Voidaan huomata heräävä pedagooginen innostus 18:n vuosisadan
viimeisellä puoliskolla, ja se on luonnollisessa yhteydessä sen
uudistushalun kanssa, mikä alkoi näyttäytyä ja jonka tärkein
ilmituoja oli Jean Jacques Rousseau. Hänen harrastuksensa lasten ja
kasvatuksen suhteen on yhteydessä sen kanssa, että hänen mielensä
oli kiintynyt uusiin mahdollisuuksiin, alkavaan, alkuperäiseen.
Voidaan kenties arvella, että se, joka saamaa "luontoon" palaamista,
ei voi panna suurta arvoa kasvatukselle. Rousseaun kasvatusopin
tarkoitusperä onkin ensi sijassa hankkia tilaa välittömälle ja
ehdottomalle itsensäkehittämiselle, turvata luonnollinen oikeus
poistamalla ulkonaisia esteitä ja kaikkea, mikä sitä saattaisi
turmella. Kasvatus ei saata luoda tyhjästä, mutta ainoastaan hankkia
niin hyviä edellytyksiä kuin mahdollista sille, mikä on kätketty
lapsen alkuperäiseen luontoon. Sen vuoksi on kasvatus etusijassa
negatiivinen, etenkin varhaisemmassa lapsuudessa. Ehkäisevä ja
suojeleva puoli kasvatuksesta on Rousseaulle tärkein -- samoinkuin
terveydenhoito oli hänestä tärkein puoli lääketieteestä. Hän
on itse (Lettre à Beaumont) osoittanut, kuinka hänen oppinsa
kasvatuksen "kielteisyydestä" liittyy hänen uskoonsa luonnon
hyvyyteen. Tästä uskosta nimittäin seuraa, että se pahuus tai ne
virheet, jotka ihmisillä todellisuudessa on, varmaankin johtuvat
ulkonaisista vaikutuksista, joiden estämisen siis tulee olla
kasvatuksen varsinaisena tehtävänä. "Negatiiviseksi", sanoo hän,
"kutsun minä kasvatusta, joka koettaa tehdä täydelliseksi tietämisen
välikappaleita, ennenkuin se antaa meille itse tietämisen, joka
valmistaa järjellisyyteen harjoittamalla aistimia. Negatiivisella
kasvatuksella ei tarkoiteta joutilaisuutta, päinvastoin. Se ei tarjoa
hyveitä, mutta ehkäisee paheita: se ei opeta totuutta, mutta se
suojelee harhaluuloista. Se tekee lapsen taitavaksi kaikessa, mikä
saattaa ohjata sitä totuuteen, tekemällä sen kykeneväksi käsittämään
totuutta, ja hyvyyteen, tekemällä sen kykeneväksi rakastamaan
hyvyyttä." -- Voi käsittää, että juuri Emile sai aikaan voimakkaan
yhteentörmäyksen kirkon kanssa. Tämä tunsi, että siihen oli satutettu
kaikkein arimpaan kohtaan, nimittäin ruvettu rajoittamaan sen
vaikutusvaltaa lapsiin. Luonnon hyvyys on ristiriidassa perisynnin
kanssa; negatiivinen kasvatus poistaa varhaisemman uskonnollisen
vaikutuksen ja jos ihmisten tulee kasvatusta ohjata, ei näiden
ihmisten pidä olla pappia. Paimenkirjassaan mainitsee arkkipiispa
nämäkin eri kohdat hyvin loukkaantuneena.
Kaikkein mieluimmin jättäisi Rousseau lapsen omaan huomaansa tai
_luonnon itsensä kasvatettavaksi_, jolla tarkoitetaan elinten
ja kykyjen perättäistä kasvamista ja kypsymistä, ja _ilmiöiden
kasvatettavaksi_, millä taas tarkoitetaan kokemuksia, jotka lapsi
tekee ympäröivän maailman vaikutuksesta. Mutta turmeltuneiden
ja monimutkaisten olosuhteitten vuoksi, joiden alaisena lapsi
sivistystilassa syntyy ja kasvaa, täytyy sen myös tulla ihmisten
kasvatettavaksi, mikä kasvatus -- niinkuin jo on sanottu --
pääasiallisesti kuitenkin on negatiivista luonnetta, koska se muuten
saattaisi ehkäistä ja turmella luonnollista kehitystä.
Tässä nähdään analogia Rousseaun pääkäsitteiden (amour de soi --
suhteellisuudet) ja erityisten kysymysten välillä. Uskonnollisen
kysymyksen alalla vastasi uskonnollinen tunne itsensäpuolustamishalua
(amour de soi), ja uskonnollisuus on ulkonaisten, keinotekoisten
olojen vaikutuksesta esiintynyt dogmina ja jumalanpalveluksena.
Politillissosiaalisen kysymyksen alalla tuli toiselle puolelle
kansan yleistahto, toiselle puolelle todellinen valtiomahti,
nimittäin hallituksen erikoistahto sekä kansankokouksen toimesta
yhteenlasketut yksityistahdot. Pedagoogisen kysymyksen alalla vihdoin
on ensi sijassa pidettävä huolta lapsen luonnonkasvatuksesta, on
ehkäistävä kaikkia niitä vaikuttimia ja suhteita, jotka eivät edistä
luonnollista kehitystä. Kaikkialla näkyy, kuinka suuresti Rousseau
uskoo elämän alkuperäiseen virtaan, ja kuinka hellävaroin hän sitä
pitelee; me voimme kaivaa kanavia tälle virralle, mutta ei mikään
mietiskely, ei mikään lainlaadinta eikä mikään opetus voi saada sitä
alusta pitäen ehtymään. Suomalainen sananlasku sanoo: Ei syvästä
kaivosta vesi puutu. Semmoinen syvä kaivo oli Rousseaun mielestä
sisäinen uskonnollinen elämä, oli kansan elämä, oli lapsen elämä.
Hän uskoi niiden tyhjentymättömyyteen -- mutta hän pelkäsi, että ne
soastaisiin.
