PELKURI

Ennen vanhaan, niinä ikävinä aikoina, jolloin vielä mustat hallitsivat

ja vallitsivat valkoisten asemesta etelä-Afrikkaa verisen julmasti,

lähetti Cetewayo, kuuluisa zulukuningas, kaksitoista parasta

metsästäjäänsä Addon viidakkoon hankkimaan hänelle urosnorsun sydäntä.

Hänen käskynsä syy oli yksinkertainen ja pakottava. Viimeisten

tutkimusten mukaan norsu on viidakon hallitsija. Leijona saa ainoastaan

_näytellä_ kuninkaan osaa. Hirvittävä pytonkäärme saattaa ehkä

joksikin aikaa lannistaa valtaansa pienemmät eläimet, ja sarvikuono,

niin valkoinen kuin mustakin, voi joskus sattua uskomaan, ettei

ainoakaan eläin kestä sen haarniskoidun ruumiin hyökkäystä. Mutta

kun vanha urosnorsu, joka on kolmen metrin korkuinen ja jolla on

ihmisen aivot, lähes kolmen metrin pituiset syöksyhampaat ja kärsä,

joka voi tarttua kuin pihdit tahi iskeä kuin kankivasara, etujalat

kuin juntat sekä paino ja voima, jotka ovat perintöä hirmuliskojen

kadonneesta maailmasta — niin — kun sellainen norsu haluaa vakiinnuttaa

kuninkuutensa, ei ainoakaan eläin kykene vastustamaan sen vaatimuksia.

Sitäpaitsi norsu voi, jos sillä on hivenenkään verran onnea matkassaan,

elää sadan vuoden vanhaksi. Senvuoksi mies, joka syö viidakon kuninkaan

sydämen, perii sen voiman ja pitkän iän. Niin Cetewayo ajatteli, eikä

kukaan uskaltanut väittää hänen päätelmäänsä vastaan.

Koko pitkän päivän, aamunkoitosta pimeän tuloon saakka hänen

metsästäjänsä saivat kävellä, ennenkuin he saapuivat synkän, miesten

syöjän Addo-viidakon reunaan, jonne ennen heitä oli tunkeutunut monta

miestä palaamatta koskaan takaisin. Sinä yönä he uhrasivat laskevalle

kuulle ja heittivät Lamban, viidakon mustan jumalattaren arpaa, jonka

nimeä ei saa mainita pimeän tultua. Kahdesti, jopa kolmestikin maalatut

ja vääristetyt arpaluut putosivat hirvittävän jumalattaren lyhyen

ja paksun kuvan eteen, ja aina Nikanan, mustan Mamban l. puukobran

hengen arpa voitti kaikki muut, punaiset, siniset ja ruskeankeltaiset.

Kun arpomisen tulos oli sama viimeiselläkin kerralla, huokasi vanhin

metsästäjä Nijan:

— Yksi meistä, veljet, jää huomenna viidakkoon. Syödään ja nukutaan,

että voimme rohkeasti kohdata sen, mitä jumalat lähettävät meille.

Juuri ennen auringonnousua kaikki kaksitoista metsästäjää livahtivat

kuin käärmeet pensaikkoon, hajaantuakseen siellä ketjuun kuin

metsäkoirat. Heidän ruumiiseensa — he olivat alasti, lanteilla

vain leopardin hännästä valmistettu vyö, jollaista ainoastaan

kokeneet zulumetsästäjät saavat käyttää — oli hierottu kamferti- ja

myrrakeitosta, sillä vaikka norsu onkin huononäköinen ja -kuuloinen, ei

yksikään eläin vainua ihmistä nopeammin kuin se.

Jonkin matkan päässä viidakko kohosi matalaksi kumpujonoksi.

Siellä täällä hehkuivat lähes parin metrin korkuiset miekkaliljat

veripunaisina varjoisten puumaisten saniaisten lomassa, ja tiheässä

kasvavat bamburuo'ot salpasivat kummankin puolen tiestä kuin sileät

terässäleet. Kauempana oli suuria oksia raastettu maahan, suuria puita

kiskottu irti juurineen ja kaadettu kumoon, ja kaikkialla pehmeässä

maassa näkyvät syvät, pyöreät kuopat osoittivat, missä norsulauma oli

oleskellut syödessään.

Metsästäjät liukuivat kuin aaveet viidakon hämärässä hiljaisuudessa.

Silloin tällöin kiipesi joku heistä puuhun ja tähyili huojuvien

lehvien lomasta, heidän kuitenkaan kertaakaan kuulematta tai näkemättä

merkkiäkään noista suurista eläimistä, joita he olivat tulleet

ahdistamaan.

