Rousseaun ja Voltairen suhteeseen eivät semmoiset mieskohtaiset
seikat voineet vaikuttaa, kuin rikkautumiseen ensyklopedistain
kanssa, sillä he eivät koskaan sattuneet yhteen. Ajatusten ja
perusmielialojen vastakkaisuus tässä sai rikkautumisen aikaan.
Rousseau oli saanut ensimäisen halunsa ajattelemiseen Voltairen
teoksesta Lettres sur les Anglais, mikä teos yleensä on lähtökohta
filosoofilliselle liikkeelle Ranskassa kahdeksannellatoista
vuosisadalla. Hän ihaili aina Voltairea runoilijana ja kirjailijana,
senkin jälkeen kun he olivat kiivaasti käyneet toistensa kimppuun.
Ensimmäiset kirjeet heidän välillään olivat vallan ystävällisiä.
Rousseau oli, muutamia vuosia Parisiin tultuaan, saanut tehtäväkseen
muodostella Voltairen sepittämää oopperatekstiä. Sen johdosta
vaihtoivat he muutamia kohteliaisuuksia. Kun Rousseau julkaisi
teoksensa erilaisuudesta, alkoi epäsopu heidän välillään. Voltaire
kirjoitti Rousseaulle (1755): "Minä olen saanut teidän uuden kirjanne
ihmiskuntaa vastaan, ja kiitän teitä siitä... Voimakkaammilla
väreillä ei voi kuvata inhimillisen yhteiskunnan kauhuja, josta
me tietämättömyydessämme ja heikkoudessamme toivomme niin paljon
hyvää. Ei koskaan ole käytetty niin paljon nerokkuutta koettaissa
tehdä meitä jälleen eläimiksi; oikein alkaa tehdä mieli astua
nelinkontin, kun lukee teidän kirjaanne. Mutta koska minä jo yli
kuusikymmentä vuotta sitten olen siitä tavasta tottunut, niin tunnen
minä valitettavasti mahdottomaksi jälleen ryhtyä siihen; ja minä
jätän tämän luonnollisen astumistavan niille, jotka ovat arvokkaampia
kuin te ja minä sitä käyttämään." Vastauksessaan huomauttaa
Rousseau erittäin, ettei hän ole puhunut suurista hengistä vaan
sulattamattomasta sivistyksestä. Hän arvelee, että ihmisten pahuus
paljon enemmän johtuu väärästä tiedosta kuin tietämättömyydestä.
Tälle sokraattiselle kannalle hän asettui sekä valistuksen että
oikeauskoisuuden suhteen. Voltairen sukkeluuteen vastaa hän sangen
komeasti: "Älkää toki koettako jälleen ruveta astumaan neljällä
käpälällä: ei kukaan maailmassa sovellu siihen niin vähän kuin te.
Te, joka olette antaneet meille korkeamman ryhdin kahdella jalalla,
ette voi itse heretä seisomasta vakavasti niillä."
Tämä oli etuvartijakahakka, joka kumminkin ilmaisi eroavia
näkökantoja. Rousseau alkoi nyt pian pitää Voltairea kaiken sen
edustajana, jota hän juuri tahtoi vastustaa. Hän toi valistuksen
ja parisilaissivistyksen mukanaan, ja oli nyt asettunut asumaan
aivan Geneven, Rousseaun pyhiin synnyinkaupungin viereen, jota hän
ennen kaikkea tahtoi suojella ylikulttuurilta, Voltaire, jota Grimm
oli kutsunut vuosisadan ensimmäiseksi kaunohengeksi, arveli, että
kaikki oli saavutettu kunhan vaan "valistus", niinkuin hän käsitti
sen, pääsi "hyvässä seurapiirissä" vallalle; "hänen räätälinsä ja
lakeijansa" saivat mieluimmin jäädä kirkolliseen orjuuteen. [11]
Voltaire suututti Rousseauta kaikkein enin hengen aristokratiallaan.
Voltaire on jossain sanonut: Kansa on aina pysyvä tuhmana ja raakana;
se on joukko härkiä, jotka tarvitsevat iestä, ruoskaa ja heiniä.
