SURMA

_Seitsenvuoret_ hohtelivat ylt'yleensä valkoisina ja opaalinvärisinä

kuin simpukan sisäpuoli ensimmäisen sinä vuonna sattuneen lumisateen

jälkeen. Lännessä painui aurinko ruusunpunaiseen pilviröykkiöön,

joka hitaasti muuttui ambranvärisestä omenanvihreäksi. Kun sitten

pimeä kietoi huiput vaippaansa, vaihtelevat vivahdukset tummenivat

joulukuisen keskiyön sinipunertavaksi rusotukseksi, ja villiväki kömpi

esiin piilopaikoistaan viettämään omaa päiväänsä.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet liikkeellä. Oli kohtalokas seitsemäs

kaniiniton vuosi, ja rutto, joka oli heimon vitsaus, ahdisti niitä

kovasti. Pumpulihännän lumeen tekemiä neljää syvää reikää ja

pohjoisessa elävän jäniksen puolisuunnikkaan muotoisia jälkiä ei

näkynyt missään. Muitakin oli poissa. Solmittuaan aselevon nälän ja

kylmän ja vaarojen kanssa eläinkunnan unikeot nukkuivat turvassa

kevääseen saakka. Harmaat, ruskeat ja punaiset lepakot nukkuivat pää

alaspäin luolien kaukaisimmissa sopukoissa. Musta karhu oli kaivautunut

lumen alle suppilomaiseen, kuivalla ruoholla vuorattuun luolaansa,

joka sijaitsi vuoren rinteessä. Maaorava oli mennyt makuulle syötyään

illallisekseen hieman jyviä ja pähkinöitä, joita se oli kasannut

vierelleen, jotta sillä olisi syömistä, jos se sattuisi heräämään ja

olemaan nälissään pitkänä yönä. Hidas haisunäätä, jonka vaalilause on:

»Älä kiiruhda, täältä tulee muitakin!» ja lihava silavasäkki, murmeli,

nukkuivat sikeästi luolassaan kääriytyneinä pehmeiksi pyöreiksi

turkispalloiksi. Neuvokas pesukarhu uinui ontossa puussa, ja pieninkin

nukkujista, hyppivä hiiri, lepäsi kuivassa ruohotukossa puolen

metrin päässä maan pinnasta kiertyneenä pyöreäksi kääröksi, jonka se

oli sitonut lujasti pitkän silkinhienon häntänsä kaksinkertaisella

kiemuralla, vaikka kaikki sen suuren heimon muut jäsenet temmelsivät ja

kisailivat hangella ja hangen alla.

Muut _Seitsenvuorten_ asukkaat, niin karva- kuin höyhenpeitteiset,

saivat olla piilosilla kuoleman kanssa koko pitkän talven kevään tuloon

saakka.

Vuoren toisella puolen lirisi pieni puro hangen alla punertavaan

kvartsiin revenneessä halkeamassa päätyen läpikuultavaan samaan

punaiseen kiveen syövyttämäänsä hiidenkirnuun, jossa se pyöri hitaasti

kuin hiljaa poreilevassa padassa pohjasammalten ja muiden vesikasvien

välähdellessä keltaisina, oliivinvihreinä ja veripunaisina kirnun

pohjalla. Lähellä kohosi kuiva hongan runko kohtisuorana kuin kynttilä

kolmenkymmenen metrin korkeudelle.

Hongan kupeesta lähellä latvaa ammottavasta reiästä ilmestyi esiin

ruskea eläin, jonka rinnassa oli valkoinen täplä, liukuen kuin käärme

paksua runkoa myöten maahan, kun ensimmäiset tähdet syttyivät tuona

talviyönä taivaalle. Tuuhean hännän päästä tylpän kuonon kärkeen otus

oli vain vähän yli metrin pituinen ja painoi tuskin kymmentä kiloa.

Mutta nämä kymmenen kiloa tiesivät tuhoa ja surmaa, sillä puissa-asuja

oli iso kärppä, jota metsästäjät nimittävät mustaksi kissaksi sekä

kalastajanäädäksi, vaikk'ei se ole suinkaan kissa eikä milloinkaan

kalastakaan. Se on painoonsa nähden Pohjois-Amerikan ehkä vaarallisin

eläin. Ensi silmäyksellä se näyttää verraten vaarattomalta; sen pää

on iso ja muistuttaa koiran päätä, korvat ovat lyhyet ja tylpät,

mutta sen ilkeät vinot silmät, jotka kiiluvat pimeässä vihreinä, ja

sen voimakkaiden leukojen tavattoman suuret, terävät hampaat, kyllä

selittävät, miksi intiaanit ovat antaneet sille nimeksi _pekani_, joka

assiniboinen kielessä merkitsee »surma».

