Ainakaan siitä lähtien, kun Salomonin laivasto purjehti Tarsokseen
ja toi sieltä kultaa ja hopeaa ja norsunluuta ja riikinkukkoja ja
apinoita, ei Malakan niemimaa ole muuttunut Vieläkin sen aarniometsien
ketterät, pienet, hiljaiset miehet pyydystävät isoja riikinkukkoja
ansoillaan ja vangitsevat langur-apinoita onttoihin kurpitsapalloihin
korkeiden puiden latvoista; vieläkin kiistelevät seladang-härät,
tiikerit, sarvikuonot ja jättiläiskäärmeet viidakon valtiudesta, ja
vieläkin ovat semarangit, kääpiökansa, niiden valtiaina sen ikuisen
sisäisen mahdin voimalla, joka tekee ihmisestä eläinten herran.
Siellä viidakossa, tyynenä yönä, kun hopeinen kuutamo siivilöity!
puiden latvojen lomitse kuin sulava lumi, syntyi Teloa Hänen äitinsä
Mala oli semaranginainen ja risti tyttärensä punakeltaisen kämmekän
mukaan Teloaksi eli Metsäntähdeksi.
Neljätoista ihmeellistä vuotta tyttö eli viidakossa heimonsa
keskuudessa luonnontilassa ja vapaana kuin hirvi, jonka ääntely
herätti hänet aamuisin. Hänen päivänsä olivat täynnä pieniä hauskoja
seikkailuja. Joskus ne supistuivat ihmeellisen, kauniin punaisen kukan
löytämiseen, jonka hän pisti kauas otsalle valuvan, sinimustan tukkansa
suureen kiemuraan tahi kiinnitti palmikoidusta kaarnasta punottuun
hameeseensa, jollainen hänellä oli vaaleankeltaisen satiinin näköisen
ihonsa verhona. Joinakin päivinä hän etsi viidakosta _lansateja_,
synkkien metsien valkoisia hedelmiä, _mangostaaneja_ ja _anona-_
l. _leirimoijapuun_ hedelmiä tahi pyydysteli _paroja_, hitaita,
hedelmiä syöviä kaloja tyynistä lammikoista, tahi kääpiöantilooppeja
lempieläimikseen.
Hänen mukanaan oli aina Nion, pienen heimon päällikön poika. Tämä
opetti, miten tytön piti kiivetä pisimpiin puihin nojaamalla
vyötäistensä ja puun rungon ympäri kierrettyyn köynnökseen ja
kuinka oli matkittava sadelintuja, joiden äänet tuntuvat putoilevan
puiden latvoista kuin sulat hopeatipat. Yhdessä he pyydystivät
linnunsiipiperhosia, joiden siivissä oli sametinmustia ja vihreitä
täpliä, _minivetejä_, jotka liitelivät metsässä punaisina kuin tulen
liekit, ja siniselkäisiä, punarintaisia _trogoneja_.
Sitten sattui Pehangin malaijien ryöstöretki. Heidän kylänsä oli
viidakon laidassa, he olivat Parakin sulttaanin alamaisia, ja heidän
oli määrä luovuttaa hänelle joka vuosi kaksi orjaa tahi kaksi norsun
syöksyhammasta. Koska oli vaarattomampaa metsästää ihmisiä kuin
norsuja, orjakauppiaat tunkeutuivat joka vuosi semarangien viidakkoon.
Kaikki tapahtui päivän koitteessa. Metsä lepäsi vielä mustana kuin
sametti, johon oli sinne tänne siroteltu valkoisia päivänkakkaroita
kuin tähtiä, ja köynnökset muodostivat himmeitä, vihreitä verkkoja
puiden seepianvärisiä varjoja vasten. Sitten aurinko puhkaisi pimeyden
ikäänkuin suunnattoman suuren sulatusuunin ovet olisi äkkiä aukaistu
selälleen, ja hiljaisuuden rikkoivat lintujen ja eläinten tuhannet
äänet. Aivan lähellä paikkaa, jossa semarangit nukkuivat nuotioittensa
ääressä niiden savu ainoana peitteenään, kajahti äkkiä urosfasaanin
huutava, kimakka ääni. Siihen kuului heti vastauksia leiripaikan
kaikilta puolilta. Tuskin äänet olivat lakanneet kuulumasta, kun heimon
vanha, harmaantunut johtaja ponnahti jaloilleen ketterästi kuin kissa.
Hänen harjaantuneet korvansa olivat erottavinaan lintujen huudossa
jotakin vierasta ja outoa.
— Ylös, ylös, veljet! hän huusi. Ihmismetsästäjät ovat kimpussamme!
Hänen niin sanoessaan oli jokainen pieneen joukkoon kuuluva äkkiä
jaloillaan, seisten hiljaa kuin säikähtynyt eläin. Samassa kajahti
malaijien hurja sotahuuto, ja ryöstäjät hyökkäsivät heidän kimppuunsa
kaikilta suunnilta. Metsäihmiset hajaantuivat kuin viiriäisparvi.
