Montmorencyn metsissä unohti Rousseau Parisin ja huonot ystävät
ja antoi haaveksivalle mielikuvitukselleen täyden vapauden. Me
olemme jo kuulleet, mihin suuntaan se kulki. Itse selittää hän
mielialojaan ja kuvittelukaan tähän aikaan vastavaikutukseksi sille
ankaralle profeetanpuhetavalle, jota hän heräämisensä ja moraalisen
uudistuksensa jälkeen oli alkanut käyttää aikalaisilleen puhuessaan.
Suru, ettei hän koskaan oikein ollut rakastanut -- maman oli liian
äidillinen ja Therèse oikeastaan vaan taloudenhoitaja -- ja se
kohtuuttomuuden tunne, jonka tämä suru synnytti, liikutti hänet
usein kyyneleihin, joitten valtaan hän mielihyvällä antautui. Liian
liikuttava pehmeys! huudahtaa hän. -- Rousseaun elämässä saattaa
hyvin tutkia tunteitten vastavaikutuksia. Samoinkuin halpamaisuutta
hänessä seurasi katumus tai ylevä innostus, siten seurasi vireä
toiminta ulospäin tunnelmain sisällistä aaltoilua ja mielikuvien
keveätä leikkiä. Toinen puoli hänen persoonallisuudestaan vaati
oikeutensa. Se vei hänet taas epäjohdonmukaisuuteen -- sillä se sai
hänet, joka äsken oli pannut vastalauseen kirjallisuutta ja taidetta
vastaan, itsensä kirjoittamaan romaanin. Hän itse tunsi tämän
epäjohdonmukaisuuden, ja hän on rehellisesti myöntänyt, että sen
saattaa ainoastaan selittää hänen persoonallisuutensa vastakkaisten
ainesten itsenäisen voiman kantta. Tämäntapaisia vastakkaisuuksia on
kai jokaisessa; mutta ainoastaan Rousseaun kaltaisessa luonteessa
kehittyvät kumpikin puoli täyteen määräänsä. Esipuheessa La Nouvelle
Heloïseen sanoo hän "vaaditaan meitä aina olemaan johdonmukaisia;
minä en luule sitä ihmiselle mahdolliseksi; mutta aina on mahdollista
olla rehellinen -- ja sitä minä koetan olla."
Mielikuvitus muodosti ensin maailman täydellisiä olentoja, ihania
ja jaloja naisia, hyviä ja uskollisia ystäviä -- jommoisia hän ei
ollut todellisuudessa nähnyt. Myöhemmin muodosti hän olentonsa
selväpiirteisemmiksi ja todellisemmiksi, ja me tiedämme, mistä hän
sai mallin siihen. Toiminta sijoitettiin seutuun, joita erityinen
loisto hänen muistissaan kirkasti, -- Vevayhin ja Clarensiin
Genevejärven rannalle. Byron on myöhemmin sanonut, ettei mikään
muu paikka olisi soveltunut sille aineelle, jota Rousseau tahtoi
käsitellä romaanissaan _La Nouvelle Heloïse_.
Aluksi Rousseau pani paperille mielikuvansa ajattelematta kirjan
kirjoittamista. Kun hän päätti julaista romaanin, aikoi hän
siinä ylistää rakkautta ja puolustaa sen luonnollista oikeutta
ja puhtautta, hän tahtoi käyttää uutta muotoa jatkaakseen suurta
taisteluaan luonnon, puolesta sivistystä ja yhteiskuntaa vastaan. Se
se etenkin vaikutti kirjan ilmestyessä. Siinä kuvataan intohimoista
rakkautta ja täydellistä antautumista ilman sitä raffinementtia,
sitä kevytmielisyyttä, jota ajan kirjallisuus muuten oli täynnä. Se
oli suurempisuuntaista rakkautta, kuin mitä oltiin totuttu näkemään.
Kirja on käännekohtana kirjallisuudessa. Siinä käsiteltiin vanhaa,
mutta aina uutta ainetta, mutta uudella raittiudella ja sillä
innostuksella, jonka Rousseau aina saa työhönsä, kun hän tekee
työtä koko sielullaan. Ja tässäkin hänen: oman persoonallisuutensa
oleellisempia puolia pääsi ilmoille. Ettei kirja voinut olla
olematta oman aikansa lapsi, on luonnollista, mutta ei kukaan
kirjallisuushistoriallisesti sivistynyt lukija voi olla huomaamatta
uuden virtauksen esiintymistä.