Kukkuloiden takana metsä muuttui pensaikoksi, mataloiden puiden

muodostamaksi viheriäksi mereksi, joka oli aivan täynnä norsujen,

sarvikuonojen ja vesipuhvelien polkuja.

Vihdoin pieni joukko pysähtyi Nijanin käskystä vanhan viikunapuun

varjoon. Puujättiläistä ympäröi kuin seppeleenä harmaa sammal, ja sen

kyhmyisillä oksilla kasvavat valkoiset, punaiset ja keltaiset kämmekät

loistelivat ja hehkuivat kuin jalokivet.

— Täällä on norsulauma aivan lähellä, tunnen sen, vanha metsästäjä

kuiskasi toisten kerääntyessä hänen ympärilleen. Joka miehen on oltava

valmiina, koska ne varmasti hyökkäävät heti kohti huomatessaan meidät.

Jälleen he pujottelivat kuin aaveet mataloiden puiden välitse, niin

hiljaa kuin ainoastaan metsänkävijät, jotka ovat oleskelleet koko

ikänsä ulkosalla, osaavat liikkua. Kerran he sivuuttivat syvän

lammikon, jota reunustivat valkoiset lumpeet, ja näkivät auringon

kuvastuvan tyyneen veteen, jonka partaalta ison riistan polkuja lähti

säteettäin kaikille suunnille kuin rattaan puolapuut. Juuri lammikon

takana sulkivat heiltä tien lantanaryhmän tiheässä kasvavat varret.

Äkkiä kiekaisi sen uumenissa keltarintainen, valkopyrstöinen lintu kuin

kukko, jolloin Nijan kohotti varoittavasti kättään. Hänen tehdessään

niin syöksähti tiheiköstä mustaharjainen leijona. Heti sen takaa kuului

pensaiden reunustamalta pieneltä aukealta kimeää vihaista toitotusta,

ja mustana aaltona vyöryi viidakosta naarasnorsuja kokonainen liuta,

sillä norsulaumassa hyökkäävät aina naarakset ensinnä vihollisen

kimppuun. Sitkeät, paksuksi verkoksi kietoutuneet köynnöskasvit

katkeilivat kuin hämähäkinseitti niiden tieltä, ja leijonakin luopui

tyystin arvokkuudestaan ja laukkasi kuin suuri, keltainen kissa,

henkensä hädässä.

Hyökkäävä leijona on parinsadan metrin matkalla nopein kaikista

eläimistä, kyeten sillä matkalla tavoittamaan hevosen ja antiloopin.

Vain leopardi, joka on maailman nopein pikajuoksija, vetää sille

vertoja kissaeläimistä. Sitäpaitsi ei tämä leijona juossut riistan

jäljessä, vaan henkensä hädässä. Kuitenkin hyökkäävien naarasnorsujen

tummat ruhot, niiden tunkeutuessa tiheikön läpi ja laukatessa kömpelön

näköisinä tasangon poikki äärettömän suurilla jaloillaan, joiden

ympärysmitta oli melkein kaksi metriä, saavuttivat pakenevaa petoa

niin vaivattomasti, että tämä nipin napin ehti niiltä suojaan aukean

toisessa reunassa kohoavaan tiheikköön. Ryömien vatsallaan okaisten

köynnösten alle se pelastui, kun norsut eivät ehtineet saada sen

piilopaikkaa selville.

Kun raivostuneet norsunaarakset eivät löytäneet leijonaa, ne raastoivat

puut juurineen maasta ja tallasivat viidakon lakoon. Kun ne olivat

saaneet tarpeeksi purkaneeksi naisellista raivoaan, paikka oli sen

näköinen kuin jos pyörremyrsky olisi kulkenut sen kohdalta.

Kun muutamat metsästäjät, jotka eivät olleet tottuneet norsujen

tapoihin, lähtivät liikkeelle laumaa kohti, vanha Nijan pysähdytti

heidät.

— Odottakaa! hän kuiskasi. Nyt tulee johtaja.

Hänen puhuessaan kajahti sen viidakon uumenista, jossa norsut olivat

olleet syömässä, uusi toitotus. Se erosi täydelleen naaraksien

kimeistä äänistä kumisten jyrisevänä kuin maanalainen pauhu. Sitten

lantana-pensaikon lähellä toisiaan kasvavat rungot lennähtivät

hajalle, ja aukealle ilmestyi sellainen eläin, ettei edes Nijankaan

ollut viisikymmentä vuotta kestäneen metsästyskautensa aikana nähnyt

moista. Se oli lautasiltaan lähes neljän metrin korkuinen, ja se näytti

seisoessaan heidän edessään hirviöltä, joka oli kotoisin toisesta

maailmasta. Sen nahka oli mustan sinertävä, ja sen äärettömän pitkä

kärsä, jonka kärjessä oli liikkuva sormi, kiemurteli ilmassa kuin

paksu, musta käärme. Yksi sen vasemman etujalan varpaista oli kasvanut

niin pitkäksi, että se ulottui selvästi sen laajan jalkapohjan reunan

ulkopuolelle, omituisuus, joka vuosien kuluessa tuotti sille liikanimen

»Pitkävarvas».