Toiset sukelsivat tiheikköön, toiset kiipesivät riippuvia köynnöksiä
pitkin puihin notkeina kuin apinat. Ainoakaan ei yrittänyt vastarintaa.
Teloa viipyi hetkisen taluttaessaan turvaan vanhaa, ryppyistä
isoäitiään. Juuri kun hän oli saanut työnnetyksi mummon piiloon
okaisen viidakon tiheimpään pensaikkoon, kiertyi voimakas käsivarsi
kuin teräsköysi hänen ympärilleen, ja hetkisen kuluttua oli hänen
ranteensa köytetty lujasti yhteen. Nion hyökkäsi miehen kimppuun,
mutta toinen orjakauppias sivalsi poikaa _barongilla_, pelottavalla
malaijilaisella veitsellä. Heiluva köynnös vähensi iskun voimaa, mutta
pojan ihossa näkyi kuitenkin heti punaista, ja Teloan viimeinen muisto
leikkitoveristaan, kun tämä hävisi puiden latvojen sekaan, olivat
tuskien ja surun vääristämät kasvot.
Hetkisen kuluttua maailma musteni hänen silmissään, eikä hän tiennyt
mitään, ennenkuin tuli tajuihinsa vanhan Ahmadin talossa. Ahmad oli sen
kylän vanhimpia, jossa häntä aiottiin säilyttää siihen saakka, kunnes
sulttaani lähettäisi hakemaan veroaan. Vaikka häntä ei kohdeltukaan
huonosti, häntä vartioitiin kuitenkin herkeämättä niin yöllä kuin
päivällä, ja hän kulutti suurimman osan ajastaan bamburuo'oista
valmistetulla pienellä parvekkeella, joka riippui katosta rakennuksen
nurkassa kuin pääskysen pesä.
Teloan oltua kylässä jonkin aikaa ilmestyi sinne ihmistiikeri. Vanha
Ahmad itse ensimmäisenä näki vilahdukselta tämän hirmuisen vieraan.
Ukko oli kävellyt mutkittelevaa polkua viidakon läpi, kun äkkiä
oli riikinkukko ilmestynyt aukealle hänen eteensä rinta loistaen
vihreänä ja sinisenä. Ahmad kyyristyi pensaan taakse katsomaan,
kuinka tuo kuninkaallinen lintu kulki pyrstö levällään pää pystyssä
hitaasti eteenpäin. Sen edessä näytti olevan tiellä levällään kuin
palanen itämaista mattoa, jossa oli ruskeita, keltaisia ja mustia
ympyröitä ja täpliä. Mutta »maton» reunassa näkyivät hirvittävän
_Russellin_-käärmeen litteä, julma pää ja tuijottavat, jäätävät silmät.
Kaikki malaijit ja eläimet pelkäävät yhtä paljon sitä käärmettä.
Kun viidakon kaunistus tuli lähemmä, käärme näytti joutuvan äkillisen
raivon valtaan. Kiertäen täplikkään puolentoista metrin pituisen
ruumiinsa säännöttömiin kiemuroihin se sähisi vihaisesti silmien
hehkuessa kuin mustat timantit.
Harvat eläimet uskaltavat uhmata Russellin-käärmeen julmien leukojen
välissä väijyvää kuolemaa. Riikinkukko on näitä harvoja. Tämäkin upea
lintu jatkoi matkaansa pysähtymättä. Kun se tuli aivan lähelle, käärme
avasi suunsa, sen heiluvat myrkkyhampaat tunkeutuivat esiin kuin käyrät
peitsen kärjet, ja tuokiossa sen litteä pää iski kumahtaen riikinkukon
pullollaan olevaan rintaan. Yksi ainoa metallinhohtoinen höyhen
leijaili hitaasti maahan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lintu oli
lujasti tarttunut noihin paksuihin kiemuroihin terävillä kynsillään.
Käärme iski uudestaan, mutta sen myrkkyhampaat eivät päässeet
tunkeutumaan paksun höyhenpuvun läpi, joka suojeli linnun rintaa kuin
haarniska. Kun matelijan julmat leuat avautuivat kolmannen kerran,
riikinkukko näytti äkkiä menettävän kärsivällisyytensä ja erotti
yhdellä ainoalla teräksenlujien kynsiensä viilloksella käärmeen pään
paksusta ruumiista yhtä helposti kuin ihminen repäisee paperisuikaleen
poikki.