Musta peto laskeutui pilviä hipovasta kelohongasta pää edellä, mikä

jo riitti todistamaan sen mestarikiipeäjäksi, koska karhu ja apinakin

laskeutuvat pystystä puusta takaperin. Kun suuri kärppä liikkui

hangella kuin kuoleman musta varjo, kohosi täysikuu vaaleana kuin

vesikupla sinipunervista ja opaalinvärisistä varjoista vuoren laen

yläpuolelle, himmensi sulan kullan väriä ja valoi maahan hiljaisuutta

ja loistoa.

Äkkiä rikkoi hiljaisuuden ääni, joka huusi puiden latvojen yläpuolelta

peloittavan kysymyksen:

— _Kuka, kuka — kuka, kukaa_?»

Suurta kärppää kohti liiti tumma varjo, josta erotti kaksi suurta,

hehkuvaa silmää. Kun se tuli lähemmäksi, peto koukisti äkkiä selkänsä,

ja ponnahtaen korkealle ilmaan se kiskaisi käyrillä kynsillään suuren

kasan höyheniä huuhkajan pehmeästä rinnasta, joka oli ollut niin

julkea, että oli hyökännyt _Seitsenvuorten_ Mustan Surman kimppuun.

Surman leuat loksahtivat kiinni tuuman päässä linnun kaulasta, ja

kirkaisten inhosta tämä katosi pimeään nelijalkaisen pedon jäädessä

murisemaan hangelle ja pölyyttämään untuvia, jotka olivat tarttuneet

sen kynsiin.

Sitten kalastajanäätä lähti kuin jälkiä vainuava koira jälleen

jatkamaan matkaansa vuoren juuritse, painaen lumeen litteät,

nelikulmaiset jäljet. Äkkiä se pysähtyi kesken askeleen kuuntelemaan

ääntä, joka rikkoi kuutamoisen hiljaisuuden ja joka kuulosti

yhtämittaiselta ja yksitoikkoiselta kuin jos joku olisi kihnuttanut

puuta tavattoman tylsällä sahalla. Niin kului hetkinen; sitten musta

eläin jälleen jatkoi kiipeämistään vuorelle. Rinteen puolivälissä

se pysähtyi suuren kuusen pitkien oksien alle, jonka lyhyet vihreät

neulaset olivat aivan lumen peitossa. Kymmenisen metrin päässä näkyi

ylempänä häämöttävän kuutamossa suuri harmaanruskea piikkisika, jota

kaikki tukkilaiset vihaavat, se kun tuhoaa kaikki puut ja työkapineet

heidän kämppiensä läheisyydestä.

Tämäkin otus työnsi vakavasti talttojaan kaarnaan kuin olisi ollut

työssä tuntipalkalla. Useimmat _Seitsenvuorten_ asukkaat tahtovat elää

näkymättömissä, erittäinkin silloin, kun ovat syöntipuuhissa. Mutta

piikkisika ei välitä sellaisesta vaiteliaisuudesta. Sen yksinkertainen

jyrsivä elämä oli julkista maailmalle, ja se söi kulkiessaan

äänekkäästi ja pelkäämättä, koska vain harvat eläimet uskaltavat

ahdistaa sitä. Susi ja ilves ovat yrittäneet, mutta saaneet surmansa.

Kalastajanäätä pysähtyi katselemaan vesi kielellä tuota lihavaa,

velttoa otusta, joka aterioi korkealla sen yläpuolella.

Huolimatta näennäisestä varomattomuudestaan ei piikkisika ollut

suinkaan niin suojaton kuin miltä näytti. Syödessään se käänsi päänsä

puun latvaa kohti, niin että sen häntä, joka oli täynnä teräviä,

väkäisiä piikkejä, saattoi iskeä monta myrkyllistä pistoa jokaisen

eläimen naamaan ja silmiin, joka uskaltaisi julkeasti hyökätä sen

kimppuun takaapäin. Kun ne piikit kerrankaan upposivat eläimen lihaan,

haavoittunut kohta rupesi ajettumaan ja märkimään piikkien tunkeutuessa

yhä syvemmälle.

Musta peto katseli kauan aikaa välinpitämätöntä piikkisikaa.

