Pakomatkallaan kulki Jean Jacques savoijalaisen rajan yli ja
tuli muun muassa erään katolilaisen papin luo, joka otti hänet
vieraanvaraisesti vastaan. Täällä tuli uusi sysäys, jota heti
noudatettiin. Pappi kysyi, eikö hän olisi halullinen kääntymään
katolinuskoon. Nuori maankuljeksija siihen suostui sen tunnelman
alaisena, jonka papin vieraanvaraisuus oli hänessä herättänyt, ja
myös halusta koetella uutta. Hänet neuvottiin sen vuoksi Annecyhin
erään ylhäisen naisen, rouva de Warensin luo, jolla oli tapana pitää
huolta nuorista katoolinuskoon kääntyvistä ihmisistä. Tämä tuttavuus
vaikutti, sekä hyvässä että pahassa, suuresti Rousseaun koko tulevaan
elämään.
Tämä merkillinen nainen oli syntynyt Vevayssa toisella puolen
Genevenjärveä. Nuoruudessa oli häneen pietistinen suunta vaikuttanut,
joka siihen aikaan oli Saksasta levinnyt ranskalaiseen Sveitsiin.
Hän oli sen kautta ruvennut pitämään tunteen voimallisuutta
varsinaisena uskonnollisuutena, jota vastoin opin eroavaisuus
hänestä oli ulkonaista ja vähäpätöistä. Levoton ja moninainen
luonne hän oli; mutta ei näytä olevan syytä epäillä, ettei hän
tavallaan olisi ollut uskonnollinen, vaikka hänen luonteessaan lie
ollut muitakin aineksia kuin semmoisia, jotka saattavat vakavaan
uskonnollisuuteen[3]. Samalla kun hän, mystillis-pietistisen
uskonnollisuutensa perustuksella oli taipuvainen epäilemään
kaikkia dogmia ja uskontunnustuksia, oli hän epäileväinen aivan
toisistakin syistä. Hän ihaili suuresti Baylea. Pakomatkallaankin
oli hänellä tämän sanakirja mukanaan, ja Rousseau sanoo, ettei "hän
puhunut muuta kuin Baylesta." Paitse näitä erityisiä taipumuksia
viehättivät häntä lapsuudesta saakka suuresti alkemistiset kokeet ja
teollisuuskeinottelut, joiden kautta hän usein sekaantui rohkeisiin
yrityksiin ja viimein joutui perikatoon. Hän oli aikaisin mennyt
naimisiin, mutta kun hän oli tyytymätön avioliittoonsa ja samalla
oli sekaantunut onnettomiin keinotteluihin, pakeni hän Vevaysta
järven yli Savoijaan, jossa hän kääntyi katolinuskoon ja sai eläkkeen
Sardinian kuninkaalta. Rousseau sanoo hänestä, että olkoon syy hänen
uskontonsa vaihtamiseen mikä hyvänsä, mutta minkä uskonnon hän kerran
oli valinnut, siihen oli hän syvästi kiintynyt. Mutta Rousseau
myöntää myös, että hän asettui hyvin vapaalle kannalle kirkon opin
suhteen. Jokaista yksityistä dogmia käsitti hän toisella tavalla
kuin kirkko. Erittäin kerrotaan, että hän uskoi kiirastulta, mutta
ei helvettiä. Hän asui ensin Annécyssä, myöhemmin Chambéryssä. Hänen
talossaan ei oleskellut yksistään käännytettäviä ja vastakääntyneitä,
vaan myös kaikenlaisia seikkailijoita ja maankiertäjiä, jotka
käyttivät hyväkseen hänen vieraanvaraisuuttaan, neuvojaan ja apuaan.
