Aurinko oli paahtanut koko pitkän päivän häikäisevän kirkkaalta,
siniseltä taivaalta tasankoa säteillään, jotka polttivat kuin
sulatusuunin hehku. Vielä nytkään, kun se kieri taivaanrantaa kohti
kuin sulasta raudasta muodostunut pallo, ei ilma ollut lainkaan
viilentynyt. Sitten päivän kehrä painui mailleen maailman laidan
taakse, ja äkkiä, ikäänkuin musta verho olisi laskettu alas, tuli
pimeä, ja kolea viileys levisi paahtuneen, janoisen maan pinnalle.
Villiväki heräsi, eläin toisensa jälkeen, elääkseen ja taistellakseen
ja rakastaakseen, ehkäpä kuollakseenkin omana »päivänään» samoin kuin
me ihmisetkin omanamme.
Viidakossa, joka kulki vihreänä, polveilevana kirjailuna tasangon
poikki, huuteli harmaa lintu, joka näytti heikolta varjolta suuren
puun tiheässä lehvistössä, mailleen painuvalle auringolle: »Mene
tiehesi! Mene tiehesi! Mene tiehesi!» Ja samassa silmänräpäyksessä yö
oli täynnä merkillisiä, ilkeitä ääniä. Servaali sähisi nälissään, ja
pari täplikästä hyeenaa kajahdutti kaamean, hurjan naurunsa. Sitten
uroskamelikurki äänteli, niin että koko tasanko jylisi, ja huuhkaja
vihelsi kuin veturi eikä huhunnut, niinkuin ne tavallisesti tekevät.
Vesipukit ääntelivät alhaalla virran partaalla, ja seebralauma hirnui
kimeästi tullessaan esille varjosta syömään tasangon ruohoa.
Äkkiä kajahti viidakon reunalta ääni, joka vaiensi kaikki muut. Se
jyrisi omituisesti, aluksi kuin maan alta tullen; se kiihtyi yhä
kovemmaksi, kunnes se ikäänkuin vyöryi pitkin maan pintaa. Se oli
täysikasvuisen leijonan hirvittävää kiljuntaa.
Kaikki muut äänet vaikenivat oitis. Hetkisen oli kaikkialla hiiren
hiljaista, vaikka tuon hirvittävän äänen viimeinen kaiku oli jo
lakannut kuulumasta. Sitten jokainen kiljunnan kuullut eläin haki
piilopaikan itselleen. Säiläantiloopit sekä näiden punaisenharmaat
sukulaiset, jotka ovat lautasiltaan melkein parin metrin korkuisia ja
joilla on terävät, lyyranmuotoiset sarvet, laukkasivat tasangolle,
jossa eläinten kuningaskaan ei voinut niitä saavuttaa.
Seebralauma, jota leijona oli jo hirvittävästi verottanut, pillastui
lähtien juosta porhaltamaan ja pysähtyen vasta monien kilometrien
päässä. Käsnäsika, joka oli hionut veitsenteräviä torahampaitaan
marjakuusen kupeeseen, painui tavalliseen tapaansa takaperin luolaansa,
ja paviaanilauma, joka oli ollut matkalla joelle juomaan, pyörsi
kiireesti takaisin samalle jyrkänteelle, josta se oli lähtenytkin.
Ainoastaan yksi eläin näytti täydelleen välinpitämättömältä. Se
oli merkillisin kaikista niistä monista omituisista nisäkkäistä,
joita asustaa tasangolla; se istui viidakon laidassa kohoavan
kuohkean maakummun katolla, jollaisia »valkoiset muurahaiset», kuten
siirtolaiset nimittävät termiittejä, olivat rakentaneet sinne tänne
tasangolle. Tähtien valossa otus oli jonkin sadun hirviön näköinen;
sillä oli sian raskas, lieriömäinen ruumis, litteä, karvainen häntä,
lehmän pyöreät mulkosilmät, ja korvat, joita se saattoi heilutella kuin
muuli. Mutta sen pitkä, kulmikas turpa ei ollut minkään muun eläimen
turvan näköinen, ja sen tukevat, käyrät takakoivet olivat kuin kengurun
jalat. Sekä etu- että takajaloissa oli lapiomaiset kynnet.
Buurit ja eteläafrikkalaiset sanovat tätä eläintä maasiaksi,
eurooppalaiset muurahaissiaksi. Mutta sanoipa sitä miksi tahansa, joka
tapauksessa se on vaatimattomin ja yksinäisin kaikista Luojan luomista
eläimistä. Päivän pituista kuherruskuukautta» lukuunottamatta se
kieltäytyy elämästä yhdessä puolisonsakaan kanssa.