Erityinen yhteys vallitsee Rousseaun kasvatusopin ja sosiaalisen
kritiikin välillä. Hänhän moitti olevaisia oloja, koska työnjako
tekee yksityisen ihmisen murenaksi sen sijaan, että hänen tulisi
olla ominainen, sopusuhtaisesti kehittynyt kokonaisuus. Kasvatuksen
tarkoitus on juuri tehdä ihminen kokonaisuudeksi, kokonaiseksi
ihmiseksi, joka sitten osaa löytää paikkansa yhteiskunnan, suuremman
kokonaisuuden piirissä. Lapsen tulee siis ensinnäkin oppia elämään,
_tuntemaan elämän tunnetta_: "Elämistä", sanoo Rousseau (Emile I),
"ei ole hengittäminen, vaan toimiminen, meidän elimiemme, aistiemme,
kykyjemme, minuutemme kaikkien osien käyttäminen, jotka herättävät
meissä tunteen olemassaolostamme." --
Negatiivisen kasvatuksen välttämättömyyttä ei perusteta ainoastaan
esteiden poistamisen välttämättömyyteen, vaan myös siihen, että me
alun pitäen emme tunne lapsen luonnetta. Täytyy sen vuoksi kauvan
pysyä tarkastavalla ja odottavalla kannalla, että luonto pääsisi
näyttäytymään. Koska lastenkin luonteessa on erilaisuuksia, tulee
yksityisen lapsen ymmärtäminen vaikeammaksi, ja sama kasvatustapa ei
sovellu kaikille. Annettakoon sen vuoksi lapsen omien luonnollisten
tarpeiden ja tunteiden näyttäytyä ja osoittaa kuljettavaa tietä.
Tältä kohdalta voidaan selvästi valaista Rousseaun suhdetta hänen
lähimpään edeltäjäänsä pedagogiikan alalla: _John Lockeen_. Rousseau
seuraa monissa kohdin Locken aatteita eikä sitä peitäkään. Jo Locke
vaati (_Some Thoughts conceming Education_, 1690) luonnollista
kasvatusta. Hän vastusti yleisten sääntöjen ja käskyjen kautta
kasvattamista, jotka ulkoa tuotiin lapseen ja joita vahvistettiin
palkinnon ja rangaistuksen kautta. Hänen pedagogiikkansa on osa
hänen yleisestä taistelustaan auktoriteettiuskoa ja dogmatismia
vastaan. Hän vaatii, että täytyy sallia lapsen täysin vapaasti
käyttää voimiansa ja seurata haluansa, silloin kun siitä ei ole
haittaa. Ne viat, jotka vaan ovat lapsen ijän, mutta eivät lapsen
omia, ovat etusijassa jätettävät ajan parannettaviksi, ja luonnetta
on mieluimmin muodostettava huomaamatta, välittömän harjoituksen
kautta. Tällä menettelytavalla, sanoo Locke (§ 66), on niin monta
etua, että täytyy ihmetellä, ettei sitä käytetä enemmän kuin
käytetään. Näistä eduista on etenkin yksi huomattava: että sen, mitä
me vaadimme, lapselta, tulee olla sen lahjojen ja luonteen mukaista
-- "sillä nämäkin on otettava huomioon hyvässä kasvatuksessa". Meidän
ei tule odottaa voivamme uudestaan muodostaa lasten alkuperäiset
luonteet ja pakottaa niihin uusi sisällys. Meidän tulee sen vuoksi
tarkoin tutkia heidän luonteensa ja kokeitten kautta saada selville,
mihin suuntaan heidän taipumuksensa viittaavat; monessa tapauksessa
emme voi muuta tehdä kuin saada mahdollinen paras esille siitä,
mitä luonto on antanut, ja ehkäistä niitä virheitä, joihin he ovat
enimmin taipuvaisia. -- Mikä Locken mielestä on myös huomioon
otettava, sen asettaa Rousseau perustaksi alusta pitäen, ja minkä
Locke arvelee monessa tapauksessa pitävän paikkansa, on Rousseausta
ainoa, jonka ollenkaan saattaa ottaa puheeksi. Rousseau on tässä
kaivanut syvemmälle, vaikka Locke, liekin näyttänyt, missä tulee
kaivaa. Negatiivisen kasvatuksen aate ilmaisee periaatteellista
käännekohtaa suhteessa aikaisempaan pedagogiikkaan, ja Locke on tässä
vaan tärkeä edelläkävijä, Negatiivinen kasvatus on vaikea asia. Se
ei yksistään vaadi lapsen omituisuuksien ymmärtämistä, mutta se
vaatii myös paljon työtä oikeitten edellytysten saavuttamiseksi
-- joka työ ei ollenkaan saa tulla näkyviin. Tulee tehdä kaikkia,
vaikka ei ole mitään tekevinään. Kasvattajan tulee olla kaikkialla
läsnäolevan, lapsen kuitenkaan huomaamatta, että hän sitä on. Lapsen
tulee uskoa, että se seuraa omaa tahtoaan, vaikka todellisuudessa
ei tee muuta, kuin mitä kasvattaja tahtoo, että sen tulee tahtoa
tehdä. Lapsi ei saa avata suutaan kasvattajan tietämättä, mitä se
aikoo sanoa! Niin hyvin tulee hänen tuntea se, ja niin hyvin on
hänen pitänyt edeltäpäin arvata kaikki. Kasvattajan tulee kokonaan
syventyä lapseen, että lapsi kokonaan voisi syventyä niihin asioihin,
joiden kanssa se on tekemisissä. Se ei saa huomata, että kasvattaja
aina on, sen ja asiain välillä. Vaaditaan paljon aktiivisuutta ja
paljon itsensähillitsemistä hyvältä kasvattajalta. Eipä ihme, että
Rousseau kielsi nuorta miestä, joka oli innostunut Emileä lukiessaan,
koettamastakaan. Pelkästä innosta tulee Rousseaun kasvatusoppi
monesti hyvinkin mutkikkaaksi. Alkaa harmittaa tuo kasvattaja, joka
aina tulee väliin, hänen mahtavuutensa ja sekaantumisensa, joka ei
aina ole negatiivista luonnetta. Aivan mauttomaksi käy Rousseaun
esitys lopulta sen kautta, että hän antaa kasvattajan ohjata Emilen
rakkaudentarinan kehitystä, antaapa hänen pysyä toimessaan häidenkin
jälkeen ja kaikkea muuta kuin "negatiivisella" tavalla antaa
neuvoja arkaluontoisimmissa seikoissa, -- Mutta on tarkastettava
luonnonvirtausta Rousseaussa eikä välitettävä siitä rokokootyylistä,
jolla hän usein koristaa virran rannat. Hän uhraa ajan alttarille,
niin suuresti kuin hän monessa suhteessa onkin aikansa yläpuolella.