Semmoiset lauseet -- kaksinkerroin harmillisia Rousseaulle, siksi
ettei hän tunnustanut sen sivistyksen arvoa, joka olisi tehnyt hengen
aristokratian oikeutetuksi -- selittävät syyn seuraaviin Rousseaun
sanoihin (Oeuvres inéd. Par Strekeisen-Moultou, p. 362): "Minä
surkuttelen etenkin, että Voltaire joka tilassa halveksii köyhiä."
Myös politillisen aristokratian kanssa oli Voltaire liitossa.
Hän oli ystävä sekä ranskalaiselle ministerille Choiseulille ja
geneveläisille aristokraateille, siis juuri niiden miesten kanssa,
joista Rousseaun vainoaminen sitten lähti. Voltaire saattoi ylläpitää
tätä ystävyyttä julkaisemalla vaarallisemmat kirjansa nimettä ja
hätätilassa rohkeasti kieltämällä ne, Rousseaun aina pannessa nimensä
kirjoihinsa. Ei ainoastaan Voltairen rikkaus kaikkialla saattanut
häntä vallan toisenlaiseen asemaan kuin missä Rousseau oli; siihen
vaikutti myös hänen notkeutensa ja liukkautensa; hän koetti, niinkuin
Goethe sanoo hänestä, "itse päästä kuulumaan maailman herrojen
joukkoon". "Tuskin kukaan", lisää Goethe (kuvatessaan Voltairea,
Aus meinem Leben XI), "on tekeytynyt niin riippuvaiseksi ollakseen
riippumaton". Siihen tuli lisäksi, että Voltaire suureksi osaksi
vaikutti naurun kautta, joka Rousseaun mielestä oli kokonaan
hyljättävä ase. Voidakseen käyttää sitä, ei hän säästänyt mitään.
Siten on hän vaikuttunut puhdistavasti -- mutta hän on samalla
usein erehtynyt pilkkaamaan todella arvokasta. Vallattomuus hänen
pilkassaan ja dogmaattinen luottamus omaan valistukseen sai aikaan
"puolueellisen epärehellisyyden" niinkuin Goethe sitä kutsui. Eikä
hän yksistään käynyt Rousseaun kimppuun. Voltairen arvostellessa
Sokratesta, kristinuskoa, Pascalia, nykyaikaisen kehitysopin
edelläkävijää. Mailletia huomaamme saman karvaan ja lyhytnäköisen
kevytmielisyyden. Se täytyy sanoa, vaikka ei Voltairen merkitys
suvaitsevaisuuden ja inhimillisyyden suurena ja ritarillisena
puolustajana sen kautta vähene. Tämä ala oli melkein ainoa, jossa hän
ei ymmärtänyt leikkiä, vaikka hän itse käyttikin sitä. Eikä kukaan
ole lämpimämmin kuin Rousseau itse tunnustanut tätä puolta Voltairen
olennossa ja toiminnassa, niin suuresti kuin muut puolet Voltairesta
olivatkin vastenmielisiä hänelle.
Riita syttyi runon johdosta, jonka Voltaire kirjoitti, kun
maanjäristys vuonna 1755 oli hävittänyt Lissabonin. Tämä tapaus
kauhistutti koko aikakautta, ja oli monta, jotka epäilivät, kuinka
saattoi uskoa kaitselmukseen sellaisia tapahtuessa. Näinä epäilykset
puki Voltaire runossaan mitä jyrkimpään muotoon. Tämä tapaus oli
järkähyttänyt sitä optimismia, jota hän tähän saakka oli kannattanut,
ja hän arvosteli yrityksiä löytää sovittavaa selitystä. Hänen
ajatusjuoksunsa on kyllä oikeutettu niiden pintapuolisten perusteiden
rinnalla, joiden nojalla -- etenkin Leibnitzin todistusten ja Popen
opetusrunon mukaan -- oli koetettu osoittaa, että kaikki pohjaltaan
oli hyvää ja sopusuhtaista.
Semmoista onnettomuutta, joka tässä on tapahtunut, ei voida --
niin runossa sanotaan -- selittää jumalalliseksi rangaistukseksi.