Tämä otus oli muutamilla lapiomaisten käpäliensä kuopaisuilla
irroittanut tuollaisen korkean kummun kovan, auringon kuivaaman laen,
joita termiitit rakentavat tasangon huokoisesta maasta, ja se ahmi nyt
vatsaansa kuhisevaa ravintoa niin ahneesti, ettei ehtinyt kiinnittää
mitään huomiota leijoniin.
Sen tylpästä kuonosta pistäysi esiin neljännesmetrin pituinen,
tahmeiden nystyröiden peittämä kieli, joka kokosi noita tiheässä
kuhisevia hyönteisiä laumottain uurteisiinsa ja vei ne pieneen suuhun
kymmenen pehmeän, pyöreän hampaan jauhettavaksi. Ristiin kasvaneiden
karvojen muodostama aita esti muurahaisia tunkeutumasta vihamiehensä
sieraimiin sen syödessä.
Muurahaiskarhun ollessa syventyneenä tähän miellyttävään puuhaansa
livahti tasangolle läheisestä tiheiköstä pieni, juovikas maasusi
ja kiipesi sivuittain kummulle muurahaisten hajun houkuttelemana,
joista se pitää melkein yhtä paljon kuin maasikakin. Maasika katsahti
siihen vain kerran pyöreillä, totisilla silmillään ja jatkoi sitten
aterioimistaan entiseen tapaansa. Vaikk'ei maasudella olekaan sellaista
pitkää tahmeaa kieltä kuin muurahaissialla, sen onnistui kuitenkin
ahmia suuhunsa runsain määrin sakeanaan kiehuvia termiittejä, jotka se
musersi muutamilla harvoilla, tylsillä hampaillaan, jotka ovat perin
toisenlaiset kuin ne viiltävän terävät purimet, jollaiset kaikki muut
sudet ovat saaneet asestuksekseen.
Jonkin aikaa molemmat elukat herkuttelivat kaikessa rauhassa
ja ystävyydessä kummankaan kiinnittämättä vähintäkään huomiota
suuripäisten sotilastermiittiparvien nipistyksiin ja pistoihin, joita
tulvi esiin kummun syvyyksistä puolustamaan yhdyskuntaansa. Vasta kun
maasika oli kaivautunut kuningatarkennoihin saakka, syntyi jonkinlaista
erimielisyyttä sen ja sen juovikkaan pöytätoverin välille. Kun
muurahaissian suurten kynsien kuopaisu paljasti kennot, jotka olivat
pitkiä ja paksuja kuin miehen peukalo ja joissa monisatatuhantisen
yhteiskunnan varakuningattaria säilytettiin vangittuina odottamattomien
tapausten varalta, maasusi työnsi nopeasti terävän kuononsa lähemmäksi,
ja sen onnistuikin siepata muuan noista lihavista varakuningattarista
juuri maasian kuonon edestä. Toinen katsoi siihen moittivasti ja
iski sitten äkkiä voimakkaalla olkapäällään ahmattia kylkeen kuin
muurinmurtajalla. Pieni susi lennähti keolta maahan kuin tykistä
ammuttuna ja kierähti monta kertaa ympäri. Kun se pääsi jälleen
jaloilleen, ei maasika ollut syönyt suuhunsa ainoastaan jäljelle
jääneitä varakuningattaria, vaan hallitsevan ruhtinattarenkin, joka oli
kolmen tuuman pituinen ja vielä paksumpi kiinteä möhkäle.
Suden kiivetessä takaisin keon laelle leijona kiljahti jälleen, tällä
kertaa niin lähellä, että koko keko tärähteli kuin höyrylaivan kansi
koneen kohdalla. Kuullessaan tuon peloittavan äänen juovikas pikku
peto häipyi pimeään, mutta maasika jatkoi aterioimistaan mistään
välittämättä. Äkkiä leijona ilmestyi mulkoillen kuin kuolema hämärästä
tuskin kymmenen metrin päähän siitä paikasta, jossa muurahaisten
syöjä istui. Sitten suuren kissan notkea, voimakas ruumis alkoi
ryömiä, sen kiiluvat silmät hehkuivat kuin tuli, ja pitkä häntä, joka
oli suorana sen takana, heilui hitaasti edestakaisin. Muurahaissika
jatkoi kuitenkin vieläkin ateriaansa näköjään kiinnittämättä sen
enemmän huomiotaan leijonaan kuin aluksi suteenkaan. Sen mulkosilmät
olivat kuitenkin koko ajan pitäneet silmällä hirvittävän vieraan
pienintäkin liikettä, ja juuri kun leijonan lihakset jännittyivät
hyppyyn, se katosi kuin maa olisi sen niellyt. Äsken vielä se oli
selvästi kuvastunut tähtien valossa kekoa vasten, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä, kun leijona kiiti ilmassa, oli siinä paikassa, missä
muurahaisten surma oli seisonut, vain kuohkeaa multaa, joka kihisi
täynnä muurahaisia.