Kun Rousseau yleensä piti hovimestaria, joka täydellisesti uhrautuisi
yksityisen lapsen hyväksi, välttämättömänä, teki hän sen siksi, että
hän pelkäsi, että lapsen yksilöllisyys masentuisi koulukasvatuksen
kautta. Julkista kasvatusta piti hän, asiain silloisella kannalla
ollessa, mahdottomuutena. Hänen pedagogiikkaansa jää sen kautta
jotain aristokraattista samoinkuin Montaignen ja Locken, jotka myös
ajattelivat kasvatuksen tarkoittavan yksityistä lasta. Ja ne keinot
kasvatukseen, etenkin yksilöllisyyden kehitykseen, jotka yhdyselämä
perheen ja toverien kanssa tarjoaa, jäävät pois. Hovimestarin
tulee lopulla edustaa koko sukua, ja se on liian suuri tehtävä,
liian suuri edesvastaus yhdelle. Rousseau vaatii kasvatusta
ennakkoluuloitta; mutta jokaisella ihmisellä on ennakkoluulonsa,
ja lapselle on hyödyllistä huomata, että kaikilla ihmisillä ei ole
samat ennakkoluulot; se auttaa sitä vähitellen tulemaan itsenäiseksi.
-- Mutta -- tulee katsoa hovimestaria Emilessä enemmän kuuluvaksi
esityksen ulkonaiseen kehykseen, kuin vakinaiseksi aineeksi. Pääasia
Rousseaulle oli, niinkuin jo olemme kertoneet, puolustaa lapsuuden
evankeeliumia, turvata lapsuutta, estää pitämästä sitä pelkkänä
valmistusasteena.
Rousseau rakasti lasta, vaikka se eräässä merkityksessä oli onneton
rakkaus. Omat lapsensa oli hän hyljännyt, ja huonosti oli hän
onnistunut muiden lapsia kasvattaessaan. Mutta sitä suurempi oli
hänen rakkautensa ja vastaanottavaisuutensa myöhemmin. Hän ymmärsi
hyvin lasta ja on antanut hyviä lisiä lapsenpsykologiaan. Niin hän
esimerkiksi näyttää, kuinka suuri merkitys liikkumishalulla ja
sen välittömillä ilmauksilla on lapsen kehityksessä. Lapsi tekee
välittömien liikkeittensä kautta kokemuksia, joita se ei muuten
tekisi. Se saa itsetoiminnan kautta oppeja, jotka ovat selvempiä ja
perinpohjaisemmin vaikuttavat kuin ne, jotka ihmiset kertomusten ja
käskyjen kautta voisivat antaa sille. Se tuottaa myös samalla sen
edun, että ruumis ja sielu kehittyvät samalla kertaa: "kun minun
oppilaani aina on liikkeellä, täytyy hänen huomata monta seikkaa ja
tuntea monta vaikutusta; hän kokoaa aikaisin paljon kokemuksia ja
hakee oppinsa luonnosta, eikä ihmisiltä; hänen opetuksensa edistyy
sitä paremmin, kun hän ei missään huomaan opettamisen tarkoitusta.
Siten harjoitetaan hänen ruumistaan ja sieluaan yhtä aikaa. Kun hän
aina toimii oman ajatuksensa mukaan eikä muiden, tapahtuu hänessä
aina kaksi eri toimintaa, ja mitä voimakkaammaksi ja väkevämmäksi
hän tulee, sitä kokeneemmaksi ja tarkempinäköiseksi hän tulee."
(Emile II). Lapsille opetetaan paljon, mitä he paremmin itse voisivat
oppia. Lapsi opettaa itse itseään astumaan, liian paljon siihen
sekaantumalla voi helposti tehdä sen käynnin huonoksi. Aktiivisuus
esiintyy, kun aika on käsissä. Välittömät liikkeet ovat, niinkuin
Rousseau osoittaa, tärkeitä myös aistimille, etenkin näkö- ja
kosketusaistimien kehitykselle. Etenkin osoittaa hän näiden kahden
aistimen yhdysvaikutusta esine-käsityksen kehittyessä: "Täytyy
kauvan verrata näköä kosketukseen totuttaakseen edellistä näistä
aistimista antamaan luotettavia tietoja esineistä ja etäisyyksistä;
kosketuksetta, eteenpäinkulkevatta liikkeettä eivät terävimmätkään
silmät voi antaa meille käsitystä ulottuvaisuudesta... Ainoastaan
astumalla, koskettamalla, laskemalla ja mittaamalla oppii
arvostelemaan ulottuvaisuutta ja etäisyyttä." -- Tässä opissaan
tilankäsityksestä, joka menee pitemmälle kuin sitä psykologisesti
saatetaan puolustaa,[28] seuraa Rousseau ystäväänsä filosoofi
Gondillacia (Traité des sensations III: Comment le toucher
apprend aux autres sens à juger des objets extérieurs), josta hän
psykologiassaan muuten niin suuresti poikkeaa. Panemalla niin
suuren arvon välittömille liikkeille selvittelee hän ensimmäisenä
mielipiteitä, joita myöhemmin etenkin Aleksander Bain ja Wilhelm
Preyer ovat selvittäneet. Rousseaulle antaa lapsen voimakas
liikkumisen halu selityksen paljoon, josta lasta tavallisesti
moititaan, niinkuin ettei se voi pysyä hiljaa, ja että se niin
mielellään hävittää ja repii rikki. Hävittämishalu tulee voimiensa
käyttämisen halusta: koska ori vaikeampaa ja hitaampaa valmistaa
kuin hävittää, niin on vallan luonnollista, että todellisuuden
halua jälkimmäisellä tavalla paraiten tyydytetään. Kuitenkaan ei
Rousseau suinkaan ole sokea lapsen ihailija. Lastensukkeluuden
suhteen on hän hyvin epäilevällä kannalla; hän arvelee, että kun
lapset lörpöttelevät paljon, koska liikkumisen tarve vaikuttaa
äänijänteisiinkin, niin ei ole ihme, jos he joskus sanovat
sattumiakin huomautuksia. Sitä paitse on lapsen ymmärtäminen aivan
toisenlaista kuin aikaihmisen: monesti ei, pääasia siitä ole
ollenkaan sama, kuin aikaihmiset luulevat. Niin kertoo Rousseau
hauskan tarinan pienestä pojasta, joka herätti vanhemmissa ja
opettajissa suurta ihmettelyä osaamalla elävästi kertoo, kuinka
Aleksanteri Suuri tyhjensi pikarin, jonka hänen lääkärinsä ojensi
hänelle, vaikka oli syytetty lääkäriä myrkyttämisyrityksestä:
Tarkemmin kyselemällä huomattiin, että poika ihmettelikin sitä
rohkeutta, millä Aleksanteri joi katkeran lääkkeen, jota nuori
kertoja omasta kokemuksesta kovin inhosi. Poika ei ollenkaan
ymmärtänyt, mitä myrkky oli.
