Uusi nuottijärjestelmä esitettiin tiedeakatemialle Parisissa,
mutta ei saavuttanut hyväksymistä. Rousseau alkoi siis Parisissa
olonsa, jota kesti, muutamat väliajat siihen luettuna, syksystä
1741 kevääseen 1756, pettymyksellä. Mutta nuottijärjestelmästä
keskusteltaissa tutustui hän useihin tiedemiehiin ja kirjailijoihin,
ja musiikki se ensi aikoina tuotti hänelle elatuksen ja teki hänen
nimensä tunnetuksi. Arvokasten suosijain välityksellä tuli hän
muutamia vuosia myöhemmin Venetsian lähettilään sihteeriksi. Oleskelu
kuuluisassa tasavallassa antoi hänelle tilaisuutta historiallisiin
opintoihin, hän tuli verranneeksi venetsialaista hallitusmuotoa
isänmaansa hallitusmuotoon. Hän alkoi tuumia teosta valtiomuodoista.
Hän oppi myös tuntemaan italialaista musiikkia, jota hän myöhemmin
hyvin innokkaasti puolsi ranskalaista vastaan. Mutta se toivo, joka
hänellä ehkä oli saada jatkaa toimiaan diplomatian palveluksessa,
meni myttyyn, hän otti nimittäin eron, kun ei voinut taipua
lähettilään liiallisiin vaatimuksiin ja ylpeyteen. Kohta Parisiin
palattuaan, valmistellessaan oopperaa, teki hän tuttavuuden, joka
vaikutti koko hänen elämäänsä. Siinä pensionaatissa, jossa hän asui,
oli pesusta huoli pidettävä nuorella naisella, nimeltä _Therèse
Levasseur_. Hän söi yhteisessä pöydässä ja siinä usein hänestä
tehtiin pilkkaa. Rousseau, jota miellytti hänen vaatimattomuutensa
ja etenkin hänen vilkkaat ja lempeät silmänsä, puolusti häntä, ja
kohta muodostui lähempi suhde heidän välillään. Hän sanoo itse
myöhemmin, ettei hän oikeastaan koskaan ole rakastanut Therèseä, vaan
että hän tarvitsi ihmistä, johon hän voi liittäytyä, ja joka hänen
puoleensa kääntyisi yhtä yksinkertaisin ja vastaanottavin sydämmin,
kuin hän itse oli mamaniin turvautunut. Mitä väkinäisemmäksi ja
luonnottomani maksi hän tunsi oman käytöksensä vierasten seurassa,
sitä enemmän hän kaipasi läheistä seuraa, jossa hänen ei tarvinnut
peljätä arvostelua, kun hän puheessaan antautui mielentilojensa
valtaan. Se oli mahdollista ainoastaan semmoisen seurassa, joka
ei vaatinut henkevyyttä häneltä ja joka ei ymmärtänyt moittia
häntä ristiriitaisuudesta. Siihen nähden saattoi hän olla huoleti
Therèse paran suhteen. Hän täytti kaikki yksinkertaisuuden
vaatimukset. "Tämän kunnon tytön ymmärryksen yksinkertaisuus oli
yhtä suuri kuin hänen sydämensä hyvyys." (Conf. VII). Turhaan
koetti Rousseau kehittää hänen järkeään. Lukemaan ei hän koskaan
kunnolleen oppinut, jota vastoin Rousseau arvelee hänen oppineen
kutakuinkin kirjoittamaan. Hänen säilyneet kirjeensä ovat vallan
kauheita käsialan ja oikokirjoituksen puolesta, niin että ankara ei
Rousseau ole arvostelussaan ollut. Hyvin vaikea oli opettaa Therèseä
tuntemaan kelloa. Sitä vastoin ei hän koskaan perehtynyt kuukausien
järjestykseen ja laskutapojen alkeisiin. Mutta Rousseau kiittää
hänen hyvää luonnettaan ja käytännöllisyyttään. Hän piti Rousseausta
huolta ja jakoi hänen kanssaan hyvät ja pahat päivät. Kun he olivat
eläneet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta, julisti Rousseau hänet
juhlallisesti kahden ystävän läsnäollessa vaimokseen.