Yhdellä ainoalla leveiden kynsiensä hirmuisella kaapaisulla ja avustaen
samalla lapiomaisella hännällään maasika oli kaivautunut pehmeään,
huokoiseen multaan. Leijona ei saanut kiinni naksahtaviin leukoihinsa
mitään tukevampaa kuin kokonaisen parven purevia hyönteisiä, ja pedon
käyrät kynnet tunkeutuivat, saamatta vähintäkään vahinkoa aikaan,
kuohkeaan multaan, jonka läpi muurahaissika kaivautui aivan keon
pohjaan saakka. Äristen, muristen ja syljeskellen multaa ja purevia
hyönteisiä ammottavasta suustaan viidakon kuningas pötki täyttä
vauhtia pakoon keon läheisyydestä. Hetkistä myöhemmin se sai takaisin
arvokkuutensa, jota leijona ei milloinkaan menetä pitkäksi aikaa, ja
poistui majesteetillisesti viidakon halki hakemaan sellaista riistaa,
joka pysyy maan pinnalla tarpeeksi kauan, jotta sen saa suuhunsa.
Koko seuraavan päivän kuumimman osan muurahaissika makasi parin metrin
syvyydellä maan sisässä viileässä, mukavassa kuopassaan. Mistä se sai
tarpeeksi ilmaa, ettei tukehtunut, on niitä salaisuuksia, joita ihmiset
eivät ole vielä pystyneet ratkaisemaan. Vasta päivän kallistuessa
iltaan se ponnahti äkkiä piilostaan esiin kuin vieteriukko pelästyttäen
pahanpäiväiseksi mustajalkaisen kissan, joka vaani pikku antilooppia.
Antilooppi, joka oli ainoastaan kolmisenkymmenen senttimetrin
korkuinen, hioi neulamaisia sarviaan keltapuun runkoon, kun
muurahaiskarhun tuijottavat silmät ja suuret korvat ponnahtivat esiin
maasta sen ja kyyristyneen kissan välissä. Nähdessään ne kirjava kissa
hyppäsi puolentoista metrin korkeudelle ilmaan sen lyhyen hännän
paisuessa miehen käsivarren paksuiseksi, ja antilooppi taas ponnahti
yhdellä ainoalla hyppäyksellä heti toista vertaa pitemmän matkan päähän
ja katosi nopeana kuin salama.
Muurahaissika ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota kumpaankaan
elukkaan; sen tynnyrimäinen ruumis vääntäytyi rauhallisesti esille
maasta, ja sitten se alkoi tähyillä, olisiko läheisyydessä toisiakin
rosvottavia termiittikekoja. Ennen pitkää sen mulkoilevat silmät
huomasivat uuden torneiksi suippenevan muurahaiskeon, joka kohosi
viidakon päässä kahden tiheikön välissä. Kävellä kääpeltäen nälissään
sitä kohti se istua kyhjötti hetkisen kuluttua pesän suurimman tornin
huipulla parin metrin korkeudella maasta ja ryhtyi revittyhän katon
rikki taaskin kokoamaan suuhunsa keon asukkaita.
Tuskin se oli aloittanut ateriansa, kun pensaikosta jo kuului ritinää
ja maasuden pää tunkeutui näkyviin oksien lomasta. Pelkäämättä
edellisenä iltana osakseen tullutta kovakouraista kohtelua se oli
tullut jälleen jakamaan maasian kanssa tämän esille kaivamat muurahaiset.
Viidakko ei ollut milloinkaan näyttänyt turvallisemmalta ja
rauhallisemmalta. Kosteaa kuumuutta uhosi ilmaan kukkivista pensaista;
ilma oli täynnä hyönteisten uneliasta surinaa. Keltaiset hunajalinnut
aterioivat muurahaiskeon läheisyydessä kasvavissa puissa, ja
harjalinnut ääntelivät lakkaamatta iloisesti. Kuitenkin on viidakon
kauneuden ja rauhallisuuden takana kuolema aina väijymässä ja
odottamassa.
Kun maasusi livahti aukealle tiheiköstä, sen jalka tarttui köynnökseen.
Riuhtoessaan päästäkseen irti se tuli nykäisseeksi puolentoistakymmenen
metrin päässä kasvavaa puuta, johon köynnöksen lonkerot ulottuivat.
