Oli kylmä, niin kylmä, että Doomsday- (Tuomiopäivän) vuorten jäätynyt
maa halkeili siellä täällä pohjakallioon saakka. Tähdet tuikkivat kuin
liekit tumman sinipunervalla taivaalla heitellen valonvälähdyksiä
kuin hapessa palava metalli. Revontulet roihusivat taivaanrannalla
tummanpunaisina, harmahtavina ja niin merkillisen sinisinä kimppuina,
ettei maanpinnalla ole sellaista väriä. Joskus ne hulmusivat kuin
värilliset suunnattoman suuret verhot, ikäänkuin maailman takainen
tuuli olisi niitä heiluttanut, puiden runkojen kuvastuessa niiden
valossa seepian- ja lavendelinvärisinä lumen koboltinsinisiä varjoja
vasten.
Äkkiä kajahti, niin hiljaa, että sitä tuskin erotti hiljaisuudessa,
saalista vainuavan suden pitkäveteinen ulvahdus. Se toistui uudestaan
yhä voimakkaampana, lähempänä synkän vuoren rinnettä, kunnes se lopulta
kajahti yössä kilometrin, puolentoista päässä. Alkaen hiljaisesta
vaikerruksesta se kasvoi ja paisui, kunnes räsähti kuin raketti
uhkaavaksi, kumeaksi ulvonnaksi.
Harmaa metsäsusi oli kolmen viimevuotisen penikkansa kanssa ajamassa
hirveä, joka suuntasi juoksunsa metsien halki Doomsday-vuoren kuruja
ja harjanteita kohti. Lunta oli niin vähän, ettei se hidastuttanut
sarvipään vauhtia, eivätkä vasta vuoden vanhat sudet olleet tarpeeksi
kokeneita oikaisemaan juostessaan, kuten vanhat susilaumat tekevät
katkaistessaan taipaleita, niin että ajoa tulisi varmaankin jatkumaan
läpi yön.
Pari kertaa ahdistettu eläin palasi takaisin omia jälkiään sadan metrin
verran. Sitten se loikkasi syrjään niin kauaksi kuin suinkin jaksoi
painautuen tiheään viidakkoon. Kun takaa-ajajat sivuuttivat sen, se
livahti tiehensä kuin varjo, juoksi mutkissa ja olisi päässyt pakoon,
jollei laumassa olisi ollut mukana vanhaa, viekasta naarassutta, jonka
terävä kuono joka kerta vainusi hirven tempun ja opasti pitkähännät
jälleen otuksen jäljille, jotka johtivat suoraan ylöspäin kapean kurun
pohjaa pitkin.
Kun susien peloittavat äänet vapisuttivat vuorenkuvetta, ne herättivät
kurun tuonnimmaisessa päässä matalassa luolassa asustavan kummallisen
lyhyen, paksun eläimen, jolla oli hylkeenruskea selkä ja kupeilla
vaaleampi viiru. Se oli tavallaan pienen karhun näköinen, mutta sen
häntä oli tuuhea ja viistävä, jollaista ei ole ainoallakaan karhulla.
Kahdeksanneljättä mitä terävintä raateluhammasta, suuret käpälät,
joissa oli sarvenväriset käyrät kynnet, ja pahaenteiset, syvällä
sijaitsevat vihertävät silmät ilmaisivat sen varmasti riistantappajien
kuninkaaksi, ahmaksi, sukupuuttoon kuolleen Erie-heimon totemiksi,
joiden vaakunaan se on kuvattu.
Vaikka ahman pienet korvat ovat puolittain piilossa tuuheassa
turkissa, ei ainoakaan villiinväkeen kuuluva eläin kuule paremmin
kuin se. Kuunnellessaan saalista ajavan susilauman kaukaista ulvontaa
vuoren erakko erotti pienten lähestyvien kavioiden kapseen lumisella
kamaralla, vaikk'ei ainoaakaan elävää eläintä vielä näkynyt.
Kiiveten kallionkielekkeelle, joka pisti esiin tallatun hirvipolun
yläpuolelle, ahma kiertyi ruskeaksi palloksi ja odotti liikkumatonna
kuin kivi esille työntyvän penkereen varjossa. Vain syvällä tuuheiden
kulmakarvojen peitossa sijaitsevien silmien hehku ilmaisi, että julma
peto oli hereillään ja varuillaan.
