Rousseaun viisitoistavuotinen oleskelu Parisissa ei ollut tuottanut
hänelle sitä onnea, jota hän oli halunnut, mutta se oli valmistanut
hänet kirjailijaksi etenkin sen kiirastulen kautta, joksi yhdyselämä
ensyklopedistain kanssa muodostui hänelle. Yhteisten musikaalisten
harrastusten kautta oli hän tullut ystäväksi Grimmin, Diderotin
ja Holbachin kanssa. Hän tuli osalliseksi suuren ensyklopedian
valmistukseen; siihen hän kirjoitti musikaalisista aineista ja sitä
paitse kirjoituksen, jolla on otsakkeena _Politillinen ekonomia_,
mutta joka on pikemmin oikeusfilosoofista kuin kansantaloudellista
luonnetta; se on edelläkävijä Contrat socialille.
Mitä ensyklopedistoihin ylimalkaan tulee, viittaan minä viidenteen
kirjaan teostani "Uudemman filosofian historia." Aivan yleisesti
voidaan sanoa heidän perustuvan Locken filosofiaan ja uudempaan
luonnontieteeseen arvostellessaan yleistä maailmankatsomusta ja
vallalla olevia laitoksia. Lockelta saatiin etenkin se periaate,
että kaikki mietteet johtuvat huomiosta; kaikkien dogmaattisten
mielipiteiden suhteen tahdottiin tietää, mistä varmasta huomiosta
ne johtuivat. Lockelta saatiin myös ajatus, että yhteiskunta
perustuu molemminpuoliseen sopimukseen yksityisen onnen ja
vapauden turvaamiseksi; kaikki laitokset, joiden vaikutus oli
ristiriidassa tämän aatteen kanssa, hylättiin vallanhimon ja petoksen
tuloksina. Uudelta luonnontieteeltä saatiin oppi liikkeen ja aineen
pysyväisyydestä sekä aate, että fyysillinen maailma oli käsitettävä
suureksi koneistoksi. Hulluutena ja petoksena hyljättiin kaikki
mielipiteet, joita ei voitu tai ei näyttänyt voitavan yhdistää
kaikkiin näihin oppeihin. Voltaire oli alkanut taistelun teoksellaan
Lettres sur les Anglais ja esityksellään Newtonin fysiikasta.
Myöhemmin olivat Diderot, La Mettrie ja Holbach voimakkaasti
koettaneet tehdä johtopäätöksiä uudesta luonnontieteellisestä
maailmankatsomuksesta negatiiviseen ja positiiviseen suuntaan. Näistä
miehistä on _Diderot_ nerokkain ja etevin ajattelija; häneen Rousseau
myös lähemmin oli liittynyt. Rousseau rakasti häntä intohimoisesti,
ja rikkautuminen hänen kanssaan suretti häntä suuresti. Diderot oli
intoilija samoinkuin Rousseaukin, mutta hänen innostuksensa pääsi
ilmoille osaksi toisia teitä, eikä hänen huomionsa ollut syventynyt
samaan suureen kysymykseen kuin Rousseaun. Hän oli etsivä henki, hän
ei tyytynyt olemuksen arvoituksen kansantajuisempaan selvitykseen,
jota Voltaire ja Holbach kumpikin tahollaan edustivat, ja sen vuoksi
hänellä onkin suurempi merkitys ajatuksen historiassa, mikä ei
yksin riipu hänen asemastaan ajan taisteluissa. Ne aatteet, joita
hän kehitteli, ja jotka tulivat tunnetuiksi osaksi vasta kauvan
hänen kuoltuaan, viittaavat taaksepäin Spinozaan ja Leibnitziin ja
eteenpäin Goetheen, Schellingiin ja nykyaikaiseen kehitysoppiin.
Näitä puolia hänen mietinnöstään on Rousseau tuskin käsittänyt, sitä
enemmän hän ihaili hänen valpasta persoonallisuuttaan. Vastakohta
Rousseaun ja ensyklopedistain välillä käy kenties selvimmin näkyviin,
jos ottaa huomioon, että Diderotkin (teoksessa: Supplément au
voyage de Bougainville) ja Voltaire (teoksissa: L'ingénu, Candide,
Entretien d'un sauvage et d'un bachélier, Historie d'un bon Bramin
y.m.) kuvaavat hyvin jyrkällä tavalla vastakohtaa luonnon ja
sivistyksen välillä. Mutta he käyttävät tätä vastakohtaa etusijassa
ivatakseen. Mikä heille oli häjyä leikkiä, korkeintaan väittelykeino,
se oli Jean Jacquesille täysintä totta ja oli täyttänyt koko
hänen olentonsa; se oli hänen omituisen elämänjuoksunsa tulos ja
se määräsi hänen elämänsä myöhemmät vaiheet. Diderotin sanotaan
vaikuttaneen muotoon Rousseaun tieteitä, taiteita ja epäsuhteisuutta
käsittelevissä teoksissa, ja onkin se mahdollista, sillä he tekivät
työtä yhdessä, niin kauvan kuin oli kysymys aseiden käyttämisestä,
mutta ei sitten enää, kun oli tehtävä johtopäätöksiä taistelun
tuloksista. Siinä jäi Rousseau yksin -- aivan varmaan siksi,
että hän näki syvemmälle ja kauvemmaksi, kuin hänen aikaisemmat
asetoverinsa. -- _Holbach_, saksalainen parooni, joka oli
ranskalaiseksi sulautunut, kokosi taloonsa ajan vastustavat ainekset
Hänen salonkinsa oli "ensyklopedian kehto." Hän oli hyväsydämminen
hiukan epäitsenäinen luonne: paraimmat osat kirjoituksiinsa
sanotaan hänen Diderotilta saaneen. Hän eroaa Diderotista raskaan,
kaavamaisen naturalisminsa puolesta, johon hän koetti käännyttää
koko maailmaa. Etenkin yksityisessä piirissään (joka on meille tuttu
Diderotin mestarillisen kuvauksen kautta kirjeissä neiti Volandille)
pilkkasi ja ivasi hän rajattomasti vanhoja uskonnollisia käsitteitä.