Useinkin hänen käytöstään näiden nuorten miesten suhteen suuntasivat
vallan toisenluontoiset vaikuttimet kuin pelkkä uskonnollinen into
ja keinotteluhalu. Samoinkuin uskonnollisissa asioissa piti hän
rakkaussuhteissakin ulkonaisia muotoja vähäpätöisinä. Hän antoi
suosionsa säälistä, liittääkseen nuoria miehiä itseensä ja estääkseen
heitä harhateille eksymästä. Tämän puolen hänen luonteestaan opimme
tuntemaan ainoastaan Rousseaun Tunnustuksista. Hän on katsonut
olevansa oikeutettu puhumaan yhtä avonaisesti hyväntekijästään kuin
itsestään. Hän väittää, ettei tämän erehdyksiin ollut syynä hänen
sydämmensä, joka oli puhdas ja jalo, vaan väärä käsitys sukusuhteiden
merkityksestä. Hänen luonteensa ja vaiheensa eivät muuten vielä ole
täysin selvillä.[4]
Tässä siis kaksi salaperäistä luonnetta sattui yhteen. Jos Jean
Jacquesin luonteessa oli useita sekä hyviä että pahoja taipumuksia,
niin saattoivat ne tämän merkillisen naisen vaikutuksen alaisina
kukin päästä täyteen kehitykseensä. Rikkaruoho kasvoi kilpaa hyvän
viljan kanssa, ja sitä kitkemistä, joka olisi ollut niin tarpeen,
ei toimitettu. Oli ikäänkuin hän aikaisimmasta lapsuudestaan saakka
ja koko nuoruutensa ajan, olisi joutunut juuri semmoisiin oloihin,
jotka saattoivat antaa täyden vapauden hänen olentonsa vastakkaisille
aineksille.
Palmusunnuntaina 1728 hän ensi kerran näki rouva de Warcnsin.
Viisikymmentä vuotta myöhemmin, vähää ennen kuolemaansa, muisteli
hän tätä päivää liikutetuin sanoin, jotka kenties olivat viimeiset
hänen kirjoittamansa (Rêveries X). "Tämä hetki" sanoo hän "tuli
minulle määrääväksi koko elämäni suhteen, ja synnytti välttämättömän
tapahtumain sarjan kautta sen kohtalon, joka vallitsi elämässäni
siitä pitäen". Hänet lumosi heti säteilevä ylhäinen rouva, joka niin
ystävällisesti otti hänet vastaan. Oli kuin hän yhtä aikaa olisi
nähnyt äidin ja rakastajattaren, joka saattoi ohjata hänen henkistä
kehitystään ja samalla turvata hänen aineellisen toimeentulonsa.
Aluksi piti hän Rousseauta luonaan vaan muutamia päiviä ja lähetti
hänet sitten Turiniin, siellä käännytettäväksi kaikkien sääntöjen
mukaisesti.
Hän matkusti jalkaisin, ja tämä jalkamatka alppien yli on käänne
luonnontuntemisen historiassa. Vaikka Rousseau sovittaneekin
myöhempiä kokemuksia nuoruuden ajan tunnelmani kuvaukseen, voimme
kuitenkin uskoa häntä, kun hän kuvaa ihastustaan tällä matkalla.
Hänen tunteensa olivat vallan toiset kuin Ludvig Holbergin, tämän
muutamia vuosia aikaisemmin (1716) matkustaessa samaa tietä
päinvastaiseen suuntaan. "Turinista", sanoo Holberg, "matkustin
minä alppivuorten yli ja tulin Savoijaan, jossa maassa, vaikka se
onkin vuorista ja rumaa, kuitenkin on monta kaunista kaupunkia
ja kylää." Syynä Rousseaun innostukseen lie tosin osaksi ollut
kohtaus hänen suosijattarensa kanssa, jonka siipien suojassa hän
yhä tunsi olevansa: se teki hänen mielensä turvalliseksi ja antoi
aihetta haaveiluun. Mutta voimakkaatta liikutuksetta ei ihminen voi
löytää sielua luonnossa. Ja Rousseaun silmissä saivat nyt vuoret
ja metsät, nurmet ja joet sielun ja elämän. Siitä ajasta pitäen,
sanoo hän, olen minä suuresti rakastanut vuoria ja jalkamatkoja.[5]
Kenties viehätti häntä toistaiseksi vapaa vaeltaminen ulos maailmaan
kaukaista maalia kohti. Jalkamatkoilla oli pitkin hänen nuoruuttaan
suuri merkitys. Häntä "miellytti astuminen" riippumatta "halusta
saavuttaa maali". Ripeä käynti ja vaihtelevat maisemat panivat
hänen ajatuksensa liikkeelle ja antoivat niille rohkeutta kohota
yli kaikkien rajojen. Jos "ainainen haluaminen, joka ei koskaan saa
rauhaa, on jalkamatkojen syvin salaisuus", on Rousseau keksinyt
tämän salaisuuden. Hän on jalkamatkojen psykologian perustaja.