Nopeiden kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, kunnes tien
kaukaisimmassa polvekkeessa näkyi notkeasti laukkaava hirvi. Vanha
naarassusi oli saanut selville sen viimeisen mutkan niin äkkiä, että
sen saavuttama etumatka oli supistunut muutamiin satoihin metreihin, ja
nyt se laukkasi henkensä hädässä vuoren ympäri.
Valkeaa vaahtoa oli pärskynyt hirven harmaalle talviturkille; se
hengitti huohottaen, ja sen haaraiset sarvet olivat painuneet hyvin
matalalle. Mutta huolimatta pitkistä, uuvuttavista tunneista ja kovinta
vauhtia porhalletuista lukemattomista kilometreistä sarvipään askeleet
veivät sen rinteen laelle nopeaa, kauniin tasaista laukkaa, joka on
ominaista hirven juoksulle sen viimeiseen hengenvetoon saakka.
Kun vainottu eläin lähestyi kielekettä, jolle ahma oli kyyristynyt,
viimeksi mainitun tumma ruumis näytti aivan litistyvän kalliota vasten,
Sitten, juuri samassa tuokiossa, kun hirvi oli pääsemäisillään ohi,
peto äkkiä syöksyi ilman halki niin nopeasti, varmasti ja äänetönnä
kuin suuri kissaeläin. Ennenkuin hirvi ehti muuttaa suuntaansa, julman
pedon lyhyt ja paksu ruumis putosi sen selkään. Silmänräpäyksessä
tunkeutui neljä terävää, käyrää kynsikertaa syvälle yllätetyn hirven
kupeisiin, ahman suuri suu avautui ammolleen kuin hauta, voimakkaat
leuat pureutuivat kiinni. Kesken hyppyään hirvi tuuskahti turvalleen
heittäen henkensä jo ennen kuin oli tuupertunut maahan, sillä mustan
murhamiehen kauheat hampaat olivat lävistäneet ja murskanneet sen
selkärangan.
Muristen vihaisesti ahma alkoi heti ahmia suuhunsa värähtelevää
ruumista. Kesken sen aterian livahti lumikentän poikki sitä kohti neljä
harmaata varjoa, ja se huomasi tuijottavansa neljään oljenväriseen
silmäpariin, jotka kiiluivat kuin vaaleat liekit, kun sudet asettuivat
kuolemankehään sen ympärille.
Pohjolassa on varsin harvoja eläimiä, jotka yksinään ryhtyvät
taisteluun neljää metsäsutta vastaan, mutta ahma on sellainen. Vaikka
tämä ehkä säikähtikin, se ei ainakaan näyttänyt sitä. Tuijottaen
kylmäverisesti kehään, joka pieneni susien tullessa lähemmäksi, se
painoi tylpän, ryppyisen kuononsa alemmaksi ja kiskaisi kuin uhitellen
uuden lihapalasen hirven ruumiista.
Sudet olivat ajaneet otustaan niin pitkän aikaa, että aurinko jo
oli mennyt mailleen ja kuu noussut, ja ne olivat saaneet katkaista
liian monta nälkää ja väsymystä lisäävää vihaista virstaa voidakseen
tappelematta alistua vain katsomaan, kuinka niiden tuskalla ja vaivalla
hankittu saalis joutui aivan vieraan eläimen syötäväksi. Niinpä
kuolemankehä yhä supistui näköjään välinpitämättömän, kyyristyneen
ahman ympärillä. Nuorista susista lähin hyökkäsi äkkiä notkeasti
ja äärettömän nopeasti iskien sivulta päin suunnatun, peloittavan
raapivan iskun, jollaiseen sen sukuun kuuluvat eläimet tavallisesti
turvautuvat. Mutta vaikka tämä isku olikin nopea, ahman vastaisku oli
vielä nopeampi. Kun suden pitkä, harmaa ruumis putosi maahan, ahma
iski kyyristyen matalaksi kolmelle käpälälleen ja tukien lyöntihän
peloittavan voimansa jokaisella hivenellä, olkansa takaa sutta juuri
kun sen pitkät leuat loksahtivat kiinni.
Ahman käyrät kynnet viilsivät vastustajan paksun nahan halki, ikäänkuin
se olisi ollut paperia, suupielestä etulapaan saakka. Susi kierähti
pelkästä lyönnin voimasta ympäri ilmassa ja putosi huumaantuneena ja
verissään parin, kolmen metrin päähän.
