LODI

Hitaasti muuttui mustanharmaiden okaisten puiden väri hopeiseksi,

Afrikan tuikkivat tähdet himmenivät, ja taivaan sini vaaleni

sinipunervaksi. Sitten täysikuu kieri apinanleipäpuiden yläpuolelle,

joita häämötti siellä täällä tasangolla kuin suunnattomia, vaanivia

hirviöitä. Alussa kuun kehrä näytti vaalealta valokuplalta, sitten

välkkyvältä kultakilveltä, ja pysähtyi vihdoin keskitaivaalle kuin

hohtava, hehkuvanvalkoiseksi kuumennettu pallo, joka loi hopeasiltojaan

pensaikkoihin ja metsikköihinkin. Erehtyen luulemaan kirkasta

kuutamoa päivän sarastukseksi alkoivat murmelit valittaa tiheiköissä,

ja mangopuista rupesi kuulumaan pienten metsäkyyhkysten sointuvaa

kuherrusta.

Äkkiä tässä merkillisessä, hiljaisessa kuutamossa, joka muutti kaikki

värit mustiksi tahi hopeisiksi, alkoi kuulua valittavaa naukumista.

Samassa ilmestyi tasangolle pitkäkoipinen kissa, jolla oli hehkuvat

silmät ja mustatäpläinen, harmaankeltainen turkki, nuuskien nälkäisestä

yöilmaa.

Pensaskissa eli servaali tulee hyvin harvoin aukealle. Tällä kuitenkin

oli pätevät syyt rohkeuteensa — neljä pyöreää, palleroista poikasta,

jotka se oli piilottanut suuren keltapuun onttoon oksaan. Senvuoksi

se uskalsi lähteä tutkimusretkelle, kun sen erehtymättömän tarkka

vainu oli ilmaissut sille, että leijona oli jossakin lähellä kaatanut

sassabyn, kaikista antiloopeista nopeimman, ja kätkenyt raadon suureen

mimosapensaaseen.

Tavallisissa oloissa servaali olisi ennemmin uskaltanut lähestyä

kiemuraan kiertynyttä kalliopythonia tahi hypätä jokeen, jossa

krokotiilit väijyvät, kuin yrittää leijonan kanssa saaliinjaolle.

Täplikkään kissan saalistus oli kuitenkin onnistunut huonosti

edellisenä yönä, ja poikasten hoitamisesta ja suojelemisesta johtunut

kaksinkertainen työ pakotti sen heti hankkimaan ruokaa. Niinpä

se ryömi, jokainen lihas jännittyneenä, valmiina pakenemaan kuin

lepattavan lehden varjo, jos vaara hiemankaan näyttäisi uhkaavan, tuuma

tuumalta sitä paikkaa kohti, johon eläinten kuningas oli kätkenyt

puoleksi syödyn saaliinsa.

Pienen kissapedon lähestyessä pensasta sen sieraimiin tunkeutui

omituista kuumaa, inhoittavaa löyhkää, ja pieni hälyytyskello, joka

aina kilisee kaikkien villiinväkeen kuuluvien korvassa, tuntui

helisevän: »Leijona! Leijona! Leijona!» Mutta servaalilla oli kova

nälkä, joka jäyti sen sisälmyksiä kuin rotta; se sai sen halveksimaan

tuota varoitusta ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään. Tuijottaen

kiinteästi se tutki jokaisen varjon, ennenkuin ryömi eteenpäin

raadeltua antiloopin ruhoa kohti, mutta eivät edes senkään kiiluvat

silmät huomanneet ruskeaa kuolemaa, joka oli painautuneena ruskeaksi

palaneeseen ruohikkoon. Sukuunsa kuuluvien eläinten hirvittävään

viekkaaseen tapaan leijona kyyristyi kaatamansa eläimen viereen

antaakseen peloittavan ja varoittavan esimerkin kaikille pienemmille

eläimille, jotka uskalsivat tulla häiritsemään sitä.

Pienen kissan jännittynyt, notkea vartalo ryömi eteenpäin, kunnes

se murahtaen hiljaa tyytyväisenä upotti hampaansa syvälle kuolleen

antiloopin reiteen. Ikäänkuin sen kosketus olisi laukaissut jousen,

suuri käpälä suhahti ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä

pensaskissan täplikäs ruumis lepäsi jäykkänä sassabyn luumunvärisen

ruumiin vieressä varoituksena kaikille viidakon varkaille, ettei niiden

ole hyvä koskea niiden kuninkaan tappamaan eläimeen.