Heti ensi tärähdyksestä kohosi musta, jäntevä ruumis puolentoista
metrin korkeudelle oksasta, jolla se oli levännyt ja nukkunut
kiemurassa, ja lehvistön läpi näkyivät nyt hehkuvat silmät, jotka
kiiluivat kuin mustat timantit auringonpaisteessa.
Maailman myrkyllisimmät käärmeet ovat valinneet kodikseen
etelä-Afrikan. Siellä tavataan Kapin kobra, jonka keltainen ruumis on
runsaasti kahden metrin pituinen ja jolla on leimuavat, punaisenruskeat
silmät. Rannikon asukkaat pelkäävät mustan ja keltaisen kirjavaa
vesikäärmettä, jonka purema tuottaa kuoleman, ja metsän asukkaat
karttavat yhtä pelokkaina puukäärmettä. Siellä elävät myös sylkevä
silmälasikäärme ja paisuva eteläafrikkalainen sarvikyy. Kuitenkin
on kaikkien niiden kuningas ja kaikkein vaarallisimpia käärmeitä
maailmassa musta mamba eli puukobra. Se kasvaa lähes neljän metrin
pituiseksi, on myrkyllisempi kuin mikään muu afrikkalainen matelija ja
hyökkää ärsyttyneenä uskomattoman nopeasti ja raivokkaasti.
Sellainen oli tämä käärme, joka lähti kiemurtelemaan pientä sutta kohti
liukuen niin kevyesti pensaiden päällitse, että se näytti kiitävän
ilman halki kolmen metrin pituisilla hypyillä. Maasusi oli selin
puuhun, ja kun se kääntyi, musta kuolema oli melkein sen kintereillä.
Peto parka lähti pakoon henkensä edestä, mutta se oli liian myöhäistä.
Heittäytyen eteenpäin käärme iski ollessaan vielä ilmassa ja katosi,
sillä mamba iskee ainoastaan yhden kerran.
Susi seisoi hetkisen liikkumatonna paikallaan. Sitten se lähti
uudestaan kekoa kohti, mutta ehti astua vain pari kolme askelta, kun
se jo tuupertui suulleen pensaikkoon, heittäen henkensä ennenkuin ehti
kaatua pitkälleen maahan.
Maasika appoi vain mistään välittämättä muurahaisia kitaansa koko tämän
murhenäytelmän ajan, keskeyttämättä syöntihän silloinkaan, kun sitä
keon toiselta puolelta lähestyi antilooppi pärskyen ja puhisten kuin
hengenahdistusta poteva ikäloppu ukko pakkasessa ja kiinnittämättä
vähintäkään huomiota termiittien syöjään. Vaikka _kaarna_ onkin rumin
kaikista antiloopeista, se on kuitenkin toiseksi nopein sukunsa
eläimistä. Tällä otuksella oli pitkähkö surullisen näköinen naama kuin
lehmällä ja lyhyet, jyrkästi taaksepäin taipuneet sarvet. Se kiipesi
oitis keon päälle toimiakseen tasangon vartiana kaarna-antilooppien
omavaltaiseen tapaan.
Se seisoi koko vähitellen hämärtyvän iltapäivän kankeana paikallaan
piirtyen selvästi taivasta vasten, höristäen suuria korviaan
kuullakseen pienimmänkin risahduksen, varoen jokaista peloittavaa
liikettä ja nuuskien herkillä sieraimillaan yhtämittaa ilmaa
vainutakseen pienimmänkin vaaran.
Kerran kirahvilauma, viiden metrin korkuisia rumilaita, hölkytteli
kaukana. Niiden pitkät täplikkäät kaulat näyttivät laukkaavien hevosten
selkään kiinnitetyiltä torneilta niiden kiitäessä ohi laahustavin
askelin, jotka kuitenkin katkaisevat taivalta hämmästyttävän nopeasti.
Mustankirjavat sarvilinnut hälisivät tiheiköissä, peltopyyt vihelsivät
viiltävää kutsuaan, ja aukean tasangon etualalla laitumella käyvät
seebrat haukkuivat kuin koirat, niiden mustien ja valkoisten juovien
kiiltäessä hopeisina auringonpaisteessa.
Äkkiä näytti ruusunpunaisen ja lumivalkoisen kirjava pilvi kiitävän
poikki sinisen taivaan, kun punavalkoiset flamingoparvet liitivät
ohi matkallaan kaukaisille papyrussoille, kummallinen käyrä nokka
puoleksi auki. Vihainen, pieni kotka seurasi noiden suurten kahlaajien
vanavedessä yläilmoissa, mutta lähellä maata lentelivät siniset
kuningaskalastajat, jotka söivät hiiriä kalojen asemesta sukeltaessaan
tiheikköihin ja taas niistä esiin. Mustat drongclinnut ja lepinkäiset
huusivat ja raksuttivat, purppuranpunarintaiset satakielet liversivät
lakkaamatta hyppiessään tiheässä pensaikossa. Lähellä kasvavien
mimosapensaiden keltaisista kukista uhosi heikkoa hyvänhajuista lemua,
ja viiden merin korkuiset jasmiinipensaat kietoivat koko kummun
voimakkaaseen tuoksuunsa.