Tiheiden metsien musta kärppä on jollakin salaperäisellä tavalla

vastaanottamaton sen piikkien pistosten vaikutuksille. Se saattaa

nielläkin niitä suuria määriä tuntematta minkäänlaisia ilkeitä

jälkiseurauksia. Kun ne tarttuvat mustan kissan ruumiiseen, ne

putoavat tavallisesti pois, mutta vaikka ne jäisivätkin lihaan, eivät

ne milloinkaan aiheuta tulehduksia niissä kudoksissa, joiden läpi ne

kulkevat. Mutta koira, jota ne ovat pistäneet, ajettuu hirvittävästi ja

kuolee tavallisesti verenmyrkytykseen.

Huolimatta vastaanottamattomuudestaan ei tämä »surma» kuitenkaan

halunnut panna omaa suojelevaa sallimustaan liian kovalle koetukselle.

Sadat sen naamaan ja huuliin tarttuvat, väkäiset piikit eivät suinkaan

terästäisi sen näköä eivätkä ruokahalua, ja se alkoikin katsella

ympärilleen keksiäkseen jonkin keinon, jonka turvissa se saattaisi

lähestyä piikkisikaa edestäpäin.

Kymmenisen metrin päässä kasvoi pitkä honka, joka oli kuusta monta

metriä korkeampi. Poiketen syrjään polultaan musta kärppä kiipesi

männyn vastakkaista kuvetta ylös äänettömästi kuin orava eikä

pysähtynyt, ennenkuin oli päässyt puoliväliin paksua oksaa, joka

ojentautui kuusta kohti ja oli sitä paljoa korkeammalla. Ihmisestä

olisi tuntunut mahdottomalta, että mikään eläin olisi suunnitellut

sellaista hyppyä, mutta musta kissa tiesi tarkalleen, mihin se

kykeni. Siirtyen oksan latvaan se heittäytyi ilmaan kuusta kohti.

Suurenmoisessa kaaressa sen musta ruumis kiiti ilman halki noin

viidentoista metrin korkeudella maasta, alussa pyöreänä karvapallona,

mutta joka metrillä ojentuen, kunnes notkea otus hypyn tärkeimmällä

kohdalla jännittäytyi täyteen pituuteensa samalla tavoin kuin

korkeushyppääjän ruumis näyttää liitävän ilmassa riman yläpuolella.

Eteen- ja alaspäin suuri kärppä kiiti ilman halki, ja juuri kun se

näytti olevan putoamaisillaan maahan, tarttuivat sen pitkät kynnet

kuusen heiluviin ylimpiin oksiin tunkeutuen syvälle kaarnaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä piikkisian himmeät siansilmät tuijottivat

tyhmistyneinä toisiin silmiin, jotka hehkuivat kuin tuli.

Piikkisian ruumis näytti paisuvan toista vertaa suuremmaksi, kun sen

käyrät, kolmenkymmenen senttimetrin pituiset piikit kohosivat pystyyn

sen selässä ja sen peloittava häntä läimähdytteli ensin toiselle,

sitten toiselle puolelle, kun säikähtynyt jyrsijä koetti perääntyä

noiden tuhoa ennustavien silmien tieltä, jotka leimusivat sitä vastaan.

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Äkkiä, nopeasti kuin hyökkäävä

käärme, surman lujat leuat syöksähtivät eteenpäin ja pureutuivat

kuin sangat kiinni piikkisian suojattoman kuonon ympärille. Sitten

jännittäen tukevia sääriään, niin että niiden suuret lihakset olivat

kovat kuin rautatangot, kalastajanäätä tempasi jyrsijän irti puusta

ja heilahduttaen saaliinsa ilmaan viskasi sen oksien välitse kaukana

alhaalla leviävälle jäätikölle. Musta kärppä oli maassa melkein yhtä

pian kuin sen uhrikin, ja hetkistä myöhemmin piikkisika, joka oli liian

huumaantunut putoamisesta voidakseen puolustaa itseään, heitti henkensä

raivoisan ahdistajansa hampaissa. Tämä söi piikkisian välittämättä

sen piikeistä, samalla tavoin kuin ihminen syö ostereita, kätki loput

lihavasta haaskasta tiheikköön ja palasi onkaloonsa nukkuakseen kellon

ympäri.

Myöhään seuraavana yönä surma palasi paikkaan, johon se oli kätkenyt

piikkisian tähteet. Mutta sen lähestyessä suurta kuusta alkoi syvältä

sen kurkusta kuulua sanomattoman uhkaavaa murinaa, kun jokin harmaa

eläin, joka oli yhtä suuri kuin se itse, vilahti kuin aave tiheikössä,

ja tuokion ajan ison pesukarhun irvistelevä naama oli päin mustan

kärpän hehkuvan viheriöitä silmiä.