Kun Rousseaun yhtymistä Therèseen sittenkin sanotaan onnettomuudeksi,
niin on siihen useampia syitä. Therèse ei ollenkaan kyennyt
harrastamaan samaa kuin Rousseau. Idyllisen yhdyselämän ensi aikoina
Parisissa ei siitä ollut erikoista haittaa, mutta kun he myöhemmin
asuivat yksinäisyydessä maalla, tuli hänestä pelkkä taloudenpitäjä.
Therèsellä oli vaan ikävä heidän yhteisillä kävelymatkoillaan.
Heillä ei ollut tarpeeksi yhteisiä käsitteitä; mikä herätti syvempiä
tunteita ja mietteitä Rousseaussa, ei Therèselle ollut mistään
arvosta. Hengen yksinkertaisuus oli liian suuri, jotta tämä suhde
olisi Rousseauta täysin tyydyttänyt, ja hänen ikävöivä sydämmensä
sai hänet hakemaan toista, joka saattaisi antaa, mitä puuttui. Tähän
tuli lisäksi, että Therèse hyväntahtoisuudessaan antoi äitinsä
ja perheensä johtaa itseään, jotka koettivat hyötyä suhteestaan
Rousseauhon niin paljon kuin mahdollista. Se rasitti Rousseauta sekä
henkisesti että aineellisesti. Ja vihdoin tuli hän, kun he saivat
lapsia, joita hän ei luullut voivansa kasvattaa, tehneeksi sen teon,
joka on enimmän rasittanut hänen omaatuntoaan ja hänen muistoaan
jälkimaailma silmissä. Tähän viime kohtaan aiomme heti palata.
Se ei kuitenkaan oikeuta pitämään Therèseä Rousseaun huonona henkenä.
Siten pantaisiin tyttö paran hartioille liian suuri edesvastaus.
Häntä on syytetty kaikenmoisesta pahuudesta: lastenhylkäämisen
alkuunpanijaksi, vieläpä on sanottu hänen saaneen lapset toisen
rakastajan kanssa ja luulotelleen Rousseaulle, että ne olivat hänen,
-- hänen synnyttäneen riitaa Rousseaun ja hänen ystäväinsä välillä,
-- juonillaan ylläpitäneen Rousseaun epäluuloisuutta ja siten olleen
syynä ainaiseen vaeltamiseen pitkien aikojen kuluessa, -- eläneen
siveettömästi Rousseaun kuoleman jälkeen. Mutta nämä syytökset
ovat nähtävästi perättömiä. Rousseau itse kutsuu häntä "ainoaksi
todelliseksi lohdutukseksi, jota taivas on sallinut hänen kokea
kurjuudessaan", ja hänen viime vuosiensa ystävät vakuuttavat niin
todella olleen. Hyvin hän oli ansainnut sen eläkkeen ja presidentin
syleilyn, jotka kansalliskonventti 14 p. Huhtik. 1794 äänesti hänelle.
Vielä kerran avautui Rousseaulle mahdollisuus turvalliseen asemaan.
Hän oli tullut ylhäisen raha-asiain virkamiehen, Franceuilin
sihteeriksi, joka suosija hänet myöhemmin teki johtamansa
ylöskantoviraston rahastonhoitajaksi. Mutta sitten tuli se tapahtuma,
jota jo olemme kuvanneet: herätyksen hetki, jolloin uusi kysymys
ikäänkuin yhdellä iskulla tuli hänen eteensä. Kun hänen teoksensa
_Discours sur les Sciences et les arts_ (Mietteitä tieteen ja taiteen
suhteen) oli ilmestynyt (1750) ja oli herättänyt huomiota, tunsi
hän voivansa vaikuttaa ihmisiin ja olevansa velvollinen asettamaan
elämänsä sopusointuun uusien aatteidensa kanssa. Virkamiehenä ei hän
mielestään sitä voinut tehdä. Hän päätti rajoittaa tarpeitaan, luopui
tuottavasta virastaan, hienoista liinavaatteistaan ja kaikesta,
mitä hän piti ylellisyytenä. Kun hän ei voinut toivoa elävänsä
kirjallisesta työstään, hankki hän siitä pitäen säännöllisiä tuloja
nuottienkirjoituksella. Häneltä ei puuttunut työnantajia, koska
ihmiset mielellään käyttivät tilaisuutta saadakseen nähdä kuuluisaa,
omituista miestä.