Yleensä saattoi hän hyväntahtoisuudessaan jatkaa leikin laskua
yksityisten kanssa hyvinkin pitkälle. Laskettiin etenkin leikkiä
Jean Jacquesista, joka ei ollut tarpeeksi maltillinen eikä kyennyt
ylläpitämään loistavaa salonkikeskustelua; Holbach tiesi, että Jean
Jacques saattoi sanoa erinomaisia sanoja, kun hän suuttui, ja sen
vuoksi hän ivaili häntä saadakseen hänet syttymään ja leimahtamaan.
-- Kolmiapilaan kolmas lehti oli _Melchior Grimm_, hänkin
synnyltään saksalainen. Hän eli Parisissa useiden ulkomaalaisten
hovien kirjallisena kirjeenvaihtajana, jotka tahtoivat läheisesti
seurata ranskalaista kirjallisuutta. Hän on ensimmäisiä, jotka
siitä, että Shakespearea uudestaan ruvettiin lukemaan, aavistivat
käännekohdan koittavan kirjallisuushistoriassa. St. Beuve on
hauskasti kuvannut Grimmiä teoksessaan Causeries du lundi VII, joka
muodostaa tarpeellisen vastapainon sille liiallisen epäluuloisuuden
suuntaamalle kuvaukselle, jonka Rousseau on antanut hänestä
Tunnustuksissaan. St. Beuven mukaan on Grimmiä pidettävä Lessingin
ja Herderin edeltäjänä ja apumiehenä. Hän oli teräväjärkinen
ja epäileväinen, suuresta kirjallisesta kyvystään huolimatta
järki-ihminen, ja siinä suhteessa ei hän ollut vastakkainen yksistään
Rousseaulle vaan myös Diderotille. Vielä vähemmän kuin muut piirin
jäsenet hän laisinkaan käsitti Rousseauta eikä hän, kun oikkujen tai
edun vuoksi niin sattui, arkaillut loukatessaan ja masentuessaan
tunnokasta Rousseauta, joka niin huonosti osasi puolustautua. --
Voltairen kanssa ei Rousseau koskaan tullut välittömään yhteyteen, ja
rikkautuminen hänen kanssaan tuli sen vuoksi toisenluontoiseksi, ja
sillä olikin erikoinen syynsä.
Ei ole syytä epäillä, ja Rousseau on sen itsekin myöntänyt, että
Rousseau on oppinut paljon ensyklopedistalais-ystäviltään. Hänen
ajatuskykynsä hioutui, hänen näköpiirinsä laajeni, hänen kirjallinen
aistinsa heräsi. Dusaulx on (teoksessaan De mes Rapports avec Jean
Jacques Rousseau. Paris 1798), kertomuksen mukaan, joka polveutuu
Holbachilta ja muilta Rousseaun aikaisemmilta ystäviltä, kuvannut
Jean Jacquesin ensimäistä esiintymistä ensyklopedistain piirissä.
"Täällä hän oppi, mikä näkyy useista hänen teoksistaan, taitavasti
väittelemään asian puolesta ja vastaan. Kun hänellä oli jokin
aine käsiteltävänä, tai kenties jo oli muodostanut siitä varman
mielipiteen, esitti hän sen niille, joita hän piti opettajinaan,
saadakseen peltonsa hedelmälliseksi, silläkin uhalla, että hänen
ehkä olisi pakko muuttaa mieltä. Nämä miehet, joista useimmat olivat
hyvin harjaantuneita niissä seikoissa, väittelivät ja keskustelivat
esitetyistä kysymyksistä keskenään. Sen kautta hän ollen jo
luonnostaan kaunopuheinen tuli niin peljättäväksi taistelussa, ettei
kohta kukaan kyennyt vastustamaan häntä, silloinkin kun hän puolusti
mahdottomia paradoksia... Parooni Holbachin uusi ystävä, joka oli
arka ja kömpelö käytökseltään, ja samalla viehättävän tuntehikas ja
suuresti rakasti somuutta, mikä muodosti omituisen vastakohdan hänen
yksinkertaiselle puvulleen, miellytti kaikkia. Vaativaisimmallakaan
ei voinut olla mitään muistuttamista hänen mielentilassaan tai
käytöksessään. Ainoastaan siitä 'hienot ihmiset' moittivat häntä,
että hän oli aran kohtelias, joka heistä tuntui vähän maalaiselta;
siinä suhteessa on hän parantunut, mutta ainoastaan heittäytyäkseen
päinvastaiseen liiallisuuteen. Siihen aikaan ei Rousseau suinkaan
ollut ihmisvihaaja, vaan altis, täysin luottavainen ja avonainen.