Hetkistä myöhemmin, kun komea viidakon kukko alkoi syödä käärmeen
valkoista lihaa, Ahmad ryömi eteenpäin, tuuma tuumalta, sillä
riikinkukko on viidakon valioriistaa, ja ukon ikivanhan tussarin
kantomatka oli varsin lyhyt. Suunnatessaan lopuksi kömpelön aseensa
lintua kohti hän näki jotakin, mikä kerrassaan haihdutti hänen
mielestään kaiken muun, paitsi yhtä ainoaa kiihkeää toivoa: että hän
olisi jossakin muualla. Hänen ja tuon mistään tietämättömän linnun
väliin ilmestyi äkkiä pensaikosta suuren tiikerin tuhoa ennustava
pää. Vanha Ahmed oli nähnyt tiikereitä ennenkin ja nuorena ollessaan
metsästänytkin niitä, mutta milloinkaan ei hän ollut kohdannut moista
petoa. Pari kolme kertaa vuosisadassa syntyy Malakan niemimaan
viidakoissa valkoinen tiikeri, tuollainen harvinainen albiino,
jollaisia on kaikkien nisäkkäiden, jopa ihmistenkin joukossa. Sellainen
hirviö ryömi nyt viidakosta tuuma tuumalta vanhan miehen säikähtyneiden
silmien edessä. Tavallinen tiikeri olisi ollut oranssinkeltainen ja
mustajuovainen, mutta tämä oli kermanvalkoinen kuonosta hännän päähän
saakka, ja sen turkin juovatkin näkyivät niin heikosti kuin läikesilkin
aaltomaiset kimaltavat kuviot.
Painautuen maahan vanha metsämies ryömi takaperin pitkin tietä. Samassa
tiikeri syöksyi loistavanvärisen linnun niskaan. Vaikka peto oli
ainakin kahden metrin pituinen ja painoi puolisentoistasataa kiloa,
se kohosi ilmaan kevyesti kuin höyhen. Riikinkukko ehti vain kerran
kiljaista kauhuissaan; samassa tuokiossa tiikeri jo hävisi tiheikköön
komea lintu hampaissaan.
Heti kun Ahmad pääsi ensimmäiseen tien mutkaan, hän suoristautui ja
kiiti tuulena kylään lennättäen uutisen valkoisen tiikerin tulosta.
Sinä iltana eivät heimon miehet puhuneet, istuessaan suuren leipäpuun
juurella, joka kasvoi keskellä toria, mistään muusta kuin oudosta
pedosta, joka oli saapunut heidän viidakkoonsa. Useimmat läsnäolijoista
uskoivat, ettei valkoinen tiikeri ole, samoinkuin pohjoisten seutujen
ihmissusikaan, mikään muu kuin kammottava, ilkeä ihminen, joka milloin
tahansa saattaa omasta vapaasta tahdostaan muuttua eläimeksi.
— Muistan vieläkin, sanoi Igi, joka oli heimon paras metsästäjä, että
kun olin poika ja asuin kaukana tuolla etelässä, kylässämme oli kaksi
veljestä, jotka havaitsimme ihmistiikereiksi, koska he kakistelivat
suustaan höyheniä samalla tavoin kuin tiikeritkin syötyään lintuja.
— Äitini kertoi minulle, rohkeni Toku niminen tulokas huomauttaa
väliin, että hänen orpanansa oli ollut naimisissa sellaisen miehen
kanssa. Kerran yöllä vaimo heräsi ja kaipasi miestään, ja kun hän
katsoi ikkuna-aukosta, hän näki suuren tiikerin lähestyvän majaa
pitkin polkua. Ovella tiikeri muuttui hänen miehekseen, ja vaimo ehti
parhaiksi pujahtaa takaisin vuoteeseen ja olla nukkuvinaan, kun mies
tuli huoneeseen. Seuraavana päivänä hän pakeni miehensä luota, pakeni
pois koko kylästä vaatimatta milloinkaan takaisin myötäjäisiään.
Se todistaa hänen puhuneen totta, Toku lopetti viisaan näköisenä
kertomuksensa.
Orgoba, pappi, tunsi vaistomaisesti, että julma vieras oli Shivan,
Hävittäjän, lähettämä paholaistiikeri, koska kyläläiset eivät olleet
kunnioittaneet häntä tarpeeksi eivätkä maksaneet kymmenyksiään
säännöllisesti, kun taas Ulti, parturi, oli aivan varma siitä, että tuo
outo eläin oli vampyyri.
Kukaan ei saanut varmaa selkoa siitä, oliko valkoinen peto pahahenki,
vampyyri vaiko ihmistiikeri, mutta ennen pitkää se osoitti olevansa
ainakin ihmissyöjätiikeri. Kaksi päivää sen jälkeen kuin se oli
ensikerran nähty, se hyökkäsi osapuilleen sillä hetkellä, jolle
malaijilaiset ovat antaneet nimeksi »hetki, jolloin puhvelit menevät
juomaan» ja joka on kello viiden tienoissa iltapäivällä, Barugan,
koronkiskurin, kimppuun kylän laidassa, tappoi hänet yhdellä ainoalla
hirvittävällä iskulla ja laukkasi sitten ruumis hampaissaan pitkin
kyläkatua. Asukkaat hajaantuivat silmittömässä kauhussaan sen tieltä
kuin akanat tuuleen.
Sinä iltana kylän vanhimmat kokoontuivat Ahmadin taloon. He eivät olisi
uskaltaneet lähteä niinkään kauaksi, ellei heillä olisi ollut verellä
ostettua kokemusta tiikerin tavoista. Kahteen päivään ei tuo hekumoiva
peto surmaisi ketään.