Pesukarhu oli vakava ja yksinäinen, vanha uros, joka ei ollut huolinut

lähteä talviasuntoonsa muiden heimolaistensa tavoin heti ensimmäisen

lumisateen jälkeen. Etsiessään rinteiltä ruokaa se oli sattumalta

löytänyt mustan kissan piilottaman haaskan, ja kun se oli kova

tappelupukari kuten muutkin sukulaisensa, se oli nyt tullut aukealle

taistellakseen sattumalta löytämästään aarteesta. Hetkisen musta ja

harmaa eläin seisoivat tasaisella valkoisella tantereella vastakkain

kuin salamannopeat nyrkkeilijät kehässä. Ja kuitenkin oli palkinnon

voittamisessa, josta ne aikoivat ryhtyä taistelemaan ensi sarastuksen

heikossa valossa, kysymys elämästä ja kuolemasta.

Musta teki ensimmäisen hyökkäyksen. Paljoa nopeammin kuin ainoankaan

kaksijalkaisen nyrkkeilijän nyrkit sen leuat suhahtivat pesukarhun

kurkkua kohti. Pysytellen kauniisti tasapainossa neljällä solakalla

käpälällään harmaa eläin väisti vastustajansa ensi hyökkäyksen.

Viistoon suunnatulla huitaisulla se puolestaan sivalsi kalastajanäädän

mustia kylkiä, ensin toisella käpälällään, sitten toisella, vikisten

samalla vihaisesti. Suuren kärpän mustaan turkkiin ilmestyi oitis

pitkiä, punaisia viiruja. Välittämättä haavoistaan ja haluamatta

käyttää peloittavia kynsiään musta kissa ojensi tylpän päänsä vielä

kerran yrittäen jälleen mieliotettaan. Tällä kertaa se onnistui; kaksi

terävää hammasriviä pureutui kiinni nahkapoimuihin, jotka suojelevat

pesukarhun kaulaa. Hetkisen mustan surman omituiset, vinot silmät

leimusivat vihreinä aivan lähellä pesukarhun liekehtiviä silmiä.

Viimeksimainittu sai kiittää onneaan, että sen nahka oli höllä

ja sitkeä. Jos mustan surman terävät hampaat olisivat sattuneet

tuumankaan lähemmäksi kurkkua, pesukarhun henki olisi heti ollut

vaarassa. — Tarttuen kalastajanäädän kurkkuun etukäpälillään kuin

pienillä ihmiskäsillä pesukarhu koetti kaikin voimin työntää takaisin

mustaa petoa, joka tunkeutui yhä lähemmäksi. Ei kuitenkaan pesukarhu

eikä mikään muukaan sen painoinen eläin ole voimiltaan tuon julman

taistelijan, surman, vertainen. Huolimatta harmaan tappelijan

epätoivoisista ponnistuksista tunkeutuivat suuren kärpän raateluhampaat

yhä lähemmäksi kaulavaltimoa, joka oli piilossa höllän nahan poimujen

alla. Silloin äkkiä nopeasti vääntäen päätään ja kääntyen syrjään

pesukarhu riistäytyi irti, haavoittuneena ja verissään, mutta ei

vakavasti vahingoittuneena.

Ensimmäisen kerran vuosikausiin vanha, harmaantunut metsästäjä tunsi

tavanneensa ylivoimaisen vastustajan. Koettaen pelastautua pakenemalla

se pyörähti ympäri ja lähti kiitämään täyttä vauhtia hankea pitkin.

Mutta vaikka se pani parastaan, katkaisivat takaa-ajajan hypyt melkein

heti välimatkan. Yhä uudestaan tuon unikeon, joka olisi ollut turvassa

ontossa puussaan, täytyi kääntyä ja harpata henkensä edestä, mutta

aina vahingokseen. Musta kärppä oli nopeampi, sen kynnet ja hampaat

olivat pitemmät, ja mikä pahinta, sen melkein yliluonnolliset voimat

eivät suoneet pesukarhulle minkäänlaisia mahdollisuuksia säännölliseen

taisteluun. Kun molemmat pedot näin hyppivät ja loikkivat ristiin

rastiin hangella, ne sattuivat kampeamaan lähelle suurta valkoista

tammea, joka kohosi erillään muista vuoren ylimmän rinteen reunalla.

Pesukarhu heti puuhun kuin orava luullen nähtävästi voivansa pitää

paremmin puoliaan ylhäällä, koska maakamaralla taisteleminen näytti

koituvan sille turmioksi.