Olisiko Lissabon, tuo kirkollinen kaupunki, ollut jumalattomampi
kuin Parisi, jossa tanssittiin iloisesti samaan aikaan kuin Lissabon
kukistui? -- Kuvittelua olisi otaksua, että semmoiset onnettomuudet
johtuisivat pahasta olennosta, mutta hyvästä olennosta ei niitä
myöskään voi johtaa, niin kaavan kuin ajattelee sitä rajattomalla
vallalla varustetuksi. -- Sopusointua koko maailmanjärjestelmässä ei
saa selvitetyksi, kun kaikki sen osat kärsivät.
Tämä runo saattoi Rousseaun suureen mielenliikutukseen. Hänestä
tuntui Voltairen usko todellisuudessa uskolta perkeleeseen. Kuinka
saattoi hän otaksua, että kaikki oli huonoa, ja kuitenkin otaksua
hyvän jumalan! Se tuntui hänestä mieltäliikuttavalta, että mies,
joka oli niin runsaasti saanut osalleen kaikkea hyvää, tahtoi lisätä
onnettomain surua ja epätoivoa synkällä kuvauksella. Rousseau oli
itse synkin värin kuvannut elämää, mutta hänen perusajatuksensa oli
aina ollut, että paha johtui siitä, että ihmiset käyttivät väärin
kykyjään. Ja kun hän vetosi "luontoon", tarkoitti hän sillä, että
siihen aina saattoi perustaa suuren toivon, että näistä epäkohdista
saattoi päästä. Rousseaun silmissä oli elämän lähde puhdas ja
voimakas, vaikka siitä virtaava vesi oli soaistua. Rajoituksessaan
_Lettre à Voltaire_ (1756) pani hän oman käsityksen vastakohdaksi
Voltairen käsitykselle.
Ei ole lainkaan ristiriitaista -- arvelee hän -- kokea kärsimyksiä
yksityisessä ja kuitenkin otaksua sopusointua olevan kokonaisuudessa.
Lause: kaikki on hyvää, on hyljättävä, koska se on ristiriidassa
kärsimyksen todellisuuden kanssa. Mutta että kokonaisuus on hyvä,
voimme uskoo, vaikkemme voi näyttää sitä toteen, kun emme tunne
viimeistä yhteyttä kaikessa, joka kenties selittää, miksi maailmassa
on niin paljon kärsimystä. Rousseau otaksuu yleisen kaitselmuksen
mutta ei erikoista. Ei jokaista yksityistä asiaa, vaan asianmeno
suuressa kokonaisuudessaan, on katsottava jumaluuden toiminnan
välittömäksi seuraukseksi. Mutta emme me maailman harmoniasta
päätäkään jumaluuden olemassaoloa. Vaan päinvastoin, siksi että me
uskomme jumalaan, otaksumme maailmassa olevan sopusointua. Ja usko
Jumalaan johtuu taas persoonallisesta tarpeesta. Ei teisti eikä
ateisti voi näyttää toteen väitteitään. Sitten saattaa toivo painonsa
vaakaan ja ratkaisee asian. Ei minusta itsestäni riipu, pitääkö minun
uskoa vai ei: epäilyksen tila on liian raskas minun sielulleni, enkä
minä kauvan voi pysyä häilyvässä tilassa; se puoli, joka sisältää
suurimman lohdutuksen, pääsee voitolle, ja toivon paino hävittää
järjen tasapainon.