Kun penikkasusi putosi maahan, vanha naarassusi itse hyökkäsi,
huulten kohotessa välkkyvien hampaiden tieltä ja naaman ilmaistessa
hirvittävää raivoa. Hetkisen sen leimuavat silmät tuijottivat ahman
tuhoa ennustaviin silmiin. Maailmassa on harvoja eläimiä, joita
laumaansa johtava metsäsusi talvisin väistää. Mutta ahmat ovat sentään
eläneet maailmassa paljoa pitemmän aikaa kuin sudet. Ennen toista,
jopa ennen ensimmäistäkin jääkautta tämän ahman esi-isät olivat
oppineet luolaleijonien ja sapelihammastiikerien kanssa otellessaan
julmat temppunsa ja sen kylmäverisen itseluottamuksen, joita tänä yönä
revontulten roihutessa susilauman oli väistettävä.
Neljä sutta voi epäilemättä surmata yhden ahman, mutta oli yhtä varmaa,
että se ennen kuolemaansa tekisi ahdistajistaan yhden, mahdollisesti
kaksikin taisteluun kykenemättömiksi. Senpävuoksi vanha susi pakottikin
pienen laumansa hampaat irvissä ja niskakarvat pystyssä perääntymään
etäälle ahmasta, joka katseli susia tutkimattomilla silmillään, niiden
laukatessa matkoihinsa.
Kun lauma katosi näkyvistä puiden runkojen sekaan, musta kylmäverinen
peto jatkoi ateriaansa eikä lopettanut, ennenkuin hirven koko toinen
reisi oli hävinnyt sen kitaan. Sitten se hilasi raadon luolaansa ja
hautasi sen kuivien lehtien alle, joita se oli käyttänyt vuoteenaan, ja
poistui toiseen muutaman metrin päässä sijaitsevaan luolaansa varmana
siitä, että sen oma, myskiltä haiseva löyhkä, joka oli imeytynyt luolan
seinämiin, estäisi kaikkia muita eläimiä koskemasta sen kaatamaan
eläimeen.
Seuraavana yönä se saalisti vuoren toisella rinteellä tunkeutuen
kinosten läpi merkillisesti astuen, näköjään kömpelösti, mutta
kuitenkin nopeasti. Äkkiä se pysähtyi ryhtyen nuuskimaan valkoista
mätästä. Kun sen tylppä kuono kosketti siihen, lumimätäs tuprahti
hajalle kuin pommi, ja suuri metso, joka oli nukkunut nietokseen
kaivamassaan lämpimässä, pyöreässä kuopassa, pyrähti lentoon kuutamossa
metallinhohtoisten tummanvihreiden höyhenten pörröttäessä korkeina
sen kaulan ympärillä. Raatelevan pedon tummanruskea, tuuheakarvainen
ruumis ponnahti kuin teräsjousen singahduttamana ilmaan, käpälä
tavoitti pakenevan linnun juuri välkkyvän kauluksen alapuolelta, ja
silmänräpäyksessä sen niska oli purtu poikki.
Syödä ahmaisten lihavan siivekkään saaliinsa muutamilla nopeilla
hotkaisuilla musta surmanhenki lähti kiertämään suurta kehäänsä, jota
sen oli tapana kulkea korkean vuoren juuritse. Mutta vaikka se saalisti
herkeämättä koko pitkän yön, ei sen onnistunut saada kynsiinsä muuta
otusta. Kun sarastuksen ensimmäiset kelmeät valojuovat näyttivät
kohoavan varjoisasta lumesta, se lähestyi kovin nälissään luolaa, johon
se oli edellisenä yönä kätkenyt kaatamansa hirven.