Hän luotti muihin, vaikka ei itseensä; hän pysyttäytyi syrjässä,
ei kilpaillut kenenkään kanssa ja kysyi mieluummin kuin antoi
varmoja vastauksia... Semmoinen oli, sen mukaan kuin minulle on
kerrottu, Jean Jacques siihen aikaan, kun hän ensiksi alkoi liikkua
pääkaupungin seuroissa." -- Tästä kuvauksesta nähdään, kuinka
suojelevalla tavalla Rousseau otettiin vastaan holbachilaiseen
seurapiiriin. Kun hän yhtäkkiä toi esille uudet ajatuksensa, ei niitä
otettu täydeksi todeksi, ja kun hänen itsetuntonsa suureni herätyksen
jälkeen, arveltiin kirjallisen menestyksen -- jota hänen ystävänsä
olivat taipuvaiset lukemaan omaksi ansiokseen -- nousseen hänelle
päähän. Äkkiä huomattiin hänen, niinkuin Dusaulx sanoo, muuttuneen
valkeasta mustaksi! --
Ennenkuin syvemmälti ryhdymme tarkastamaan sisäistä, varsinaista
ristiriitaisuutta Rousseaun ja ensyklopedistain välillä, mainittakoon
parilla sanalla ulkonainen syy hänen ja hänen entisten ystäväinsä
välin rikkautumiseen. Siitä näemme, minkälaisiin suhteisiin Jean
Jacques uudestaan oli sekaantunut, ja kuinka vähän hän oli onnistunut
pääsemään edelle sitä yhteiskunnallista piiriä, johon hän tunsi niin
huonosti soveltuvansa.
Rousseaun hyväntekijälle rouva d'Épinayllä, joka oli lahjoittanut
hänelle idyllisen asunnon lähellä maapaikkaansa, oli Grimm
rakastajana. Suhde Grimmin ja Rousseaun välillä oli vähitellen
kylmentynyt. Grimm piti entistä ystäväänsä hulluna. Hän ei
ymmärtänyt hänen luonnettaan, ja kylmästi ja masentavasti hän
moitti Jean Jacquesille hänen teoksensa todellisia ja näennäisiä
ristiriitaisuuksia, joihin tämä oli takertunut ajatuskykynsä
hitaisuuden vuoksi sekä kiihkoisan innostuksensa kautta. Ja vaikka
ei Grimm liekään suorastaan ollut mustasukkainen häntä kohtaan,
niin hän kai arveli, että rouva d'Épinay, jolla paitse miestään jo
oli rakastaja, ei enää tarvinnut ystävää. Hän koetti sen vuoksi
työntää Rousseaun syrjään hänen suosijattarensa läheisyydestä. Kylmän
kopeasti ja pilkallisesti kohteli hän sen vuoksi pitemmän aikaa
Rousseauta ja sai hänet pikastumaan yhä uudestaan. Sattui sitten
niin, että rouva d'Épinayn piti matkustaa Geneveen neuvottelemaan
kuuluisan lääkärin kanssa. Ehdotettiin Rousseaulle, että hän seuraisi
häntä sinne, ja Grimm ja Diderot vaativat häntä tekemään, mitä he
pitivät hänen yksinkertaisena velvollisuutenaan hyväntekijäänsä
kohtaan. Rousseau oli sairaloinen, eikä hänellä ollut varoja
matkavarustuksiin, ei hän myöskään ollut halukas esiintymään
synnyinkaupungissaan ylivuokraajan rouvan seurassa. Sitä paitse
hän epäili (jota ei ole kumottu eikä näytetty toteen), että matkan
varsinaisena tarkoituksena oli peittää rouva d'Épinayn ja Grimmin
suhteen seurauksia, ja häntä harmitti se osa, jota hänen ystävänsä
tahtoivat antaa hänen näytellä, sekä että he niin ylimielisesti
tahtoivat opettaa häntä täyttämään velvollisuuksiansa. Lisäksi tuli
vielä seikka, joka oli kaikista enimmin kuvaava ja vaikuttava.