Rousseaun suhteen emme koskaan saa hämmästyä. Hänen seuraava
teoksensa oli ooppera. Oleskellessaan maalla Parisin ulkopuolella
oli hän sepittänyt oopperan _Le Devin du Village_, jonka teksti ja
suureksi osaksi myös musiikki on hänen työtään. Se on paimentyyliin,
mutta siinä on todellista luonnonrunoutta, ja se on siinä suhteessa
Rousseaulle kuvaava. Musikaaliselta kannalta ylistetään sen lämmintä
tunnetta, raittiutta ja sopusointua sanojen ja säveleen välillä. Itse
arvelee Rousseau siinä olevan useita niistä ominaisuuksista, jotka
myöhemmin esiintyvät kehittyneemmässä muodossa romaanissa La Nouvelle
Héloïse. Ooppera menestyi hyvin. Haettiinpa Jean Jacques oikein
kuninkaallisissa vaunuissa Fontaineblauhon, jossa Le Devin esitettiin
kuninkaalle, madame de Pompadourille ja koko hoville. Seuraavaksi
päiväksi oli Rousseau kutsuttu kuninkaan puheille ja arveltiin hänen
saavan eläkkeen. Ludvig XV oli hyvin mieltynyt kappaleeseen ja
lauloi alituisesti siitä kuplettia -- "enimmin väärällä äänellä koko
kuningaskunnassa". Mutta Rousseau vetäytyi pois ja matkusti äkkiä
takaisin Parisiin. -- Joku aika sen jälkeen otti hän hyvin kiivaasti
osaa väittelyyn ranskalaisesta ja itaalialaisesta musiikista, pitäen
jälkimmäisen puolta.
Dijonin yliopiston asettama uusi tehtävä -- ihmisten erilaisuuksien
syistä -- vei Rousseaun takaisin hänen pääkysymykseensä. Se kirjoitus
(_Discours sur l'origine et les fondemens de l'inégalité parmi les
hommes 1755_). jolla hän -- tällä kertaa palkintoa saamatta --
vastasi määrättyyn tehtävään, on radikaalisin ja pessimistisin hänen
kirjoituksistaan. Siinä hän puolustaa luonnontilaa -- kuitenkaan
varmasti käsittämättä sitä historialliseksi tilaksi. Kaikkeen
kärsimykseen ja kaikkiin epäkohtiin, jotka ihmisiä kiusaavat, ovat
he itse syypäät, he ovat hyljänneet sen tilan, jossa vaisto varmasti
ohjasi heitä, jossa tarpeet olivat harvoja, ja jossa työnjako
ei vielä ollut tuonut erilaisuutta ja orjuutta mukanaan. Hän ei
kuitenkaan vaadi, niinkuin hänen arvostelijansa pilkaten sanovat,
että tulee hävittää yhteiskunta ja omaisuus ja palata takaisin
metsiin ja elää karhujen kanssa. Hän asettaa kaksi mahdollisuutta:
jos kellä on tarpeeksi tekemistä sielunsa rauhasta huolta pitäessä,
hän palatkoon takaisin yksinäisyyteen luonnonhelmaan; jos taas kellä
on kykyä suoranaiseen toimintaan, hän jääköön yhteiskunnalliseen
elämään ja koettakoon vähentää pahaa siitä. -- Yhtäjaksoisesti
esittäessämme Rousseaun filosofiaa aiomme palata tähän merkilliseen
teokseen.
Ennenkuin se ilmestyi teki Rousseau Therèsensä kanssa matkan
synnyinkaupunkiinsa (1754). Hänen arvossa pidetty kirjallinen
nimensä tuotti hänelle hyvän vastaanoton, ja hän iloitsi suuresti
saadessaan taas olla kotikaupungissaan. Sitä hän vaan suri, että
hän kääntyessään katolinoppiin oli kadottanut kansalaisoikeutensa;
saadakseen sen takaisin kääntyi hän jälleen protestanttiseen oppiin.