Äkkiä se paljasti uhkaavat hampaansa ja murisi kumeasti. Juuri
sen edessä, syöden haaskaa, jonka oli kiskonut ulos luolasta, oli
kyyrysillään outo eläin, joka oli äärettömän suuren, vaaleanharmaan
töppöhäntäisen kissan näköinen ja jonka silmät kiiluivat
karviaismarjanvihreinä valkoista lunta vasten. Doomsdayn vuorelle oli
kaukaa pohjoisesta eksynyt vieras ilves, joka ei tuntenut ahmaa eikä
sen tapoja. Kissapedon leveä, mustajuovainen, silkinhienoista karvoista
muodostunut leukaröyhelö saattoi sen vihaisen ja kammottavan naaman
näyttämään entistäänkin peloittavammalta, ja pitkät, vinot, leimuavat
silmät, pystyt tupsupäiset korvat ja tikarinterävät hampaat kuvastuivat
sen irvistelevää, punaista kitaa vasten. Kun se kohottautui jaloilleen
uhkaavasti muristen, se näytti paljoa suuremmalta paksua ja pientä
kömpelöä ahmaa, joka tuli äänetönnä sitä kohti.
Jos ilveksellä olisi ollut enemmän kokemusta, ei se olisi ikinä jäänyt
odottamaan, vaan olisi pötkinyt leveillä, lumikengän tapaisilla
käpälillään pakoon niin nopeasti, ettei toinen olisi kyennyt sitä
seuraamaan. Suuri kissa ei kuitenkaan aikonut väistää hivenenkään
vertaa tuota kömpelöltä näyttävää eläintä, joka ikäänkuin vieri
sitä kohti. Koska ilveksellä oli ensiluokkaiset hampaat ja kynnet,
se näytti ehdottomasti ylivoimaiselta. Mutta sillä ei kuitenkaan
ollut minkäänlaisia voiton mahdollisuuksia. Tuhlaamatta aikaa
valehyökkäykseen ahma syöksyi suoraan vastustajansa kimppuun.
Kiljahtaen käheästi raivosta ilves ponnahti ilmaan haaskan vierestä,
jota se oli juuri syönyt, ja pudottuaan ahman selkään upotti kyntensä
syvälle sen tuuheaan turkkiin koettaen päästä tikarinterävillä
hampaillaan sen selkärankaan kiinni.
Ahma ei ole järjestelmällinen tappelija, eikä sen tarvitse sellainen
ollakaan. Raaka voima on sen vahvin puoli, ja se onkin kerrassaan
vahva. Ennenkuin ilves tiesi, mitä oli tapahtunut, oli suuri, tumma
käpälä, jossa oli aseina melkein yhtä terävät kynnet kuin sen omissa,
ojentautunut vinoon ylöspäin, tarttunut sen kylkeen ja paiskannut
sen maahan selälleen, aivan kuin jos se olisi ollut kaniini eikä
parikymmenkiloinen kanadalainen ilves.
Painaen riuhtovan vihollisensa takajalat maahan, jottei se päässyt
käyttämään viiltävän teräviä kynsiään, ahma iski julmat leukansa
ilveksen kurkkuun irroittamatta hetkiseksikään otettaan, ennenkuin
suuri kissa viimeisen kerran suonenvedon tapaisesti nytkähtäen vaipui
kuolleena hirven haaskan päälle. Puolen tunnin kuluttua ahma oli syönyt
kahdesti varastetun raadon loppuun ja piilottanut ilveksen ruumiin sen
äskeiselle paikalle luolaansa.
Viikkoa myöhemmin Doomsdayn julma valtias kohtasi vihollisen, joka
oli vihaisempi kuin ilves ja julmempi ja viekkaampi kuin susi.
Jokaista petoeläimen surmaamaa otusta kohden tuo pieni, kuivettunut
miehenkuvatus, sekarotuinen metsästäjä Jules Dupré kaatoi parikymmentä.
Näätiä hän tappoi ansoilla, ketut, myskirotat ja majavat hän vangitsi
terässankoihinsa; ilveksiä hän pyydysti pauloilla, ja pienet,
lumivalkoiset kärpätkin hän houkutteli surman suuhun tartuttamalla
niiden pienen, punaisen kielen rasvalla siveltyihin rautalevyihin,
joita hän asetti metsään jäätymään.
Doomsdayn vuoren synkänviheriöiden kuusten yläpuolella kaareutui
sinisen taivaan poikki kiitävistä harmaansinisistä pilvistä muodostunut
seppele, kun vanha metsämies lähestyi vuorta noudattaen virran vartta,
joka ryöppysi häntä vastaan kuin hengästynyt viestintuoja kehoittaen
häntä poistumaan. Vesiputouksen äyräällä oli pieni, autio maja, jonka
Jules valitsi päämajakseen.