Kun eläin seisoi päin palaavia naaraksia, ryömi Nijan käyttäen

hyödykseen jokaista pensasta ja puuta ja sanajalkatypästä vain muutaman

metrin päähän siitä. Sitten hän tähtäsi vanhanaikaisella muskotillaan

huolellisesti ei norsun päähän, vaan sen etujalan polvitaipeeseen.

Hän tiesi, minkä moni valkoinen metsästäjä on oppinut tietämään liian

myöhään, että nim. norsun aivoja suojelevat niin paksut kyhmyiset,

luiset luukerrokset, että pyssyn luodin on vaikea tunkeutua niiden

läpi, mutta jos yksikin norsun jaloista vioittuu pahasti, elukan täytyy

seisoa hiljaa paikoillaan, koska sen muut kolme jalkaa eivät riitä

kannattamaan rumilaan suurta painoa, jos se yrittää lähteä liikkeelle.

Nijan painoi liipasinta, mutta pamahduksen asemesta kuuluikin vain

terävä napsahdus; kelvoton panos, jollaisia roistomainen kauppias

oli myönyt Zuluheimolle, ei lauennutkaan. Kun norsu kuuli äänen, se

heristi suuria riippuvia korviaan ja kohotti kärsänsä korkealle päänsä

yläpuolelle nuuskien ilmaa epäluuloisesti. Vaikk’ei eläin voinutkaan

vainuta miestä, Nijan oli kuitenkin niin lähellä, että suuren hirviön

likinäköiset silmät saattoivat erottaa hänet.

Kohottaen turvaan aran kärsänsä, kuten afrikkalainen norsu aina tekee

ryhtyessään hyökkäämään, ja toitottaen kauhistuttavasti raivoissaan

lauman kuningas syöksyi suoraan vanhaa metsästäjää kohti. Heittäen

hyödyttömän pyssynsä menemään Nijan vetäisi esille leopardinnahkaisesta

vyöstään lyhyen, partaveitsenterävän pistokeihäänsä, joka hänellä oli

ylimääräisenä aseena, ja sinkosi sen epätoivoissaan norsun polvia

kohti, jotka liikkuivat ylös ja alas kuin pumpun männät. Hän oli

tähdännyt oikein, mutta heiluva köynnös siirsi keihään pitkää terää

juuri sen verran syrjään, ettei se sattunut tarkoitettuun kohtaan.

Kun norsu oli ehtinyt lähelle, vanha metsästäjä heittäytyi tiheikköön

tien viereen. Mutta juuri sillä kohdalla kohosi polun reunassa

tiheässä kasvavia lantana-pensaita, joiden notkeat varret heittivät

hänet takaisin, ikäänkuin hän olisi syöksynyt teräslankaverkkoa

vasten. Seuraavassa tuokiossa hyökkäävän hirviön jalat tallasivat

hänet kuoliaaksi hänen toveriensa paetessa tiehensä ainiaaksi koko

kammottavasta viidakosta.

Vuodet kuluivat, ja Cetewayo meni kaiken maailman tietä. Ennenkuin

se tapahtui, oli Pitkävarpaan lauma hylännyt johtajansa, kuten usein

tapahtuu, kun norsu surmaa ihmisen.

Kun patruuna Weston seitsemänkymmentäviisi vuotta myöhemmin muutti

etelä-Afrikkaan Devonshirestä ja osti Addo-viidakon lähistöltä

plantaashin, vanha Pitkävarvas oleskeli yhä vielä niillä tienoin. Se

oli silloin varmasti toistasataa vuotta vanha ja yleensä vaarallisin

irtolaisnorsu, mitä oli koko Afrikassa. Todellakin oli Pitkänvarpaan

läheisyys niitä syitä, joiden perusteella patruuna oli saanut talon

polkuhintaan. Vuosien kuluessa oli vanhasta norsusta kehittynyt

yhtä viekas kuin vihainenkin. Painuen päiviksi viidakon kaikkein

vaikeapääsyisimpiin osiin se söi vatsansa täyteen ainoastaan öisin

väistäen kaikki kuopat ja ansat ja pyssyt, joita taitavimmat

metsästäjät virittelivät sen surmaksi. Se oli lakkaamatta, aina

vaanivana uhkana maanviljelijöille, joiden tilukset rajoittuivat lähes

parinsadan neliökilometrin laajuiseen Addo-viidakkoon, eikä ihmisistä

eikä elukoistakaan, jotka joskus sattuivat eksymään sinne, tavallisesti

enää milloinkaan näkynyt merkkiäkään.