Päähenkilö, Julie, on kaunis sielu. Hän seuraa oman sydämmensä
evankeeliumia tarvitsematta mitään järkeä tai ulkonaista
auktoriteettia. Hän antautuu kokonaan ja täydellisesti ja uskaltaa
äärimmäisen jotta, hänen rakkautensa pääsisi voitolle. Rakastaja
St. Preux, on passiivinen luonne, täydellisesti riippuvainen
Juliesta, joka toimii hänen puolestaan ja joka tilassa ratkaisee
yhteisen kohtalon. Ratkaiseva hetki tulee, kun neidon aatelinen
perhe vastustaa hänen naimistaan köyhän alhaista sukua olevan
miehen kanssa. Hänen on valittava, tahtooko hän saattaa vanhempansa
epätoivoon kenties jouduttaa sairaan äitinsä kuolemaa, vai onko
hänen luovuttava rakastetustaan, -- ja hän päättää ankaran taistelun
jälkeen valita jälkimmäisen. Hän, menee naimisiin sen miehen kanssa,
jonka isä on hänelle määrännyt, ja niin pian kuin hän on tullut
hänen vaimokseen, taivuttaa hän intohimon velvollisuudentunteen
alle. Tässä tulee esille toinen motiivi, joka oli määräävänä
kirjan loppuosaa valmistaissa. Hän ei yksistään tahtonut puoltaa
rakkauden oikeutta ja puhtautta, vaan myös avioliiton pyhyyttä. Ja
tämän moraalisen tarkoitusperän piti olla ikäänkuin puolustuksena
romaaninkirjoittamiselle. "Sivistyneissä" piireissä oltiin hyvin
ankaria nuoren neidon erehdyksiä kohtaan, jota vastoin vain
hymyiltiin vaimon uskottomuudelle, ja mieluummin sallittiin äidille
kaksikymmentä rakastajaa kuin tyttärelle yksi. Tätä vastaan pani
Rousseau vastalauseen, ja kieltämättä on kirjassa jonkun verran
yhteyttä näiden kahden tarkoitusperän välillä. Mutta hän oli
ottamalla nämä molemmat mukaan, ottanut suorittaakseen vaikean
tehtävän, ottanut kuvatakseen muutosta Julien luonteessa; sillä hänen
persoonassaan yhtyvät molemmat tarkoitusperät. Mutta tätä tehtävää
hän ei ole voinut suorittaa. Muutos tapahtuu aivan päällisin puolin.
Myöntääpä Rousseau, että muutos on näennäinen. Sillä samoinkuin
keskiaikainen Heloïse yhä rakasti Abailardia luostarilupauksestaan
huolimatta, samoin Julie yhä rakastaa St. Preuxia aviolupauksestaan
huolimatta. Eräässä kirjan kauniimmista ja hienoimmista kohdista
-- huvimatkalla La Meillerieen -- tunkee hillitty tunne esille, ja
kuolinvuoteellaan tunnustaa hän, ettei hän koskaan ole herennyt
rakastamasta St. Preuxia. Julie kuolee nuorena, onnettomuuden
kautta. Jää siis ratkaisematta, kuinka olisi käynyt, jos hän olisi
jatkanut elämäänsä. Niin suurella vaivalla aikaan saatu yritys,
todistaa täydellinen resignatsiooni mahdolliseksi, johtaa siis vain
ristiriitaisuuksiin kirjassa.
Kolmaskin näkökohta pääsi vaikuttamaan Rousseaun kirjan
valmistuessa. Hän on käyttänyt kirjaa kehyksenä yhteiskunnallisille,
kasvatusopillisille ja uskonnollisille aatteilleen, ja kirjan
kirjemuoto sallii siihen helposti sovittaa pitkiä esityksiä, joita
tekijä tarvitsee saadakseen sanottavansa sanotuksi. Monet esitykset
ovat Julienkin kirjeissä. Siinäkin hän muistuttaa keskiaikaista
esikuvaansa, joka (kenties kuitenkin juuri saadakseen aihetta
kirjeenvaihdon jatkamiseen) muun muassa lähetti Abailardille pitkän
listan teoloogisia kysymyksiä; -- erotus vaan on, että Julie pikemmin
selittää kuin kysyy. Nuori neito muuten rakastaa melkoisesti
saarnaamista ja kutsuukin itseään leikillä saarnaajattareksi. -- Niin
huomattavia kuin monet näistä selityksistä ovatkin, niin vaikuttavat
ne kuitenkin väsyttävästi ja ovat kieltämättä väärissä paikoissa,
Rousseaun on usein vaikea perustella, kuinka hänen henkilönsä
aina ja kaikkialla ja joka tilaisuudessa löytävät kynää ja läkkiä
käytettäväkseen.
Vieläkin on yksi tarkoitus La Nouvelle Heloïsessa, etenkin sen viime
osassa. Juliessa ja hänen miehessään, herra de Wolmarissa tahtoi
Rousseau kuvata kahta jaloa ihmistä, joista toinen oli uskovainen ja
toinen vapaa-ajattelija. Tämän kuvauksen kautta tahtoi hän lieventää
ensyklopedistain ja heidän vastustajainsa väliä, joka -- sen mukaan
mitä hän sanoo Tunnustuksissa oli käynyt niin ankaraksi, että
voitiin peljätä kansalaissodan syttyvän. -- Julien uskonnollisuus
ei ole kuitenkaan kirkollinen; se oli Rousseaun oma uskonto, jossa
ainoastaan mystillinen puoli oli voimakkaammaksi kuvattu.