Ensimmäisenä yönä loikoessaan huopapeitteisiinsä kääriytyneenä tulen
ääressä vanha pyytömies nukkui levottomasti. Yhä uudestaan hän näki
sellaista unta, että jokin pahansuopa olento katsoa tuijotti häneen
pimeästä, ja kerran herätessään hän huomasi jotakin hirvittävää ja
viheriää hehkuvan kuun valossa, joka tunkeutui majaan hirsiseinän
leveistä raoista.
Seuraavana aamuna lähtiessään ennen päivänkoittoa virittämään ansojaan
hän näki tähtien valossa kaikkialla pyöreiden jalkojen majan ympärille
polkeman kehän, jossa oli terävien kynsien merkkejä. Sekarotuinen
sylkäisi lumeen katsoessaan niitä.
— Eipä ihme, etten saanut oikein nukutuksi viime yönä, hän mutisi.
Intiaanien paholainen on ollut liikkeellä, ja saan kiittää onneani, jos
se on mennyt matkoihinsa.
Liikkuessaan aamuhämärässä loppumattomien puunrunkorivien lomassa
vanha metsämies tunsi yks' kaks' merkillisellä erämaan asukkaiden
kuudennella aistillaan, että joku tai jokin seurasi häntä. Hän pyörähti
yhä uudestaan äkkiä katsomaan taakseen ja tarkasteli kulkemaansa tietä,
mutta ei huomannut muuta kuin hiljaiset puut ja varjoisan lumen. Mutta
juuri kun ensimmäinen vaakasuora auringonsäde tunkeutui kuusten lomitse
kuin kultainen terä, hän äkkiä pysähtyi paikoilleen, juoksi vähän
matkaa takaisin pehmoista lunta pitkin ja asettui puun taakse, mistä
hän saattoi katsella kulkemalleen tielle. Hetkistä myöhemmin ilmestyi
maahan painuneiden oksien takaa näkyviin kumarainen, mustanhallava
eläin pysähtyen kolmisen metrin päähän miehestä. Hetkisen pedon tuhoa
ennustavat silmät tuijottivat miehen silmiin. Sitten ahma teki jotakin
merkillistä. Varjostaen silmiään nousevalta auringolta melkein kuin
ihminen se katsoi kauan aikaa mieheen käpälänsä alta. Heikko värähdys
vapisutti vanhan pyydystäjän ruumista.
—- Musta paholainen, vähäksytkö sinä minun voimiani? hän karjaisi
hyökäten pedon kimppuun kirves tanassa. Mutta muutamilla kömpelöillä
hypyillä ahma väisti hänen lyöntinsä helposti ja katosi sitten
näkyvistä puiden sekaan.
Jo sinä viikkona huono onni, jonka kaikki sekarotuiset metsästäjät
uskovat rupeavan vainoamaan jokaista, jonka voimia intiaanien
paholainen on vähäksynyt, alkoi hiipiä Julesin kintereillä. Hänen
satimensa oli lauottu, syötit rosvottu, ansat raastettu rikki ja, mikä
kaikkein pahinta, pyydyksiin käyneet otukset oli revitty kappaleiksi.
Yhä uudestaan hän löysi kauniita kellanruskeita näädännahan palasia
lumesta, ja jokainen turmeltu nahka merkitsi hänelle monen kauniin
dollarin häviötä.
Sitten koitti päivä, jolloin hän löysi komean kanadalaisen ilveksen
kuolleena kuparisesta langasta, jonka hän oli kiinnittänyt taivutetun
näreen latvaan ja pistänyt siihen syötiksi jäätyneen kalan. Suuri
kissa oli työntänyt päänsä silmukkaan tavoittaessaan syöttiä suuhunsa
ja silloin laukaissut vivun. Näre oli heti ponnahtanut suoraksi ja
kiskaissut ansan kireälle sen kurkun ympärille, jolloin ilves oli
joutunut samanlaisen mielettömän pelon valtaan kuin ansaan jäänyt
kotikissakin, ja rimpuiltuaan epätoivoisesti notkean näreen kimpussa se
oli muutamissa minuuteissa kuristunut kuoliaaksi.