Kalastajanäätä seisoi hetkisen liikkumatonna. Sitten vasta, kun

pesukarhu oli pääsemässä puun latvaan, se seurasi sitä liukuen runkoa

ylöspäin notkeasti kuin tumma tulenliekki. Takaa-ajo ei tullut

pitkäksi. Pesukarhu on kyllä nopea ja varmaliikkeinen, mutta sen

kintereillä olikin sinä, aamuna Pohjois-Amerikan nopein kiipijä. Orava

saattaa kiitää puun latvasta toiseen nopeammin kuin ihminen juoksee

maassa; näätä pyydystää ruoakseen oravia, mutta mustakissa sieppaa

näädänkin kiinni yhtä helposti kuin kissa hiiren.

Ennenkuin pesukarhun harmaa ruumis edes ehti tammen latvaan,

musta murhamies hyökkäsi sen kimppuun. Tarttuen tukevaan oksaan

takakäpälillään musta kissa iski molempien etukäpälöittensä kaikki

kynnet pesukarhun luisuihin hartioihin ja veti vastustamattomalla

voimalla ponnistelevan eläimen irvisteleviä leukojaan kohti. Pesukarhu

rimpuili turhaan vapautuakseen surman otteesta, puri, repi ja raastoi,

mutta nuo teräksen vahvat käpälät vetivät sitä armottomasti yhä

lähemmäksi, kunnes suuri kärppä iski ulvahtaen hiljaa hirvittävästä

tyytyväisyydestä leukansa uhrinsa kurkkuun kuin terässangat. Muutamien

minuuttien kuluttua pesukarhun ruumis oli kätkössä samojen pensaiden

alla kuin piikkisian raatokin.

Viikon kuluttua pesukarhun kuolemasta valkeni kerran päivä, joka

oli harmaa kuin aave. Aina väliin kietoi lumikuuro vuorten korkeat

huiput läpinäkymättömään harsoonsa. Tammien kuihtuneet lehdet olivat

tummanruskeat, ja niissä oli punaisia täpliä, ja alakasvisto näytti

tummanpunaiselta lunta vasten hehkuen karmiininpunaisina täplinä

paikoissa, missä oli kuusaman vesoja. Vaaleankeltainen kuloheinä heilui

tuulessa kuin naisen tukka.

Juuri mäntyjen latvojen yläpuolella liiteli suuri haukka edestakaisin,

sen harmaansinisen ruumiin melkein sulautuessa talviseen taivaaseen.

Musta päälaki ja rinnan harmaa poikkiviiva ilmaisivat linnun pohjoisten

alueiden kyyhkyshaukaksi, jonka pakkanen ja nälkä ja ankara talvi

olivat karkoittaneet kotipaikoiltaan.

Äkkiä linnun vihaiset keltaiset silmät alkoivat hehkua kuin tuli, ja

nopeasti kuin kiitävä pilvi se leijaili kohti paikkaa, missä jokin

musta eläin näkyi makaavan lumessa aukealla matalan huipun juurella.

Kun iso haukka lähestyi liikkumatonta otusta, se leijaili hetkisen

epäröiden ilmassa. Nietoksessa tarpova eläin ponnisteli päästäkseen

pois lumesta, mutta näytti vaipuvan aina takaisin uupuneena, pää

velttona retkottaen ja silmät puoliummessa.

Kovan nälän ahdistamana kyyhkyshaukka kohotti äkkiä kuperat

siipensä ja syöksyi maahan kuin harmaa välähdys jännittäen terävät

kyntensä suoriksi pudotessaan. Mutta juuri kun käyrät kynnet olivat

tunkeutumaisillaan syvälle otuksen mustaan turkkiin, tapahtui

merkillistä.

Kuin laukaistun jousen lennättämänä suuri kärppä ponnahti parin

metrin korkeudelle maasta, tarttui kyyhkyshaukkaan ilmassa ja iski

tikarinterävät hampaansa petolinnun kaulaan. Ilmojen ylpeä rosvo oli

joutunut kuolemanloukkuun, jonka kärppä oli virittänyt oma musta

ruumiinsa syöttinä, ja kuolleen linnun komeat siivet laahasivat kohta

lumessa, kun musta kissa raastoi sitä lähimpään pyyntiluolaansa, joita

sillä oli lukemattomia.

Haukan sitkeä, jänteinen liha oli ainoa ravinto, mitä musta kissa

oli saanut moneen päivään, sillä niin huonoa oli saalistaminen

Seitsenvuorilla tuona ankarana kuukautena. Sitten kerran valkeni

sellainen kristallinkirkas päivä, jollaisia on kaikkina talvina.