Kuolema väijyi kuitenkin yhä vielä tiheikössä tyytymättä tähänkään

veroon. Kun leijona painautui jälleen pitkäkseen kuoppaan, jonka sen

ruumis oli painanut pitkään ruohikkoon, ilmestyi kuutamossa hetkiseksi

näkyviin vain metrin ja neljänneksen pituinen, notkea mies. Hänen

vaaleankeltainen ihonsa, laiha ruumiinsa ja pieninä tupsuina kasvava

harva tukkansa ilmaisivat hänet bushmanniksi, tuohon pienten soturien

rotuun kuuluvaksi mieheksi, jotka aikoinaan karkoittivat tieltään

kivikauden ihmiset, etelä-Afrikan ensimmäiset asukkaat. Huolimatta

pienuudestaan bushmannit ovat maailman parhaimpia ja urhoollisimpia

metsämiehiä, sillä ainoastaan he uskaltavat ahdistaa luolaansa

piiloutunutta tahi kaatamansa eläimen viereen painautunutta leijonaa ja

surmata sen pelkän nahan ja teosta koituvan kunnian vuoksi.

Yksinäinen kääpiö miehekseen, joka oli voidellut ruumiinsa

kaneelinkuorikeitoksella, jottei leijona voisi vainuta häntä, oli

auringonlaskusta saakka ollut piilossa haaskan läheisyydessä ja

odottanut rotuunsa kuuluvien miesten kärsivälliseen tapaan, että

suuri kissa antaisi merkkejä läsnäolostaan. Hänellä oli aseistuksena

ainoastaan pieni, heikko jousi ja sulattomia ruoko nuolia, joissa oli

luukärki, joten tuntui mahdottomalta ajatella, että hän rohkenisi

ahdistaa eläinten kuningasta, mutta kun leijona vihdoinkin tuli

näkyviin, ei bushmanni epäröinyt hetkistäkään. Tiheiköstä, jossa hän

seisoi piilossa, kuului heikko näpsähdys, ja nuoli surisi ilman halki

kuin mehiläinen tunkeutuen leijonan ruskeaan lapaan. Murahtaen suuri

kissa sipaisi vartta käpälällään katkaisten sen heti, mutta luukärki

jäi syvälle lihaan. Metsästäjä ei ampunut toista kertaa, vaan kyyristyi

vain odottamaan tietäen, ettei ainoakaan elävä olento voi pitkää aikaa

kestää sellaisen nuolenkärjen pistoa, joka on kastettu myrkyllisen

lehtimadon ruumiiseen ja sitten vielä sivelty myrkkypuun nesteellä.

Leijona ei osoittanut moneen minuuttiin pienintäkään elonmerkkiä.

Sitten se äkkiä ponnahti seisoalleen ja suoristautuen täyteen

korkeuteensa päästi hirvittävän, kumean karjunnan, joka vapisuttaa

ilmaa kuin ukkosen jyrähdys. Sen suuri ruumis huojui hieman, vihaiset

silmät liekehtivät keltaisina, ja kiljaisten peloittavasti vielä kerran

tasangon murhamiesten kuningas kaatui kuolleena maahan.

Koko sen yön neljä pientä pehmoista palleroista servaalin penikkaa

odotti turhaan emäänsä tulevaksi. Seuraavana päivänä kolme niistä jo

naukui äänekkäästi nälissään. Neljäs penikka ei vikissyt ollenkaan.

Kun iltapäivä kului puoliväliin eikä emää vieläkään kuulunut, se pisti

pyöreän päänsä ulos oksan ontelosta ja koetti laskeutua maahan, jolloin

se äkkiä menetti tasapainonsa ja putosi puun juurelle. Sieltä baas

Vogel [baas, buureilla tilanomistajien y.m. tavallinen puhuttelusana

vastaa lähinnä isäntiä. Suom.] löysi sen ollessaan kotimatkalla

tasangon poikki plantaashilleen, joka oli suurin etelä-Afrikan koko

siinä osassa. Vaikka servaalin poikanen olikin heikko raukka ja oli

pudotessaan pelästynyt ja kolhiintunut, se yritti urhoollisesti

vastustaa vanhaa buuria köyristäen selkäänsä ja sähisten hiljaa ja

varoittavasti ikäänkuin ilmaistakseen tekevänsä jotakin hirvittävää,

jos sitä vain häirittäisiin. Baas Vogelia se huvitti suuresti.

—- Lähde minun mukanani kotiin, pikku veitikka, hän sanoi sillä

merkillisellä murteella, jota hän aina itsepäisesti tahtoi käyttää.

Saattaa olla hyvinkin mahdollista, että sinä pystyt tappamaan muutamia

noita kirottuja ruokomyyriä, jotka syövät viljani heti, kun olen

kylvänyt sen.