Teoloogeja vastaan puolustaa Rousseau ensimmäisenä luonnonlakien
keskeymätöntä järkähtämättömyyttä. Jos annetaan Jumalan vaikuttaa
mielivaltaisesti asiain menoon, ei voida välttää syyttämästä häntä
onnettomuuksista yksityisissä tapauksissa. Mutta samalla selittää
hän myös, että koska pahan todellisuus on ristiriidassa jumaluuden
otaksumisen kanssa, joka samalla olisi hyvä ja kaikkivaltias, niiksi
silloin uhraa jumaluuden samalla kuin kaikkivallan? Jos on valittava
näiden kahden erehdyksen välillä, niin Rousseau mieluummin uhraa
kaikkivaltiuden, jättää sen pois jumaluuden ominaisuuksista. Mitä hän
tässä kutsuu erehdykseksi muodostui myöhemmin hänen suoranaiseksi
vakaumuksekseen (Emile IV, vielä selvemmin Lettre à M. de Beaumont
1763 ja Lettre à... 1769). Mutta hän ei ollut huomannut, että Voltaire
runossaan viittasi samaan keinoon. Myös myöhemmin on Voltaire
(Dietionnaire philosophique 1764 ja Le Philosoph ignorant 1766)
kehittänyt tätä käsitystapaa.[12]
Rousseau ei vetoa yksistään itsensä ylläpitämisvaistoon, joka saattaa
toivomaan viimeiseen saakka, vaan myös välittömään kokemukseen
elämästä ja elämän nautinnoista, joka saattaa ihmisellä olla aivan
riippumatta ulkonaisista eduista. Tämän välittömän elämänilon
jättävät filosoofit mielellään huomaamatta -- arvelee hän -- kun he
tahtovat tehdä tiliä olemuksen kanssa. Se onkin olemassa useammin
yksinkertaisilla, oppimattomilla ihmisillä kuin oppineilla ja liiaksi
sivistyneillä. -- Tähän liittyy, mitä Rousseau sanoo muutamissa
katkelmissa (Streckeisen-Moultou s. 354 ja 356) myöhemmiltä ajoilta:
"Elämä mahtaa itsessään olla hyvä, koskapahan elämä, joka on ollut
niin vähän onnellinen kuin minun, saa minua surkuttelemaan sen
loppumista." "Luonnollinen tila ihmisenkaltaiselle olennolle
on tuntea tyytyväisyyttä olemisestaan." Se onkin ulkopuolella
mietiskelyä oleva tila, jota Rousseau tässä ylistää. Ettei hän tässä
ajattele ainoastaan puhtaasti vegetatiivista, hengetöntä tilaa,
nähdään hänen teoksestaan Rêveries d'un promeneur solitaire (etenkin
V). Välitön, onnellinen elämäntunne väreili hänessä etenkin hänen
retkillään vapaassa luonnossa, tai kun hän virui veneessään, jota hän
antoi virran kuljettaa. Silloin hänellä oli niitä hetkiään, joista
hänen sydämmensä täyttä totta saattoi sanoa: "Minä tahtoisin, että
tämä hetki kestäisi ainaisesti!" -- yksi niitä hetkiä, joita Goethen
Faust niin kauvan turhaan ikävöi. Aika riensi, ei mitään halua tai
levottomuutta ollut hänessä, ei mikään erikoinen aistimus pyrkinyt
huomioon, ei liikkunut myöskään muistoja eikä toivomuksia, ja
kuitenkin oli hänestä, kuin koko hänen olemuksensa olisi sulautunut
yhteen, ja se tyytyväisyys, joka täytti mielen, johtui hänen
sisäisimmästä olennostaan. Itse sisäisimmän, eheän elämän tunne.
Nämä hetket, joissa, "tahto elämiseen", käyttääksemme Schopenhauerin
puhetapaa, oli uinunut, ja elämä kuitenkin väreili voimakkaasti
hänessä, tarjosivat Rousseaulle tärkeimmän kokemuksesta johtuvan
todistuksen olemuksen hyvyydestä. Hänen suuri ansionsa on tämän onnen
lähteen löytäminen; missä se uhkuu, siellä on kosteikko, vaikka
koko muu elämä olisi erämaata. Mitä keskiajan mystikot löysivät
luostarin hämärästä kopista, sen löysi Rousseau vapaasta luonnosta.
Hän on tehnyt mystisyyden maalliseksi, osoittanut sen merkityksen
virkistävänä voimana ja näyttänyt, että sitä voi käyttää jokaisessa
inhimillisessä elämässä.
Vedotessaan persoonalliseen onneen ja toivon haluun ja välittömään
elämäntunteeseen on Rousseau pannut toimeen periaatteellisen
muutoksen uskonnollisfilosoofisessa katsantotavassa. Ja tämä muutos
käy sitä voimakkaammin näkyviin sen kautta, että Voltaire ja Rousseau
dogmaattisessa suhteessa eivät ole niinkään eri mieltä kuin näyttää.