Kuljeskellessaan metsissä lähellä l'Ermitagea oli Rousseau, sitä
myöten kun Therèse kieltäytyi seuraamasta, yhä enemmän syventynyt
erootillis-idyllisiin kuvitteluihin ja muistoihin. Samoinkuin
nuoruudessaan ihaili hän ihanteellisia olentoja, ja kuvitteli
itselleen maailman, jossa rakkaus ja ystävyys vallitsisivat
viekkaudetta ja tyranniudetta. Niistä kuvista, jotka siten hänen
mieleensä syntyivät, myöhemmin muodostui romaani La Nouvelle
Heloïse. Hänen eläessään näissä unelmissa tuli hänen luokseen
käymään läheisyydessä asuva aatelisnainen, rouva d'Houdetot, rouva
d'Épinayn käly. Rousseau rakastui kohta hurjasti häneen; niinkuin
hän luuli, ensi kertaa todellisesti. Se oli onneton rakkaus koska
rouva d'Houdetotilla entisestään oli rakastaja. Rousseaun ahkerat
käynnit hänen luonaan eivät jääneet huomaamatta; kenties oli
Therèsekin mustasukkaisuudessaan tullut asiasta puhuneeksi; asia
tuli tunnetuksi, ja koko seurapiiriä huvitti nähdä filosoofia
ja moralistia onnettomana rakastajana. Holbach oikein matkusti
maalle nähdäkseen tätä komediaa, ja satamalla satoi pistopuheita
onnettoman Jean Jacquesin yli, joka tässä näytelmässä suoritti
hyvin surkeata osaa. Rousseau syytti rouva d'Epinayta ja Diderotia
salaisuuden ilmaisemisesta. Sana syntyi sanasta ja väli aikaisempien
ystävien kanssa rikkautui lopullisesti Keskellä talvea (1757-58)
muutti Rousseau l'Ermitagesta, jossa hän ei enää tahtonut viipyä
päivääkään, taloon, jota kutsuttiin Montlouis ja joka oli toisella
puolella Montmorencymetsää. Diderotiin rikkoi hän välinsä
käyttämällä esipuheessa teokseensa _Lettre à d'Alembert_ hänestä
raamatunlausetta, jossa puhutaan ystävästä, joka uskottomasti
ilmaisee hänelle uskotun salaisuuden. Holbackin kanssa sanotaan
hänen riitautuneen jo ennen, kiihkeän kohtauksen jälkeen Holbackin
talossa, jolloin Rousseau suuttui siitä, että isäntä ja hänen
ystävänsä ilveilivät maalaispapin kanssa pilkoillaan ylistämällä
murhenäytelmää, jota tämä luki heille.[8] Rousseau itse sanoo
(Tunnustukset VIII, vert. kirje herra de St. Germainille 26 p.
Helmik. 1770), rikkautumisen johtuneen siitä, että Holbach kerran
aivan ilman syyttä useiden läsnäollessa kohteli häntä niin raa'asti,
että hän päätti, ettei hän enää koskaan astuisi hänen huoneeseensa.
Riita tunnettujen kirjailijain välillä herätti suurta huomiota
Parisissa, ylhäisimmissäkin piireissä. Sen johdosta lausuu ylhäinen
aatelismies Castrien herttua seuraavat sattuvat sanat: "Herrainen
aika, mihin minä tulen, kuulen minä vaan puhuttavan tästä Rousseausta
ja tästä Diderotista! Eihän sitä enää voi käsittää! Mokomat, jotka
eivät ole mitään, jotka asuvat kolmannessa kerroksessa!"[9] Pian
kyllä saatiin ruveta välittämään ihmisistä, jotka asuivat kolmannessa
kerroksessa -- ja ylempänäkin. --
Vaikea on päästä selville, kenen puolella oikeus oli tässä
ulkonaisessa rikkautumisessa, vaikka monet kirjallisuushistorian
tutkijat ovat paraansa mukaan koettaneet asiata selvittää. Että
Rousseau ei tässä tilaisuudessa ollut mikään sankari, on selvää.
Todet ovat rouva de Staëlin sanat, että Rousseauta mieluummin
pitää kuvailla ulkona ja vapaassa luonnossa: "Ihmisten kesken
miellyttää hän meitä vähemmän." Se on kumminkin varmaa, että
hän kärsi rikkautumisesta enemmän kuin hänen entiset ystävänsä.
Yksinäisyydessään raskasmielisenä hautoi hän tätä eroa ja synnytti
synkkää epäluuloa mieleensä. Grimm, Holbach ja Diderot selvisivät
helpommalla asiasta; he pitivät häntä hulluna, kiittämättömänä,
luopiona, ja herkesivät elämän hyörinässä pian suremasta kadotettua
ystäväänsä.
Samalla oli heillä kuulevia korvia Rousseauta moittiessa, jota
vastoin tämä sai turvautua omiin tunnelmiinsa tai hakea kevennystä
puolustamalla asiaansa jälkimaailmalle. Se on myös varmaa, että
sydämmellinen sana ystäväin puolelta olisi tuottanut sovinnon. "Ei
koskaan", sanoo Rousseau, "ole ollut paloa minun sydämmessäni, jota
ei kyynel ole voinut sammuttaa". Tätä keinoa ei käytetty. Pilkkaa ja
ylimielisyyttä -- ylimielisyyttä, jota jälkimaailma ei voi hyväksyä
-- oli se kohtelu, jota "valistuksen" sankarit osoittivat "pikku
pedantille", niinkuin Holbachilla oli tapana häntä kutsua.
Syvemmät syyt rikkautamiseen ovat haettavat Rousseaun ja hänen
ystäväinsä vastakkaisista luonteista, ja ennen kaikkea heidän
edustamiensa henkisten suuntain vastakkaisuudesta.
Rousseaun ystävät olivat yleensä taipuvaisia asettumaan hänen
ohjaajikseen, määräämään, kuinka hänen tuli elää ja kuinka täyttää
velvollisuutensa. He koettivat erottaa hänet suhteestaan Therèseen
ja tämän perheeseen. "Ei voi", sanoo Holbach (sen mukaan kuin kertoo
Ginguéné: Lettres sur les Confessions de Rousseau. Paris 1791. s.