Kirjallisuushistorian tehtävä on tarkastaa tätä etevää kirjaa
sen yksityiskohdissa ja sen aseman mukaan romaanikirjallisuuden
kehityksessä. Tässä on huomautettava ainoastaan niitä puolia, jotka
etenkin ovat kuvaavia Rousseaulle. Ensinnäkin se intohimon haaveilu
ja innostuksen mieliala, joka on vallalla kaikkialla, jossa tekijä
itse ei ole raffineeratun aikansa tai oman retoriikkansa kahleissa
tai omiin dogmeihinsa syöpynyt. Rakkautta, kirjan pääaihetta
kuvatessa tulee tämä mieliala etenkin esille. Että rakkaus on
vakava asia, josta voi tulla "meidän elämämme suuri tapahtuma", ei
kenties koskaan ole osoitettu syvemmin ja perinpobjaisemmin kuin
Julien luonteessa. Kuvatessaan rakkaussuhteen puhtautta, jossa
luonnon ääni todella kuuluu, käsittelee Rousseau, niinkuin jo on
mainittu, elämänsä pääkysymystä. "Eikö totinen rakkaus" -- kysyy
Julie -- "ole puhtain kaikista siteistä? -- -- -- Eikö rakkaus
itsessään ole puhtain samoin kuin se on virein vietti meidän
luonteessamme?... Eikö se saata perikatoon alhaisia ja matelevia
sieluja, innostuttaessaan suuria ja voimakkaita? Ja eikö se jalostuta
kaikkia tunteita, eikö se tee meidän olentoamme kaksinkertaiseksi ja
kohota meitä yläpuolelle itseämme?" Päinvastoin kuin sosiaalisten
erilaisuuksien laki viittaa rakkaussuhde korkeampaan lakiin, joka
tekee kaikki saman arvoisiksi; mutta tähän ei Rousseaun taide
ole riittänyt, tai oikeammin hänen sopimaton moraliseeraamisensa
on tehnyt lopun hänen taiteestaan. -- Juliessa hän on kuvannut
tunneihmistä, kaunista sielua. Hänen elämänsä on tunnetta ja hän
antaa tunteiden ohjata elämätään. Tunne yltyy liialliseksi monin
kohdin, etenkin kun St. Preux kiihkeän kohtauksen jälkeen puhuttelee
itse tunnetta: "oi tunne, tunne, suloinen kun sielu! onko semmoista
rautaista sydäntä, jota sinä et koskaan olisi liikuttanut" j.n.e.
-- Kuvatessaan elämää maalla rauhallisissa oloissa, mutta keskellä
luonnon ihanuutta on Rousseau tilaisuudessa päästämään valloilleen
rakkautensa idylliin ja luontoon, ja hän käyttääkin jokaista
tilaisuutta ylistääkseen maaelämää kaupungin kustannuksella ja
vastustaakseen yltyvää muuttaa maalta kaupunkiin pitäen sitä
vaarallisena ajan merkkinä. --
Kirja ilmestyi karnevaalin alussa 1761 ja herätti ääretöntä huomiota.
Jo se, mitä siitä edeltäpäin oli kerrottu, oli uteliaisuutta
kiihoittanut, ja kirjakauppojen ympärille kokoontui ihmisiä, jotka
sitä kysyivät. Rousseau sanoo sen ensimäisestä vaikutuksesta
(Tunnustukset XI): "Kirjallisessa maailmassa olivat mielipiteet
jakaantuneet, mutta yleisöllä oli vaan yksi mielipide, ja etenkin
naiset joutuivat haltioihinsa kirjan ja sen tekijän vuoksi...
Omituista on, että tämä kirja menestyi paremmin Ranskassa kuin muussa
Euroopassa, vaikka siinä ei varsin hyvin pidetty ranskalaisia, ei
miehiä eikä naisia. Aivan vastoin minun odotustani saavutti se
vähimmän menestyksen Sveitsissä, suurimman Parisissa. Vallitsevatko
siis ystävyys, rakkaus ja siveys enemmän Parisissa kuin muualla?
Eivät -- mutta siellä on vielä vallalla hieno aisti, joka saa sydämen
muodostumaan kuvan mukaan, ja joka saa meidät rakastamaan puhtaita,
voimakkaita ja hyviä tunteita muissa, vaikka meillä itsellämme ei
niitä enää olekaan. Turmellus on nyt kaikkialla sama; Euroopassa
ei ole tapoja eikä hyveitä; mutta on vielä jonkun verran rakkautta
niihin ja sitä haettakoon Parisista." --
Samoina vuosina kuin tämä romaani muodostui Rousseaun päässä ja
sydämmessä, syntyivät myös hänen toiset pääteoksensa: Contrat social
ja Emile. Perusaine niissä kaikissa on sama. La Nouvelle Heloïsessa
rakkaus ja luonnonidylli asetetaan "sivistystä" vastaan. Contrat
socialissa taistellaan luonnollisen vapauden puolesta. "Ihminen on
syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa", niin alkaa kirja.
Emilessä luonnollinen hyvyys asetetaan vastakohdaksi sosiaaliselle ja
sivistyneelle turmellukselle; kirjan ensimäiset sanat ovat: "Kaikki
on hyvää joka johtuu luonnon alkuunpanosta; kaikki turmeltuu ihmisten
käsissä." Näissä lauseissa kaikuvat vielä Rousseaun ensimmäiset
paradoksit; mutta itse teosten tuli nyt antaa niille lähempi selitys
ja rajoitus.