Kuuset näyttivät piirtyvän melkein mustina sinistä taivasta vasten,

ja pyökkien punaisenharmailta oksilta kuului sinooberinpunaisten ja

oranssinväristen ja keltaisenruskeiden käpylintujen hälisevää ääntelyä.

Etäisyydessä vuorten seitsemän huippua kohosivat tummansinisinä

ryhmissä kasvavien kuusten synkän vihreää taustaa vasten.

Musta kärppä lähti liikkeelle kelohongan kolosta kuin varjo,

silmät kovasta nälästä kiiluen. Nälkä oli pakottanut sen lähtemään

saalistamaan päivällä. Juuri kun se pääsi maahan, ravasi komea punainen

kettu sen ohi nopeaan, kevyeen tapaansa. Talvisessa auringonpaisteessa

se oli kuin sekava rykelmä ruskeanpunaisia, ruosteenkarvaisia ja

keltaisenruskeita täpliä, ja värien kirkkautta vielä tehostivat

tummankeltaiset ja hopeiset läikät ja hentojen, solakoiden jalkojen

kiiltävän musta väri. Pitkähännän kiitäessä ohi musta kissa hyökkäsi

sitä kohti murahtaen nälissään vihaisesti. Kääntäen päätään nopeasti

sivulle kettu näytti tarkastelevan takaa-ajajaansa kuin huvikseen,

melkeinpä suopeasti, ja kun hyppivä musta peto tuli lähemmäksi, se

paransi vaivatonta vauhtiaan ja katosi vilahduksena läheisen harjanteen

taakse.

Sitten alkoi merkillinen takaa-ajo — jäniksen ja kilpikonnan

kilpajuoksu. Ketun hämmästyttävän nopeaa vauhtia, oveluutta ja

kepposia vastaan musta kissa pani rautaisen kestävyytensä ja sukunsa

hellittämättömän sitkeyden.

Alussa kettu näytti päättäneen tehdä kilpailusta suoraan suuntautuvan

kilpajuoksun. Se laukkasi metsäisen rinteen poikki, sitten suoraan

vuoren huipulle ja alas sen toista rinnettä sellaista vauhtia, että

metsiä ja vuoria jäi kilometreittäin sen ja vainoojan väliin. Vasta

kun se oli tullut etäisimpien saalistusmaittensa rajoille saakka, se

kiersi takaisin mieluummin kuin uskaltautui tuntemattomille seuduille

sellainen takaa-ajaja kintereillään.

Surma tunsi varmaankin tämän kettujen tavan, sillä kun jäljet alkoivat

kääntyä suuressa kaaressa vasemmalle, se poikkesi niiltä kokonaan

syrjään. Juostessaan suoraan vuoren juurta kohti se tapasi ne jälleen

muutamien kilometrien päästä laukattuaan vain kolmanneksen ketun

juoksemasta matkasta. Kalastajanäätä teki montakin kertaa samanlaisia

oikaisuja sinä päivänä säästäen siten monta väsyttävää kilometriä ja

käyttäen siis samaa menetelmää, jolla punainen juoksijakuningas itsekin

oli ottanut kiinni monta jänistä.

Vihdoin myöhään iltapäivällä kettu alkoi, huomattuaan ettei se voinut

päästä vainoojastaan eroon vauhdillaan, turvautua heimonsa kaikkiin

keinoihin ja temppuihin. Aluksi se laukkasi edestakaisin pitkin omia

jälkiään ja hyppien niiden toiselta puolelta toiselle koetti haihduttaa

mustan takaa-ajajansa. Sellaiset keinot olivat kuitenkin mustaan

kissaan nähden tehottomia, sillä sen erehtymätön kuono haistoi oitis

takaa-ajetun eläimen tekemän mutkan, hypyn ja käännöksen.

Kun aurinko alkoi painua läntiselle taivaalle, takaa-ajetun ketun

tie johti kohtisuoran kallionkielekkeen lähelle. Jäljet kulkivat

valkotammen oksien alitse, jotka varjostivat jyrkännettä, tunkeutuivat

sitten synkkään metsään noin neljänsadan metrin matkan ja loppuivat

sinne. Heti musta kärppä, joka yhä laukkasi nopeasti murhanhimossaan,

alkoi kiertää yhä laajenevissa ympyröissä ketun jälkiä keskittäen

jännittyneen ruumiinsa kaiken vauhdin ja vihaisten aivojensa viekkauden

jälkiin, joita se tähän saakka oli seurannut varmasti kuin itse kuolema.