Mutta mitkään kukkien sulotuoksut eivät kuitenkaan pystyneet pettämään
kaarnan herkkiä sieraimia. Kun sen vainuava kuono äkkiä tunsi
inhoittavaa löyhkää noiden suloisten, leijailevien tuoksujen joukossa,
se ryhtyi tarkastelemaan edessään leviävää tasankoa, ikäänkuin itse
kuolema olisi ollut piiloutuneena sen pitkään ruohikkoon. Mutta vaikka
se olisi katsellut ja kuunnellut kuinka tarkasti tahansa, se ei nähnyt
eikä kuullut mitään peloittavaa. Kuitenkin tuulenpuuska toi jälleen sen
sieraimiin, jotka olivat jännittyneet ohuiksi kuin paperi, tuon saman
vaarallisen löyhkän voimakkaampana ja lähempää kuin ennen. Silloin se
loikkasi keolta maahan päästäen varoittavan korskahduksen ja lähti
kiitämään jäykästi hyppien tasangon poikki.
Silmänräpäyksessä jokainen näkyvissä oleva ruohonsyöjä parin metrin
korkuisesta hirviantiloopista pieneen siniseen duikeriin saakka, joka
ei ole jänistä suurempi, pötki pakoon uhatun keon läheisyydestä. Vain
maasika jäi paikalleen appaen pitkällä liereällä kielellään muurahaisia
suuhunsa. Saattoi olla hyvinkin mahdollista, että sen tylpän kuonon
päässä oli yhtä herkät sieraimet kuin kaarnallakin, ainakin sen
rauhalliset, pyöreät silmät näkivät vartian antaman varoitusmerkin ja
kaikkien läheisyydessä laitumella olleiden eläinten pötkivän pakoon.
Kuitenkaan se ei osoittanut pelon merkkiäkään, vaikka uhkaava haju kävi
yhä voimakkaammaksi.
Äkkiä kuului tavattoman suuresta leipäpuusta, joka varjosti kekoa
viidakon puolelta, aina perättäin muutamia heikkoja, raapivia ääniä,
ja puun jäykkä runko vavahteli hieman, ikäänkuin raskas otus olisi
kiivennyt sen toista kylkeä ylös.
Ensimmäisen kerran koko sinä iltapäivänä muurahaissika keskeytti
syöntinsä, ja sen pyöreät silmät suuntautuivat ylöspäin, kun se
tuijotti varjostavan puun lehvistöön. Se ei nähtävästi huomannut
siellä mitään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se jälleen nuoleskeli
termiittejä suuhunsa entiseen tapaansa. Ainoastaan lapiomaiset
käpälänsä, jotka ennen olivat olleet levällään muurahaiskeon harjalla,
se oli nyt vetäissyt pyöreän ruumiinsa alle ja upottanut ne syvälle
pehmeään multaan, jonka se oli kuopinut esiin.
Kun se ryhtyi jatkamaan aterioimistaan, alkoi leipäpuusta jälleen
kuulua äskeisiä ääniä, jotka olivat vaienneet sen katsoessa puuhun.
Ihmisnenäkin olisi nyt tuntenut tuon kuuman löyhkän, joka kohosi
tallautuneesta ruohikosta keon toiselta puolelta.
Kerran vielä muurahaissian pitkä kieli kokosi suullisen termiittejä.
Sitten tapahtui jotakin hirvittävää. Ruskeankeltaisesta ruohikosta,
jossa oli tummia varjoläikkiä, ponnahti ilmaan vaskenkellertävä eläin,
jonka turkissa oli mustia kiemuroita. Niin täydellisesti sulautui
tämä täplikäs kuolema, leopardi, sen piilopaikan väriin, jossa se
oli maannut väijyksissä, että näytti melkein siltä kuin palanen
itse tasangosta olisi hypännyt ilmaan. Peto oli lajinsa suurimpia.
Täplikkään hännän päästä avonaisena ammottavaan punaiseen kitaan
saakka se oli ainakin kahden ja puolen metrin pituinen, suuri kuin
naarasleijona ja paljoa peloittavampi. Kun se hyppäsi, tunkeutuivat
kynnet esille käpälistä kuin mustat sirpit, ja sen parin tuuman
pituiset hampaat välkkyivät ilta-auringossa kuin valkoiset tikarit.