Aina siitä saakka kuin hän oleskeli Venetsiassa, oli Rousseau
harjoittanut historiallisia ja politillisia opintoja. Genevessä
käydessään oli hän saanut uusia aiheita ja uusia historiallisia
aineksia. Kirjoituksessaan politillisesta taloudesta, suuressa
ensyklopediassa, oli hän jo pääsuunnissa käsitellyt ainettaan.
_Contrat social_, joka ilmestyi 1762, on näiden tutkimusten
lopputulos. Tässä teoksessa on luonnonoikeutta [15] jyrkimmässä
muodossaan noudatettu, johdonmukaisesti pitämällä kiinni ajatuksesta,
että valta ei koskaan voi tulla oikeudeksi, joka onkin kirjan
pääajatus. Jokaisen vallan käyttämisen tulee, ollakseen oikeutettu,
olla kansan tahdon ilmauksen, ilmaista todellista tai hiljaisuudessa
hyväksyttyä sopimusta. Kansan tahdolla ei tarkoiteta kaikkien samaan
aikaan elävien yksityisten tahtoja yhteensä, vaan sitä tahtoa,
joka kannattaa kansan elämää sukupolvien vaihdellessa. Kansa ei
voi luovuttaa valtaansa, sillä eivät minkään ajan yksilöt voi
sitoa koko kansaa, jonka elämä ei koskaan pääty. Rousseau kehittää
oppia kansan herruudesta, joka polveutuu keskiajalta, ja etenkin
oppia tämän herruuden riippumattomuudesta, jossa hän perustuu oman
synnyinkaupunkinsa historiaan. Geneven, vapaakirjassa vuodelta
1387 lausutaan tämä riippumattomuus hyvin voimakkain sanoin, ja
tällä vapaakirjalla oli vielä Rousseaun aikana suuri merkitys
politillisissa keskusteluissa Genevessä. Suunnitelmasta Contrat
socialiin, jota säilytetään Geneven kirjastossa, nähdään, että
Rousseau suunnitellessaan kuuluisaa teosta etenkin on ajatellut
synnyinkaupunkiaan.[16]
Suuressa määrässä on liioiteltu Contrat socialin tietopuolista
luonnetta. Ranskan vallankumouksen aikana käyttivät kirjaa etenkin
Robespierre ja St. Just, ikuisten politillisten totuuksien
katkismuksena, joka suoraan muka voitiin paperilta siirtää elämään.
Ja monet vallankumouksen vastustajat ja arvostelijat, vieläpä
Tainekin suuressa historiallisessa teoksessaan, myöntävät heidän
siinä olevan oikeassa. Ne jotka siitä luulevat löytävänsä ainoan
politillisen opin, luulevat ymmärtävänsä sitä paremmin kuin
Rousseau itse. Hän ei ollut siihen tyytyväinen. Kun kerran, hänen
jo vanhana ollessa, kertoo Dusaulx, hänelle näytettiin hänen eri
kirjojaan, määritteli hän niitä kutakin lyhyesti, ja kun hän tuli
Contrat socialiin, sanoi hän: "Ne jotka luulevat ymmärtävänsä sen
täydellisesti, ovat minua taitavampia; se kirja olisi kirjoitettava
uudestaan; minulla ei siihen enää ole voimia, eikä aikaa."
Kirjasta käy kyllä selvästi näkyviin, ettei Rousseaun tarkoitus
ollut, että a priori voitaisiin kyhätä kokoon valtiomuoto, joka
soveltuisi kaikkialla. Se olisikin ristiriidassa hänen yleisen
ajatustapansa kanssa. Samoinkuin hän kieltää ainoan autuaaksi tekevän
sivistyksen olemassaolon, joka soveltuisi kaikille asteille, niin
hän kieltää ainoan autuaaksi tekevän valtiomuodon. (Katso etenkin
Contr. soc. II. 8 ja 12 ja III, 9). Kun häntä itseään myöhemmin
pyydettiin suunnittelemaan valtiomuotoa Korsikalle ja Puolalle,
menetteli hän sen ajatustavan mukaan. Hän selitti korsikalaiselle
kirjeenvaihtajalleen, että hän kenties, jos hän kauvemmin aikaa olisi
asunut maassa, voisi kirjoittaa maan historian, mutta hän kieltäytyi
valmistamasta hallitusmuotoa sille. Kirjoituksessaan Puolan
hallitusmuodosta selittää hän, ettei muukalainen voi säätää lakia
maalle, ja että kansalliset tavat ovat tärkeämmät kuin käskevät ja
kieltävät lait. Hän kehoittaa varovaisuuteen uudistuksissa, -- niin
sanoo hän maaorjuudesta: älkää vapauttako ruumiita ennenkuin sieluja!
Ja hän teroittaa mieliin, että maa aina on heikko siihen aikaan, kun
se vaihtaa hallitusmuotoa.