Jonkin aikaa näytti aivan siltä kuin vanhan ketun viekkaus olisi

pelastanut sen. Vaikka suuri kärppä olisi kiertänyt ja nuuskinut kuinka

tarkasti tahansa, ei se löytänyt poisvieviä jälkiä ketun käpälien

lumeen painamien merkkien luota, vaikka seurasi niitä takaisinkinpäin

melkein kilometrin verran. Oikealla oli jyrkänne, joka kohosi

kohtisuorasti kalliorinteestä, ja näytti aivan siltä, että takaa-ajettu

otus oli saattanut pelastautua ainoastaan jälkien metsänpuolelle.

Musta kissa laukkasi yhä nopeammin edestakaisin muodostaen lumeen

laajoja, yhteen punoutuneita ympyröitä, joiden halkaisijana olivat

ketun jäljet, sen syvällä sijaitsevien silmien leimutessa raivosta,

kun sattui näin paha ja eksyttävä viivytys. Mutta vieläkään ei näkynyt

minkäänlaisia jälkiä pitkän tien kummallakaan puolen. Vihdoin musta

kärppä pysähtyi tammen pitkien oksien varjoon, ja sen suuri pää kääntyi

hitaasti puolelle ja toiselle, kun se tarkasteli lumikenttää nähdäkseen

edes vilahduksenkaan ketusta.

Äkkiä se huomasi, että tammesta oli pudonnut hiukan lunta kolmisen

metrin päähän siitä jyrkänteeseen päin. Hypähtäen äkkiä se tarttui

suuren oksan latvaan, joka melkein hipoi maata, ja kiipesi sitä

pitkin kuin suuri, musta orava. Hetkistä myöhemmin se oli ratkaissut

kadonneiden jälkien arvoituksen. Riippuvan oksan laajassa haarukassa

näkyivät ketun käpälien jäljet, ja juuri ne olivat pudottaneet

lumikasan, joka oli ilmiantanut sen. Pakolainen oli laukannut pitkälti

tammen sivu, kääntynyt sitten takaisin ja ponnahtanut yhdellä ainoalla

hyppäyksellä tuohon haarukkaan, josta lumi oli karissut. Seuratessaan

sen jälkiä oksaa pitkin musta kissa saapui kohdalle, jossa toinen suuri

oksa pisti kallionreunan yli. Sen oksan juuressa näkyivät ketun jäljet

jälleen, kun se oli hypännyt kolmisen metriä alempana esiinpistävälle

pienelle kallionkielekkeelle, mistä se salaista, mutkittelevaa polkua

pitkin oli laskeutunut jyrkänteen juurelle.

Ehkä jokin ahdistettu eläin, jota kettu itse oli ajanut takaa, oli

näyttänyt sille tämän vaarallisen pelastumistien. Vain viimeisenä

keinona se oli lopulta pannut oman henkensä alttiiksi tehdessään

tuollaisen hypyn sellaiselle polulle, jossa jalan vähäisinkin

lipeäminen tahi lumen luisuminen jalkojen alta olisi saanut sen

syöksymään syvyyteen jyrkänteen juurelle.

Suuri kärppä katsahti vain kerran tietä, jota pakolainen oli kulkenut,

ja suuntasi sitten katseensa syvyyksiin, jotka ammottivat sen edessä.

Huimaavan korkean jyrkänteen juurella kasvava pitkä kuusi näytti sille

suippoa latvaansa ja lumen peittämiä sitkeitä, maahan painuneita

oksiaan. Epäröimättä hetkistäkään musta kissa ponnahti ilmaan ojentaen

laajat käpälänsä suoriksi ja köyristäen lyhyttä ja paksua ruumistaan

kiitäessään suoraan alaspäin kaukana alhaalla kasvavaa puuta kohti.

Tuokiossa se oli tunkeutunut kuin paikaltaan vyörähtänyt kivi notkeiden

oksien ja kimmoisten havujen lävitse pudota tupsahtaen lopuksi syvään

kinokseen puun juurelle.

Perin harva eläin olisi uskaltanut tehdä sellaista surmanhyppyä;

vielä harvemmat olisivat kestäneet sellaisen putoamisen aiheuttaman

tärähdyksen. Musta kissa on kuitenkin kuin pelkkää karaistua

terästä ja sitkeää nahkaa, ja hetkistä myöhemmin tämä alkoi jälleen

noudattaa löydettyjä jälkiä yhtä vihaisen kiihkeästi kuin alussakin,

lyhennettyhän uhkarohkealla hypyllään monta minuuttia ketun saamasta

pitkästä etumatkasta.