Heidän uskonoppinsa eivät ole erilaisia vain perustunnelmansa
olemuksen suhteen, heidän "kosmiset elämäntunteensa" Rousseau saattoi
huolimatta kaikista elämän varjopuolista hänen ulkopuolellaan ja
hänessä itsessään syvästi tuntea elämän arvon ja suuresti kunnioittaa
elämän ydintä. Voltaire ei ymmärtänyt tunnetta, kun se tuli hyvin
monitaitteiseksi, vastakkaisten kokemusten määräämäksi. Tuhmuutta
tai teeskentelyä, se oli hänen tavallinen selityksensä semmoisissa
tapauksissa. Lauseessa "Te huudatte, kaikki on hyvää! surkealla
niinellä", kuvaa hän (samoinkuin myöhemmin Candidessa) vastakohtaa,
joka on toivon ja rohkeuden ylläpitämisessä keskellä kärsimystä. Jean
Jacques parka oli kokenut, että elämä on moninainen ja kirjava asia,
jota ei saa mahtumaan yhteen ainoaan kaavaan, ja että se tunne, joka
kuvastaa elämän onnea ikäänkuin summassa, ei sen vuoksi myöskään
saata olla aivan yksinkertainen. Hänen sisässään samoinkuin hänen
kohtalossaan kasvoi ruusuja ohdakkeiden joukossa. Mutta ruusuja ne
olivat silti. --
Rousseau lopetti kirjeensä sanomalla, että hän taistelussa etuluuloja
vastaan ja uskonvapauden puolesta kenties oli Voltairen puolella.
Sanoopa hän, että hän mieluummin tahtoo olla kristitty Voltairen
tavalla, kuin Parisin teoloogien tavalla. Ja hän kehoittaa Voltairea
käyttämään runollisia lahjojaan sen uskonnollisen ja moraalisen uskon
esittämiseksi, jota kukin yhteiskunta tarvitsee.
Vastauksessaan valittaa Voltaire, että sairaus estää häntä
käsittelemästä aihetta. Hänen varsinainen vastauksensa tuli --
Rousseaun mielestä -- myöhemmin: Candidessa. Jos tämä kirja, joka ei
vedä vertoja Voltairen muille romaaneille (esim. l'lngénulle) lie
vastaus Rousseaulle, todistaa se, kuinka vähän Voltaire on käsittänyt
tätä. Hän kehittää edelleen, mitä hän oli sanonut runossa Lissabonin
perikadosta. Sitä lausetta, josta hän erittäin tekee pilkkaa:
"Erityiset onnettomuudet muodostavat yleisen onnen", oli Rousseau
suoraan väittänyt vastaan. Voltairen arvostelu sattui Leibnitzin ja
Popen järjestelmälliseen optimismiin, vaan ei Rousseaun kantaan. Ja
kun hän viimein sanoo yksinkertaista ja tasaista työtä, -- "maansa
viljelemistä", -- ainoaksi keinoksi, niin tulee hän oikeastaan
samaan tulokseen kuin Rousseau: että kysymystä ei voida ratkaista
teoreettisesti, vaan ainoastaan persoonallisen tahdon kautta, ja että
on palattava suuriin, yksinkertaisiin elämänarvoihin, jotka eivät
koskaan petä. --
Rousseaun, kirje Voltairelle oli aiottu ainoastaan tätä itseään
varten. Kuitenkin se muutamia vuosia myöhemmin painettiin, ja
Rousseau kirjoitti silloin (1760) kirjeen Voltairelle ilmoittaen
hänelle, että tämä julkaisu oli tapahtunut hänen suostumuksettaan.