Patruuna ei kuitenkaan osannut uskoa norsun viekkaudesta ja

julmuudesta kerrottuja juttuja, vaan saapui Englannista valmistautuen

viettämään etelä-Afrikassa samanlaista elämää kuin Devonshiressä.

Hänen kotijumaliinsa kuului pari koiraakin, puhdasrotuinen valkoinen

brittiläinen Grit niminen terrieri ja Quit, ajokoira, mustatäpläinen,

suorajalkainen dalmatsialainen pointeri. Pointterit ovat yleensäkin

arkoja, mutta Quit oli sentään saavuttanut ennätyksen pelkuruudessa. Se

pelkäsi kissoja, rottia, koiria, käärmeitä, pyssyjä, ukkosta, suoraan

sanoen useampia esineitä kuin sen valkoisessa nahassa oli täpliä.

Afrikassa, samoinkuin Englannissakin, sen velvollisuuksiin kuului —

niin se itse ymmärsi ne — kulkeminen isännän mukana joka paikassa ja

erittäinkin laukkaaminen isännän korkeiden rattaiden vieressä häntä

pystyssä ja kuono maassa ja niin lähellä hevosten kavioita kuin vain

uskalsi. Kun oli kysymyksessä tappeleminen toisten koirien kanssa tai

juovikkaan haisumäyrän ahdistaminen, joka kiljuu kuin paholainen ja

puree nopeasti ja usein, tahi ottelu kaniininkokoisen ruokorotan tahi

tuhkurin kanssa, jolla on terävät hampaat ja joka pyörähtelee nopeasti

kuin salama, Quitin vaalilause oli: Rauha mihin hintaan hyvänsä!

Pinetownin koirat oppivat piankin huomaamaan, että se oli liian ylpeä

tappelemaan, ja kun ne kolmannen kerran haukkuen ajoivat sen kauppaan,

josta patruunan oli tapana ostella elintarpeita, viimeksi mainittu

tuumi, että vaikk'ei leopardi voikaan muuttaa täpliään, terrieri

kuitenkin voi. Senpävuoksi hän seuraavana päivänä piirsi hiilipalasella

aivan samanlaisia kiemuroita ja täpliä Gritin vaaleanpunertavaan

nahkaan kuin Quitilla oli omassaan, ja sitten, sidottuaan kiinni

pointerin, joka esitti äänekkäästi vastalauseensa, patruuna ajoi

hitaasti Pinetowniin mukanaan Grit, joka laukkasi rattaiden vieressä

esittäen tietämättään Quitin osaa. Sekarotuiset piskit tervehtivät

tuttua mustan ja valkoisen kirjavaa koiraa ihastuneina haukkuen ja

ulisten. Läheltä ja kaukaa ne kokoontuivat yhteen laumaan hyppien ja

loikkien, ja jokainen oli mielessään vakavasti päättänyt puraista

ainakin kerran tuota raukkamaista ulkomaan koiraa. Antaakseen niille

vapaan vallan patruuna pistäytyi lähimpään kauppaan, ja tuskin ovi

oli paukahtanut kiinni hänen perässään, ennenkuin koko rakkilauma

hyökkäsi hämmästyneen Gritin kimppuun. Kun tämä rattaiden varjossa

torkkuva hyvässä »voiteessa» oleva sotakone pääsi selville siitä, että

tuo puoli- ja neljännesrotuinen roskaväki aikoi käydä sen kimppuun,

ryhtyi Grit, joka oli Nikin poika, Kuoleman pojanpoika ja Taistelevan

Tappelupukarin pojanpojanpoika ja jonka silmät olivat syvällä

kolmikulmaisissa kuopissa, oitis toimimaan sukunsa arvoa vastaavalla

tavalla.

Ensimmäisenä sukelsi rattaiden alle hontelo kellertävä piski.

Taivuttaen ruumiinsa kuin jännitetyksi jouseksi terrieri väisti tämän

suuntaaman iskun ja vastasi siihen tikarinterävillä hampaillaan

niin rajusti, että toinen peräytyi heti tantereelta. Sitten se

syöksyi esiin rattaiden alta kohdatakseen avoimella kentällä koko

haukkujien sekalaisen seurakunnan, joka hyökkäsi sitä kohti. Monissa

tappeluissa harjaantunut Grit oli suunnitellut taistelujärjestelmän,

joka ei milloinkaan ollut pettänyt, ja se vastasi hyökkääjien

harrastelijamaisiin yrityksiin varmasti kuin kuolema ja itseensä

luottaen kuin ammattinyrkkeilijä hämmentyneen vastustajan lyönteihin.