Kun vanha buuri saapui plantaashilleen, pieni pensaskissa oli niin

heikko, ettei se jaksanut edes seisoa, sillä se ei ollut saanut

lainkaan ravintoa kokonaiseen vuorokauteen. Oli ilmeistä, että jollei

se oitis saisi ruokaa, sen viimeinenkin elämänkipinä sammuisi. Talossa

ei ollut maitotilkkaakaan eikä muutakaan vieroittamattomalle poikaselle

sopivaa ravintoa, eikä kukaan näyttänyt tietävän, mitä oli tehtävä.

Tänä kohtalokkaana hetkenä »Pilkku», kotikissa, sattui kulkemaan

kuistin poikki ollessaan matkalla paikkaan, jossa sen oma poikue odotti

sen vierailua. Kehräten äänekkäästi ja koukistaen häntänsä korkeaksi

kaareksi selkänsä yläpuolelle se tunkeutui halveksien neuvottoman

ihmisryhmän läpi, joka katseli avutonna nälkäistä servaalin poikasta.

Jo seuraavassa silmänräpäyksessä tasangon orpo imi kiihkeästi elämää

ja voimaa ehtymättömästä lämpimän maidon lähteestä, joka niin

vieraanvaraisesti tarjoutui sen käytettäväksi.

Siitä päivästä servaalikissasta tuli plantaashin talouden tärkein

jäsen. Alkuasukastyönjohtaja Tali risti sen »Lodiksi», joka

betshuaanankielessä merkitsee »onnea».

»Pilkun» hoidossa se kasvoi nopeasti, ja se vieroitettiin ennenkuin

kotikissan omat poikaset. Plantaashin väki sai ensimmäisen tiedon

Lodin ruokajärjestyksen muutoksesta eräänä aamuna, kun se seurasi

baas Vogelia kanatarhaan. Kun kyyhkysparvi laskeutui nokkimaan maahan

heitettyjä jyviä, hyppäsi Lodi, joka oli piiloutunut buurin kookkaan

ruumiin taakse, yhdellä ponnahduksella isäntänsä pään yli ja putosi

kuin pieni tiikeri keskelle aterioivaa lintuparvea. Ennenkuin parvi

ehti lähteä lentoon, pikku peto oli aseistettujen käpäliensä nopeilla,

keveillä iskuilla toimittanut toiseen maailmaan kerrassaan neljä

niistä. Siihen Lodin vapaus loppui moniksi pitkiksi päiviksi, sillä se

pantiin sen jälkeen kahleisiin.

Muutamien kuukausien kuluttua Lodista oli kasvanut komea kissa,

joka oli lautasilta yli puolen metrin korkuinen, ja sen notkea,

harmaankeltainen ruumis, jossa oli pyöreitä, mustia täpliä, oli ainakin

metrin pituinen, mihin rengasmaisten täplien koristama häntä lisäsi

vielä kolmanneksen. Sen silmät olivat kuin kiiltävät topaasit, ja sen

jalat ja käpälät olivat punaiset.

Joskus isäntä vei sen huvikseen mukanaan tasangolle ja päästi sen

siellä irti vitjoista, jotta se sai metsästää omin päin. Kun se oli

pitkäkoipinen, notkea ja laiha, vanha buuri katseli huvikseen, miten

uskomattoman nopeasti ja varmasti sen lemmikki otti kiinni metsähiiriä

ja ruokomyyriä. Mutta ennen pitkää se alkoi väijyä jalompaa riistaa.

Kerran nuo ystävykset sattuivat yllättämään riekkoparven, ja kun ne

pyrähtivät maasta lentoon, Lodi ponnahti parin metrin korkeudelle

ilmaan ja sieppasi yhden linnun kiinni lennosta, vaikka afrikkalainen

riekko suhahtaa ilmaan nopeasti kuin luoti samoinkuin amerikkalainen

sukulaisensa. Toisena päivänä Lodi huomasi metsäkyyhkysen puhdistavan

sulkiaan läheisessä puussa. Kyyristyen matalaksi servaali ryömi

pitkin maata kuin käärme käyttäen hyödykseen pienintäkin suojaa, sen

kellanharmaan ruumiin sulautuessa täydelleen keltaiseksi palaneeseen

ruohoon ja kuihtuneisiin sanajalkoihin. Ryömien melkein litteänä

maata pitkin suuri kissa äkkiä ponnahti kohtisuoraan ilmaan ainakin

kolmen metrin korkeuteen, sieppasi linnun oksalta ja toi sen buurille

lounaaksi paistettavaksi.