Ei ole mitenkään ihmeellistä, että hän peruutti sen teon, johon
hän oli ahtanut viekoitella itsensä karkulaisena ja nälistyneenä
oppipoikana. Vaikka hän jonkun aikaa oli innokkaasti ottanut osaa
katolilaiseen jumalanpalvelukseen, eivät erityiset uskonkappaleet ja
kirkonmenot koskaan olleet mitään erikoista hänelle merkinneet. Rouva
de Warensin kautta -- niinkuin Eugen Ritter on osoittanut -- hän
kallistui pietistiseen mystisyyteen, joka oli taipuvainen pitämään
ulkonaista sivuasiana. Muutamia vuosia ennen takaisinkääntymistään
kirjoitti hän (1751) kirjeen [6] eräälle ystävälleen, joka oli
katolilainen pappi, sanoen siinä, että kaikista surullisista
siteistä, jotka sitovat ihmisen johonkin esivaltaan, on tämä
siedettävin, koska se antaa tilaisuutta tekemään niin paljon hyvää.
Kirje päättyy seuraavasti: "Minä taivun siihen, että te opetatte
ihmisille kaikki katkismuksen mahdottomuudet, kunhan te vaan samalla
opetatte heitä uskomaan jumalaan ja rakastamaan hyveitä. Tehkäät
heistä kristityltä, jos niin pitää olla, mutta älkää unohtako
välttämätöntä velvollisuutta, että teidän tulee tehdä heistä hyviä
ihmisiä!" Tämä ei todista erikoisesti oikeauskoista mielialaa.
Tunnustuksissaan (VIII) lausuu hän jälleenkääntymisestään seuraa
vaan tapaan: "Minä ajattelin, että evankeeliumi oli sama kaikille
kristityille, että perusopeissa saatettiin tulla erimielisyyteen
ainoastaan, kun koetettiin selittää, mitä ei voitu ymmärtää, ja
että sen vuoksi hallitsijan oli kussakin maassa määrättävä sekä
jumalanpalveluksen muoto että käsittämättömät uskonkappaleet...
Seurustelu ensyklopedistain kanssa ei ollut saanut minun uskoani
horjumaan, vaan päin vastoin vahvistanut sitä, mihin lisäksi oli
vaikuttanut minun luontainen vastenmielisyyteni kaikkia väittelyitä
ja puolueita kohtaan. Tutkimalla ihmistä ja maailmaa olin tullut
huomaamaan, että luonnossa on tarkoitusperiä, ja olin oppinut
uskomaan sitä hallitsevaan järkeen. Lukemalla raamattua, etenkin
evankeeliumia, jota minä olin useamman vuoden kuluessa harjoittanut,
olin minä alkanut halveksia niitä pikkumaisia ja turhanpäiväisiä
selityksiä, joita käyttivät Jeesuksen Kristuksen sanoista semmoiset,
jotka kaikkein vähimmin kykenivät häntä ymmärtämään. Filosofia
oli pääasiallisesti liittänyt minut siihen, mikä uskonnossa oli
oleellista, mutta vapauttanut pikkumaisesta muodollisuudesta, jolla
ihmiset olivat sen jumittaneet. Ja arvellessani, että järkevä ihminen
ei kahdella tavalla saata olla, kristitty, arvelin minä, että kaikki
muoto ja järjestys kussakin maassa oli lain kautta määrättävä. Tästä
niin järkevästä, rauhallisesta ja sosiaalisesta periaatteesta,
jonka vuoksi minua on niin kauheasti vainottu, seurasi, että kun
minä tahdoin olla kansalainen omassa isänmaassani, täytyi minun
kääntyä protestantiksi ja palata takaisin isänmaassani vallitsevaan
uskontoon."
Kääntyminen tehtiin hänelle helpoksi, ja siitä pitäen saattoi
Rousseau useamman vuoden kuluessa kutsua itseään Geneven
kansalaiseksi Hän oli, synnyinkaupungissaan oleskellessaan, hyvin
kiintynyt sen sisäisiin politillisiin oloihin, joita hän siihen
saakka ei ollut täysin käsittänyt. Monet niistä, joiden kanssa
hän siellä seurusteli, kuuluivat vastustuspuolueeseen ja olivat
uutterasti! tutkineet kaupungin asetusten historiaa. Nämä seikat
vaikuttivat suuresti Rousseaun myöhempään politilliseen filosofiaan.
Tähän aikaan alkoi hän uudestaan miettiä aatetta, jota hän jo
Venetsiassa oli tuuminut, valtiomuotoja käsittelevää teosta, josta
myöhemmin muodostui Contrat social.[7] Tässä kuuluisassa teoksessa on
Rousseaulla erityisesti hänen synnyinkaupunkinsa mielessä.