Koiria oli kymmenen yhtä vastaan, ja ne kerääntyivät kehään sen

ympärille haukkuen, muristen ja ulvoen, mutta se tappeli päästämättä

ääntäkään. Kuin mustan ja valkoisen kirjava muurinmurtaja se

syöksyi sekarotuisen verikoiran kimppuun, joka oli etumaisena

ahdistajien joukossa. Tarrautuen siihen, juuri kun se hyppäsi,

Grit heitti sen kumoon, viilsi sen nahan halki hampaillaan kuin

sahalla, väisti seuraavan koiran hyökkäyksen, puraisi kolmannelta

etujalan pahanpäiväiseksi teräksisten leukojensa yhdellä ainoalla

haukkauksella, ja juosten ja kyyristyen ja hyppien sivulle se murtautui

vahingoittumattomana vihollistensa rivien läpi. Piskikatras huomasi

oitis erehtyneensä kauheasti. Vieras koira, joka oli näyttänyt

halveksittavalta pointterilta, riehui kuin raivostunut leijona. Koira

toisensa perästä sai viiltoja ja haavoja ja joutui toisten jalkoihin,

kunnes kehä vihdoin hajosi ja koko lauma pötki häntä koipien välissä

pakoon nilkuttaen ja surkeasti uikuttaen pitkin kylän katua. Siitä

päivästä lähtien oikea Quit saatteli isäntäänsä ja rattaita Pinetownin

katuja pitkin, eikä yksikään koira uskaltanut kertaakaan näyttää edes

kieltään sille. Pelkkä mustien täplien ja valkoisen hännän näkeminenkin

riitti äkkiä muistuttamaan kiukkuisimmankin tappelijan mieleen, että

sillä oli juuri sillä hetkellä mitä tärkeintä tehtävää jossakin muualla.

Koska jo oli kulunut monta kuukautta siitä, kun patruuna oli ottanut

plantaashin haltuunsa, eikä Pitkävarpaasta ollut näkynyt merkkiäkään,

hän varmistui entistäänkin enemmän uskossaan, että kertomukset

norsujättiläisen mellastelusta viidakossa olivat vain alkuasukasten

aivoissa syntyneitä juttuja, joita ei kannattanut uskoa.

Sitten päivänä muutamana yksi hänen parhaimmista häristään murtautui

laitumelta ja karkasi matkoihinsa. Alkuasukaspaimen saattoi seurata sen

jälkiä viidakon reunaan saakka, mutta ei uskaltanut astua askeltakaan

kauemmaksi. Turhaan patruuna määräsi miehen toisensa jälkeen etsimään

kadonnutta elukkaa. Käskyt, houkutukset, lupauksetkaan eivät auttaneet

mitään.

— Sinne voi kyllä mennä, mutta sieltä ei pääse pois, huomautti Bazutos,

vanhimpia kafferilaisia paimenia.

Vihdoin patruuna päätti malttamatonna kuin tietämätön ainakin itse

lähteä etsimään kadonnutta härkää. Onnettomuudeksi ei plantaashilla

sinä päivänä sattunut olemaan ainoatakaan toista valkoista miestä

kieltämässä mokomaan yritykseen ryhtymästä. Työnjohtaja, karaistunut,

kokenut vanha skotlantilainen, oli Pinetownissa hankkimassa

elintarpeita, ja hänen apulaisensa makasi Port Elizabethin sairaalassa

pilkkukuumeessa. Niinpä patruuna päivän koitteessa, haulikko ainoana

aseenaan, käveli kapeata polkua, joka johti oikeanpuoleista viidakkoa

ympäröivän pensaikon läpi. Hänellä oli mukanaan Grit, joka kovin

innoissaan nuuski outoja paikkoja. Quitin teki myös mieli mukaan,

ja se tulikin, vaikka epäröiden ja vinkuen pelokkaasti kaikkien

kolmen saapuessa pensaikon reunaan. Heidän tunkeutuessaan viidakkoon

valoi juuri noussut aurinko tuhkanväriseen, piikkiseen pensaikkoon

tuota sulan ambran väristä kultaa, joka on Afrikan luonteenomainen

väri. Karanneen härän jäljet näkyivät mustina kosteassa hopeisen

hohtavassa ruohikossa kolmikon tunkeutuessa yhä syvemmälle tiheikön

pahaenteiseen hämärään. Siellä täällä kasvoi piikkisiä aaloeita, pitkiä

tyräkkikasveja ja tasalatvaisia akaasioita, joita kirahvit syövät.