112) "kuvailla surullisempaa vastakohtaa kuin hänen Therèsensä
ja hänen neronsa välillä. Diderot, Grimm ja minä teimme silloin
ystävällisen salaliiton tätä omituista ja naurettavaa yhdistystä
vastaan. Hän loukkautui meidän innostamme ja moitteestamme ja
kävi siitä pitäen oikein raivoisasti meidän antitheresialaisen
filosofiamme kimppuun." Ja tämä salaliitto sai pian toisenkin
tehtävän. Rousseauhan "puhdisti" elintapansa, kieltäytyi tuottavasta
työstä ja arveli voivansa elää nuottien kirjoittamisella. Silloin
muodostivat, kerrotaan (Dusaulx: De mes rapports avec Jean Jacques
Rousseau. Paris 1798. s. 27), hänen ystävänsä "pyhän liigan",
auttaakseen häntä vastoin hänen tahtoaan ja tietoaan. Therèse
saatiin helposti suostumaan tuumaan ja nyt käytettiin hänen
yksinkertaisuuttaan hänen puutteidensa auttamiseksi. "Kullakin oli
oma alueensa, toisella ruokatarpeet, toisella vaatteet ja niin
edespäin. Siten petettiin meidän filosoofiamme aamusta iltaan, ja hän
saattoi pitkät ajat tulla toimeen luopumatta itsenäisyydestään ja
systemaattisesta köyhyydestään". Rousseau itse huomasi, mitä salassa
tapahtui, voimatta sitä estää. Hän huomasi, ettei ollut niin helppo
olla köyhä ja riippumaton, kuin voisi luulla (Tunnustukset VIII).
Mutta kun samalla koetettiin estää häntä maalla asumasta, ja määrätä
hänelle hänen velvollisuuksiaan, suuttui hän. Hänen ystäväinsä
tuli olla hänen ystäviään, eikä hänen herrojaan, ja hyvät teot
lakkaavat -- arveli hän -- olemasta hyviä tekoja kun niitä tungetaan
toiselle. Kiitollisuus rasitti häntä, hän ei sitä voinut sietää
-- se oli vapauden rajoittamista, ja vapaus oli hänelle korkein
kaikesta. Sanoipa hän kirjeessä (rouva de Créquille 1752): "Minä olen
tarkoin tutkinut itseäni, ja aina huomannut, että kiitollisuus ja
ystävyys eivät viihdy rinnan minun sydämmessäni". Näillä perusteilla
kieltäytyy hän vastaanottamasta aiottua lahjoitusta. Mitä enemmän
hänen itsetuntonsa kasvoi, sitä vastenmielisemmin hän taipui siihen
riippuvaan asemaan, johon häntä tahdottiin saattaa. Ja salainen
tapa, jolla häntä tahdottiin auttaa, herätti hänen epäluuloaan ja
oli syynä, että hän myöhempinä aikoina eli ainaisessa pelossa, että
häntä vainottiin. Jo kirjeissä rouva d'Épinaylle ja St. Lambertille
Lokakuulta 1757 puhuu hän ystäväinsä tekemästä salaliitosta, jonka
tarkoituksena oli käyttää hänen köyhyyttään tehdäkseen hänet
riippuvaiseksi. -- Jollei siis Rousseau tuntenut ottamisen taitoa,
niin eivät suinkaan hänen ystävänsä tunteneet antamisen taitoa.
Sen jälkeen kun Rousseau tuli itsenäisemmäksi ja oppi varmasti
tuntemaan kutsumuksensa, hän tuskin liikkui niissä salongeissa,
joissa hänen ystävänsä oleskelivat. Hän ajatteli, niinkuin jo
olemme kertoneet, hitaasti, kun hänen täytyi ajatella ulkonaista
käytöstä. Keskustelu, sanoo hän (Rêveries IV), edistyi nopeammin
kuin hänen ajatuksensa saattoivat seurata: kun hänen siis täytyi
ottaa siihen osaa, täytyi hänen puhua nopeammin, kuin hän saattoi
ajatella, ja seuraukseksi tuli, että hän usein puhui tuhmuuksia ja
sopimattomia, josta "ystävät saivat mieleistä aihetta säälimättömään
arvosteluunsa". Ei huolittu, mistä ristiriitaisuus johtui, ja vielä
vähemmin katsottiin, eikö näennäisten ristiriitaisuuksien takana
mahdollisesti voisi olla syvempää yhteyttä. Rousseau puolestaan ei
pitänyt naurusta, joka hänen mielestään oli "tuhmien todistuskappale,
myrkkyä terveelle järjelle ja hyville tavoille". (Emile IV, Lettre è
Vernet 29 p. Marrask. 1760). Hän moitti suuresti Molièrea, että hän
Le Misanthropessa oli tehnyt rehellisen kunnon miehen naurunalaiseksi
(Lettre à d'Alembert 1758). Huonosti hän siis mahtoi viihtyä
piirissä, jossa sukkeluus leikitteli keveästi ja vallattomasta ja
jossa nauru -- syystä tai syyttä -- usein oli ainoa todistuskappale.