Myös toiseen hänen myöhemmistä kuuluisista teoksistaan syntyi alku
tällä matkalla. Yhdessä Therèsen ja muutamien ystävien kanssa teki
hän venematkan pitkin Genevenjärveä käyden uudestaan Vevayssa ja
Clarensissa, johon La Nouvelle Héloïse sitten sijoitettiin. --
Rousseau näki Geneven matkalla viimeisen kerran rouva de Warensia ja
auttoi häntä pienistä varoistaan.
Rousseau oli niin tyytyväinen Geneven matkaansa, että kun hän palasi
takaisin Parisiin oli hänellä aikomus järjestää asiansa niin, että
hän ensi keväästä olisi voinut asettua synnyinkaupunkiinsa. Hän oli
jo kauvan sitten kyllästynyt suuren kaupungin elämään. Siitä tuumasta
ei kuitenkaan tullut mitään. Kun Discours sur l'inégalité ilmestyi,
herätti se suurta suuttumusta Geneven viranomaisissa, vaikka -- tai
kenties jumi senvuoksi -- se oli omistettu Geneven tasavallalle.
Siihen tuli lisäksi, että Voltaire oli asettunut asumaan aivan
lähelle Geneveä ja oli vilkkaassa yhteydessä kaupungin johtavien ja
etevien perheiden kanssa. Rousseau arveli, että Voltaire jo pelkällä
läsnäolollaan vaikuttaisi siihen suuntaan, johon kehityksen juuri
ei pitäisi mennä. Voltaire tahtoi tehdä Genevestä pienen Parisin,
jota vastoin Rousseau tahtoi säilyttää synnyinkaupunkinsa vapaana
vieraasta liikanaisesta sivistyksestä ja pysyttää sen antiikkisessa
yksinkertaisuudessaan.
Hän tuli sittenkin jättäneeksi Parisin. Hänen suosijattarensa
rouva d'Epinay tarjosi hänelle asunnoksi puistohuoneensa, nimeltä
l'Ermitage, joka oli lähellä hänen maatilaansa Parisin reunassa,
likellä suuria metsiä Montmorencyssä. Kauvan oli hän suuresti
halunnut päästä maalle asumaan. Sanoopa hän Tunnustuksissaan, että
hänen pyrinnöillään päästä eteenpäin maailmassa oli ollut päämaalina
toteuttaa tämä toivomus. Kun hän aikaisin keväällä 1756 muutti
l'Ermitageen, huudahti hän: Vihdoinkin olen minä siis saavuttanut
kaikki, mitä olen toivonut. Hänen ystävänsä ensyklopedistat tekivät
hänestä pilkkaa ja väittivät, ettei hän kauvan viihtyisi maalla.
Itse arveli hän nyt tulleensa oikeaan ilmastoonsa, ja hän eli ensi
aikansa maalaiskiihkossa, samoillen metsät ristiin rastiin, tutkien
kaikkia teitä ja polkuja. Kun hän oli rauhoittunut, ryhtyi hän taas
kirjalliseen toimeensa, ja se aikakausi, joka nyt alkoi (1756-1762),
tuli hänen elämänsä hedelmällisimmäksi, jolloin hänen suuret
teoksensa valmistuivat. Mutta siitä tuli myös hänelle murrosaika.
Menneiltä ajoilta toi hän muistoja, jotka alkoivat yhä enemmän painaa
häntä.
Niinkuin jo mainittiin, ei Rousseau pitänyt itseään kykenevänä
elämään yhteiskunnallista elämää, kestämään sen siteitä ja täyttämään
sen velvollisuuksia. Hän olikin aina koettanut elää romantillisen
mustalaisen tavoin. Mutta nythän mustalainen oli sitonut naisen
itseensä, ja saanut lapsia hänen kanssaan. Hän oli sittenkin joutunut
yhteiskunnallisiin suhteisiin. Tämän ristiriidan ratkaisi hän
lähettämällä lapsensa (viisi luvultaan), heti niitten synnyttyä,
löytölasten huoneeseen. Ensi kerran teki hän sen, sen enempää
miettimättä; hän noudatti periaatteita, jotka näistä asioista olivat
vallalla hänen silloisissa seurustelupiireissään. Myöhemmin koetti
hän perustaa ja puolustaa menettelyään. Hän oli köyhä ja kivulloinen
eikä voinut ylläpitää lapsiaan, ei hän myöskään tahtonut luovuttaa
niitä Therèsen perheelle eikä ylhäisille suosijoilleen. Hän arveli
silloin olevansa oikeutettu katsomaan itseään Platon valtion
jäseneksi ja jättämään yhteiskunnalle ylläpidon ja kasvatuksen, ja
hän lohdutti itseään, että lapsille tulisi siten parempi olla, kuin
jos hän itse kasvattaisi heitä: heistä oli tuleva käsityöläisiä
ja maanviljelijöitä eikä maankiertäjiä. -- Häneltä jäi kuitenkin
huomaamatta se tosiasia, että kuolevaisuus löytölasten joukossa oli
hyvin suuri, ja että niistä joutui melkoinen osa pahantekijöiksi ja
kevytmielisiksi.