Keihäsmäiset villit siaalit taas törröttivät pystyssä kuin teroitetut

paalut harmahtavien, läpitunkemattomien okaisten pensaikkojen keskellä.

Mies ja koirat kulkivat polkua lähes tunnin ajan, kunnes se päättyi

kymmenen, parinkymmenen metrin levyiseen aukeaksi tallattuun ympyrään,

jossa maan kamara oli aivan täynnä pyöreitä, syviä kuoppia. Ympyrän

toiselta laidalta kiiruhti Quit, joka oli juossut edelle, takaisin

häntä koipien välissä. Sieltä patruuna löysi karanneen härän

raadon: muodottomaksi tallatun lihakasan. Hänen vielä tuijottaessa

noihin kaameihin todistuksiin Pitkävarpaan, Addo-viidakon hirmun

olemassaolosta, aukealle ilmestyi äkkiä laiha, mustanharmaa eläin,

joka oli korkea kuin vuori, kymmenkunnan metrin päähän miehestä. Hän

ja hirviö katselivat hetkisen toisiaan silmiin. Sitten julma uros

kävi, höristäen korviaan, huiskuttaen lyhyttä häntäänsä ja päästäen

peloittavan toitotuksen, jollaisen norsu kajahduttaa joutuessaan

murharaivon valtaan, suoraan hyökkäykseen.

Ei ainoakaan ihminen ollut milloinkaan epäillyt patruuna Westonin

rohkeutta. Nuorella iällään hän oli ampunut tiikereitä maasta käsin

Intian viidakoissa, ja Afrikkaan saavuttuaan hän jo oli ehtinyt surmata

päällekäyvän leijonan. Tänä päivänä suoraan kohti hyökkäävän norsun

suuren ruhon näkeminen herätti hänessä sentään samanlaista kauhua

kuin lumivyöry tahi pyörremyrsky. Heittäen hyödyttömän haulikkonsa

menemään hän ryömi kuin käärme mimosapensaikon alle, joka oli aivan

täynnä parinkymmenen senttimetrin pituisia, neulanteräviä piikkejä.

Juuri kun hän pääsi niiden suojaan, norsukin ehti paikalle ja yritti

raa'alla voimallaan tunkeutua noiden piikkisten, sitkeiden pensaiden

läpi. Epäonnistuttuaan ensimmäisessä hyökkäyksessään viekas raivostunut

rumilas kiersi viidakon ympäri koettaen yhä uudestaan hakea aukkoa,

josta se voisi työntää pitkän kärsänsä ja vetää miehen esiin surman

suuhun, mutta okaat vain repivät kärsän verille.

Grit katsahti vain kerran tuohon lihavuoreen, joka oli äkkiä kuin

maasta kohonnut sen eteen sen seisoessa saman tiheikön suojanpuolella,

minne isäntä oli paennut. Päätettyään äkkiä, ettei tappelevien norsujen

uhmaaminen kuulunut sen velvollisuuksiin, se harkitsi viisaimmaksi

tehdä täyskäännöksen ja lähti laukkaamaan suoraa päätä kotiin.

Suuri eläin tuijotti kauan aikaa hyvin tarkkaavasti mieheen, ja sen

pienet siansilmät hehkuivat punaisina murhanhimosta. Sitten kääntyen

ympäri se työnsi okaisia pensaita äärettömän suurilla takamuksillaan ja

istuutui painaen siten maahan osan pensaikosta ja melkein seivästäen

miehen piikkeihin. Kun Pitkävarvas kompuroi jaloilleen uudistaakseen

hyökkäyksensä, ilmestyikin kentälle patruunalle liittolainen.

Vihollisuuksien alkaessa Quit oli äkkiä peräytynyt niin kauas kuin

pääsi vikisten pelosta, mutta se ei ollut lähtenyt kotiin. Kun Grit

juoksi tiehensä, pointteri vinkui yhä kovemmin, mutta pysyi yhä

paikallaan. Kun norsu sitten alkoi istuutumalla raivata itselleen

tietä tiheikön läpi, ei leikkiin sekaantunut tappelupukari Grit, vaan

pelkuri Quit. Vinkuen ja kauhusta vapisten se puri ja näykki norsun

jalkoja, jotka suuruudestaan huolimatta ovat hyvin arat, kunnes suuri

uros äkkiä kääntyi kiljaisten raivosta ja lähti ajamaan sitä takaa.

Kun koira pakeni pelosta ulisten, patruuna livahti pois tiheiköstä sen

vastakkaisesta päästä ja lähti henkensä edestä juoksemaan mutkaista

polkua, joka johti pois viidakosta.