Kun suuren kissan notkea ruumis oli vielä ilmassa, singahti keon
toisella puolella kasvavasta leipäpuusta kuin kimmeltävän ruskea juova
kalliopytonin pää, joka on niin julma katsottava, että vain harvat
ihmiset ovat joskus sellaisen nähneet. Sen suuri ruumis oli seitsemän,
kahdeksan metrin pituinen; se oli noita viidakon uumenien hirviöitä,
joista sepitetyt kertomukset ovat kulkeneet perintönä polvesta polveen
lyhytikäisten alkuasukkaiden keskuudessa.
Vaikka muurahaissika onkin eläimistä haavoittumattomimpia, se ei
sentään halunnut antautua leopardin kynsien ja hampaiden raadeltavaksi
eikä pytonin kaikki luut murskaavaan puserrukseen Kun siis suuren
kissapedon täplikäs, notkea ruumis ja pytonin kuolemankiemurat
syöksähtivät yht'aikaa ilman halki sitä kohti, se väänsi maata suurten
lihastensa jokaisen hivenen voimalla, ja melkein yhdellä ainoalla
liikkeellä se hautautui pehmeään multaan, jonka se oli penkonut keon
pinnalle.
Kun muurahaissika hävisi näkyvistä, leopardi putosi pehmeästi kuin
höyhen juuri samaan paikkaan, jossa iso vajahampainen oli seissyt
hetkistä aikaisemmin. Ja kun peto upotti kyntensä vielä liikkuvaan
multaan, kuului keon viidakon puoleiselta sivulta humahdus, ja
jättiläiskäärmeen suuri ruumis kohosi keon laidan yläpuolelle. Se oli
heittäytynyt maahan puun latvasta, jossa se oli piileskellyt, aikoen
musertaa maasian teräksenvahvoilla kiemuroillaan, mutta se näkikin nyt
leopardin samassa paikassa, jossa muurahaissika oli ollut hetkistä
aikaisemmin.
Hetkisen molemmat hirviöt katselivat toisiinsa. Leopardin raivoisat
silmät, jotka olivat kuin sulaa kultaa, tuijottivat uhkaavasti käärmeen
veripunaisiin silmiin, joiden terät olivat kohtisuorat ja katselivat
vihaisesti medusamaisesta päästä, joka huojui ilmassa tuskin parin
metrin päässä.
Pytonin suurta ruumista pitkin kulki ristiin rastiin seepian ja
kivenruskean värisiä täpliä, ja sen käyrien ja litteiden hampaiden
takana häilyi sen musta, päästä haaroittunut kieli kuin liekki. Mutta
pyrstö kiertyi puunrungon ympärille niin lujasti, että sen luumaiset
piikit upposivat rosoiseen kaarnaan.
Leopardi tiesi kokemuksesta, kuinka nopeita ja vaarallisia
kalliojättiläiskäärmeen kiemurat ovat. Vaikka se olikin erikoisen
suuri sekä rohkea, kuten kaikki sukunsa eläimet, se olisi tavallisissa
oloissa karttanut pienintäkin riitaa sellaisen hirviön kanssa, joka
nyt oli sitä vastassa. Kiehuva raivo kuumensi kuitenkin sen sakeaa
verta, kun se tunsi, että sen edessä huojuva käärme oli riistänyt siltä
jollakin salaperäisellä tavalla varman saaliin. Ja päästäen kuuluviin
hirvittävän, ärsyttävän murahduksen, jollaiseen leopardi purkaa
murhanhimonsa, se kyyristyi yhä matalammaksi; sen pitkä, täplikäs häntä
heilui edestakaisin, pystyt korvat painuivat luimuun kuin vihaisen
kollikissan, ja silmät leimusivat tulena ja liekkinä.
Viidakon synkimpien tiheikköjen satavuotias valtias ei ollut moniin
vuosiin kohdannut ainoaakaan eläintä, joka olisi uskaltanut ruveta
vastustamaan sen teräksenlujia voimia ja lähes sadan kilon painoa. Kun
se oli nyt koholla kuin muurinmurtaja, sai kylmäverisen eläimen jäätävä
leppymätön viha sen valtoihinsa, ja niin nopeasti, että silmä tuskin
erotti, sen kolmikulmainen pää lennähti eteenpäin kuin sotakoneesta
lingottuna. Niin nopea ja voimakas kuin leopardi olikin, se ei saanut
väistetyksi iskua eikä kestänyt sitä, vaan kierähti monta kertaa
ympäri. Jättiläiskäärmeen käyrät hampaat viilsivät sen silkinhienoa
turkkia, matelijan miehen reiden paksuiset kiemurat kietoutuivat sen
ympärille, ennenkuin se ehti jälleen saavuttaa tasapainonsa.