Vapaassa vaeltamisessa oli jotain, joka oli yhtäpitävää sen luonteen
ominaisuuden kanssa hänessä, jota hän itse kutsuu "vaeltavaksi
maniaksi" (Tunnustukset II), ja jonka vuoksi hän saattoi löytää onnea
ainoastaan ainaisessa vaeltamisessa. (Sama III). Rousseau toteutti
elämässään vapaan, rohkean kuljeksijatyypin, joka suuria toivoen
lähtee ulos maailmaan korkeinta löytääkseen, saman tyypin, josta
romantikot myöhemmin enemmän runoilivat kuin sitä itse jäljittelivät.
Todellisuus on tässä, niinkuin niin usein, käynyt runouden edellä.
Ulos vapaaseen luontoon täytyi ennen muita sen lähteä, joka oli
paneva jyrkän vastalauseen kaikkea ajan sivistystä vastaan.
Turinissa opetettiin Rousseauta ensin luostarissa, otettiin sitten
juhlallisesti vanhan kirkon helmaan ja lähetettiin ulos maailmaan
vähän rahaa kukkarossa. Hän koetti nyt päästä eteenpäin eri tavoilla,
ensin kauppa-apulaisena, sitten lakeijana. Tämä Turinin aika on
ollut hänelle henkisen villiytymisen aika. Riippuvainen asema ei
kehittänyt parempia puolia hänen luonteessaan, ja muuan seikka, jota
hän myöhemmin enimmin katui, väärä syytös, jonka hän teki erästä
naispalvelijaa, toveriaan, kohtaan itse päästäkseen tunnustamasta
pientä näpistelemistä, on tältä ajalta. Usein näki hän sitten
saman nuoren naisen edessään ja oli huolissaan hänen vastaisten
vaihettensa suhteen. "Emilessä" viittaa hän tilaansa tällä ajalla ja
kuvaa sen vielä paljoa villiintyneemmäksi ja turmeltuneemmaksi kuin
"Tunnustuksissa". Silloin hän myös tapasi pappismiehen, abbé Gaimen,
joka herätti hänessä halun parempaan, ja myöhemmin oli hänellä
yhtenä esikuvana "savoijalaiseen maapappiin", jonka suuhun hän
"Emilessä" panee esityksen uskonnollisista aatteistaan. Lakeijasta
kohosi hän jonkinlaiseksi sihteeriksi, kun siinä aatelistalossa,
jossa hän palveli, oli huomattu hänen lahjansa ja tietonsa. Näyttää
siltä, kuin olisi aiottu kasvattaa häntä vielä uskotumpaan toimeen;
häntä kohdeltiin hyvin ja annettiin huolellista opetusta. Mutta
kuljeksimishalu heräsi hänessä, kun hän tapasi entisen geneveläisen
toverin, joka aikoi vaeltaa takaisin vuorien yli. Ikävä vapauteen,
vuorille -- ja rouva de Warensin luo -- heräsi. Mielenjohde oli
tuskin syntynyt, kun sitä noudatettiin, ja taas oli ura katkaistu,
joka oli näyttäytynyt avautuvan hänelle.
Monta vuotta myöhemmin kirjoitti Rousseau lausuessaan mietteitä
omasta luonteestaan (Rêveries VI): "Minä en koskaan ole oikein
soveltunut porvarilliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki on rajoitusta,
velvollisuutta. Minun riippumaton luonteeni teki minut aina
sopimattomaksi semmoiseen alistumiseen, joka on välttämätön sille,
ken tahtoo elää yhdessä muiden ihmisten kanssa." Ei mikään lause
näyttäydy enemmän todeksi hänen elämäkerrassaan.
Kun hän tuli takaisin rouva de Warensin luo, sai hän siellä kodin,
jommoista hän ei ollut tuntenut aikaisemmasta lapsuudestaan saakka.
Heidän välillään syntyi sydämmellinen suhde kuin isän ja pojan,
he kutsuivat toisiaan "maman" ja "petit". Rousseau auttoi häntä
hänen töissään. Hän koetti miettiä jotain tointa Rousseaulle. Hänen
vanhemmat ystävänsä, joilta hän kysyi neuvoa, pitivät Rousseauta
niin tuhmana, että hän heidän mielestään ei kelvannut muuksi kuin
maapapiksi. Rousseau selittää tämän näennäisen tuhmuuden johtuvan
hänen ajatustensa hitaudesta ja yhtämittaisuuden puutteesta, joka
oli niin ihmeellisesti vastakkainen hänen tulisille tunteilleen. Hän
saattoi harvoin löytää ajatuksia ja sanoja, kun oli heti vastattava,
keskustelussa, jolloin mietteet olivat ulkoapäin synnytettävät.