Nyljettyään kätevästi ilveksen hopeanharmaan turkin Jules jätti raadon
tien viereen ja viritti sen ympäri joka puolelle ovelasti asetettuja
ansoja. Kun hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan, hän kaivoi syvän
kuopan kinokseen, ja kiertäen taljan kokoon niin kovaksi kääryksi
kuin suinkin hän piilotti sen kuopan pohjaan. Mätettyään kuopan lunta
täyteen hän lähti nelisenkymmenen kilometrin kierrokselleen. Kun hän
palasi seuraavana päivänä paikalle, ilveksen jäätynyt ruumis lojui
tönkkönä ja koskematonna lumella, vaikka ahman jäljistä näkikin, miltä
suunnalta se oli tullut ja kuinka se oli osannut kiertää raudat.
Luultavasti ei se siis ollut kajonnut siihenkään paikkaan, johon
hän oli piilottanut taljan. Mutta kun Jules kaivoi lumen pois, oli
kuoppa tyhjä. Ahma oli vainunut nahan metrin paksuisen nietoksen alta,
kaivanut sen sieltä esille, täyttänyt kuopan jälleen huolellisesti ja
vienyt taljan mukanaan.
Polkunsa loppupäähän Jules oli valmistanut kätköpaikan, jossa hän
säilytti puolet pyydyksistään sekä liikkiöpalasia ja maissijauhoja,
niin että hän saattoi pyydystettyään tyhjäksi majan ympärystienoot
pystyttää talvileirinsä piilon läheisyyteen ja raivata uusia
ansapolkuja. Kaivettuaan maahan saakka ulottuvan kuopan lumen läpi
hän oli ensin latonut pyydyksiensä ja muonavarojensa peitoksi ristiin
rastiin niin suuria pölkkyjä kuin hän suinkin jaksoi liikutella
tukevalla vivulla. Sitten hän oli kantanut puiden päälle lähellä
pulppuavasta lähteestä vettä, joka oli heti jäätynyt muodostaen
pölkyistä sellaisen murroksen, että sen hajoittamiseen kirveellä olisi
voimakkaaltakin mieheltä mennyt monta tuntia.
Kolmen päivän kuluttua siitä, kun Jules oli menettänyt ilveksen taljan,
hän tapasi ansansa ja loukkunsa koskemattomina ja alkoi jo toivoa, että
hänen hiiviskelevä vihollisensa oli poistunut niiltä main ja että hän
saisi vastedes olla häiritsemättä. Kolmannen päivän iltana hän saapui
ansapolkujensa pohjoisimmassa mutkassa sijaitsevalle kätköpaikalleen.
Mutta se ei ollut enää mikään kätköpaikka. Osoittaen suorastaan
yliluonnollista kärsivällisyyttä ja voimaa ahma oli jyrsinyt ja repinyt
kynsillään pois suuret pölkyt toisiinsa sitoneen jään, ja käyrien
etujalkojensa ja lyhyen, paksun ruumiinsa rautaisilla lihaksilla
hajoittanut toistensa päälle ladotut pölkyt kuin olkikuvot, kunnes oli
päässyt käsiksi niiden alle kätkettyihin pyydyksiin ja elintarpeisiin.
Liikkiöt se oli syönyt, jauhot hajoittanut ja liannut. Mutta pahinta
kaikista oli se, että kaikki teräspyydykset olivat poissa, ne se oli
vienyt mennessään ja kätkenyt niin hyvin, että niitä oli mahdoton
löytää. Se merkitsi sitä, että kun Jules myöhemmin talvella ryhtyisi
raivaamaan uusia ansapolkuja, hänen turkissaaliinsa vähenisi
tuntuvasti, ja niin suuren muonavaraston menettäminen taas tiesi pieniä
annoksia kevääseen mennessä.
Vanhan miehen kasvot olivat synkät ja vakavat, kun hän kääntyi
takaisin, ja hänen lähellä toisiaan olevissa pienissä silmissään oli
melkein pelkoa, kun hän katseli tien kummallekin puolen, nähdäkseen
edes vilahduksenkaan tuosta mustanruskeasta otuksesta, jonka hän tunsi
aina oleskelevan jossakin lähellä.
Vaikk'ei hän nähnyt jälkeäkään ahmasta itsestään, hän huomasi majan
läheisyydessä sellaisia merkkejä sen toiminnasta, että ne, huolimatta
siitä, että hän oli melkein yhtä tyyni luonteeltaan kuin intiaani,
olivat tehdä vanhan sekarotuisen hulluksi.