Jos vertaa Contrat socialia teokseen Discours sur l'inégalité, näkee
selvään, kuinka Rousseau on muuttanut käsitystään luonnontilan
ja sosiaalisen tilan suhteesta. Vanhemmassa teoksessa johduttiin
välttämättömästi tyranniuteen. Contrat socialissa saattaa ainoastaan
väärinkäytöksen kautta syntyä vapauden puutetta, -- nimittäin kun
hallitus panee oman erityisen tahtonsa yleisen kansantahdon sijaan,
jonka ilmituojana jokaisen hallituksen tulee olla (III, 10).
Itsessään suuria etuja saavutetaan luonnontilasta yhteiskunnalliseen
elämään siirtyessä. Oikeudenmukaisuus tulee vaiston sijaan, oikeus
ja velvollisuus välittömän aiheutumisen sijaan. Jos vapautta
rajoitetaankin, niin on sen sijaan voimilla, tunteilla ja ajatuksilla
suurempi mahdollisuus kehittyä. Lyhyesti, ihminen muuttuu tylsästä
eläimestä henkiseksi olennoksi. Mutta sen pahempi, lisää Rousseau,
alentavat uuden tilan väärinkäytökset usein ihmisen alemmaksi
luonnontilaa! (I, 8.) Tämmöisenä on esitys ajatukseltaan vallan
toinen, kuin aikaisemmassa teoksessa.
Kaikista Rousseaun varokeinoista huolimatta oli kirja kuitenkin
periaatteiltaan niin radikaali, että hallitukset sekä monarkisessa
Ranskassa että Geneven ja Bernin tasavalloissa ryhtyivät ankariin
toimiin sitä ja sen tekijää vastaan. Niillä oli siinä suhteessa sama
kohtalo kuin kolmannella ja tärkeimmällä pääteoksella.
_Emile_ ei Rousseaun omien sanain mukaan (kirjeessä Cramerille 1764)
ole pedagooginen esitys, vaan filosoofinen teos, jossa koetetaan
poistaa ristiriitaisuutta. Uskon, että ihminen luonnoltaan on hyvä,
ja sen pahan välillä, jonka kokemus osoittaa. Kirjan tulee osoittaa,
kuinka kaikki paheet tulevat ymmärrettäviksi, kun tutkii inhimillisen
sydämmen historiaa, ja se kasvatusjärjestelmä, jota se esittää, on
tässä ainoastaan kehyksenä.
Rousseau tahtoo, että tulee nojautua kokemukseen. Ja hän tahtoo
rakentaa eikä repiä. Hän alkaa sanomalla, ettei ollenkaan tunneta
lapsuutta. Ja se ihmisluonnon, etenkin lapsen luonnon tunteminen,
jonka hänen kirjansa tahtoo antaa, on hänelle suuremmasta
merkityksestä kuin se metoodi, jota hän neuvoo noudattamaan.
Tärkeämmän kasvatuksen antaa luonto itse välittömästi kehittämällä
voimia ja haluja; kaikki muut vaikutukset ja kaikki muu sekaantuminen
on alistettava sen alle. Oppilaan on opittava oman kokemuksen kautta,
itsetoiminnan kautta, hänen tulee olla luonnon eikä ihmisten oppilas.
Kasvatuksen tulee ihmisten puolelta aluksi olla kielteisen, se on;
sen tulee suojella turmiollisilta vaikutuksilta, ei positiivisen,
ei suoranaisesti opettavan. Eikä Rousseau yksistään pane painoa
kokemukselle yleensä. Hän väittää vielä, että kullakin ihmisellä on
oma omituinen luontonsa, joka määrätköön, kuinka häntä on pideltävä.
Senkin vuoksi siis on kasvatuksessa meneteltävä varovaisesti ja
aluksi rajoituttava oppimaan tuntemaan luontoa. [17] -- Kullakin
aikakaudella jokaisen yksilön elämässä on omituinen luonteensa.
Ei mitään elämä n aikaa, ei myöskään lapsuutta saa sen vuoksi
tehdä pelkäksi keinoksi tuleville ikäkausille. Emile on lapsuuden
evankeliumi. Se vakuuttaa, että lapsuus on itsenäinen osa elämää,
ei ainoastaan valmistus täysikasvaneeksi tulemiselle. Tämä juuri
määrää Rousseaun pedagogiikan. "Minun metoodini", sanoo hän "perustuu
ihmisten voimien mittaamiseen sen eri ikäkausina ja niiden toimien
valitsemiseen, jotka soveltuvat näille voimille".
Tämän luonnon prinsiippinsä panee Rousseau sekä valistusta että
oikeauskoisuutta vastaan. Perusajatuksensa kautta saavuttaa hän tämän
kaksinaisen aseman. Järjen harjoittamista samoinkuin erityisten
dogmien tyrkyttämistä on vältettävä niin kauvan kun mahdollista.
Luonnon hyvyys on juuri siinä, että alusta pitäen -- ennenkuin
mietiskely on herännyt, ja ennenkuin yhteiskunnan käskyt ja tavat
pääsevät vaikuttamaan -- on harmooninen suhde voimien ja halujen
välillä. Tämä sopusointuinen suhde on nyt säilytettävä, sen jälkeen
kun mietiskely, mielikuvitus ja yhteiskunta ovat alkaneet vaikuttaa.