Ainoastaan kun hän oli ulkonaisesta pakosta riippumaton,
yksinäisyydessä, kun tunteet saattoivat panna ajatukset toimimaan,
vain silloin oli hän henkenä. Sen vuoksi oli niin helppo saattaa
hänet suunniltaan. Myöhemmin sai hän kärsiä tämän vuoksi Parisin
salongeissa.
Pappisseminaarissa, johon hänet pantiin, ei hän menestynyt. Sitten
antautui hän musiikkia harjoittamaan, jolla siitä pitäen oli suuri
merkitys hänen elämässään. Rouva de Warensin oleskellessa jonkun
aikaa Parisissa, kuljeksi Rousseau ranskalaisessa Sveitsissä
esiintyen soittoniekkana, jolloin hänen esityksensä välistä meni
kokonaan penkin alle. Mustalaisluonne oli hänessä taas jonkun aikaa
vallalla. Vaelluksillaan kävi hän muun muassa Vevayssa, rouva de
Warensin kotiseudulla, ja läheisessä Clarensissa. Seudun kauneus
ja niihin liittyvät muistot vaikuttivat häneen niin, ettei hän
koskaan unohtanut niitä. Monta vuotta myöhemmin sijoitti hän näihin
seutuihin kuuluisan romaaninsa "La Nouvelle Heloïse" toiminnan.
Hän on kuvannut tunnelmansa sanojen kautta, jotka ovat hyvänä
esimerkkinä siitä, kuinka tunne, kun sitä kauvan itse katselee
muuttuu sentimentaalisuudeksi; "tällä matkalla Vevayhin kulkiessani
pitkin kaunista tietä antauduin minä suloisimpaan surumielisyyteen.
Tulisesti heittäytyi minun sydämeni ajattelemaan lukemattomia
viattomia iloja. Minun mieleni kävi helläksi ja lempeäksi; minä
huokasin ja itkin kuin lapsi. Usein minä pysähdyin itkemään
rauhassa; minä istuuduin suurelle kivelle ja katselin huvikseni,
kuinka minun kyyneleeni putoilivat veteen!" (Tunnustukset IV). --
Myöhemmin kun hänen heräämisensä tapahtui Vincennesin matkalla, hän
vasta perästäpäin -- katsellessaan vaatteitaan -- huomasi, että
hän oli itkenyt. Kyynelrauhaset aina helposti alkoivat toimia Jean
Jacquesilla, ja hän tunsi sekä sen välittömän tunteen, joka vasta
perästäpain tulee itsetietoiseksi että sen omituisen kaksinaisen
mielentilan, jossa nauttii tunnelmasta itse tunnelman hetkenä.
Muuan armenialainen seikkailija, jonka pariin hän joutui sai hänet
joksikin aikaa mukaansa Sveitsiin. Täällä kuljeksiessaan joutui hän
tekemisiin ranskalaisen lähetystön kanssa, joka otti hänet huostaansa
ja lähetti hänet Parisiin -- jotta hänestä siellä tehtäisiin upseeri.
Uusi tulevaisuus! Mutta kun häntä suosituksistaan huolimatta
Pariisissa kohdeltiin pikemmin palvelijan kuin kadetin tavoin ja
kun hänellä oli ikävä mamania, jota hän ei siellä tavannut, vaelsi
hän takaisin Savoijaan. Tätäkin jalkamatkaa kuvaa hän suurella
ihastuksella.