Pienen lähteen yläpuolelle, joka ei jäätynyt koko talvena, hän oli
sitonut metsäkanan pään riippumaan savustetusta nauhasta, piilottanut
sen kohdalle matalaan veteen raudat ja peittänyt ne vihreällä
sammaltukolla, niin että ne näyttivät juuri veden pinnan yläpuolelle
kohoavalta kiveltä. Kettu ei mielellään kastele siroja hentoja, mustia
jalkojaan, joten saattoi otaksua jokaisen siihen rotuun kuuluvan
eläimen, joka vain sattuisi kulkemaan sen vieritse, astuvan tuolle
valekivelle, jos sitä halutti tutkia tarkemmin heiluvaa syöttiä.
Kun Jules lähestyi paikkaa, hän saattoi lukea lumesta kaiken, mitä oli
tapahtunut. Raudat olivat lauenneet, ja kaikkialla niiden ympärillä oli
hajallaan silkinhienoja, mustia karvatupsuja, joissa oli siellä täällä
hopeisia karvoja. Nähdessään ne sekarotuinen kirosi kauheasti. Hänen
oli onnistunut vangita kaikki hänen elämänsä vaivat palkitseva saalis,
hopeakettu; ja tuo pahansuopa intiaanien paholainen, joka seuraili
häntä, oli tuhonnut nahan, jonka arvo oli suurempi kuin kaikkien muiden
sinä talvena saatujen turkisten arvo yhteensä!
Siitä päivästä alkaen Jules muutti menettelytapaansa. Kaiken
tietonsa ja taitonsa, kaikki temppunsa ja viisautensa, jotka hän oli
perinyt menneiltä sukupolvilta, hän nyt keskitti päävihollisensa
surmaamiseen. Siinä pantiin miehen järki, jota oli harjoitettu ja
opetettu satojatuhansia vuosia, niin kauan kuin inhimillistä elämää on
maailmassa ollut, vielä vanhempaa eläimen viekkautta ja vaistoa vastaan
— ja eläin pääsi tässä taistelussa aina voitolle. Vaikka mies olisi
viskellyt syöttejään minne tahansa ja virittänyt rautojaan lumen alle,
puihin ja veteen, ei niistä ollut mitään hyötyä. Ahma saattoi paljastaa
mitä huolellisimmin piilotetun pyydyksen, laukaista sen viskelemällä
jääpalasia sen lukkoon ja pistää syötin poskeensa. Ansat se taasen
hajoitti halveksivasti kappaleiksi pistämättä milloinkaan kaulaansa
surmansilmukkoihin, jotka olivat kuristaneet hengiltä niin monta suurta
kissapetoa.
Vihdoin Jules koetti epätoivoissaan tappaa kiusanhenkensä viritetyllä
pyssyllä. Pienen järven rantaäyräälle hän kätki matalaan pensaikkoon
viritetyn pyssynsä ja ripusti sen piipun suun kohdalle kuolleen harmaan
oravan sidottuaan sen ensin lujasti liipasimeen kiinnitettyyn nuoraan.
Sitten hän pinosi pyssyn ympärille pensaita ja pölkkyjä pakottaakseen
ahman lähestymään syöttiä edestäpäin.
Seuraavana päivänä mies näki jäljistä, miten kaikki oli käynyt.
Ahma oli lähestynyt syöttiä, haistellut sitä, mutta jättänyt sen
rauhaan. Sitten se oli tunkeutunut pensaiden läpi, viskonut syrjään
pölkyt, jotka sulkivat siltä tien, ja päästyään pyssyn taakse
ruvennut jyrsimään poikki liipasimeen kiinnitettyä nuoraa. Pyssy
oli lauennut ensi kosketuksesta, ja ahmakin oli säikähtänyt niin,
että oli ponnahtanut esteen huipulle yhdellä ainoalla loikkauksella.
Siellä se oli pysytellyt siihen saakka, kunnes oli päässyt varmuuteen
siitä, ettei mitään vaaraa ollut enää uhkaamassa; sitten se oli
laskeutunut maahan ja hotkaissut tyynesti syötin parempiin suihin.
Sen jälkeen sen huomio oli kiintynyt pyssyyn, joka oli niin
säikähdyttänyt sitä. Piipussa oli kaikkialla terävien hampaiden jälkiä
ja saksanpähkinäpuisessa tukissa syviä uurteita, ja hana oli vedetty
taaksepäin ja väännetty aivan irti, niin että pyssy oli tullut kokonaan
käyttökelvottomaksi.