Laukatessaan yhä nopeammin, kuta pitemmälle tunnit kuluivat, suuri

kärppä näki auringon häviävän taivaalta, samoin tähtien seuraavana

yönä, kunnes uuden päivän valjetessa vainooja ja vainottu kiertivät

hitaasti vuoren ympäri kuin musta-punainen valjakko, sillä niin lähellä

ne jo olivat toisiaan. Ketun harmaapäinen häntä, joka oli heilunut

koholla ylpeänä kuin kypäritöyhtö, viisti maata, ja juostessaan kettu

kulki mutkissa hoiperrellen uupumuksesta. Mutta vaikka musta kissa

olisi kuinka koettanut, ei se saanut lyhennetyksi välimatkaa.

Kun aurinko paistoi kirkkaasti keskimmäisen huipun yläpuolella,

kettu pysähtyi äkkiä ja pusersi etukäpälillään lumiveden tuuheasta

hännästään, joka oli märkä kuin pesusieni. Ja kun suuri kärppä

jo lähestyi sitä, se porhalsi jälleen juoksuun hetken levosta

virkistyneenä, ja vapautuneena painosta, joka oli hidastuttanut

sen kulkua, se jätätti heti mustan kiusanhenkensä kauas jälkeensä.

Kun kettu lähestyi pitkän harjanteen lakea, selveni sen äkillisen

loppukirin syy, sillä se pujahti ovelasti piilotetun luolan käytävään,

jota kohti se koko yön oli koettanut suunnata kulkunsa. Nähdessään sen

kalastajanäätä paljasti hampaansa äänettömään odotuksen murahdukseen,

sillä eläin, joka kaivautuu maahan, kun kärppä on sen kintereillä,

on tavallisesti kuoleman oma. Punaisella ketulla oli kuitenkin

vielä varalla viimeinen maan alla asuvien eläinten pelastuskeino,

tunkeutuessaan luolaansa minuuttia ennen kuin musta surma ehti sen

suulle.

Luolan pääkäytävä haarautui muutaman metrin päässä aukosta kolmeksi

sivukäytäväksi, jotka veivät makuuhuoneeseen, ruokakomeroon ja

keittiöön, johon laitoksen hylkytavarat oli sievästi haudattu. Lähellä

käytävän aukkoa oli kuitenkin puolittain mutkan takana piilossa

neljäs käytävä, joka johti salaiseen varauloskäytävään, jollainen

on jokaisessa oikein suunnitellussa ketunluolassa. Pujahdettuaan

tähän sivukäytävään kettu alkoi kuopia maata epätoivon vimmalla, ja

ennenkuin sen saama »lykkäys» oli puoleksikaan kulunut, se oli saanut

peitetyksi salakäytävän suun parinkymmenen senttimetrin vahvuisella

multakerroksella.

Suuri kärppä ryntäsi suinpäin luolaan juuri samassa tuokiossa kun kettu

livahti ulos kuin ruskea varjo puolensadan metrin päässä kasvavaan

tiheikköön, jonka keskelle varauloskäytävä päättyi. Kuin musta

hornan henki kiiti raivostunut surma tunnelista toiseen ymmärtämättä

kuitenkaan pysähtyä salakäytävän tukitun suun kohdalle. Kun se alkoi

jälleen lähteä ulos ruvetakseen kiertämään luolan suuta, löytääkseen

kadonneet jäljet, se huomasi pari lihavaa riekkoa ruokakomerosta.

Nähdessään ne se unohti kaiken muun, paitsi kovaa nälkäänsä, joka

jäyti sen sisälmyksiä kuin rotta, ja muutamien minuuttien kuluttua

se kylläisenä kiertyi pyöreäksi, lämpimäksi palloksi ja nukkui

pimeän tuloon saakka. Ennenkuin se oli herännyt oli jo lumimyrsky,

ahdistettujen eläinten pelastus, lakaissut jokaisen päivän kuluessa

tallatun jäljen ja polun umpeen näkymättömiin.

Samalla aikaa kaukana vuoren toisella puolen nukkui pyyntiluolassaan

punainen kettukin, lämmin häntä kääriytyneenä kuin huopapeite pehmeän

kuonon ja käpälien paljaiden pallukkakäsnien ympärille. Kettu oli

väsynyt, nälissään ja koditon, mutta kuitenkin se oli onnellisempi kuin

useimmat muut eläimet, sillä se oli sentään niitä muutamia harvoja

armoitettuja, jotka olivat pelastuneet ehein nahoin pälkähästä, vaikka

itse _Seitsenvuorten_ Musta Surma oli ollut kintereillä.