Patruunan onnettomuudeksi Quitin onnistui pian piiloutua okaiseen

akaasiapensaikkoon. Kadotettuaan sen näkyvistään raivostunut norsu

kiiruhti takaisin kostamaan sille viholliselleen, joka siltä oli jäänyt

selän taakse. Mutta huomattuaan tämän kadonneeksi se lähti seuraamaan

miehen jälkiä vainunsa avulla kuin koira. Pakolainen kuuli jo minuutin

kuluttua yhä lähemmäksi tulevien suurten jalkojen töminää ja oksien

ritinää suuren ruumiin tunkeutuessa pensaikon läpi, kunnes musta

rumilas ilmestyi näkyviin aukealla tuskin kahdensadan metrin päässä

hänen takanaan. Nähdessään sen patruuna Weston pysähtyi ja sytytti

viimeiseksi pelastuskeinokseen nopeasti pitkän kuivan ruohon palamaan

monesta paikasta yht'aikaa. Silmänräpäyksessä tuuli, joka puhalsi

takaa-ajajaa kohti, lietsoi tulen korkeaksi puoliympyrän muotoiseksi

liekkikaareksi.

Kaikkia muita viidakon eläimiä vastaan tuli olisi ollut varma

puolustuskeino, mutta norsulla on melkein yhtä terävät aivot kuin

ihmiselläkin. Vanha uros hyökkäsi yhä eteenpäin tietä pitkin ja kävi

raivoisasti liekkien kimppuun tallaten tulen sammuksiin suurilla

jaloillaan, kunnes vähemmän ajan kuin minuutin kuluttua ainoastaan

musta tuhkaympyrä enää osoitti, missä palo äsken oli riehunut.

Lopen uupuneena ja kovasti puuskuttaen patruuna oli juossut

eteenpäin toivoen vaistomaisesti, että liekit pysähdyttäisivät hänen

vainoojansa. Mutta katsahtaessaan taakseen hän näki norsun kuin

vierivän kalliolohkareen syöksähtävän esiin savusta ja lähtevän

hellittämättömästi hänen jälkeensä. Hänellä ei näyttänyt enää olevan

pienintäkään pelastumisen mahdollisuutta. Siellä täällä tasangolla

kasvavissa surkastuneissa puissa ei ollut ainoaakaan viidenkään metrin

pituista, ja jos hän olisi yrittänyt kiivetä johonkin niistä, norsu

olisi katkaissut sen kuin kaislan. Lähin talo, josta saattoi toivoa

apua, oli monen kilometrin päässä, ja mustan jättiläisen häämöttäessä

yhä suurempana ahdistettu mies tunsi, että kuolema oli jo hyvin

lähellä. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa katsellen uteliaasti taivasta

ja aurinkoa ja koko maailmaa ympärillään, niinkuin vain kuolemaan

tuomittu tekee.

Kiertäessään laajan akaasiatiheikön ympäri ja päästessään

hetkiseksi takaa-ajajansa näkyvistä, hän huomasi vielä yhden

pelastamismahdollisuuden, vaikkakin sitä oli pidettävä epätoivoisen

yrityksenä. Pensaikon takana aukeavalla tasangolla oli eräässä

kohden ruoho pitempää ja tummempaa kuin muualla. Tilan työnjohtaja

oli kehoittanut patruuna Westonia ratsastaessaan tasangolla varomaan

maasian sellaisiin paikkoihin kaivamia kuoppia, sillä tuo omituinen

muurahaissyöjä, jolla on muulin korvat ja lehmän silmät, nostaa

kaivaessaan hedelmällisen mullan pinnalle, ja ruoho on sen luolan

ympärillä aina pitempää ja rehevämpää kuin muualla.

Pysähtyen hetkiseksi ja juosten sitten mutkitellen edestakaisin

suurissa polvekkeissa ahdistettu mies teki äkkiä pitkän hypyn loikaten

suoraan tuohon pitkään ruohikkoon ja ryömi jalat edellä sen keskeltä

löytämäänsä hylättyyn luolaan. Ei ole lainkaan turvallista ryömiä

vanhaan maasian luolaan, koska sinne on jo saattanut asettua asumaan

eteläafrikkalainen kyy tahi mamba, silmälasikäärme, mutta miehellä,

jolla on raivostunut norsu kintereillään, ei ole aikaa kiinnittää

huomiotaan kaikkiin mahdollisiin vaaroihin. Niinpä patruuna katosi maan

sisään kuin ketut, joita hän oli metsästellyt Devonin nummimailla.