Tässä piirissä ei ymmärretty hänen haluaan yksinäisyyteen, eikä
nähty, mitä oli hänen paradoksiensa takana. Hänen kysymystään ei
käsitetty eikä sen vuoksi myönnetty hänelle elämäntehtävää. Pidettiin
luonnollisena, että hän oli alkanut hämmästyttää maailmaa omituisilla
mietteillään; sen kautta hän oli saavuttanut "kauno-sielun" arvon ja
herättänyt huomiota. Mutta kun hän otti asian todeksi, suututtiin
ja pidettiin häntä hulluna tai teeskentelijänä. Rousseaulle oli
epäilys luonnoton tila, jossa hän ei saattanut kauvan pysyä. Hän
ikävöi jotain, johon saattoi koko sielullaan vaipua. Toiselta
puolen suututti häntä se varma tapa, jolla ensyklopedistat, etenkin
yksityisissä keskusteluissaan, lausuivat väitteensä. Siitä sanoo
hän Emilessä (IV): "Pakene niitä, joiden näennäinen skeptisyys on
tuhat kertaa vaativampi, ja dogmaattisempi kuin vastustajain varma
puhetapa!" Vaikka hänen mielestään olikin tärkeiltä muodostaa varma,
persoonallinen vakaumus, niin oli hän kuitenkin samalla sitä mieltä,
että ainoastaan teeskentelijät saattavat puhua dogmaattisesti
uskonnollisista asioista. (Rêveries III). Uutta on Rousseaulla se
suuri paino, jonka hän panee persoonalliselle, subjektiiviselle
puolelle jokaisessa vakavassa maailmankatsomuksessa. Sen kautta
tuli hän muodostaneeksi uskonnollisen kysymyksen uuteen muotoon,
joka suuntasi sen yli ensyklopedistain ja teoloogien väittelyjä.
Miehillä, semmoisilla kuin Diderot, Holbach ja La Mettrie oli
oikein siinä, että havainnollisuuden väittämättömästi tulee
vaikuttaa -- ja kaikessa hiljaisuudessa aina vaikuttaakin -- meidän
maailman-katsomukseemme. Jos maailman-katsomuksen tulee olla enemmän
kuin unelman, jossa haetaan lepoa, on se saatettava niin läheiseen
yhteyteen kuin mahdollista kokemuksen kanssa. Vaikeata tässä on
vetää rajoja varmalle kokemukselle, ja toisekseen löytää oikeita
johtopäätöksiä todellisesta kokemuksesta. Tätä objektiivista puolta
kysymyksestä ei Rousseau tarpeeksi käsittänyt. Hän pani vastalauseen
ensyklopedistain dogmaattisuutta vastaan, mutta hän ei ota tätä
objektiivista puolta asiasta kriitillisesti tarkastaakseen. Hän on
tässä kohden samalla kannalla kuin "subjektiiviset ajattelijat";
hänen suhteensa luonnontieteisiin muistuttaa häntä aikaisemmista
Pascalia, ja myöhemmistä Kierkegaardin ja Carlylea. Hän puhuu
ainoastaan kysymyksen subjektiivisesta, persoonallisesta puolesta,
hänen mukaansa elämänkatsantokanta on persoonallisen kokemuksen tulos
-- sen pyrkimisen ja halun, sen surun ja tuskan, sen syyllisyyden
ja innostuksen tulos, jonka ajattelija on kokenut omassa itsessään.
Elämän persoonallinen käsittäminen on Rousseaun suuruus. Sitä
tietä on hän tunkenut uskonnollisenkin elämän lähteille, hämärille
perille, josta suuret kansanuskonnot yhtä hyvin kuin yksilölliset
elämänkatsomukset lopulta johtuvat Suuri usko elämään, syvä innostus,
myötätuntoisuuden, ihailun ja kunnioittamisen kyky -- ne ne aina
uudestaan sovittavat Rousseaun, samoinkuin ne ylläpitivät häntä
itseään kaikessa hänen sisäisessä ja ulkonaisessa kurjuudessaan.
Hänellä oli hyvin vähän syytä olla tyytyväinen itseensä, oloihinsa
ja siihen tapaan, jolla häntä kohdeltiin, -- mutta keskellä kaikkea
sitä, keskellä sitä allikkoa, johon hänen elämänsä niin usein
johtuu, -- nousee siitä niin kirkas ja puhdas säde, joka kohoaa
ylös aurinkoon päin välkkyen päivän valossa! -- Rousseaulla on
oma dogmaattisuutensa samoinkuin hänen vastustajillaan. Kun nämä
esittivät väitteitään luonnontieteiden varmoina tuloksina, niin
piti Rousseau uskonnollisia aatteitaan persoonallisen tunteen
välittöminä ja välttämättöminä ilmauksina. Mutta hänen ominainen
asemansa uskonnollisena ajattelijana nähdään paraiten vertaamalla
häntä Voltaireen: molempien heidän uskonnolliset kantansa ovat, mitä
sisällykseen tulee, jotensakin yhtäpitäviä, ja Voltairea harmittikin,
että tämä pölkkypää ja teeskentelijä oli voinut kirjoittaa jotain
semmoista kuin savoijilaisen papin uskontunnustuksen. Mutta mikä
erotus tunnelmissa, lämmössä ja syvässä yhteydessä persoonallisen
elämän kokemuksen kanssa! --
Perimmäisen taustan taistelulle löydämme me vasta tarkastamalla sitä
kysymystä, joka on vieläkin laajaperäisempi kuin uskonnollinen,
josta tämä on vaan osa. Rousseau ajaa vaiston, naivisuuden, tunteen
ja neron oikeutta vastoin harkitsevaa, keinotekoista ja itsekästä
elämäntapaa. Etusijassa hän moittii sivistystä, että se heikentää
elämää jakamalla voimia. Hän vastustaa psykoloogista työnjakoa yhtä
hyvin kuin sosiaalista; hän tahtoo elämää elettäväksi suurissa,
selvissä, yksinkertaisissa muodoissa. Hän moittii aikansa filosoofia,
että he eivät tahdo tunnustaa vaiston käsitettä, ja että he panevat
liian suuren merkityksen ymmärrykselle ja harkinnalle. Äärimmäiseen
kärkeensä ajettu, tahallisen koristettu oli hänelle vastenmielinen.