Valkoiset miehet olisivat puhuneet avoimesti, peittelemättä, porteilla
vaanivasta vihollisesta. Mutta nämä pienet, ruskeat miehet, jotka
istuivat sinä iltana rätisevän palmuöljylampun valossa, tiesivät asiat
paremmin. Ainoakaan malaiji ei nimitä tiikeriä oikealla nimellä.
peläten että se voisi kuulla ja tulla ottamaan. Sitäpaitsi he uskovat,
että kun tiikeri on surmannut ihmisen, ratsastaa vainajan haamu sen
päälaella ja opastaa sen seuraavan uhrin kimppuun. Senvuoksi kylässä
sinä iltana vallitsikin kauan aikaa hiljaisuus, jonka vain silloin
tällöin rikkoivat sovinnaiset murahdukset ja hymähdykset, joilla
malaijit usein korvaavat keskustelun. Vihdoin pappi uskalsi aloittaa:
— Mitä neuvot, isä? hän kysyi kunnioittavasti Ahmadilta. Sinä olet
kylän vanhin ja viisain metsästäjä. Mitä sinä ajattelet Valkoisesta?
Vanhus katsoi kysyjään ivallisesti.
— Sinä olet, hän vastasi vihdoin, sanonut sitä pahaksihengeksi. En
uskalla mennä sanomaan, onko asia niin. Mutta kaikki tiedämme nyt, että
se on ihmissyöjä — Kuollut mies vihasi minua ollessaan vielä hengissä,
hän jatkoi hetkisen kuluttua. Useammin kuin kolmasti olen vapauttanut
köyhiä ihmisiä hänen kynsistään ja pelastanut heidät vankilasta ja
kidutuksesta. Sitäpaitsi tämä taloni on aivan viidakon laidassa.
Senvuoksi onkin mahdollista, että se, joka ennen oli Baruga, opastaa
valkoisen surman mieluummin tänne kuin muualle. Neuvoni on se, että
kokoonnumme tänne joka ilta ja tapamme Valkoisen, kun se tulee, jottei
se tappaisi meitä, vaimojamme ja lapsiamme sukupuuttoon.
Seurasi uusi, pitkä vaitiolo Ahmadin pitkän puheen jälkeen. Sitten
miehet alkoivat hajaantua.
— Kuka voi taistella pahojahenkiä vastaan? mutisi Toku livahtaessaan
vaatimattomasti ovesta pihalle.
— Lupaan rukoilla puolestasi, Orgoba vakuutti vanhukselle hävitessään
pimeään.
Muutkin poistuivat, kuka minkin tekosyyn nojalla, kunnes lopulta oli
jäljellä ainoastaan Igi, metsästäjä.
— Miksi sinä jäit tänne? vanha Ahmad kysyi katkerasti. Mene sinäkin
noiden toisten mukaan. Saattaa käydä niin, että Valkoinen tyytyy minun
vanhaan ruumiiseeni ja jättää teidät muut rauhaan.
— Ei ihan niinkään, hyvä isä, nuorempi mies vastasi. Minäkin tiedän
jotakin Juovikkaasta Väestä. Kun sellainen kerran rupeaa tappamaan
ihmisiä, ei se herkeä siitä milloinkaan. Sitäpaitsi taistelen tätä
vastaan mieluummin kahden sinun kanssasi kuin kaikkien noiden pelkurien
kanssa, jotka livistivät pakoon.
Siitä illasta alkaen Igi asettui asumaan Ahmadin taloon. Hän toi sinne
aseensa, rihlattoman musketin, joka laukesi osapuilleen kolme kertaa
viidestä, keihäänsä, jossa oli metrin pituinen partaveitsenterävä
harmaa teräskärki, välttämättömän _baronginsa_, joka oli kuin
teurastajan veitsi, ja miekkansa, joka oli kuin aaltoilevateräinen,
kapea tikari.
Kului kolme päivää, mutta valkoisesta tiikeristä ei näkynyt jälkeäkään.
Sitten tuli yö, jolloin oli täysikuu. Sinä iltana Ahmad ja Igi istuivat
kauan aikaa pöydän ääressä, ja heitä palvelivat vanhuksen kolme vaimoa,
Teloan ollessa kuten tavallista piilossa heidän yläpuolellaan pienellä
parvekkeella.
Äkkiä kuului viidakon sydämestä ikäänkuin kaameaa naurua, joka kuulosti
hirvittävän ivalliselta. Kun se lakkasi kuulumasta, miehet nousivat
seisoalleen.