Rouva de Warens, joka nyt asui Chamberyssa otti hänet ystävällisesti
vastaan ja hänet sijoitettiin nyt maanmittari-konttoriin, jossa
hän jonkun aikaa teki ahkerasti työtä. Mutta ainoastaan jonkun
aikaa. Hengetöntä työtä pimeässä ahtaassa huoneessa ei hän ajan
pitkään voinut kestää. Hän turvautui silloin taas musiikkiin ja tuli
Chamberyn nuorten naisten suosituksi opettajaksi. Oli herraselämää
Jean Jacquesille opettaa nuoria kauniita naisia -- sillä hän väittää
niiden kaikkien olleen kauniita. Hänen herkkä rakkautensa, joka
sekä Turinissa että hänen edellisellä kerralla Savoijassa ollessaan
oli liekehtinyt joka kerran, kun siihen oli vähintäkään syytä,
muistuttaa palvelijaa "Figaron häissä". Hän oli kerubini-luonne, ja
hänen nerokas notkea vartalonsa ja haaveksivat silmänsä soveltuivat
siihen. Kun vanhemmatkin naiset näyttivät mieltyvän nuorukaiseen,
alkoi mamania arveluttaa, ja ettei Jean Jacques joutuisi huonoihin
käsiin, teki hän hänet rakastajakseen. -- Tämä on lukijalle kenties
tuskallisin kohta Rousseaun Tunnustuksissa. Ymmärtää, kun hän
sanoo: "Minä olin mieleltäni kuin veririkoksen tekijä". Joutuessaan
rakkauden suhteeseen äidillisen ystävänsä kanssa tunsi hän kahden
tunteen törmäävän yhteen, jotka kukin itsekseen ovat syvimpiä ja
pyhimpiä, mutta loukkaantuvat, jos kohdistuvat samaan olentoon.
Lukija tuntee sen kumminkin voimakkaammin kuin Rousseau itse; hänelle
koko se aika, joka nyt alkoi, kuvastui runollisessa valossa, joka
antaa hänen kertomuksilleenkin lämpöä ja loistoa. Tämäkin oli niitä
omituisia olosuhteita, joihin Rousseaun piti joutua harhailevalla
matkallaan sivistyksestä luontoon. Hän huomasi, että saattaa
tulla "sivistyksen" asettamien rajojen ulkopuolelle, sen vuoksi
tulematta "todelliseen luontoon". -- Siihen tuli lisäksi vielä, että
Rousseau tiesi jakavansa mamanin suosion toisen kanssa, -- toisen
"onnettoman", jota tämä oli säälinyt. Hänen nimensä oli Claude Anet,
hänkin niinkuin Rousseau Sveitsistä paennut äsken kääntynyt. Olipa
todellakin alentavaista löytää onnea moisissa oloissa! Rousseau
parka! Hänen onnensa päivinä emme voi tuntea myötätuntoisuutta häntä
kohtaan näiden alentavien olosuhteiden vuoksi, ja onnettomuuden
päivinä, jotka sitten tulivat, pääsi mieletön luulevaisuus niin
suureen valtaan hänessä, että hän usein sysää lukijat luotaan, samoin
kuin hän usein sysäsi ystävänsä. Aina uudestaan kuitenkin sovittaa
suuri ja syvä halu puhtauteen ja suuruuteen, se excelsior, joka soi
hänen sielussaan, ja joka kaikesta kurjuudesta huolimatta on soinut
sukupolville hänen jälkeensä. --
Rousseaun vanhempi kilpailija näyttää olleen käytännöllinen mies,
joka jotenkuten piti rouvan asiat järjestyksessä. Hänen kuolemansa
jälkeen joutuivat ne yhä nopeammin epäjärjestykseen rouvan hurjien
keinottelujen ja yritysten kautta. Rousseau ei kyennyt järjestämään
eikä hillitsemään. Kuitenkin oli hänellä se järkevä ajatus, että hän
koetti saada häntä teollisuuden asemesta harrastamaan maanviljelystä.
Rouva de Warens vuokrasi maatilan maineen, puistoineen ja
viinitarhoineen ulkopuolelta Chamberytä, nimeltä les Charmettes.
Kesillä tuotti Rousseaulle rajatonta nautintoa luonto ja keskustelut
mamanin kanssa. Pian syventyi hän myöskin laajoihin tutkimuksiin.
-- On löydetty vuokrakontrahti ja se osoittaa, että muutos les
Charmettesiin on voinut tapahtua vasta 1738. Tunnustuksissa se
mainitaan kahta vuotta aikaisemmaksi. Idylli on niinkuin jo
mainittiin pitentynyt hänen muistossaan.