Sitten koitti onneton päivä, jolloin baasin poissaollessa vanha Tali

vei Lodin saalistusretkelle. Myöhään iltapäivällä, kun taivaanrannassa

kohoavat puut piirtyivät tummanpunaisina leimuavaa oranssinväristä

taivasta vasten, nämä molemmat laahustivat kotiin päin tyhjin käsin

viileässä, vihertävässä valaistuksessa.

Äkkiä syöksähti laajasta kaislikosta, jossa kuhisi keltaisia

peipposia ja malakiitinvärisiä mesilintuja, sinertävä duiker,

eteläafrikkalaisista antiloopeista pienin, joka on ainoastaan jäniksen

kokoinen. Se liikkui niin nopeasti, että se näytti sinertävän ruskealta

läiskältä keltaista ruohoa vasten. Silmänräpäyksessä ruskea viiru

syöksyi sitä kohti, ja ennenkuin säikähtynyt Tali ehti estää, servaali

oli kadonnut. Turhaan hän matki pensaskissan pitkää, vaikeroivaa

nau'untaa, jolla hän oli tottunut kutsumaan Lodia takaisin. Kaislat

vain ritisivät, kaukaiset sanajalat heiluivat, ja pieni duiker, joka

laukkasi henkensä hädässä pensaskissa aivan kintereillään, katosi

näkyvistä. Tali etsi ja kutsui pimeään saakka, ennenkuin hän palasi

kotiin ja ilmoitti vanhan buurin lemmikin katoamisesta.

Baas Vogel suuttui kovasti kuullessaan uutisen.

— Kirottu aasi! hän jyrähdytti. Lähde huomenna matkaan, äläkä palaa

ilman Lodiani, tahi muuten minä muserran jokaisen luun vaivaisesta

mustasta ruumiistasi!

Kuten aina, niin myöskin vanhaan buuriin nähden piti paikkansa

sananlasku: haukkuva koira ei pure, mutta betshuaanalainen suhtautui

uhkaukseen vakavasti. Varhain seuraavana päivänä hän nojautuen ohueen

sauvaansa ja ottaen pussillisen jauhoja evääkseen lähti tasangolle.

Koko pitkän päivän hän kuljeskeli edestakaisin tasangolla kilometrin,

penikulman toisensa jälkeen hakien ja kutsuen kadonnutta Lodia.

Servaalista ei näkynyt jälkeäkään ennenkuin myöhään iltapäivällä,

jolloin vanhus kuuli läheisyydestä kaislikosta äkkiä ritinää, ja sieltä

loikkasi aukealle Lodi, joka oli heittänyt kuolleen duikerin poikittain

selkäänsä, Betshuaanalainen ja pensaskissa palasivat riemuiten

plantaashille, ja vanha buuri ihastui niin lemmikkinsä urotyöstä,

se kun oli ottanut juoksemalla kiinni sinisen duikerin, ettei hän

ainoastaan antanut anteeksi vanhalle alkuasukkaalle, vaan lahjoitti

hänelle vielä ylimääräisen annoksen nuuskaa edellisenä päivänä

lausumiensa kovien sanojensa hyvitykseksi.

Tuhlaajapojan paluun tuottamaa iloa vähensi jonkinverran tapaus, joka

sattui muutamia päiviä sen jälkeen. Lodi oli kahleissa aitauksen

ulkopuolella, joka oli erotettu muusta alueesta suurisilmäisellä

rautalankaverkolla. Verkon oli määrä suojella siipikarjaa servaalin

yhä uudistuvilta äkillisiltä hyökkäyksiltä. Vanha ulkomailta tuotu

Wyandotte-rotuinen valkoinen kukko ärsytti aina Lodia työntämällä

päänsä verkon läpi ja varastamalla sen ruoan tähteitä.

Eräänä aamuna Lodin ruokakuppi sattui jäämään vain parinkymmenen

senttimetrin päähän verkosta. Käyttäen hyväkseen suotuisaa tilaisuutta

valkoinen kukko työnsi päänsä verkon läpi ja sieppaili palasia kupista.

Sähisten raivosta servaali hyökkäsi joka kerran kukkoa kohti, mutta

vanha kiekuja oli laskenut ketjun pituuden tuumalleen, ja jokainen

kissapedon hyökkäys katkesi kesken, kun vitjat tempaisivat sen

aina rajusti takaisin varkaan kylmäverisesti ahmiessa kupuunsa sen

päivällistä.

Tehtyään kolmannen onnistumattoman yrityksen Lodi näytti tykkänään

heittävän toivonsa. Laskeutuen maahan niin lähelle kuppia kuin

vitjoiltaan pääsi se ummisti silmänsä, ja taivuttaen käpälänsä

kaksinkerroin alleen se vaipui nähtävästi uneen sypressin varjoon,

joka kohosi korkealle sen yläpuolelle piirtyen tummanvihreänä kesäistä

taivasta vasten.