Ajan mielikäsitteelle _kauno-henki_ asetti hän vastakohdaksi käsitteen
_kauno sielu_. Kaunosielu ei niin kuin kaunohenki saa tyydytystä
hauskasta ja erikoisesta, vaan on innokas, avonainen ja rehellinen,
antaa sydämmen vallita, joka ohjaakin paljoa varmemmin kuin järki.
Sen eksyessä on into sen temmannut mukanaan. Kaunosielu on luonnon
oma tuote. Etenkin La Nouvelle Heloïsessa on tällä käsitteellä
suuri sija, siinä suorastaan vastustetaan kaunohengen jumaloimista.
Rousseau myöntää, että sydän kuvastaa ainoastaan ilmiöiden suhdetta
meihin, mutta ei ilmiöiden suhdetta toisiinsa, ja hän myöntää vielä,
että tieto ilmiöitten keskinäisestä suhteesta voi olla välttämätön,
voidaksemme oikein arvostella niiden suhdetta meihin (Nouv. Hel.
V. Lettre 8). Mieluimmin tahtoo hän suuren hengen yhdistetyksi
kauniiseen sieluun. (Kirje Usterille 5 p. Tammik. 1764.) Mutta koko
tämä tunteen ja sydämmen etusijaan asettaminen on yhteydessä hänen
yleisen sivistyskysymyksensä kanssa. Kauneista sieluista sanotaan
Nouvelle Heloïsen esipuheessa: "Luonto ne tekee, teidän laitoksenne
ne pilaavat!"
Mutta hän ei aseta vastakohdaksi pelkälle hengelle -- esptrit'lle
ainoastaan sydäntä ja tunnetta, vaan myös neron. Sen olemme jo
nähneet, kun sivumennen mainittiin Rousseaun sivistyskysymyksen
muodostus. Kun hän väitti, että tiede ja taide eivät olleet miksikään
hyväksi, ajatteli hän etusijassa epäitsenäistä, toiskäteistä sielun
toimintaa; sitä vastoin hän ihaillen katseli suuria henkiä, jotka
olivat perustaneet uudemman sivistyssuunnan. Tässäkin hän tahtoi
ajaa alkuperäisen, suoraan "luonnon" kädestä lähteneen asiaa
johdettua, yhdistettyä ja harkittua vastaan. Hän on itse (teoksessaan
Dictionnaire de Musique) kuvannut neroa, joka kuvaus on tässä
yhteydessä huomattava: "Älä, nuori taiteilija, kysy mitä nero on!
Jos sinulla on neroa, sanoo tunteesi sinulle sen, ja jos sinulla ei
sitä ole, et sinä sitä koskaan käsitä. Musikerin nero ottaa koko
maailman taiteensa palvelukseen; hän maalaa kaikki kuvat sävelillä,
äänettömyydenkin saa hän puhumaan, ajatuksia kuvaa hän tunteilla,
tunteita äänillä. Ne rnielenliikutukset, joita hän kuvaa, herättää
hän sydämmen sisimmässä... Kuoleman kauhujakin kuvatessaan, kantaa
hän sydämessään elämän tunnetta; se ei hänestä eroa, ja hän herättää
sitä kaikissa sydämmissä, jotka saattavat sitä tuntea." Vaikka siis
Rousseau (kenties Dubos'n vaikutuksesta, jonka hän näkyy tunteneen)
tässä erityisesti panee painoa siihen neron ominaisuuteen, että elämä
siihen saattaa syvästi vaikuttaa ja se saattaa herättää toisissa
samanlaisen liikutuksen, niin hän yllämainituissa sanoissa myös
viittaa siihen, että tämä syvä liikutus saattaa luomaan muotoja ja
ilmauksia, joita pelkkä henki ei voisi löytää. Muistettakoon, että
Rousseau erityisesti puhuu musikaalisesta nerosta. Hän osoittaa
olevansa sukua sille merkilliselle virtaukselle, joka Shakespearen
mahtavan esikuvan vaikutuksen alaisena, vuosisadan alulla oli
saattanut englantilaisia esteettikoita panemaan neron luovan
fantasian, vastakohdaksi koneellisesti yhdistävälle ymmärrykselle,
joka oli vallitseva kyky klassillisuuden aikakautena. Myöhemmin
tämä virtaus levisi Sveitsiin, Ranskaan ja Saksaan. _Heinrich von
Stein_ on oivallisessa kirjassa (Die Entstehung der neueren Ästhetik.
Stuttgart 1886) kuvannut tätä liikettä, joka yhteydessä Rousseausta
johtuvan tunnevirtauksen kanssa oli tärkeimpiä vaikuttimia uuden
maailmankirjallisuuden syntymiseen lopulla 18-vuosisataa. Stein
on myös osoittanut, että mainittu virtaus oli valmistanut ihmisiä
ottamaan vastaan Rousseaun suuret teokset.