Hän katuikin syvästi tekoaan. Émilen alussa kirjoittaa hän: "Joka ei
voi täyttää isän velvollisuuksia, ei ole oikeutettu isäksi tulemaan.
Ei köyhyys, työ, eikä ihmispelko voi vapauttaa häntä ylläpitämästä
lapsiaan ja itse niitä kasvattamasta. Hyvät lukijat, uskokaa minua:
minä ennustan jokaiselle, joka raatsii laiminlyödä niin pyhiä
velvollisuuksia, että hän on kauvan vuodattava katkeria kyyneleitä
syntinsä vuoksi, ja että hän ei koskaan ole löytävä rauhaa."
Näitä sanoja piti hän riittävän selvänä tunnustuksena, mutta kun
Voltaire muutamia vuosia myöhemmin veti asian esille nimettömässä
häväistyskirjoituksessaan, piti Rousseau tarpeellisena laveasti
puhua asiasta Tunnustuksissaan. Kirjeessä vuodelta 1770 (Lettre à
M:me B. 17. Tammik. 1770) palaa hän siihen: "Surkutelkaa niitä,
joilta roudan kova kohtalo ryöstää tämän onnen (saada kasvattaa
lapsia) -- surkutelkaa heitä, jos he ainoastaan ovat onnettomia,
mutta surkutelkaa vielä enemmän jos syyllisiä... Minä tahdon ennen
sovittaa rikokseni kuin puolustaa heitä. Kun minun järkeni sanoo,
että minä olen tehnyt, mitä minun asemassani tuli tehdä, niin minä en
usko sitä, mutta uskon sydäntäni, joka huokaa ja väittää vastaan."
Tämmöiset teot ne tekivät Rousseaun arvoitukseksi itselleen ja
muille. Miksi, kysyy hän Tunnustuksissaan, piti niin suuren
innostuksen hyvään, niin lämpimän sydämmen ja niin herkän mielen olla
pahaan yhtyneinä? Hän löytää luonteessaan vastakkaisia aineksia,
ei voi täysin tuntea itseään missään niistä. Siitä hän vain pitää
kiinni, että kärsimystä hän ei ole tahtonut tuottaa; jos hän on
tehnyt väärin, on hän sen tehnyt väärinkäsityksestä. -- Merkillistä
on nähdä, kuinka hänen luonnontunteensa, joka suureksi osaksi oli
itsenäisyys- ja vapaustunnetta, tässä saattaa hänet ristiriitaan
seikan kanssa, joka luonnossa on kaikkein luonnollisinta. Hän
saattoi tässä syyttää itseään samasta, kuin hän syytti "sivistystä":
että se kukisti ja kumosi luonnollisia vaistoja. Hän tahtoi elää
mustalaisen tavoin, mutta mustalaiset kuljettelevat kuitenkin
lapsiaan mukanaan. Tästä luonnollisuudesta kieltäytyi Rousseau ja
mietti puolustuksekseen kaikenlaisia viisasteluja, jotka hänen omat
tunteensa pian mitättömiksi tuomitsivat. Löytölastenlaitokset ovat
kuitenkin kulttuurilaitoksia; luonnontilassa ei ollut semmoisia.
-- Selvää on siis, että tämä muisto tuotti Rousseaulle tuskaa; se
osoittaa ristiriitaisuutta hänen haluissaan. Ja hänen sisälliseen
levottomuuteensa tuli pian jyrkkä rikkautuminen kaikkien ajan
pyrintöjen kanssa, ensiksi niitten, joihin hän itse lähinnä oli
liittäytynyt.