Vuodet Chambéryssä ja les Charmettesissä tulivat Rousseaun
oppivuoksiksi. Hänen lääkärinsä, tohtori Salomon, oli inokas
Kartesiolainen ja ohjasi hänet filosoofisiin ja muihin tieteellisiin
opintoihin. Ensi kerran innostui hän filosofiaan ja opiskelemiseen
yleensä lukiessaan Voltairen teosta Lettres sur les Anglais (joka
ilmestyi Lontoossa 1732, Parisissa 1734). Sen kautta tutustui hän
Locken ja Newtonin edustamaan uuteen englantilaiseen tutkimukseen
ja sen taisteluun Kartesiolaista filosofiaa vastaan. Molemmat
suunnat ovat suuresti vaikuttaneet Rousseauhon; häntä saattaa kutsua
sekä Locken että Descartesin oppilaaksi. Mutta vaikka hän tutki
Lockea Descartesin, Malebranchen ja Fénelonin rinnalla, vaikuttivat
viimeksi mainitut ajattelijat häneen enimmin hänen aatteittensa
sisällykseen ja suuntaan nähden, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, kun
yhtäjaksoisesti tehdään selkoa hänen filosoofisista mielipiteistään.
Hän koetti harjoittaa ajatuksiaan kärsivällisesti seuraamaan eri
ajattelijain esityksiä, silloinkin kun hän ei saanut niitä sopimaan
yhteen. Nämä opinnot, joita harjoittaessa autodidaktin tarmo ja
raittius saivat palkita puuttuvaa koulukasvatusta, ohjasivat hänet
filosofian suureen keskusteluun, ja saivat hänet etsimään sitä
paikkaa, josta hänkin voisi sanansa lausua. Hänen ensyklopedistinen
harrastuksensa sai hänet filosofian ohella tutkimaan perinpohjin
matematiikkaa, latinaa ja historiaa.
Näitten opintojen tarkoitus ei ollut yksistään itsensä kehittäminen,
vaan hän tahtoi myöskin saavuttaa kasvattajan ja kirjurin aseman
ylhäisessä perheessä. Kirjeessä isälleen näiltä vuosilta mainitsee
hän nämä tuumansa, mutta tunnustaa samalla, että hänen korkein
toivomuksensa on jäädä rouva de Warensin luo. Hänen äidillinen
ystävättärensä vaikutti suuresti hänen kehitykseensä uskonnollisen
kriisin aikana, joka ohjasi hänet jansenististen mietteiden alalle
ja sai hänet pelkäämään ikuista kadotusta. Vapaauskoinen maman,
joka oli vakuutettu, että kyllä oli kiirastuli, mutta ei helvettiä,
oli hänelle tämän kriisin aikana, hänen omien sanojensa mukaan,
"suuremmaksi hyödyksi, kuin kaikki maailman teoloogit olisivat
voineet olla".
Sairaus sai Rousseaun matkustamaan Montpellieriin kysymään neuvoa
kuuluisalta lääkäriltä. Matkalla sattuva rakkaudenseikkailu osoittaa,
kuinka helposti hän saattoi unohtaa mamanin vähemmin äidillisten
kaunottarien vuoksi -- tai pikemmin kuinka helposti hän unohti
kaikki, kun hän taas tuli maantielle. Surua kuitenkin tuotti hänelle
kotiin tullessaan löytää taas uusi vastakäännetty kilpailemassa
mamanin suosiosta. Nyt ei hän sentään enää voinut taipua jakamaan
mamanin sydäntä toisen kanssa. Hän lähti kotiopettajaksi Lyoniin.
Tältä ajalta on säilynyt opetussuunnitelma, joka on esityö Emileen.
Muuten teki hän sen huomion, että hän ei soveltunut kasvattajaksi. Ja
kun hän sitäpaitse alkoi ikävöidä mamania, palasi hän takaisin hänen
luokseen -- jo viidettä kertaa. Mutta kun hän löysi olot entisellään,
ja kun rouva de Warensin asiat kävivät yhä huonommiksi, päätti hän
lähteä Paxisiin onneaan koittamaan ja ansaitakseen, millä auttaa
häntä. Hän oli keksinyt uuden nuottikirjoituksen (myöhemmän Cheven
mallin tapaisen), johon hän perusti toivonsa. "Minä kätkin sydämmeni
les Charmettesiin", sanoo hän (Tunnustusten seitsemännen kirjan
alussa), "ja rakensin sinne viimeisen tuulentupani, siinä toivossa,
että minä kerran voisin palata takaisin mamanin jalkain juureen, kun
hän olisi jälleen löytänyt itsensä."