Kun suuri kissa ponnistautui jaloilleen, hirmumatelijan kolmikulmainen
pää vetäytyi torahampaiden ja kynsien saavuttamattomiin, ja huojuen
ilmassa luomettomien silmien kiiluessa kuin kuoleman rubiinit, se
oli kuin viidakossa asuva hornan henki, joka ohjaili kuristavien
kiemuroiden surmantyötä.
Sinä päivänä leopardi täytti julman rotunsa perinnäistapojen kaikki
vaatimukset. Kaikki tasangon muut suuret kissat, kuten puuma
ilves ja gepardi, ovat vihaisia ja vaarallisia vastustajia, kun
niitä ärsytetään, ja voimassa ja nopeudessa ne melkein kykenevät
kilpailemaan leopardinkin kanssa, mutta ei ainoallakaan niistä ole
sitä suurenmoista, järkkymätöntä urhoollisuutta, joka polttaa tulena
taistelevan leopardin veressä. Haavoittunut leijonakin saattaa joskus
peräytyä, mutta murjoutunut leopardi haluaa vain elää tarpeeksi kauan
voidakseen surmata vihollisensa.
Vaikka käärme olikin kiertynyt suuren, täplikkään kissan ruumiin
ympärille, tämän onnistui sentään riistäytyä vapaaksi siitä yhdestä
ainoasta kiemurasta, joka piti sitä kiinni. Käärmeen hampaiden jälkien
viiltävä tuska — ne olivat repineet auki sen kyljen — oli kuitenkin
haihduttanut sen aivoista peräytymisajatukset. Murahtaen kumeasti se
iski mustat kyntensä jättiläismatelijan kylkiin, jolloin kuului ääni,
ikäänkuin olisi revitty silkkiä. Käärmeen sitkeän, suomuisen nahan alla
oli kuitenkin kimmoisia, kivikovia lihaksia, joita eivät leopardinkaan
kynnet pystyneet haavoittamaan kuolettavasti.
Kun yksinkertainen kiemura tiukkeni, leopardi taivutti sitä kohti
ammottavan suunsa aikoen purra torahampaansa neljä valkoista tikaria
yhteen käärmeen selkärangassa. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin se
taivutti täplikästä päätään, käärme kiersi toisen kiemuran puolittain
sen kaulan ympäri. Ponnahtaen äkkiä takaisin leopardi pelastui siitä
viimeisessä silmänräpäyksessä ja iski vihaisesti peräytyvää kiemuraa.
Sitten alkoi _secutorin_ ja _retiariuksen_ välinen taistelu, miekalla
asestetun gladiaattorin kamppailu verkolla varustettua vastaan.
Leopardi oli puristuksissa kuin teräsrenkaassa; se saattoi vapauttaa
itsensä ainoastaan jos se sai katkaistuksi käärmeen selkärangan.
Vetäen huohottaen henkeä keuhkoihinsa tiukkenevassa renkaassa,
joka piti sitä kiinni, suuri kissa viilteli kuin mieletön pitkillä
kynsillään, niin että jättiläiskäärmeen välähtelevä nahka lopulta
riippui riekaleina, ja verisiä naarmuja näkyi siellä täällä sen
pitkässä ruumiissa. Repiessään hurjasti kynsillään leopardi sivalsi
silloin tällöin toistakin kiemuraa, joka yhä uhkasi sitä, tahi suuntasi
nopeita, huumaavia iskuja käärmeen heiluvaa päätä kohti, kun se pyrki
liian lähelle.
Jonkin aikaa taistelu pysyi tasaväkisenä. Pyton ei jaksanut kuristaa
leopardia kuoliaaksi yhdellä ainoalla kiemuralla, eikä leopardikaan
voinut tehdä ahdistajaansa taisteluun kykenemättömäksi panematta
itseään varmalle kuolemalle alttiiksi. Vihdoin voitti matelijan kylmä
oveluus pedon raivoisan viekkauden. Vaikka suurta käärmettä oli
vihollinen sivallellut, repinyt ja raastanut, se tiukoitti yhä vain
surmansilmukkaansa, joka piti leopardia vangittuna, löyhentämättä sitä
hitustakaan tuskistaan huolimatta. Kun puserrus vihdoin oli jonkin
verran hidastuttanut vangitun pedon nopeutta, ryhtyi pyton vuorostaan
hyökkäämään.
Sähähtäen äkkiä ja vihaisesti kuin höyrykone kalliokäärme aukaisi
suunsa, niin että sen litteät, peitsen terän muotoiset hampaat
näkyivät, ja suuntasi sitten nopeasti iskun kohti leopardin päätä,
mutta ei kuitenkaan sellaista vauhtia, ettei silmä kykene sitä
erottamaan, joka muutoin kuuluu suurten matelijoiden perintöoikeuksiin.