Vanha kukko katsoi Lodiin epäluuloisesti hyvän aikaa. Vihdoin se oli

työntävinhän päänsä verkon silmästä ja nokkaisevinaan jotakin kupista.

Kissa ei liikahtanut eikä raottanut silmiäänkään. Viekas kukko toisti

saman tempun puolikymmentä kertaa servaalin osoittamatta millään tavoin

suuttumustaan. Vihdoin kukko oli nähtävästi aivan varma siitä, että

suuri kissa todellakin nukkui; silloin se työnsi päänsä kauaksi verkon

läpi, sieppasi kupista suupalan ja nieli sen kumeasti kotkottaen.

Se teki saman tempun toistamiseen. Kun sen punainen heltta ja harja

sukelsivat kuppiin kolmannen kerran, ojentautui pitkä, täplikäs käpälä

yht'äkkiä kuin salama, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kukon päätön

ruumis räpytteli aitauksen ulkopuolella kissan terävien kynsien

mestaamana.

Isäntä suuttui hirveästi, kun hänelle ilmoitettiin kukon kuolemasta,

-— Senkin täplikäs pikku paholainen! hän noitui ja manaili. Ensin

laukkaat tiehesi, niin että parhaimman mieheni täytyy olla kokonainen

päivä poissa työstä. Sitten katkaiset kaulan hienolta, suurelta,

valkoiselta kukoltani, joka oli tuhannen sinunlaisesi arvoinen. Nyt

minä sinulle näytän!

Lodi vain räpytteli karviaismarjanvihreitä silmiään ja kiehnäsi

hyvitellen päätään isännän sääreen. Mutta sen hellyydenosoitukset

eivät tuottaneet sille mitään hyötyä, sillä seuraavana päivänä se

teljettiin pienisilmäisestä rautalankaverkosta valmistettuun häkkiin,

eikä se enää päässyt juoksemaan aitauksessa kahlehdittunakaan. Ahtaalla

vankilalla oli huono vaikutus sen luonteesen; ennen pitkää se saattoi

sähähtää jokaiselle, joka yritti lähestyä sitä. Kerran aamulla Kosi,

kafferipoika, jonka tehtäviin kuului Lodin häkin puhdistaminen, härnäsi

ärtyisää eläintä harjallaan. Servaali sähisi uhkaavasti, mutta Kosi

siitä vain yltyi, kunnes peto murahtaen niin, että se kuulosti kylmän

raudan rouhimiselta, hyökkäsi raolleen jääneestä ovesta, väisti harjan,

jota poika heilutti edessään, ja ponnahti pojan kurkkuun. Jollei baas

Vogel olisi silloin sattunut kulkemaan ohi, raivostunut eläin olisi

tappanut kiusaajansa. — Vanhan Talin onnistui kuitenkin pelastaa

lemmikkinsä pälkähästä.

— Näin omin silmin, hän todisti, kuinka tämä kelvoton kafferi,

mutakokkare, härnäsi Täplää harjallaan. Tuo maasian ilkeä penikka olisi

ansainnut vielä paljoa kovemman rangaistuksen!

Alussa oli Pilkku pelastanut Lodin hengen, ja viimeinen ja pienin sen

poikasista hankki jälleen vapauden emonsa ottolapselle.

Tämä poikanen oli pienen pieni, musta kuin mustetäplä, ainoastaan

tylppä kuono oli valkoinen. Kun se ensi kerran sattui lähestymään Lodin

häkkiä, se oitis rakastui silmittömästi tähän ensi näkemältä. Juosten

häntä pystyssä verkon luo se naukui ja koetti turhaan hieroa valkoista

kuonoaan servaalin mustaan kuonoon. Lodi murisi raivoisasti ja olisi

tappanut toisen silmänräpäyksessä, jos vain olisi ulottunut siihen

Säikähtämättä tätä vastaanottoa Musti jatkoi ystävällistä lähentelyään,

kunnes Lodi vihdoin alkoi vastata sen väsymättömiin ponnistuksiin.

Suuri villikissa ja kotikissan pieni poikanen saattoivat sitten levätä

tuntikausia kerrallaan niin lähellä toisiaan kuin rautalankaverkko

vain salli kurahdellen ja kehräten ja ikäänkuin keskustellen pitkään

kissojen tavalla.

Joskus ne saattoivat leikkiä toistensa kanssa juosten edestakaisin

verkon kummallakin puolella ja ollen silloin tällöin leikillään

hyökkäävinään toistensa kimppuun verkon läpi.