Kun Rousseau itse moitti taidetta, teki hän sen suureksi osaksi
siksi, että hän sielussaan oli kokenut suurempaa rikkautta, kuin ajan
taide saattoi tarjota hänelle. Ja kun hän siitä huolimatta itse tuli
uuden taiteen perustajaksi, niin tuli se juuri siitä, että hänellä
sisällisessä elämässään oli niin suuri rikkaus, jonka hänen täytyi
saada ilmoille tuoduksi. Samoinkuin uskonnon suhteen vaikuttaa hän
taiteeseenkin hedelmällisesti johtamalla takaisin sen alkuperäisiin
lähteisiin. Heinrich von Stein on mainitussa teoksessaan (s. 266
s.) näyttänyt tämän toteen: "Kun me olemme kokeneet jotain suurta
sisässämme, sen jälkeen mieleltämme syvästi liikutettuina luoneet
katseemme ulospäin ja nyt luonnon ja taiteen teoksista haemme kuvaa,
joka voi vastata, sekä tärkeydeltään että voimaltaan, meidän sisäistä
kokemustamme, -- silloin monet taiteelliset vaikutukset hälvenevät,
jotka ovat täyttäneet mielemme vähemmin tärkeinä hetkinä!... Mitäpä
hyödyttää kaikki kuvaaminen, jäljitteleminen ja esittäminen, sanomme
me silloin, koska sen tunnelman suora todellisuus, joka meidät
täytti sisältä päin, on niin paljon voimakkaampi? Mutta samalla
olemme me päässeet mielentilaan, joka enemmän kuin mikään muu tekee
meidät kykeneviksi itsenäiseen taiteelliseen tuotantoon tai ainakin
vastaanottamaan itseemme suuren taideteoksen ja sen sanomattoman
runsauden. -- Rousseau siis taiteena yleensä tuomitsee aikansa
taideharrastuksia. Mutta hänen tuomiossaan on alku uuteen taiteeseen,
joka perustuu syvempiin sielullisiin todellisuuksiin." Kaikissa
muodoissa taistelee Rousseau elämän yksinkertaisen, jakamattoman
voiman puolesta. Hän on sinä tärkeänä käännekohtana, josta pitäen käy
selville, ettei sillä kaikki ole valmista, että vanhaa arvostellaan,
vaan että ennen kaikkea tarvitaan uutta positiivista elämää. Jos
on valittava voiman ja valistuksen välillä, niin valitsee Rousseau
voiman, vaikka se olisi ostettava sokeudella ja fanatismilla.
Käännekohta käy etenkin selväksi, kun katsoo, mitä hän sanoo
fanatismista. Bacon ja Bayle olivat molemmat sanoneet etuluuloja ja
fanatismia ateismia pahemmaksi. Rousseau tässä osaksi arvostelee
asioita uudestaan, ja puolustaa fanatismia filosoofista puoluetta
vastaan. "Bayle on", sanoo hän (Emile IV), "varsin hyvin tiennyt,
että fanatismi on vahingollisempi kuin ateismi, eikä sitä vastaan
voikaan väittää. Mutta mitä hän ei ole sanonut, mikä kuitenkin
on totta, on, että fanatismi, kuinka verinen ja julma se liekin,
kuitenkin on suuri ja voimakas intohimo, joka laajentaa ihmisen
sydäntä, saa sen kuolemaa halveksimaan, antaa sille ihmeteltävän
jäntevyyden ja on vaan ohjattava parempaan suuntaan, että korkeimmat
hyveet siitä johtuisivat, jota vastoin uskonnottomuus ja yleensä
harkitseva ja filosofeeraava henkinen suunta arasti kahlehtii ihmiset
elämään, tekee sielut veltoiksi ja halpamaisiksi... Filosoofinen
tasapaino on kuin se rauha, joka vallitsee hirmuhallitsijan maassa;
se on kuoleman rauha; se on hävittävämpi kuin itse sota." Tämän
uuden käsityksen fanatismista, joka on tähdätty filosofiaa vastaan,
on Rousseau saanut omasta syvemmästä filosofiastaan, joka panee
kaikki ajatukset, positiiviset ja negatiiviset yhteyteen elämän
kanssa, mistä ne johtuvat ja mihin ne vaikuttavat takaisinpäin.
Hän on siis suunnitellut suuren tehtävän, jonka ratkaisematta
jäädessä kaikki negatiivinen kritiikki on riittämätön: terve ydin
on haettava vanhasta, ettei sitä heitettäisi pois, kun kritiikki
heittää kuoret pois. Sen tehtävän Rousseau testamenteerasi
suurimmalle ajattelijalle jälkeläisistään Immanuel Kantille. Samalla
oli nykyisen viisaustieteen ohjelma määrätty: oli osoitettava
inhimillisen henkisen elämän yhtäjaksoisuus kaikissa historiallisissa
muodoissa.[10] --
Sen ajan ihmiset pitivät rikkautumista Rousseaun ja ensyklopedistain
välillä pelkkänä kirjallisena rettelönä, mutta syvemmin asiaa
tarkastaessa huomaa sen suureksi historialliseksi käännekohdaksi.