Leopardin kannalta tämä hyökkäys oli erehdys. Vangittu eläin tiesi
vallan hyvin, ettei jättiläiskäärmeiden käyrissä hampaissa ole,
vaikka niillä voikin viiltää rumia haavoja, sellaista myrkkyä, joka
silmälasikäärmeen tahi eteläafrikkalaisen kyyn purtua aiheuttaa
varman kuoleman, ja se oli liiankin halukas, koettamaan omia
peloittavia hampaitaan käärmeen hampaita vastaan. Kun tuo irvistelevä,
kolmikulmainen pää syöksyi sitä kohti, peto ojentautui kaula
jännitettynä ottamaan sitä vastaan, ja kun se tuli ulottuville, se
tavoitti sitä suurihampaisilla leuoillaan, toivoen voivansa lopettaa
taistelun yhdellä ainoalla vihaisella puraisulla.
Mutta satavuotiaan käärmeen kylmät ja laskevat aivot eivät kuitenkaan
olleet erehtyneet. Sähähtävän pään hidas syöksy oli ollut pelkkä
valehyökkäys. Samoin kuin harjaantunut nyrkkeilijä väistää musertavan
iskun, joka päättäisi ottelun, jos se osuisi tarkoitettuun kohtaan,
pytonin notkea niska taipui kuin välähdys, ja sen pää sukelsi leopardin
pään alle. Sitten seurasi vastaisku. Kun suuren kissan vaahtoa
pursuavat leuat naksahtivat kiinni ilmassa, kiertyi toinen suuri
kiemura kylmänä ja surmantuojana kuin kuolema itse leopardin hartioiden
ympäri ja tiukentui seuraavassa silmänräpäyksessä niin lujaksi, että
pakeneminen kävi mahdottomaksi: verkkomies oli vihdoinkin vanginnut
paulaansa hyvin asestetun miekkamiehen.
Upottaen luunkovat ihokyhmynsä yhä syvemmälle puun rosoiseen kuoreen
ja kiertäen pyrstönsäkin rungon ympärille lujentaakseen vipuvoimaansa
kalliopyton kääriytyi niin tiukkaan kuolemaan tuomitun pedon ympärille,
että sen kiemurat upposivat leopardin ruumiiseen niin syvälle, että
olivat melkein sen täplikkään nahan tasalla.
Huohottaen ja rykien, kuoleman korinan kuuluessa sen kurkusta, vihainen
peto koetti epätoivoissaan turhaan vapautua noista surmankiemuroista.
Vihdoin se lakkasi ponnistelemasta ja lepäsi hiljaa paikallaan.
Varmana siitä, ettei sen enää tarvinnut pelätä vastustajaansa,
jättiläiskäärme työnsi päänsä ja niskansa lähemmäksi liikkumatonta
uhriaan, tiukentaen samalla kiemuransa äkilliseen, musertavaan
puristukseen, jonka oli määrä murskata jokainen luu leopardin ruumiissa.
Vaikka leopardi näytti avuttomalta ja hengitti yhä työläämmin, sen
lasimaiset silmät tarkkasivat kuitenkin jokaista hirviön liikettä,
jonka kiemurat olivat sen ympärillä.
Käyttäen hyväkseen viimeistä silmänräpäystä yksi leopardin käpälistä
ojentautui kauaksi eteenpäin tarttuen käärmeen niskaan, kun sen pää
heilahti lähemmäksi. Ja ponnistaen voimansa vielä viimeisen kerran
kuoleva peto sai vedetyksi matelijan kolmikulmaisen pään puoleensa.
Ja samalla kuin pytonin kiemurat musersivat leopardin muodottomaksi
lihakasaksi, pedon tikarinterävät hampaat pureutuivat yhteen matelijan
aivoissa ja jäivät niihin kiinni.
Kuolemantuskissaan suuri käärme heilahdutti suuren ruumiinsa
muurahaiskeolta ja kiemurteli hirvittävästi runnellen pensaat ja
painaen pitkän ruohon lakoon. Mutta leopardin ote ei irtautunut.
Vasta sitten kun peto ja käärme kumpikin makasivat yhtä liikkumattomina
ja jäykkinä, ilmestyivät muurahaissian lerppakorvat ja rauhalliset
silmät jälleen maan pinnalle. Halveksien viimeisimpien vihollistensa
ruumiita ja huolimatta edes onnitella itseään sen johdosta, että oli
pelastunut leijonan, leopardin ja pytonin hampaista, muurahaisten syöjä
taaperteli toiselle keolle jatkaakseen elämäntyötään, muurahaisten
syömistä.