— Valkoinen! vanha Ahmad kuiskasi, ja Igi nyökäytti päätään ja
tarkasti pitkän pyssynsä sankkiruudin. Jälleen kajahti sama kammottava
nauru, mutta tällä kertaa paljoa lähempänä. Jossakin viidakon sopessa
ulvahteli sakaali merkillisiä ääniä, joita se päästelee ainoastaan
saalistaessaan tiikerin kanssa. Kolmannen kerran se kuului pimeästä
viidakosta, ja sitten seurasi hiiren hiljaisuus. Sammakotkin tuntuivat
lakkaavan hetkiseksi kurnuttamasta. Sitten rikkoi hiljaisuuden maailman
ehkä kammottavin ääni — saalista hakevan tiikerin kiljunta. Se alkoi
hiljaa ja pitkäveteisenä, mutta kohosi ja kiihtyi vihdoin niin
kovaksi, että koko viidakko vavahteli. Kun sen viimeinen kaiku häipyi
kuulumasta, naiset joutuivat hillittömän pelon valtaan ja alkoivat
parkua. Ainoastaan Teloa pysyi vaiti parvekkeellaan.
— Hiljaa, onnettomat! Ahmad sähisi. Tahdotteko houkutella Valkoisen
aivan tänne kynnykselle!
Vaikeroivat äänet taukosivat oitis, mutta se oli jo liian myöhäistä.
Tirkistellessään bambuseinään puhkaistusta reiästä Igi näki suuren,
valkoisen olennon liukuvan kuin haamu taloa kohti, näkipä pedon
hirvittävien, vihertävien silmienkin hehkuvan pimeässä kuin sula kulta.
Äkkiä kuului tuskin viidenkymmen metrin päässä majasta kumea nau'unta,
jollaisen tiikeri päästää ollessaan varma saaliistaan. Äänessä oli
kylmäveristä julmuutta, johon oli sekoittunut voitonriemuakin, mikä
teki sen yhäkin kauhistuttavammaksi. Seurasi hetkisen hiljaisuus,
sitten kuului viidakon laidasta murahtava rykäisy.
— Pysy paikallasi, veljeni, vanha Ahmad kuiskasi. Nyt se hyökkää.
Igi nyökäytti päätään ja vetäisi muskettinsa kömpelön hanan
vireeseen irroitettuaan _barongin_ vyöstään. Hänen niin tehdessään
kuului ulkopuolelta kiiruhtavien jalkojen rapsetta, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä koko kevyt bambumaja vapisi ja ritisi suuren pedon
painosta. Tiikeri oli laskenut väärin etäisyyden ja tehnyt liian lyhyen
hypyn. Nyt se riippui hetkisen viettävän katon räystäästä koettaen
etukäpälillään vetää ruumiinsa katolle. Kohta kuului kuitenkin pehmeä
tupsahdus, kun sen ruumis putosi maahan vain parin metrin päähän
miehistä, jotka olivat kyyristyneinä bambuseinän takana. Muristen
hirmuisesti tiikeri, kohosi takajaloilleen ja raastoi ovea repien
suuria sälöjä paksuista pinangilankuista.
Ennenkin Ahmad ehti estää, kohotti nuorempi metsästäjä musketin
poskelleen, tähtäsi hätäisesti ikkuna-aukosta ja vetäisi liipasinta.
Kumeaa paukahdusta seurasi heti hirmuinen karjunta ulkopuolella. Luoti
oli lävistänyt suuren kissan toisen korvan, jotka ovat tiikerin ruumiin
kaikkein arimpia osia.
Raivostunut peto hyppäsi uudelleen pudoten tällä kertaa aivan
katon harjalle ja alkoi heti heitellä maahan kokonaisina kasoina
irtonaisia olkia. Ahmad sammutti nopeasti savuavan lampun ja viittasi
nyyhkyttäville naisille, että he painautuisivat huoneen kaukaisimpaan
nurkkaan, jotta jäisi tilaa taistelulle elämästä ja kuolemasta,
jonka hän tiesi heti alkavan. Kun molemmat miehet tarkastelivat
aseitaan ja naiset kyyristyivät yhteen, tunkeutui kuunvalo huoneeseen
kattoon syntyneestä aukosta valkoisena ja rauhoittavana, ikäänkuin ei
maailmassa olisikaan mitään sellaista kuin pelko ja kuolema.
Äkkiä pimensi katossa olevan aukon sellainen kauhistuttava pää, jonka
kanssa todellakin vain harvat ihmiset ovat joutuneet vastakkain.
Tiikerin silmät tuijottivat miehiin kuin hehkuvat smaragdit, sen
hirvittävä suu oli auki, niin että kiiltävän valkoiset hampaat ja
niiden takaa kuuma punainen kitalaki näkyivät. Sen julma naama oli
vääntynyt raivosta. Kun Igi epätoivoissaan yritti panostaa uudelleen
muskettiaan pimeässä, Ahmad tähtäsi tarkasti tiikerin päähän ja
laukaisi kajahduttaen samalla heimonsa sotahuudon. Mutta kivet,
joita vanhus käytti pyssyssään luotien asemesta, eivät pystyneetkään
lävistämään pedon pään paksuja luita, ja suuri kissa, jota kipu vain
raivostutti, työnsi päänsä ja voimakkaat hartiansa kokonaan katon
läpi. Tarttuen keihääseensä Igi koetti vielä seivästää sen siihen,
mutta suuren käpälän ote kiskaisi äkkiä aseen hänen kädestään ja
heitti sen kattoon, josta se putosi sille pienelle parvekkeelle, jossa
Teloa makasi. Tyttö tarttui siihen vaistomaisesti hennoilla, mutta
jäntevillä käsillään, kun suuri peto tunkeutui huoneeseen, niin että
heikko katto ryskyi, ja pudottautui lattialle. Samalla Ahmad iski sitä
pyssynsä perällä päähän voimiensa takaa säikähtämättä sen leimuavia
silmiä ja sähisevää suuta, ja Igi yritti sivaltaa sitä barongillaan.