Luonnon kasvatus edistyy hitaasti, mutta ihmiset ovat taipuvaisia
ennen aikojaan sekaantumaan, siihen. Sen vuoksi onkin tärkeintä
vaatia hyvältä henkiseltä sivistykseltä, että se hidastuttaa
kehitystä.
Locke, joka niin monessa kohdassa on Rousseaun edeltäjä, arveli,
että lapsen kanssa oli keskusteltava niin paljon kuin mahdollista.
Sitä vastustaa Rousseau jyrkästi. Järki ei hänen käsityksensä mukaan
ole erityinen, alkuperäinen voima, vaan kehittyy vasta, kun muut
voimat ovat kehittyneet. Kasvatuksen tarkoitus on muodostaa järkevä
ihminen: ei siis voi alkaa pitämällä ihmistä järkevänä! Niin tehden
alkaisi lopusta ja tekisi tuloksen omaksi välikappaleekseen. Meidän
mietteemme tulevat ulkoapäin, jota vastoin tunne tulee sisästä ja
sen vuoksi kehittyy ensiksi. Tunteen ja intohimon tulee koneistoa
käyttää. Vain sen saattaa ihminen omistaa, joka saattaa herättää
hänessä harrastusta, mutta harrastuksen mahdollisuus riippuu siitä
kehitysasteesta, millä yksilö seisoo. Liian aikainen ymmärryksen
kehittäminen synnyttää sana viisautta, eikä tietoja, ja heikontaa
henkistä voimaa.
Ettei lapsi saisi mietteitä, joita se ei kykene käsittämään,
ja jotka eivät vastaa sen todellisia voimia ja haluja, tahtoo
Rousseau siirtää uskonnollisen kasvatuksen nuoruuden ikään. Tähän
Rousseau sovittaa kuuluisan _Savoijalaisen maapapin tunnustuksen_
osoittaakseen, missä hengessä uskonopetusta on annettava. Se panee
tunteen ja sydämmen evankeeliumin selväksi vastakohdaksi kirkolle
ja valistusfilosofialle. Lohdutuksen ja toivon kaipuu on ratkaiseva
kriteeriumi. Se, jolla ei ole tunne-elämälle mitään merkitystä,
lykätään syrjään, jollei sitä suorastaan hyljätä. Onko maailma
ikuinen tai luotu, onko siinä yksi vai useampia periaatteita, siitä
minä en tiedä mitään, ja mitä minulla on sen kanssa tekemistä! --
Ainoastaan mikä koskee välitöntä suhdetta Jumalaan, sen tahtoo
Rousseau vahvistaa dogmiksi, suurilla kosmillisilla kysymyksillä ei
siinä ole mitään merkitystä.
Puhuttuaan luonnollisen uskonnon totuuksista vastustaessaan
materialismia, arvostelee hän positiivista uskontoa, etenkin
ihmeitten ja ikuisen kadotuksen uskomista. Positiivinen uskonto
perustuu historialliseen kertomukseen, pyhiin kirjoihin ja edellyttää
sen vuoksi kovin paljon oppia. Tässäkin vetoaa Rousseau luontoon.
Maapapin viimeinen neuvo nuorelle miehelle, jolle hän puhuu, on:
Säilytä sydäntäsi semmoisessa tilassa, että sinä aina haluat Jumalan
olemassaoloa, niin et koskaan epäile sitä!--
Painattaessaan pääteoksensa sai Rousseau apua ylhäisiltä ystäviltään.
Vapaamielinen Malesherbes, joka oli senssuuriviraston esimies,
ja vaarallisena hetkenä oli pelastanut Diderotin ensyklopedian,
tarkasti hänelle käsikirjoitusta. Rousseau pysyi rauhallisena,
vaikka eräs hänen ystävistään, jolle hän luki savoijalaisen maapapin
tunnustukset, hämmästyneenä huudahti: "Mitä, kansalainen, se on
kirjassa, joka painetaan Parisissa?" -- Talvella 1761-62 tunsi hän
itsensä levottomaksi ja huolestuneeksi, mutta siihen oli syynä, että
hän ollen sairaloisessa tilassa (häntä vaivasi rakkotauti) oli hyvin
ärttyinen, ja kun painattaminen satunnaisesti keskeytyi, otaksui hän,
että jesuiitat, joiden kasvatusopilliset periaatteet olivat aivan
vastakkaisia, koettivat vääristää kirjan sisällystä! Pelastaakseen
kuitenkin tärkeimmän, talletti hän jäljennöksen savoijalaisen
maapapin tunnustuksesta erään geneveläisen tuttavan huostaan. Että
juuri siihen aikaan puhuttiin jesuiittiveljeskunnan hajoittamisesta,
perustui hänen luulonsa mukaan, huhuun, jonka muka jesuiitit itse
olivat panneet liikkeelle, tehdäkseen vihollisensa huolettomiksi!
-- On omituista Rousseaulle, että hän siten voi rakentaa kokonaisen
järjestelmän pahan mielen ja satunnaisen tapahtuman perustukselle.