Vihdoin eräänä päivänä Tali avasi varovasti oven ja työnsi poikasen

häkkiin. Lodi tuli lähemmäksi, köyristi selkäänsä, kehräsi äänekkäästi

ja loikki iloissaan sinne tänne, vieraansa yli ja ympäri, äärettömästi

ihastuksissaan. Sitten se paneutui pitkäkseen ja nuoli Mustin

ylt'yleensä ystävällisesti pitkällä, karhealla kielellään hieroen

hellien kuonoaan sen pehmeään turkkiin.

Kun Tali lopulta koetti ottaa poikasen pois, servaali tarttui heti

hampaillaan Mustin höllään niskanahkaan kuin emäkissä ja suojellen sitä

käpälällään murisi niin vihaisesti, että vanha alkuasukas oitis päätti

jättää kissanpoikasen sinne, missä se nyt oli.

Siitä hetkestä alkaen Lodin luonne muuttui kokonaan. Se ei murissut

enää vieraille eikä ulvonut öisin, ja kanat ja ankat saivat rauhassa

kävellä sen häkin läheisyydessä. Sen käyttäytyminen kävi ennen pitkää

niin moitteettomaksi, että isäntä päätti sallia sen jälleen oleskella

vapaana plantaashin alueella. Niinpä Lodi pääsi eräänä aamuna sekä

häkistään että kahleistaan kissanpoikasen seurassa.

Pilkku oli huolellisesti opettanut Mustille sen pienuudesta

huolimatta kaikki hyvin harjoitetun kotikissan perinnäistavat, ja

jollakin ainoastaan sen itsensä tietämällä tavalla se sai pian

toverinsa vakuutetuksi siitä, että kyyhkysiä ja kanoja oli pidettävä

liittolaisina, eikä vihollisina.

Lodi korvasi päivittäisen pakollisen hyveellisyytensä mellastelemalla

öisin Denessä, metsäisessä viidakkokaistaleessa, joka ympäröi joka

puolelta plantaashia. Siellä ja sen läheisyydessä sijaitsevalla

tasangolla se saattoi saalistaa yön toisensa perästä tuoden aina

tappamansa eläimen avoimesta ikkunasta herransa makuuhuoneeseen hänen

tarkastettavakseen ja hyväksyttäväkseen. Joskus saaliina oli kaniinin

kokoinen ruokomyyrä tahi murmeli tahi parin kilon painoinen hyppyjänis,

joka hyppii kuin kenguru ja puree kuin kärppä. Mutta olipa saalis

millainen tahansa, aina Lodi riepotti sen isännän vuoteen viereen ja

kehräsi kuin kahvimylly, kunnes vanhus heräsi ja taputteli ja kiitteli

sitä, minkä jälkeen se loikkasi ulos avoimesta ikkunasta vieden

saaliinsa mukanaan.

Sitten tuli kovan onnen yö, jolloin Lodi tappoi juovikkaan haisumäyrän.

Afrikan haisumäyrä vetää täysin vertoja amerikkalaiselle haisunäädälle

ja kuolleenakin löyhkää inhoittavalta. Kun Lodi toi haisumäyrän

makuuhuoneeseen, baas poistui sieltä äkkiä yhdellä ainoalla

ponnahduksella painaen kasvonsa pielukseen, eikä palannut takaisin,

ennenkuin huone oli pesty ja savustettu monta kertaa peräkkäin. Tämä

onneton tapaus oli viimeinen pisara hänen kärsivällisyytensä maljaan.

— Tuon kirotun kissan on nyt lähdettävä! hän puhisi heti kun saattoi

jälleen hengittää.

— Älkää lähettäkö sitä pois! Tali rukoili. Täplä on onnenkissa.

— Niin, kovan onnen kissa, baas vastasi julmasti. Ensin oli kyyhkyseni,

sitten suuren kukkoni — ja nyt on minun vuoroni. Olipa se onnenkissa

tahi mikä tahansa, nyt se lähtee täältä.

Ja niin sitten Lodi lähti seuraavana päivänä junassa kannellisessa

korissa, josta kuului vihaista nau'untaa, matkalle toiselle

plantaashille, joka oli kolmensadan kilometrin päässä rannikolla päin.

Baas kaipasi suurta kissaansa enemmän kuin oli osannut uskoakaan.

Melkein joka yö hän saattoi herätä säpsähtäen luullen kuulevansa Lodin

kaikuvaa kehräämistä vuoteensa vierestä, tahi hän huomasi toivovansa,

että se tulisi hankaamaan notkeaa ruumistaan hänen sääriänsä vasten

hänen kävellessään plantaashillaan. Hän ei kuitenkaan milloinkaan

kuullut eikä nähnyt jälkeäkään lemmikistään.