Antaessaan neuvoja lastenhoidossa sen ensi vuosina Rousseau etenkin
seuraa muuatta lääkäri Desessartzin teosta, joka oli vähää ennen
ilmestynyt. Mutta monet ohjeet, joita ennen usein oli lausuttu,
sai hän vasta tunnustetuiksi elävän esitystapansa ja sen yhteyden
kautta, jonka hän osoitti olevan niitten ja koko luonnonevankeeliumin
välillä. Hän puolusti lapsen luonnollista oikeutta äidin maitoon, ja
saattoi imettämisen muotiin. Hän puolusti lapsenoikeutta vapaasti
liikutella jäseniään ja vastusti kapaloimista ja pakkoa. Hän varoitti
opettamasta lasta puhumaan liian aikaiseen, ettei se saisi useampia
sanoja kuin ajatuksia. Yleensä tulee odottaa sitä aikaa, jolloin
jokin toiminta tulee luonnolliseksi sen kautta, että tarve ja
harrastus heräävät Vasta silloin saattaa se reippaasti edistyä, ja
jollei tunne pääse vireille, tulee tulos surkeaksi. Lapsen ei pidä
oppia lukemaan ja kirjoittamaan, ennenkuin sillä on tarvetta ja halua
siihen. Lapsenhan on ensi tilassa tultava välittömään yhteyteen itse
ilmiöitten kanssa maailmassa. Todellisuutta, todellisuutta, huudahtaa
Rousseau, ei kirjoja eikä saarnoja! Antakaa myös miettimisen
halun, joka edellyttää voimia yli sen mitä tarvitaan ravintoon ja
kasvamiseen, kehittyä vähitellen, älkääkä herättäkö sitä liian
aikaisin! Älkää antako lapsille valmiita aseita, mutta opettakaa
häntä itseään valmistamaan ne aseet, joita hän tarvitsee! Antakaa
hänen toimia niin itsenäisesti kuin mahdollista, myös yksityisiä
tieteitä tutkiessa! --
Mutta Rousseaun tarkoitus ei ollut hemmoitella lasta. Luontokin
harjoittaa tuskan kautta, Itkeköön vaan lapsi, kun huomataan ettei
itkun syynä ole jokin tyydytettävä tarve. Opetettakoon sitä kestämään
kylmää ja virumaan kovalla vuoteella. Ainoastaan karkaisemalla
tulee lapsi vapaaksi; mitä innokkaammin säästää ja heiluttelee,
sitä riippuvaisemmaksi lapsen tekee. Vapaus on suurin hyve, ja
että lapsuus tulisi itsenäiseksi elämän ajaksi, tulee voimien
päästä täysin kehittymään. Lapsen elämä on saatettava tälle ijälle
soveltuvaan täyteen kypsyyteen.
Lapsuutta kokonaisuudessaan tahtoisi Rousseau saada kehitetyksi
niin pitkälle kuin mahdollista. Hänen mielestään saa mieluummin
kuluttaa aikaa, kuin kehitystä jouduttaa. Etenkin pelkää hän, että
mielikuvitusta liian aikaiseen herätettäisiin, ja että se taas
herättäisi tunteita ja intohimoja, jotka kuuluvat vasta myöhempään
ikäkauteen. Tässä Rousseau, erityiseen tapaukseen sovittaa yleisen
sivistysteoriansa: mielikuvitus se teki lopun "luonnontilan"
välittömyydestä ja sopusuhtaisuudesta loihtimalla esille uusia
mahdollisuuksia. Se on; samalla tulos hänen omasta kalliisti
ostetusta kokemuksestaan, sillä juuri hänessähän mielikuvitus
ja tunne niin erinomaisen aikaiseen oli herätetty vireille.
Välttääkseen niitä vaaroja, Jotka siitä voivat seurata, tahtoo
hän leikata solmun poikki siirtämällä mielikuvituksen ja tunteen
kehityksen muutosvuosiin. Hän tahtoo kuluttaa aikaa ja ensin antaa
mielikuvituksen ja tunteen kehittyä, siksi kun yksilö kykenee
arvostelemaan selvästi ja oikein kaikkia oloja, joissa se elää. Tämä
on kenties arveluttavin kohta Rousseaun kasvatusopissa, siinä hän
myös joutuu ristiriitaan itsensä kanssa, sillä hänhän juuri pitää
tunteen merkityksen ja itsenäisyyden puolta. Negatiivisen kasvatuksen
tulisi pitää huolta, että tunne, ja mielikuvitus saisivat sen
ravinnon ja kehityksen, joka soveltuu lapsen kehityskantaan; mutta
Rousseau tahtoo riistää niiltä kaiken ravinnon. Tässä on reaktsiooni
hänen omaa entisyyttään vastaan ja samalla on hänen oppiensa jyrkkyys
vienyt hänet harhaan.