Mutta kumpikaan isku ei sattunut. Ponnahtaen ensin taaksepäin niin
kauaksi, etteivät miesten lyönnit ulottuneet, vihainen peto hyökkäsi
heidän kimppuunsa ennenkuin kumpikaan ehti päästä tasapainoon. Ylhäältä
katselevasta tytöstä näytti, että se antoi kummallekin vain heikon
läimähdyksen suurella käpälällään, mutta kuitenkin molemmat miehet
kierivät toiseen seinään kolhiutuneina ja taisteluun kykenemättöminä.
Kuu paistoi rikki raastetun katon läpi niin kirkkaasti, että tämän
elämän ja kuoleman kamppailun jokainen yksityiskohta tuossa pienessä
huoneessa näkyi selvästi ylhäällä olevalle katsojalle. Naiset olivat
painautuneet nurkkaan vaikeroiden hiljaa pelosta, Igi liikahti heikosti
toisen seinän vieressä ja Ahmad makasi pyörtyneenä oven suussa.
Tiikerin suuri pää näytti peittävän sen suuren ruumiin; sen pitkä häntä
heilui edestakaisin, ja suuret lihakset värähtelivät sen sileissä
kyljissä sen lähestyessä miehiä.
Peto kyyristyi hetkiseksi ennen hyppäämistään, ikäänkuin se olisi
valinnut uhrinsa. Tästä lyhyestä tuokiosta riippui nyt jokaisen
huoneessa olijan henki. Juuri silloin tarttui viidakon tyttö
voimakkaasti keihääseen, ja kurottautuen pienen parvekkeen laidan yli,
jossa hän oli ollut levolla, hän heitti aseen varmasti tähdäten ja
vakavalla kädellä suoraan alaspäin, kyyristyneen suuren pedon ruumiin
läpi. Metrin pituinen, kaksiteräinen kärki, joka oli terävä kuin
partaveitsi ja ohut kuin pistomiekka, tunkeutui valkoisen nahan ja
sitkeiden lihasten läpi juuri pedon vasemman etulavan taakse, ja kun
tyttö oli keskittänyt heittoon koko painonsa ja voimansa, keihään terä
tunkeutui tiikerin sydämeen asti. Kiljahtaen kauheasti peto ponnahti
suoraan koholle ja kierähtäen ympäri ilmassa putosi selälleen ja
vääntelehti kuolinkamppailussa avonainen kita vain parin vaaksan päässä
Igistä.
Kun nuori metsästäjä hitaasti palasi tajuihinsa, hän näki ensimmäiseksi
tiikerin ammottavan kidan, joka oli aivan hänen kasvojensa vieressä.
Huudahtaen kauhusta hän teki mitä kauneimman kuperkeikan taaksepäin,
pääsi jaloilleen ja peräytyi seinän viereen tarttuen barongiinsa
toisella ja paljastettuun miekkaansa toisella kädellään ottaakseen
vastaan hyökkäyksen, jota hän yhä odotti. Mutta kun hän näki kirkkaassa
kuunvalossa noiden peloittavien silmien, jotka tuijottivat hänen
omiinsa, muuttuneen lasimaisiksi ja himmenneen ja huomasi oman
keihäänsä tunkeutuneen poikkipienaa myöten pedon suureen ruumiiseen,
hänen lihastensa jännitys laukesi.
Kokonaisen minuutin hän tuijotti valkoiseen ruumiiseen, joka makasi
jäykkänä hänen edessään. Sitten hän lähestyi varovaisesti peloittavaa
vainajaa ja koetti vetää keihäänsä pois, mutta se oli tarttunut niin
lujaan lapaluuhun, ettei hän jaksanut kiskaista sitä irti.
— Voimakas isku totta tosiaan! malaiji mutisi itsekseen kiskoessaan
keihästään. Mutta merkillisintä on, etten muista sitä ollenkaan.
Kuullessaan hänen sanansa naiset tirskuivat väkisinkin nurkassaan, ja
heitä säesti ylhäältä kuuluva hiljainen nauru. Katsahtaessaan ylös Igi
näki ensimmäisen kerran nuoren viidakon tytön, joka hymyili hänelle
kuunvalossa.
— Kenen käsi se oli, oi prinsessa, joka tappoi Valkoisen? hän kysyi
katsellen tyttöä ihaillen.