Vihdoin ei baas enää, haisumäyristä huolimatta, voinut kestää Lodin

poissaoloa pitempää aikaa. Hän matkusti suoraa päätä tuolle toiselle

plantaashille hakeakseen sen takaisin, mutta saikin kuulla, että se oli

kadonnut uudesta kodistaan kohta tulonsa jälkeisenä päivänä. Hän palasi

kotiinsa ilman kissaansa ja katuen kovin, että oli ehkä ikuisiksi

ajoiksi karkoittanut pois »plantaashin onnen», kuten Tali oli sanonut.

Hänen paluupäivänsä jälkeinen yö oli tavattoman kuuma ja tukahduttava,

ja vasta pitkän aikaa heittelehdittyään kuumalla vuoteellaan hän

vihdoin vaipui levottomaan uneen heräten äkkiä omituiseen, ikkunan

viereiseltä matolta kuuluvaan pehmeään kumahdukseen, ikäänkuin siihen

olisi pudonnut raskas puutarharuiskun letku. Baas luuli ensin Lodin

tulleen takaisin, mutta tämä ääni oli aivan toisenlainen kuin se kevyt

jysähdys, jonka suuren kissan käpälät synnyttivät pudotessaan lattiaan.

Puolinukuksissa hän väänsi valon palamaan ja huomasi kauhukseen

katsovansa verta hyydyttäviin, tuijottaviin silmiin, jotka kiiluivat

kuin jalokivet sydämen muotoisessa päässä. Niiden alapuolella hän näki

suuren eteläafrikkalaisen kyyn paisuneen ruumiin, joka oli puolentoista

metrin pituinen ja miehen säären paksuinen. Äkillisessä valaistuksessa

sen suomuisen nahan tummat juovat ja kermanväriset, puolikuun muotoiset

täplät muodostivat sotkuisia kuvioita, ikäänkuin lattialle olisi

levitetty tuhoa ennustavan itämaisen maton kappale, joka oli kudottu

kuoleman kangaspuissa.

Kun baas ponnahti taaksepäin, käärme veti viheltäen henkeä sisäänsä;

sitten kuului vihaista sihinää, kun suuren käärmeen paisunut ruumis

liikahti vaaksan, parin verran lähemmäksi vuodetta.

Vanha buuri oli nähnyt ennenkin, miten tuollaiset »paisuvat» kyyt

— matelijan englanninkielinen nimitys johtuu juuri siitä sen

ominaisuudesta — toimivat. Hän tiesi, että huolimatta sen näennäisestä

hitaudesta ei ainoakaan elävä olento voi väistää nopeudessa tämän

kaikkein myrkyllisimpiin kuuluvan käärmeen salamannopeita iskuja.

Painaen hikoilevan selkänsä seinää vasten mies odotti yrittäen olla

niin hiljaa kuin suinkin. Sihisten jälleen suuri käärme siirtyi taas

vaaksan verran eteenpäin, ja julma pää kohosi paisuneiden kiemuroiden

yläpuolelle. Milloin tahansa tämä kaamea yön paholainen saattoi tehdä

hyökkäyksensä eteenpäin, joka ei voinut päättyä muuta kuin yhdellä

tavalla.

Baasin puristaessa kätensä nyrkkiin niin kovasti, että kynnet

tunkeutuivat hänen tuskanhiestä kosteisiin kämmeniinsä, kuului ikkunan

alta ulkopuolelta kynsien rapsahdus ja kahinaa, ja samalla kadoksissa

ollut servaali ponnahti huoneeseen yhdellä hyppäyksellä. Sen kyljet,

jotka ennen olivat olleet kiiltävän sileät, olivat nyt niin laihtuneet,

että kylkiluut paistoivat silkinhienon nahan alta, ja siellä täällä

näkyvät veriset viirut puhuivat mykkää kieltään vaaroista, joita se oli

saanut uhmata pitkällä kotimatkallaan.

Tuntiessaan suuren kissan putoamisesta johtuneen tärinän suuri käärme

kääntyi silmänräpäyksessä tätä päin sähisten hirvittävästi. Kuullessaan

sähinän Lodi kyyristyi; sen silmät leimusivat keltaisenviheriöinä

pimennossa, se murisi kumeasti, ja sen korallinpunainen kita, joka

ilmestyi näkyviin valkoisten tikarimaisten hampaiden välistä, muutti

sen naaman raivon murisevaksi naamioksi, joka oli niiden leijonanpäiden

näköinen, joita assyrialaiset kuvanveistäjät hakkasivat mustaan

basalttiin Niniven kentillä neljätuhatta vuotta sitten.