Etenkin pelkää Rousseau, että mielikuvituksen liian aikaisesta
kehityksestä seuraisi sukuvietin liian aikainen herääminen.
Hän arvelee, että sitä yleensä herätetään liian varhain
sivistyskansoissa. Ja näissä tulee vielä lisäksi toinenkin vaikeus:
silloinkin kun vietti herää vasta luonnolliseen aikaan, eivät
yhteiskunnalliset olot salli mennä naimisiin niin aikaisella ijällä.
Tässä on siis kaksinkertainen epäkohta sivistyksen ja luonnon
välillä. Kysytään sen vuoksi, mille kannalle pedagoogisessa suhteessa
on asetuttava tähän vaikeaan asiaan nähden. Luonto ei anna kukistaa
itseään, mutta luonnollisia voimia ja taipumuksia voidaan suunnata
ja käyttää toiseen tarkoitukseen, kuin mihin vietti alkujaan oli
aiottu. Nyt on Rousseaun mielestä se aika tullut, jolloin tunne voi
ja sen tulee päästä täysin kehittymään. Tulee käyttää voimakkaita
haluja, jotka nyt alkavat hämärtää, tunteen suuntaamiseksi muita
ihmisiä kohtaan -- myötätuntoisuuden, lempeyden, jalomielisyyden
herättämiseksi. Nuoruus on -- vastakohtana lapsuuteen -- oikea aika
näiden tunteiden heräämiselle. Sen sijaan, että annettaisiin heräävän
sukuvietin kulkea suoraan maaliaan kohden, ohjataan se mielenliike,
jonka se herättää, ihmisten iloja ja suruja kohti ja opetetaan
nuorta unohtamaan itsensä muiden vuoksi. Kun Rousseau käsitti
myötätuntoisuuden itsensä puoltamishalun yltymiseksi ja jatkumiseksi,
niin näemme nyt tästä, kuinka sukuvietti -- ensiksi hämärästi
liikkuessaan -- tulee tärkeäksi kohdaksi tässä kehityksessä.
Rousseau tahtoo tässä samalla saavuttaa kaksi seikkaa: kehittää
inhimillisyyden tunnetta ja tehdä sukuvietin sopusuhtaiseksi.
Myöskin uskonnollinen tunne voi nyt kehittyä; tähän kohtaan Emileä
on sovitettu savoijalaisen maapapin tunnustus. Sekin on voimakas
ja ylevä tunne, ja se voi saada ravintoa siitä liikkeestä, joka
muutosaikana herää mielessä, ja se on samalla sille vastapainona.
Mutta ei ainoastaan tätä epäsuoraa tietä Rousseau arvele sukuvietin
jalostamista mahdolliseksi; Sokea vaisto on muutettava jaloksi
tunteeksi, todelliseksi rakkaudeksi, ja siihen tarvitaan ihailua
ja innostusta. Nuoren tulee muodostaa itselleen ihanteellinen kuva
toisesta sukupuolesta. On pystytettävä "valtaistuin sydämmeen", jonka
juurelle ajatukset ja ihastus kokoontuvat, jotta aistillisuutta ja
mielikuvitusta estettäisiin eläimellisyyteen vaipumasta. Meistä ovat
vaeltavat ritarit naurettavia, sanoo Rousseau; mutta he tuntevat
kuitenkin rakkauden -- me emme kohta tunne muuta kuin irstaisuuden! --
Kun siten ei mikään voima tai taipumus pääse toimimaan, ennenkuin
luonto itse ilmoittautuu, -- tai toisin sanoin, kun pidetään huolta,
että sisäiset ja ulkonaiset edellytykset vastaavat toisiaan, niin ei
tarvitse peljätä, että nuorukainen, kun lapsuuden aika on päättynyt,
on hankkiva hyvitystä sille pakolle, johon hänen niin pitkäksi aikaa
on täytynyt alistua. Nuoruuden aika ei siten tule vastakohdaksi
lapsuuden ajalle. Luonnollinen kasvatus, joka tekee lapsuuden ajan
itsenäiseksi ikäkaudeksi, jolla on tarkoitusperä itsessään, on
paraimmalla tavalla samalla tekevä sen valmistukseksi vastaista
elämää varten. Yhteys koko elämässä säilyy paraiten siten, että
annetaan kunkin osan elämää päästä täyteen kehitykseensä.
Rousseau on tässä kuvannut suurta ihannetta, mutta se on ihanne,
johon kaikki elämän menestyksen, ja sopusuhtaisuuden toiveet
viittaavat, ja se on mittapuu, jota tieten tai tietämättä käytetään
jokaisessa uudistuksessa pedagogiikan ja yhteiskunnan alalla.
Taistellessaan luonnon puolesta, joka samalla on taistelua vapauden
puolessa, on Rousseau siirtänyt todistustaakan: se on nyt niillä,
jotka tahtovat ehkäistä ja rajoittaa voimien vapaata ja Luonnollista
kehitystä, eikä niillä, jotka vaativat tätä oikeutta. Hän on,
niinkuin hän itse sanoo, Emilessä antanut enemmän kuin pedagogiikan;
hän on suunnitellut persoonallisuuden opin peruspiirteet. Hän on
puolustanut persoonallisen elämän todellisia edellytyksiä sekä
valistuksen että oikeauskoisuuden liioitteluja ja ylellistä
varmuutta vastaan. Tämä se hänelle antaa samanlaisen aseman Ranskan
henkisessä kehityksessä 18:lla vuosisadalla, kuin Lessingillä on
Saksan henkisessä kehityksessä samalla aikakaudella. Mutta Rousseaun
vaikutus on paljoa syvempi ja laajempi kuin Lessingin.