Mutta hän käytti samalla tilaisuutta lausuakseen, ettei hän pitänyt
hänestä, vaikka hän olikin hänen innokas oppilaansa. Sillä Voltaire
on turmellut Geneven ja vieroittanut Rousseaun kaupunkilaiset
hänestä. "Ei se ole minun syyni", sanoo Rousseau, "etten minä voi
kunnioittaa muuta teissä kuin teidän lahjojanne!" [13] Ei ole
ihme, ettei tämä selitys tehnyt Voltairea leppeämmäksi. Toisia
seikkoja tuli lisäksi, jotka tulta lietsoivat. Kun Rousseaun kirjoja
poltettiin, ja häntä itseään vainottiin, sillä välin kun Voltairen
nimettömiä, mutta kyllä tunnettuja kirjoja suvaittiin Ranskassa ja
Genevessä. Siksi että Voltaire oli hyvä ystävä vallanpitäjäin kanssa,
ei Rousseau voinut olla ivailematta tätä seikkaa kirjoituksessa
Lettres de la Montagne. Nyt raivostui Voltaire ja kirjoitti
nimettömän häväistyskirjoituksensa "Kansalaisten tunteet", joka on
painettu 42 nidoksessa (s.76) Beugnotin julkaisemaa laitosta. Hän
kuvaa siinä Rousseaun muun muassa ihmiseksi, joka kärsii siveettömän
elämän seurauksista, ja joka kuljettaa muassaan paikasta paikkaan
onnetonta naista, jonka äidin hän on surmannut ja jonka lapset hän on
hylännyt, -- ihmiseksi, joka on "kieltäytynyt kaikista luonnollisista
tunteista ja luopunut kaikesta uskonnosta". Kirjoitus oli kyhätty
geneveläisen teoloogin naamiota käyttämällä, ja naamioitusta oli
niin hyvin noudatettu, että Rousseau kuolemaansa saakka uskoi, että
sen oli kyhännyt muuan hänen entinen ystävänsä, joka oli pappina
Genevessä. Tässä kirjeessä olevat syytökset saivat Rousseauta
muuttamaan itsebiograafiansa suunnitelmaa, hän siitä huomasi
tarpeelliseksi tehdä tunnustuksia ja puolustaa itseään puhdistaakseen
itseään jälkimaailman edessä.
Yksityisissä kirjeissään nimittelee Voltaire tästä lähtien Rousseauta
mitä kiivaimmilla ja pilkallisimmilla nimityksillä. Rousseau on
viekas veli, Judas, joka on pettänyt filosofian, hullu koira, joka
puree kaikkia, Diogenes, eli oikeammin Diogeneen sekasikiö (vaikka
"hän joskus puhuu kuin Plato") j.n.e. Hänen kirjoistaan ei paremmin
puhuttu. La Nouvelle Heloïse oli Voltairen mielestä porttolassa
kirjoitettu (mitä ensimmäiseen puoliskoon tulee) ja hulluinhuoneessa
(mitä toiseen osaan tulee). Emilestä arvelee Voltaire, että se on
joutuva unohduksiin kuukauden kuluttua -- paitse kolmeakymmentä sivua
siitä (savoijalaisen papin tunnustukset), joista on oikein vahinko,
että tämä roisto on ne sattunut kirjoittamaan![14] -- Voltairelle
oli pääasia koota kaikki taisteluun kirkollista tyranniutta vastaan,
ja silloin huomasi hän äkkiä, että hänen kimppuunsa oli käyty takaa.
Kaikkina aikoina on semmoisia, jotka siinä määrässä ovat kiintyneet
hetkelliseen puoluejakoon, että he lukevat jokaisen, joka ei pidä
yhtä heidän kanssaan, kuuluvaksi vastapuolueeseen. He eivät käsitä
uusia mahdollisuuksia, uusia näkökantoja, jotka saattavat viedä
paljoa kauvemmaksi, kuin mihin ajan ryhmitykset ovat huomionsa
kiinnittäneet.
Muutamassa suhteessa on mahdotonta tuomita Voltairen ja Rousseaun
välillä. Rousseau on jossain sanonut kritiikistä ja satiirista, että
se ainoastaan soveltuu lamppujen puhdistamiseen. Mutta onhan ylitä
tärkeätä, että lamppu puhdistetaan, kuin että siihen pannaan uutta
öljyä. Voltairella ja Rousseaulla oli kummallakin oma tehtävänsä.
Traagillista on, etteivät he, luonteittensa erilaisuuden vuoksi
voineet täyttää tehtäviään yhteen törmäämättä. Rousseausta on
kuitenkin myönnettävä, ettei hän koskaan unohtanut kiitollisuuttaan
ja kunnioitustaan Voltairea kohtaan. Kun lopulla Voltairen ikää oli
pystytettävä kuvapatsas hänelle, niin merkitsi Rousseaukin itsensä
osalliseksi köyhyydestään huolimatta Voltaire, joka ei yhtä hyvin
voinut unohtaa, koetti turhaan saada hänen nimeään listalta! --
Ja jos me kysymme, missä alkuaiheet olivat uuteen uskoon, uuteen
runouteen, uuteen filosofiaan, ei vastauksesta voida epäillä. Suurta
on poistaa entisyyden silmiltä suomut, mutta suurempaa on pitää
huolta, että on aiheita, joista tulevaisuuden vilja saattaa kasvaa.