— Minä otin keihääsi ja iskin sillä Juovien Isoisää, tyttö vastasi
heimonsa hitaaseen tapaan puheensa helistessä kuin soitto. En ole
prinsessa, vaan semarangiorjatyttö.
Ja hän heittäytyi kaiteen yli lattialle ja seisoi hänen edessään
ainoana verhonaan pitkä, ambrankeltainen huntu, jota sulttaanille
tarkoitettujen tyttöjen täytyy aina käyttää.
Ennenkuin nuori metsästäjä ehti vastata, puuttui puheeseen narisevalla
äänellään Ahmad, joka oli palannut tajuihinsa parhaiksi kuullakseen
Teloan viimeiset sanat.
— Sinä et ole enää orja, hän ilmoitti. Lähetän sulttaanille valkoisen
tiikerin nahan, joka on hänestä mieluisempi kuin tuhat orjatyttöä.
Sinä pääset vapaaksi ja saat ruveta minun neljänneksi vaimokseni ja
talouteni haltijaksi.
— Ei niin, hyvä isä, tyttö vastasi nopeasti; sinulla on jo kolme
vaimoa, jotka kykenevät ilahduttamaan minkä miehen sydäntä tahansa.
Kelpaisinko minä silloin neljänneksi?
— Mutta minulla on vain yksi vaimo, Igi virkkoi toiveikkaasti.
— Siinäkin on jo yksi liikaa minulle, tyttö vastasi, ja jälleen hänen
naurunsa helisi kuin hopeatiuku.
— Jos sinä todellakin haluat tehdä Teloan onnelliseksi, hän jatkoi
sitten kääntyen Ahmadin puoleen, salli hänen palata viidakkoon oman
heimonsa luo.
— No, olkoon menneeksi, vanhus myönsi vihdoin hieman pettyneenä. Mene
sinä herättämään kyläläiset, hän käski Igiä. Tuo tänne ne pelkurit,
jotka olivat täällä. Heidän pitää nylkeä tiikeri, jonka kanssa eivät
uskaltaneet ruveta tappelemaan.
Igi lähti kovin touhuissaan. Mutta jokainen maja, minne hän tulikaan,
oli lukittu ja teljetty, sillä kaikki kylän asukkaat olivat kuulleet
tiikerin naurun, pyssyn paukahdukset ja niitä seuranneen taistelun
rytäkän, pedon murinan ja kiljahtelut, ja kaikki järjestään olivat
päätelleet, että Ahmadin ja kaikki hänen talossaan olevat tiikeri oli
surmannut ja syönyt.
Igi oikaisi heidän erehdyksensä jyskyttämällä jokaisen majan oveen ja
haukkumalla sisälläolijoita.
— Tulkaa ulos, senkin pelkurit, senkin kolmivarpaiset laiskiaiset! hän
huusi mahtavasti. Ihmissyöjätiikeri on kuollut Tulkaa Ahmadin taloon
nylkemään sen taljaa sulttaanille, senkin etanat, mädänneet durianit,
senkin...!
Hyvistä uutisista rohkaistuneina ja Igin voimallisen puheen
vaikutuksesta kylän kaikki miehet kokoontuivat lyhyessä ajassa vanhan
metsästäjän taloon ja nylkivät hänen johdollaan tiikeriltä komean
taljan. Kun nahka vihdoin jännitettiin kuivamaan parkittavaksi, se
oli lähes kolmen ja puolen metrin pituinen kuonosta hännän päähän;
juovat muodostivat sen vaaleankellerviin silkinhienoihin karvoihin
tummanharmaan kirjailun.
Ahmad jakoi Igin kanssa kuolleen pedon jäykät viiksikarvat, joista
jokainen oli kivikynän paksuinen ja joiden sanottiin tuottavan pitkää
ikää ja onnea jokaiselle ihmiselle, jolla vain on sellainen hallussaan.
Omaan laskuunsa vanhus otti haltuunsa molemmat onnenluut, käyrät,
erilliset irtonaisten solisluiden kappaleet, jotka ovat tiikerille
ominaiset ja sijaitsevat syvällä kummankin hartian suurissa lihaksissa.
Tiikerin onnenluu on ainakin pieni omaisuus, mutta valkoisen tiikerin
onnenluuta ei voi ostaa rahallakaan.
Teloasta puheen tullen kaikki muutkin kylän vanhimmat suostuivat
Ahmadin päätökseen, ja erityinen lähetystö pantiin viemään taljaa
sulttaanille. Lähetystön oli määrä kertoa suurelle hallitsijalle tytön
rohkeudesta ja tarjota tälle valkoinen talja hänen asemestaan. Viikon
kuluttua lähetystö palasi riemuiten tuoden sellaisia uutisia, että
sulttaani oli, saatuaan haltuunsa taikavoimaisen taljan, ikuisiksi
ajoiksi luopunut kylän verotusoikeudestaan.