Me emme voi jättää sikseen Rousseaun pedagogiikkaa huomauttamatta
kahta oleellista rajoitusta, jotka alentavat sen historiallista
merkitystä.
Naisen luonto, temperamentti ja luonne ovat Rousseaun mielestä aivan
toiset kuin miehen. Hänen tulee sen vuoksi saada vallan toinen
kasvatus. Mutta tässä voi Rousseau -- arvelee hän itse -- puhua
lyhyesti; käyttäessään neljä kirjaa esittääkseen miehen kasvatusta,
tarvitsee hän vaan yhden (Emile V) esittääkseen naisen -- ja siinä
kuvataan samalla Emilen rakkaus- ja naimistarina. -- Luonto on
määrännyt hänet vaimoksi ja äidiksi. Tärkeimmät hyveet, joita hän
voi käyttää ovat oppivaisuus ja lempeys. Itsenäistä henkistä ja
uskonnollista kehitystä ei hän voi hyväkseen käyttää eikä hänellä ole
siihen voimia. Naisen järki on käytännöllinen: nainen voi löytää
keinot tarkoitusperän saavuttamiseksi, mutta ei voi löytää itse
tarkoitusperää. Hänen neronsa ulottuu yksityiskohtiin, mutta mies
syventyy periaatteisiin. Naisen usko on auktoriteettiuskoa. Nuorena
tyttönä on hänellä äitinsä uskonto ja vaimona miehensä uskonto. --
Kuitenkin sanoo Rousseau naisella olevan "luontaisen taidon hallita
miestä", ja hän arvelee, ettei siinä ole mitään ristiriitaisuutta:
"On suuri erotus anastaa hallitsemisoikeus ja hallita sitä,
joka käskee. Naisen herruus riippuu hänen lempeydestään, hänen
notkeudestaan ja hänen taipuvaisuudestaan; hänen käskynsä ovat
hyväilyä, hänen uhkauksensa ovat kyyneleitä. Hänen tulee hallita
talossa, samoinkuin ministeri hallitsee valtakunnassa: tehdä niin,
että häntä käsketään tekemään mitä hän tahtoo tehdä." Rousseau ei
sittenkään ole onnistunut saamaan ristiriitaisuutta pois; sillä se
suuri käytännöllinen vaikutus, jonka hän myöntää naiselle, tulee
suuressa määrässä arveluttavaksi, jollei hän voi päästä osalliseksi
itsenäiseen henkiseen kehitykseen, joka sallii hänen omin päin
päästä käsittämään "tarkoitusperiä" yhtä hyvin kuin "keinoja",
"periaatteita", yhtä hyvin kuin "yksityisseikkoja". [29] Ja jos
Rousseau naisen suhteen olisi noudattanut samaa menettelytapaa,
jota hän vaatii noudattamaan lapsen suhteen, nimittäin olisi
oppinut oikein tuntemaan sen omituista luonnetta, ennenkuin hän
neuvoo sääntöjä sen kasvatukselle, niin olisi hän huomannut,
että naisessakin on voimia ja haluja, jotka ovat oikeutetut
kehittymään. Hänen tapansa käsittää naista, jota syystä on kutsuttu;
"itämaalaiseksi", noudattaa ajan sosiaalisia oloja, mutta ei vetoa
luontoon. Ja sitä paitse ohjaa häntä vastenmielisyys naissukuista
kaunosielua kohtaan: "naissukuinen kaunosielu on side miehelleen,
lapsilleen, ystävilleen, palvelusväelleen, kaikille." -- Sata vuotta
sen jälkeen kun Emile oli ilmestynyt, käytti Stuart Mill. Rousseaun
periaatetta luonnon oikeudesta puoltaessaan? naiselle osuutta,
sivistykseen ja asemaa yhteiskunnassa. --
Toinen rajoitus Rousseaun pedagogiikassa on lauseessa: "köyhä ei
tarvitse mitään kasvatusta; hänet kasvatetaan väkisinkin asemaansa,
ei mikään muu kasvatus oli hänelle mahdollinen." (Emile). Rousseau
edellyttää siis, että hänen Emilensä on rikasta ja riippumatonta
sukua. Se on selvä aristokraattinen piirre, ja sen rae tapsiamme
miehessä, jota niin usein muitta mutkitta kutsutaan demokratian
profeetaksi. Tästä Pestalozzi jatkoi Rousseaun työtä, hän käytti --
syvästi ottaen osaa rahvaan hätään -- Rousseaun periaatteita
kansan-opetukseen. Etenkin Pestalozzin ja Basedovrin kautta Rousseaun
pedagoogiset aatteet ovat päässeet seuraavan ajan kasvatuslaitoksiin.
Niin me näemme, että missä Rousseau pysähtyi, oli hänen aatteissaan
voima, joka vei eteenpäin. Syvässä kaivossa oli voimakkaampi
lähteensilmä, kuin hän itse aavistikaan.
Viitteet:
[1] Katso eri vaikuttimista tunnustusten kirjoittamiseen: Alb.
Jansen: _Jean Jacques Rousseau_. Paris-Genève-Berlin. 1882. Chap.
VII: Histoire critique de la rédaction des Gonfessions.
[2] Katso Rousseaun suvusta: Eugène Ritter Revue des deux
Mondes'issa, 15 p. Helmik. 1895.
[3] _Mugnier_ (Madame de Warens et J. J. Rousseau. Paris 1891, s. 24
s.) epäilee hänen uskonnollisuutensa todellisuutta ja arvelee, että
hänen entinen opettajansa Magny, pietismin levittäjä ranskalaisessa
Sveitsissä, on pettynyt hänen suhteensa, kun hän myöhemminkin piti
rouva de Warensia "hartaasti Jumalan puoleen kääntyneenä". _Eugène
Ritter_ sitä vastoin (Revue des deux Mondes 15 p. Maalisk. 1895
s. 416) väittää, että kaikesta huolimatta ei voi kieltää hänen
tunteiltaan vakavuutta ja todellisuutta.