Hänet saatiin rauhoittumaan, painatus jatkui pian taas säännöllistä
menoaan, ja -- mikä oli hyvin harvinaista Rousseaussa -- hän käsitti,
että väärä epäluulo oli vienyt hänet harhaan. Kirja ilmestyi
sitten, kohta Contrat socialin jälkeen, keväällä 1762. Julkisesti
puhuttiin siitä vähän, ja Rousseau luuli ystäviensäkin olevan
hiukan välinpitämättömiä sen suhteen. Vain muutamat kiittivät häntä
sydämmellisesti siitä, niin kuin matematiikan tutkija Clairault, joka
selitti, että se oli lämmittänyt hänen vanhaa sydäntään. Silmiin
pistävää oli, että Malesherbes kohta ilmestymisen jälkeen halusi
kirjeitään takaisin; mutta Rousseau ei aavistanut mitään vaaraa.
Vaino lähti juuri jesuiittain vastustajista. Mieleltään jansenistinen
parlamentti, joka tahtoi osoittaa, että se koettaessaan masentaa
jesuiittoja, ei tehnyt sitä siksi, että se olisi ollut laimea
uskonasioissa, tuomitsi Emilen 9 p:nä Kesäk. 1762 poltettavaksi ja
määräsi tekijän vangittavaksi. Hänen ystävänsä lähettivät Parisista
edeltäpäin sanan Montmorencyyn. Keskellä yötä herätettiin Rousseau
ja hän matkusti pois, juuri ennenkuin oikeudenpalvelijat tulivat.
On mahdollista, että hänen ylhäiset suosijansa jouduttivat hänen
pakoaan, koska heille olisi ollut epämukavaa, jos heidän suosikkinsa
olisi tullut oikeuden eteen. Rousseau itse oli epäillyt, ettei
kaikki ollut niin täyttä totta, kuin miltä se ensi pelästyksessä
näytti. Kuitenkaan ei sen ajan Ranskassa, jossa epäilys ja fanatismi
taistelivat ja vaihtelivat sekä hallitsevissa että kansassa,
voinut olla varma mistään, joka nähdään monesta kuuluisasta
oikeudenkäynnistä, niinkuin de la Barren, joka tapahtui kohta
tämän jälkeen, ja joka herätti varovaisessa ja hyvin suojatussa
Voltairessaki halun äkkiä matkustaa kylpemään Sveitsiin ja pyytämään
Preussin kuninkaalta turvapaikkaa itselleen ja muille filosoofeille.
Kun Rousseau saapui Sveitsin rajalle, nousi hän vaunustaan ja
suuteli maata posteljoonin suureksi hämmästykseksi. Mutta hän
pettyi luullessaan tulevansa vapauden luvattuun maahan. Hän asettui
toistaiseksi ystävän luo Yverduniin, Bernin alueelle. Genevessä jo
19 p:nä kesäk. oli poltettu Contrat social ja Emile ja oli käsketty
vangitsemaan tekijä. Sinne hän ei siis saattanut mennä. Kohta sen
jälkeen kielsi Bernin hallitus häntä oleskelemasta sen alueella. Hän
turvautui silloin Neufchateliin, jota hallitsi Fredrik Suuri. Täällä
vietti hän sitten muutaman vuoden ajan samanlaista idyllistä elämää
maalaiskylässä Motiers, jota hän oli viettänyt Montmorencyssa. Näinä
vuosina innostui hän kasvitieteeseen ja sai siten uutta aihetta
luonnon helmassa kuljeksimiseen. Täällä oleskellessaan sepitti hän
vastauksen Parisin arkkipiispalle joka oli lähettänyt paimenkirjan
Emileä vastaan (_Jean Jacques Rousseau, citoyen de Genève à
Christophe de Beaumont, archevêque de Paris_, duc de St. Cloud,
pair de France etc. Amsterdam 1762). Tässä kirjoituksessa puhuu hän
hyvin selvästi pedagoogisista ja uskonnollisista mielipiteistään.
-- Kun Genevessä ei tahdottu peruuttaa hänen silmissään laitonta
kirousta hänen ja hänen kirjojensa ylitse, luopui hän geneveläisestä
kansalaisoikeudestaan, josta hän oli ollut niin ylpeä, ja julkaisi
vastaukseksi eräälle geneveläiselle lakimiehelle, joka koetti
puolustaa kaupunkinsa menettelytapaa, teoksensa _Lettres écrites
de la Montagne_ (Amsterdam 1764). Uskonnollisten mielipiteiden
perinpohjainen pohtiminen, etenkin ihmeitten arvosteleminen, tässä
teoksessa herätti Neufchatelin papistossa suurta suuttumusta. Häntä
vastaan saarnattiin, ei edes auttaneet Fredrik II:n yritykset saada
innokkaita pappia pysymään levollisina. Alhaisoa yllytettiin häntä
vastaan, ja häntä itseään pakotettiin pakenemaan. Pari kuukautta
asui hän nyt pienellä, idyllisellä, Bielerjärvesssä sijaitsevalla
St. Pierren saarella, jossa hän eli oikein mielensä mukaan. Hänen
kuvauksensa elämästä täällä (katso etenkin Rêveries V) ovat parasta
ja sominta, mitä hän on kirjoittanut. Hän olisi mielellään asunut
koko loppuikänsä siellä, mutta saari kuului Berniin ja Bernin
hallitus karkoitti hänet. Hän aikoi nyt hakea turvapaikkaa Korsikasta
tai muuttaa Berliiniin. Hänet saatiin kumminkin taivutetuksi
vastaanottamaan englantilaisen filosoofin David Humen tarjous
seuraamaan häntä Englantiin, jossa hänestä oli pidettävä huolta.
