ, polit.) pitänyt hallituksen
huonouden osoitteena, että alamaisissa sen vuoksi velvollisuuden
ääni muuttuu kauhun huudoksi. -- Sitä vastoin on Rousseaun oppi
kansan yliherruudesta, kansan itsensäylläpitämisvaistosta, joka
elää hallitusten ja järjestelmäin vaihdellessa, raivannut tietä
vallankumouksen paraimmille puolille, uskolle kansan tulevaisuuteen
ja sen oikeuteen. Jos käsitämme vallankumouksen suureksi innostuksen
purkaukseksi, sen toivon ilmituojaksi, että yhteiskunnan epäkohtia
voidaan lieventää yhteisen työn kautta, niin on Rousseau sen
profeetta. Hän on opettanut ihmisiä olemaan ylpeitä siitä että
ovat kansalaisia, hän on tehnyt kansalaisen nimen kunnianimeksi ja
uudestaan herättänyt eleille kansalaistunnon. Vaikka hän olikin
irroitettu kaikista ahtaista siteistä, piti Rousseau kansallisuuden
ja perheen puolta; ei mikään ollut kauvempana hänestä kuin rajaton
kosmopoliittisuus, vaikka niin monet valtakunnat sulkivatkin ovensa
häneltä. Kun Ranskan kansa innostui sanoista: Allons _enfants
de la patrie!_ Aux armes _citoyens!_ (_Ylös isänmaan lapset!_
Aseihin _kansalaiset!_) -- niin oli se haaveksia Charmettesta
ja Montmorencysta, joka oli tehnyt tämän huudahduksen ja tämän
innostuksen mahdolliseksi. Kodittomasta ajattelijasta, joka niin
suuresti epäili sivistyksen ja yhteiskunnan oikeutta olemassaoloon,
sai uusi politillinen ja kansallinen elämä yhden tärkeimmistä
edelläkävijöistään.