[4] _Muqnierin_ (s. 230) mukaan on jollain sveitsiläisellä perheellä
pakka kirjeitä rouva de Wahrensilta, joita se ei katso olevansa
oikeutettu julkaisemaan. Siitä päättäen ne tuskin puhuvat hänen
edukseen.
[5] Rousseau on keksinyt vuoristoluonnon kauneuden ja kirjoillaan
herättänyt rakkautta siihen. Mutta hän rakasti alempia, metsäisiä
vuoriseutuja; jylhän vuoriston kauneuden keksi vasta Saussure.
Katso _Ludvig Friedländer_: Die Entwickelung des Gefühls für das
Romantische in der Natur, (Hänen teoksessaan: Sittengeschichte Roms.
5. Aufl. II. s 217).
[6] Julkaissut Alb. Jannsen: J. J. Rousseau. 1882 s.7 s.
[7] Vertaa _Jules Vuy_: Origines des idées politiques de Rousseau. 2
éd. Genève-Paris. 1889 s. 150-166.
[8] Tämä kohtaus on kuvattu kirjeessä eräältä Holbacbin ystävältä,
mikä kirje on painettu _Ginguénén_ teoksessa: Lettres sur les
Confessions de J. J. Rousseau. Paris 1791 s. 132 s.
[9] Katso: _H. Beaudouis_: La vie et les ouvrages de J. J. Rousseau.
Paria 1891. I. s. 422.
[10] Katso minun kirjoani; _Den nyere Filosofis Historie_. II s.26,
ja minun kirjoitustani aikakauskirjassa _Nyt norsk Tidskrift_
(1895): "Tilbageblik", etenkin s. 468 s.
[11] Voltairen kirje rouva d'Épinaylle 1759. Oeuvres éd. Beugnot.
LVIII. s. 206. -- Jos teoksessa _Desnoiterres_: Woltaire et Genève
2 éd. s. 138 s. kerrottu tarina on tosi, on Voltaire, kerran kun
hänen illallispöydässään keskusteltiin uskonnollisista asioista hyvin
vapaasti ja arkailematta, keskeyttänyt keskustelun, ja antanut sitä
jatkua vasta, kun lakeijat olivat menneet pois: hän ei tahtonut, että
hänet murhattaisiin tai häneltä varastettaisiin yöllä.
[12] Berliiniläinen akadeemiko _Prémontval_ oli niinkuin Renouvier on
näyttänyt toteen -- melkein samaan aikaan suunnitellut saman opin.
[13] Kirjeessä Vernetille (29 p Marrask. 1760) sanoo Rousseau
Voltairesta: "tämä kaunis nero ja tämän alhainen sielu".
[14] Oeuvres. LXIII. s. 212. Vastakohta Rousseaun määrittelylle
Voltairesta: "kaunis nero, mutta alhainen sielu".
[15] Luonnonoikeuden aikaisemmasta historiasta myöhempinä aikoina
katso minun kirjaani: "Den nyere Filosofis Historie". I s. 37-54;
257-269; 305 s.; 343 s.; 363 s.
[16]_Jules Vuy_: Origines des idées politiques de Rousseau.
2e éd. Genève -- Paris 1889 s. 11, 181, 187. -- Mikä merkitys
kansanherruudella jo oli 14 ja 15 vuosisatojen kirkollisissa
taisteluissa, siitä katso _Otto Gierke_: Johannes Althusius und die
Entwickelung der naturrechtlichen Staatstheorien. Breslau 1880 s. 128.
[17] Myös La Nouvelle Heloïsessa ja muissa teoksissa Rousseau puhuu
yksilöllisistä erilaisuuksista samalla kuin aikojen ja kansakuntien
erilaisuuksista. Kirjallisessa merkityksessä seurasi siitä, niinkuin
_Joseph Texte_ (J. J. Rouseau et les Origines du Cosmopolitisme
littéraire. Paris 1895 333 s.) on osoittanut, ettei voi olla yleistä
kauneudenaistia, vaan ainoastaan määrättyjä asteita vastaava aisti,
-- mikä pitää yhtä Rousseaun yleisen ajatustavan kanssa.
[18] Vertaa minun kuvaustani Humesta teoksessani _Den nyere Filosofis
Historie_ I s. 396.
[19] Katso siitä _Deaubouin_: La vie et les oeuvres de J. J.
Rousseau. II. Paris 1891. s. 600 s.
[20] Selvimmin esitetään amour de soi'n kehitystä osaaottavaisuudeksi
ja ihmisrakkaudeksi Emilessä (IV), savoijalaisen maapapin
tunnustuksessa. -- Aikaisemminkin Emilessä (myös lV:ssä, ennenkuin
maapappi alkaa puhua) kutsutaan osaaottavaisuutta "ensimmäiseksi
suhtautuvaksi tunteeksi" siksi että se otaksuu tietoisuutta toisista
olennoista ja heidän tilastaan. Mutta Rousseau tekee jyrkän erotuksen
tämän yhtäläisyyssuhteen ja toisten suhtautumisien välillä, jossa
on erotus eduissa, ja hän arvelee, että muutos tässä tapahtuu niin
välittömästi ja ehdottomasti, että hän luonnollisesti ei pane
arvoa suhtautumisen merkitykselle osaaottavaisuuden syntymisessä.
-- Eräässä kohdin Emilen ensimäistä kirjaa kutsuu hän amour de
soi'ta amour propre relativement à nous, koska amour de soi
tavallaan edellyttää yhden suhteen, nimittäin itseemme. -- Teoksessa
Disc. sur l'inég. käsitti Rousseau vielä itsepuolustushalun ja
osaaottavaisuuden kahdeksi eri ominaisuudeksi, vaikka kyllä molemmat
alkuperäisiksi ja yhtäaikaisiksi.