Hume ja Rousseau olivat hyvin erilaisia luonteiltaan,[18] mutta
Hume tunsi todellista myötätuntoisuutta ranskalaista ystäväänsä
kohtaan. Rousseau sai hyvän asunnon maalla, ja kaikki meni jonkun
aikaa hyvin. Silloin kävi kivuloisuuden ja kestettyjen vainojen
vaikutuksesta hänen mielensä kovin levottomaksi ja epäluuloiseksi,
siinä määrässä että se yltyi melkein mielensairaudeksi, synnytti
suorastaan ajoittaista hulluutta. Hän karkasi äkkiä Englannista,
syytteli Humea ja muita mitä katkerimmin ja vietti nyt useamman
vuoden kuluessa vaeltavaa elämää Pohjois- ja Etelä-Ranskassa. Hän
luuli, että häntä hänen entiset ystävänsä oikein täyttä totta
vainosivat. Kaikkialla mihin hän tuli, luuli hän huomaavansa jälkiä
heidän juonistaan, joiden tarkoituksena oli panetella häntä ja
tehdä hänet riippuvaiseksi. Tähän aikaan hänen Tunnustuksensa,
joita hän monta vuotta sitten oli alkanut kirjoittaa, muuttuivat
puolustuskirjoitukseksi. Käyttääkseen sitä aseena salaisia
vihollisiaan vastaan, meni hän Parisiin 1770 ja luki siellä eri
piireissä Tunnustuksiaan. Tämä teko tuotti hänelle vaan pettymystä;
se mielenkiinto, joka omistettiin luennoille, ei tullut hänen asiansa
osalle, vaan huvittavien tietojen ja juttujen. Lukemisen kielsi
vihdoin (rouva d'Épinays'n kehoituksesta) poliisi. -- Parisissa
elätti hän itseään nyt, niinkuin ennenkin nuottien kirjoittamisella.
Vapaa-aikoina hän sävelteli tai tutki kasvia. Ei hän kuitenkaan
voinut luopua koettamasta selittää ja puhdista itseään. Oli, kuin
olisi hän ymmärtänyt, kuinka käsittämätön hänen persoonallisuutensa
mahtoi olla maailmalle, jollei hän tekisi kaikkea sen valaisemiseksi.
Hän valmisti silloin kolme vuoropuhelua, joilla on yhteinen nimi
_Rousseau juge de Jean-Jacques_ (Rousseau tuomitsee Jean-Jacquesia).
Ensimäistä niistä koetti hän turhaan sijoittaa Notre-Damen kirkon
pääalttarille, saadakseen sen välttymään vihollistensa käsistä ja
herättääkseen nuoren kuninkaan, Ludvig XVI:n huomiota. Viimeisissä
muistiinpanoissa, joita hän valmisteli, _Rêveries d'un promeneur
solitaire_ (yksinäisen vaeltajan unelmia), vallitsee lempeä
maltillisuus ja hyvin runollinen mieliala.
Viimeiset kuukaudet ikäänsä vietti hän taas maalla, Ermenonvillessä,
ulkopuolella Parisia. Täällä kuoli hän äkkiä 2 p:nä Heinäk. 1778. --
Huhu, että hän olisi surmannut itsensä, on aivan perätön.
Yhtä vähän kuin hän oli saanut rauhaa elämässä, yhtä vähän sai hän
sitä haudassa. Vuonna 1794 muutettiin hänen ruumiinsa Pantheoniin
ja asetettiin Voltairen viereen. Vuonna 1814 sanotaan hurjain
klerikaalien ryöstäneen yöllä molemmat ruumiit ja heittäneen ne
kuoppaan jossain kaupungin ulkoreunassa, virallisesti kuitenkin yhä
vakuutetaan, että ruumiit ovat arkuissaan.[19] Arkut muutettiin 1821
Pantheonin kellariin, 1830 ylös jälleen, 1852 alas jälleen: niillä
oli yhteiset vaiheet vallankumouksen aatteiden kanssa! Nyt ne --
luultavasti tyhjinä ovat maanalaisessa kappelissa. --
Rousseau oli oman luonteensa vastakkaisuuksien marttyyri,
ihanteidensa ja olevien olojensa vastakkaisuuden marttyyri. Mutta
juuri näiden jyrkkien ulkonaisten ja sisäisten vastakkaisuuksien
vuoksi se, mikä hänelle oli korkeinta, kuvastui voimakkaassa
loistossa, ja hän on vastakohdan lain perustuksella paraimpina
hetkinään, tuntenut innostusta ja autuutta jommoista ainoastaan
harvat ihmiset ovat tunteneet. Sen vuoksi juuri "Jean Jacques parka"
rakasti elämää ja uskoi elämään.