Tuokion ajaksi, kun servaali kyyristyi ja käärme vetäytyi kiemuraan,

kissapedon leimuavat silmät kohtasivat matelijan hirvittävän,

luomettoman katseen. Lodi teki ensimmäisen hyökkäyksensä. Hypäten

eteenpäin se oli iskevinään oikealla etukäpälällään, mutta kampesikin

samalla vasemmalle ikäänkuin jännitetyn jousen lennättämänä. Käärmeen

suu aukeni, ja yläleuan valkoisesta kitalaesta pistihe äkkiä esiin

kaksi käyrää, välkkyvää myrkkyhammasta, jotka olivat terävämmät kuin

mitkään ihmisten konsanaan valmistamat neulat. Kun tuo kammottava

suu ammotti avoinna, näkyi noiden tuuman pituisten aseiden kyljessä

samanlainen pieni aukko, kuin ruiskutusneuloissa. Myrkky vuotaisi

niistä heti kun niiden kärjet olisivat uponneet syvälle uhrin lihaan.

Juuri kun kissan ruumis kampesi syrjään, suhahti käärmeen pää ilman

halki niin nopeasti, ettei ihmissilmä olisi voinut seurata sen

liikettä, mutta iski lattiaan, tuskin tuuman päähän kissan käpälästä.

Iskun vaikutuksesta myrkkyrakkoja ja -tiehyitä ympäröivät lihakset

supistuivat, ja kaksi ohutta, kirkkaan keltaista suihkua kostutti

kissan silkinhienoa turkkia todellisella kuoleman nesteellä. Sitten

julma pää vetäytyi kuin lauennut jousi takaisin käärmeen kiemuroiden

keskelle. Suuri kissa lähestyi ja perääntyi yhä uudestaan iskien,

muristen ja hyppien, houkutellen raivostuneen käärmeen iskemään yhä

uudelleen. Joka kerran vain sen mainio etäisyyksien arvioimiskyky

pelasti sen hengen, sillä matelijan kaikki iskut sattuivat vajaan

tuuman päähän sen käpälästä.

Loikkien, ponnahdellen eteen- ja taaksepäin ja yhtämittaa kiertäen

suuren käärmeen pullistunutta ruumista ei Lodi kaksintaistelun

alkuaikana yrittänytkään upottaa hampaitaan eikä kynsiään käärmeen

täplikkääseen, suomuiseen nahkaan. Se ei antautunut alttiiksi

takaiskuille, joilla eteläafrikkalainen kyy niin usein tuhoaa

varomattoman vastustajan.

Vihdoin suuren käärmeen iskut alkoivat käydä harvemmiksi. Mutta kissa

kiersi yhä nopeasti sen ympäri pakottaen vihollisensa liikkumaan

samassa tahdissa, jotta se pysyi aina päin ahdistajaansa.

Lodi kiersi siten neljännestunnin verran käärmettä, joka ei ole luotu

pitkälliseen taisteluun, niin että se vihdoin alkoi liikkua yhä

hitaammin ja osoittaa väsymyksen merkkejä.

Lopulta koitti hetki, jolloin matelijan raskas ruumis kiertyi kokoon

niin hitaasti, että servaali pysähtyi paikalleen ja tuijotti hetkisen

suureen käärmeeseen leimuavien silmien ilmaistessa melkein inhimillistä

arvostelukykyä. Sitten se suuntasi viimeisen, uhkarohkean iskunsa;

käärme vastasi syöksyllä, joka juuri hipaisi sen nelijalkaisen

ahdistajan käpälää. Käärmeen pää jäi tuokioksi lepäämään lattialle.

Ennenkuin se ehti kohota taas, suuntasi kissa — ensimmäisen kerran —

kaksi salamannopeaa iskua kummallakin etukäpälällään viiltäen käyrillä,

mustilla kynsillään halki käärmeen nahan, jolloin kuului samanlaista

ääntä kuin silkkiä revittäessä. Käärme vetäytyi kerran vielä kiemuraan

ja iski viimeisen kerran kissan hypätessä ja perääntyessä. Kun käärme

lepäsi väsyneenä paikallaan, iski Lodi sitä jälleen vasemmalla

etukäpälällään, painoi sen pään lattiaan ja ponnahtaen salamannopeasti

kohoksi upotti pitkät torahampaansa yhä uudestaan käärmeen selkärangan

läpi ja raastoi kynsillään ja hampaillaan sen irvistelevän pään

kokonaan irti herpautuneesta ruumiista. Sitten se kuuluvasti kehräten

ja köyristäen selkäänsä hieroi silkinpehmeää kylkeään baas Vogelin

vapisevaa kättä vasten.

Plantaashin onni oli tullut takaisin, jäädäkseen sinne tällä kertaa

ainiaaksi.