— Mitä taasen Teloaan tulee, Orgoba pappi ilmoitti, hallitsija suostuu
ottamaan hänet haaremiinsa, vaikka hän onkin orja.
Kokoontuneet kyläläiset huudahtivat ääneensä kuullessaan tästä tytölle,
jota he jo olivat oppineet pitämään omaan heimoonsa kuuluvana,
osoitetusta suuresta kunnianosoituksesta. Ainoastaan Teloa itse ei
näyttänyt ollenkaan osaavan arvostaa sulttaanin armollisuutta. Hänen
pieni suunsa vääristyi säälittävästi, ja hänen silmiensä samettikiillon
himmensivät kyynelkarpalot, jotka vierivät viljavina poskille.
— Voi minua! Voi minua! hän valitti. Voisiko minunlaiseni tyttö
välittää hovista ja haaremista ja kunnianosoituksista? Minä olen
valinnut viidakon, auringonnousun ihanuuden, tuoksuvien puiden
yläpuolelta loistavan suloisen valkoisen kuun, kaukaiset kukat ja
linnut ja tuulet. Älkää lähettäkö Teloaa kuluttamaan kuten rajahlintu
elämäänsä kultaisessa häkissä!
Hän takertui kiinni Ahmadiin ja nyyhkytti niin säälittävästi, että
vanhus päätti lohduttaa häntä mihin hintaan tahansa.
-— Vaikene jo, hupakko! hän sanoi vihdoin. Tämä on sellainen kunnia,
ettei yksikään muu nainen koko malaijien maassa hylkäisi sitä, mutta
minä tahdon nähdä sinut onnellisena. Lähden itse hallitsijan luo; sinä
saat jälleen ihailla auringonnousujasi ja -laskujasi ja kuutamoltasi.
Pistäytyen taloonsa vanhus kaivoi ja kopeloi kätköjään, joissa hän
säilytti vähäisiä aarteitaan, ja ilmestyi hetkisen kuluttua jälleen
näkyviin mukanaan toinen valkoisen tiikerin onnenluista. Hän kietoi
sen lujasti turbaaninsa sisään ja lähti jokea pitkin Parakiin. Viikon
kuluttua hän palasi.
— Sinä saat tahtosi perille! hän sanoi pudistaen päätään ilosta
säteilevälle tytölle. Minä olen korvannut sinut, arvottoman olennon,
niin verrattomalla aarteella, että hallitsijan määräyksestä et
ainoastaan sinä ole vapaa, vaan niin kauan kuin tuulet puhaltavat ja
vedet virtaavat, ei tässä kuningaskunnassa enää milloinkaan häiritä
eikä vangita ainoaakaan sinun heimoosi kuuluvaa. Älä unohda vanhaa
Ahmadia päästyäsi takaisin viidakkoosi.
Seuraavana aamuna taivas oli kuin tummansinistä samettia juuri ennen
auringonnousua. Äkkiä aurinko ilmestyi näkyviin viidakon vihreiden
runkojen välistä kuin kiveen upotettu suuri rubiini. Keltaisen ja
punaisen kirjava perhonen liiteli puiden latvojen yläpuolella, ja
tuoksuva ilma oli tulvillaan lintujen visertelyä, kun Teloa lähti,
vapaana kerran vielä, vaatimaan perintöoikeuttaan kauneudesta ja
ilosta. Taaskin hän oli pistänyt punaisen kukan sinimustaan tukkaansa,
ja uumillaan hänellä oli parkkihame hunnun asemesta. Kulkien pientä
salapolkua hän pujotteli toisiinsa kietoutuneiden puiden ja köynnösten
lomitse, kunnes näki kaukaisen kukkulan rinteeltä ryöppyävän
kimaltelevan vesiputouksen.
Kun tyttö näki sen, hän pysähtyi äkkiä, ja hänen raollaan olevien
huuliensa välistä kaikui sadelinnun suloinen, väreilevä viserrys.
Siihen vastattiin heti; lentäen latvasta latvaan tuli sellainen
lintu kohta paikalle. Mustan ja punaisen kirjava sininokkainen,
vihreäsilmäinen siivekäs aarniometsän asukas lenteli hänen päänsä
yläpuolella kadoten vihdoin läheiseen tiheikköön.
Putouksen juurella Teloa toisti kutsunsa. Siihen vastattiin kerran
vielä, mutta tällä kertaa maasta, eikä puiden latvoista. Tyttö
toisti vielä kerran nuo suloiset, nauravat säveleet. Kauempana
kasvavista pensaista kuului ritinää, ja tielle ilmestyi Nion. Pojan
kasvoja rumensi valkoinen arpi, mutta Teloa ei nähnyt muuta kuin
hänen silmiensä ilmeen, ei tuntenut muuta kuin vartalonsa ympäri
kietoutuneiden käsivarsien puristuksen, ei tiennyt muuta kuin huuliinsa
painautuneiden huulien sanattoman pyynnön. Sitten katosivat nämä
molemmat näkyvistä käsikädessä, tielle, joka vei vapauteen, elämään ja
rakkauteen.