Sinä yönä vanha pyydystäjä näki jälleen unta, että uhkaavat silmät
tuijottivat häneen majan seinähirsien raoista. Pari kertaa hän heräsi
säpsähtäen levottomasta unestaan ja tarttui hyödyttömään pyssyynsä,
kun oli kuulevinaan jyrsimistä ulkopuolelta. Kummallakin kerralla
hän kuitenkin oli mielestään aivan varma siitä, että siellä oli vain
siili, joka tutki hänen vanhan silavatynnyrin pohjaan tekemiään suuria
oranssinvärisiä piirroksia omaan vihaiseen tapaansa.
Vihdoin koitti päivä. Silloin Jules tiesi, että tässä hänen ja
vuoriston paholaisen välisessä kamppailussa oli henki kysymyksessä.
Majan alimmainen hirsi oli jyrsitty melkein poikki, ja suurten,
litteiden jalkojen kaikkialle painamat jäljet osoittivat, kuka siinä
oli koko yön yrittänyt murtautua sisään. Vaikka ahman raateluhampaat
kuuluvatkin terävimpiin kaikkien nisäkkäiden hampaista, eivät ne
sentään sovellu jyrsimiseen. Kuitenkin kaikitenkin tämä oli nakertanut
melkein poikki niin paksun hirren, että siinä olisi ollut tekemistä
majavallekin, ja työskennellyt niin sisukkaasti, että tuore lovi oli
ylt'yleensä sen ikenistä vuotaneen veren tahraama. — Sinä päivänä,
jolloin sekarotuinen lähti kokemaan viimeisiä vihollisensa surmaksi
virittämiään pyydyksiä, hän otti kirveen mukaansa uskaltamatta lähteä
matkaan aseetonna keskellä päivääkään.
Kun hän keskipäivällä palasi takaisin, hän näki majan oven olevan
sepposen selällään. Hänen sulkiessaan sen aamulla kiireesti ei
salpa ollut painunutkaan paikoilleen, ja hänen vihollisensa oli
käyttänyt hyödykseen hänen poissaoloaan hävittäen kaiken. Kaikki
hänen pyydyksensä ja särjetty pyssy olivat tipotiessään, samoin hänen
huopapeitteensä; ja kaikki hänen kokoamansa taljat, sekä tuoreet
että kuivatut, oli raastettu rikki, ja mikä pahinta, elintarpeet,
joita hän välttämättä tarvitsi elääkseen, oli joko syöty tahi liattu
käyttökelvottomiksi.
Vanha pyydystäjä katseli tuhottua asumustaan voimatta uskoa silmiään.
Puolet elämänsä ajasta hän oli kuluttanut houkutellen tuhansia
heikompia veljiään kuolemaan, eikä hän nyt voinut uskoa, että yksi
niistä oli vihdoinkin rohjennut ryhtyä kilpailemaan hänen kanssaan
viekkaudessa ja rohkeudessa. Ja kuitenkin, kun hän katseli ympärilleen,
hänen oli pakko myöntää joutuneensa tappiolle. Hänen pyydyksensä,
huopapeitteensä ja elintarpeensa olivat mennyttä, eikä hänellä ollut
jäljellä muunlaista asettakaan kuin kirves, ja lähin paikka, mistä hän
voisi saada apua, oli lähes viidenkymmenen kilometrin päässä vuorten
takana sijaitseva tukkikämppä.
Kiroten karmeasti vaanivaa vihollistaan, joka oli saattanut hänet
sellaiseen pulaan, hän lähti laskeutumaan vuoren rinnettä. Kun hän tuli
ensimmäiseen tienmutkaan, hän katsoi taakseen nähdäkseen viimeisen
kerran tuhotun majan, josta hän nyt poistui. Siellä seisoi, kuvastuen
mustana valkoista lunta vasten, lyhyt ja paksu, kumarainen olento. Kun
hän tuijotti ahmaan, julma peto varjosti vielä kerran silmiään suurella
mustalla käpälällään ja katseli häntä pahansuovan tarkkaavasti.
Värähtäen heikosti pelosta vanha metsänkävijä lähti pakoon tietä pitkin
palaamatta koskaan takaisin.