Hän ehti tuskin kadota maan pinnalta, ennenkuin musta hirviö jo

saapui murtautuen pensaikon läpi paikalle, jossa hän oli seisonut

hetkistä aikaisemmin. Toitottaen kimeästi, höristäen korviaan ja

kohottaen lyhyen häntänsä kiemuraan leveän selkänsä yläpuolelle

suuri rumilas katseli kaikille suunnille räpyttävillä, pienillä

verestävillä silmillään. Kun se ei huomannut pakolaista missään, se

tallasi pensaikon jalkoihinsa ja tyrkki suurella ruumiillaan puuta

toisensa perästä, niin että ne ritisten kaatuivat maahan. Vainu ilmaisi

sille vihatun ihmisen piiloutuneen johonkin lähelle. Sitten hirviö

alkoi tuijottaen synkästi ympärilleen kärsä koholla seurata miehen

mutkittelevia jälkiä hänen ahdasta, huonoa piilopaikkaansa kohti.

Epätoivoisesti ponnistaen patruunan oli onnistunut ryömiä takaperin

luolaan parin metrin syvyyteen. Mutta silloin tuli eteen niin jyrkkä

mutka, ettei hän päässyt etemmäksi, vaikka olisi kuinka koettanut.

Paikaltaan hän saattoi nähdä, kuinka tuo murhanhimoinen kuvatus

tarkasteli tasangon jokaisen neliömetrin tullessaan yhä lähemmäksi

häntä. Patruuna tiesi, että jos se vain löytäisi hänen piilopaikkansa,

se vetäisi hänet kärsällään kuopasta ja tallaisi hänet kuoliaaksi

suurilla jaloillaan.

Nuuskien ilmaa herkillä sieraimillaan suuri eläin tuli auttamattomasti

kuin kohtalo yhä lähemmäksi paikkaa, jossa mies oli piilossa takkuisen

ruohikon alla. Juuri kun patruuna tietämättään jännitti lihaksensa

huudon varalta, jolla norsu varmastikin ilmaisisi löytäneensä

hänen piilonsa, hän kuuli jotakin, mikä kuulosti hänen korvissaan

suloisemmalta kuin ainoakaan hänen ennen kuulemansa ääni — eikä se

kuitenkaan ollut muuta kuin pelästyneen koiran ulinaa.

Kerran vielä, samalla kauhusta vinkuen, Quit upotti terävät hampaansa

norsun toiseen takajalkaan. Ja kerran vielä suuri paksunahkainen

näytti siirtävän kaiken raivonsa miehestä koiraan. Polkea tömistäen

epätoivoisesti se koetti yhä uudestaan tallata Quitin kuoliaaksi.

Mutta kun se ei onnistunut, se pyörähteli hurjasti paikallaan koettaen

iskeä koiraa hampaillaan tahi tarttua siihen kärsällään. Quit kieri

joka kerran sen mukana pysytellen aina sen takana ja houkutellen sitä

alituisesti yhä kauemmaksi isäntänsä piilopaikasta. Vihdoin, kun koiran

haukunta ja näykkiminen olivat kiihoittaneet norsun täydelliseen

raivoon, se luopui kokonaan piiloutuneen miehen etsimisestä ja hyökkäsi

Quitin jälkeen, kunnes molemmat katosivat näkyvistä sakeaan tiheikköön.

Patruuna Weston ei tuhlannut hukkaan hetkistäkään siitä lykkäyksestä,

joka oli jälleen suotu hänelle, vaan ryömi heti ylös luolasta ja

pakeni tietä pitkin vastakkaiseen suuntaan kuin norsu oli hävinnyt.

Kuljettuaan ja rämmittyään tunnin tahi niillä main, uupuneena ja

huohottaen, hiestä märkänä ja tahraantuneena punaiseksi savesta

hän horjui laajaan, autioon kuistiinsa ja kaatui puolipyörryksissä

riippumattoon. Hän lepäsi siinä kauan aikaa uupumuksesta horroksissa

heräten vihdoin siihen, että pieni pehmoinen pää painautui hänen

riippuvaa kättään vasten. Hän huomasi tuijottavansa Quitin ruskeisiin

silmiin, jotka katsoivat häneen täynnä rakkautta ja palvontaa.

Hetkistä myöhemmin nousi Grit viileästä nurkastaan, jossa se oli

kaikessa rauhassa levännyt, tyytyväisenä tervehtimään isäntäänsä

ymmärtämättä nähtävästi ollenkaan, että se oli jollakin tavoin

laiminlyönyt tehtävänsä. Patruuna katseli sitä hetkisen ankarasti,

kumartui sitten alemmaksi, vaihtoi koirien kaiverretut kaulapannat ja

kiersi toisen, johon oli kaiverrettu »Grit», kuin ritarilyönnin

merkiksi, pointterin kaulaan, joka ei ollut epäröinyt kovan koetuksen

hetkenä, vaikka olikin pelännyt hirveästi.