[21] Amour de soi'n ja amour propre'n erottaa samalla tavalla
toisistaan _Vauvenargues_ johdannossa teokseensa Introduotion à la
connaissance de l'esprit (1746) (Livre I. Chap. 24). Vauvenargues
väittää sitä paitse, että osaaottavaisuus on välitön tunne, jota
ei voida selittää palaamalla itseemme (Chap. 38). Luultavasti on
Rousseau tuntenut Vauvenarguesin kirjoituksen, valmistaessaan
teostaan Disc. sur l'inég. mutta sittemmin kehittänyt teoriaa
omin päin. -- Vauvenargues vetoaa aikaisempiin filosoofeihin,
kenties tarkoittaa hän Shaftesburyä tai Kartesiolaisia. Port
Royalin logiikassa (L'art de penser. I, 8), jota kirjaa Rousseau
oli lueskellut, pannaan se onni, jonka ihminen voi saavuttaa
yksinäisyydessä syventymällä sisäiseen maailmaansa, vastakohdaksi
sille, jota haetaan toisten osoittamassa kunnioituksessa ja
ihailussa. -- Renessanssinkin filosoofeissa huomaamme halua panna
itsensäpuolustamisenhalun perustukseksi; niin tekivät Telesio, Bruno,
Campanella ja vielä Descartes ja Spinoza. Etenkin Campanellan aatteet
(katso. Den nyere Filosofis Historie I. s. 143 s.) muistuttavat
Rousseauta. Itsensä rakastamisen ja itserakkauden välinen erotus
ja yritys johtaa rakkautta muihin itsepuolustuksesta tavataan
stoalaisilla, etenkin Epiktetoksella. Jo Aristoteles tuntee tuon
erotuksen (Eth. Nic. IX, 8).
[22] Varmana voi pitää, että tämä Rousseaun määrittely, nimittäin,
että hyve (joka on vastakohta luontaiselle hyvyydelle) on osaksi
taistelua ja i teensä voittamista, osaksi yksilöllisen tahdon ja
yleisen tahdon yhtymistä on suuresti vaikuttanut Kantin etiikkaan,
sen kehittyessä siihen lopulliseen muotoon, jossa se on hänen
kuuluisassa pääteoksessaan. Tässä on näkökohta, joka liitettäköön
lisäykseksi siihen selitykseen Kantin etiikan synnystä, joka on minun
teoksessani "Om Kontinuiteten i Kants filosofiske Udviklingsgang"
(Vidensk. Selsk:s Skr. 6 Række) s. 48-46 ja toisessa osassa teosta
"Den nyere Filosofia Historie" s. 67-74. -- Teoksessan "Der
Entwickelungsgang der Kantischen Ethik bis zur Kritik der reinen
Vernuft" (Berlin 1894) on t:ri Fr W. Færster, ennenkuin minun
esitykseni oli ilmestynyt saksankielellä, kuvannut Kantin etiikan
kehitystä samalla tavalla kuin minä, mutta käyttämällä painamattomia
katkelmia, jotka eivät ole olleet minun käytettävinäni. T:ri
Færster päättää tutkimuksensa Kritik der reinen Vernunftiin. Täysin
käsittääkseen Kantin lopullista etiikkaa, joka vasta tavataan neljä
vuotta Kritik der reinen Vernunftin jälkeen ilmestyneessä teoksessa,
on otettava huomioon Kantin historiallisen katsantokannan vaikutus
hänen etiikkaansa, jota hän juuri noina välivuosina kehitti. Ja
tässä kohdin, sen mukaan kuin uudestaan tutkiessani Rousseaun
filosofiaa olen tullut vakuutetuksi, juuri Rousseaun mielipiteet
ovat vaikuttaneet Kantiin etenkin hänen kehittyessään lopulliselle
kannalleen etiikassa. Voidaan määrätä kaksi aikaa, jolloin Rousseau
huomattavasti on vaikuttanut Kantiin, ensi kerran noin 1762, Emilen
ilmestyttyä, toisen kerran noin 1783, ja tällä toisella kerralla ei
yksistään savoijalaisen maapapin tunnustus ole vaikuttanut häneen,
mutta etenkin Rousseaun sosiaalinen käsityskanta.
[23] On kuitenkin huomattava, että paitse varsinaista uskonnollista
tunnetta, joka synnyttää sisäisen suhteen Jumalaan ja välittömästi
sulautuu äärettömään olentoon, on Rousseaulla toinenkin muoto,
jossa uskonto esiintyy hänellä, nimittäin kun hän puhuu uskosta
kuolemattomuuteen. Silloin ei hänellä ole pääasia, että Jumala on,
vaan että Jumala takaa elämän kuoleman jälkeen palkintoineen ja
rangaistuksineen (ei kuitenkaan ikuista rangaistusta). Tämä puoli
Rousseaun uskontoa esiintyy etusijassa hänen kirjeissään. Sen vuoksi
hän juuri ei voi ajatella moraalia ilman uskontoa. (Kirje Vernesille
18 p:ltä Helmik. 1758, Offrevillelle 4 p:ltä Lokak. 1761, Rousseau
juge de J. J. III). Se ulkonaisen takuun merkitys, joka uskonnolla
tämän mukaan on, ei ole täysin yhtäpitävä Rousseaun kuvaaman yhteyden
tunteen kanssa, silloin kun hän puhuu suurimmalla innolla. Ne ovat
oikeastaan kaksi eri uskonnollista kantaa, jotka ovat rinnatusten
hänessä.
[24] Vertaa: Den nyere Filosofis Historie. I. s. 234.
[25] Den nyere Filosofis Historie. I s. 428. -- II s. 396-398,
[26] _Beadouin_: La vie et les oeuvres de J. J. Rousseau. II. s. 33
s. -- Jo Montesquieu; (Esprit des lois IX, 1-3) on muuten lausunut
ajatuksen, että liitto on välttämätön pienien valtioiden pystyssä
pysymiselle.
[27] Vie de Turgot par _Condorcet_. London 1786. s. 267 s. -- _John
Fiske_: The Critical Period of American History. London 1888.
s. 58. -- Katso minun kirjoitustani: "Alexander Hamilton og den
nordamerikanske Unionsforfatning" "Tilskueren" lehdessä 1889.
[28] Vertaa minun _Psykologiaani_ 3 painos s. 224, 229.
[29] Vertaa minun Etiikkani s. 195.