Ehkä siksi, että poika oli pieni, nopea ja viisas, hänen äitinsä
oli kuukautta ennen kuolemaansa ristinyt hänet »Khambuksi», joksi
masailaiset nimittävät tasangon nopeaa pientä hiirtä.
Lochan, »Leijona», Induna [induna = alkuasukaspäällikkö], joka oli
erään masai-heimon osaston päällikkö, oli hänen isänsä; ja Khambu uskoi
lujasti, ettei maailmassa ollut olemassa hänen isänsä vertaista miestä,
sillä tämän kasvot olivat niin ylpeät ja pelottomat ja hänen vartalonsa
niin komea.
Kun Induna johti komppaniansa juhlalliseen tanssiin Ghamban, suuren
kuninkaan eteen, joka hallitsi mahtavia masailaisia, Khambu piiloutui
pensaikkoon leimuavien nuotioiden muodostaman kehän taakse, ja kun
hänen isänsä hypähti kehään leopardin talja uumillaan ja mustia
kotkansulkia päälaelle kootussa tukassaan, pienen pojan sydän oli
haljeta ylpeydestä. Kun puurummut nyyhkyttivät ja jyrisivät ja
_kuuduu_-torvet rämisivät räikeästi, Hiiri huusi toisten kanssa
»Bajetel», kuninkaallisen tervehdyksen, jonka vain kuningas on
oikeutettu kuulemaan, mutta kun tuhannet äänet huusivat »Ghamba!» tuon
pyhän sanan jälkeen, Khambu piipitti piilostaan pensaikosta »Lochan!»,
vaikk'ei kukaan muu kuullut hänen ääntään kuin Etelän tähdet, jotka
välkkyivät tummansinervällä taivaalla kuin lamput.
Sitten koitti leijonanmetsästyspäivä. Julma mustaharjainen,
voimakkaimmillaan oleva peto oli kaatanut kuninkaan karjalaumasta
hiehon. Tapahtumasta tuotiin seuraavana aamuna sana Ghamballe, joka joi
pombeaan (oluttaan) kuninkaallisen majan edustalla.
— Kuka vartioi kylää tänään? hän kysyi äänensä helähtäessä ikäänkuin
rautaovi olisi paiskattu kiinni.
— Lochan, kuului tusinan verran ääniä vastaavan, ja hetkisen kuluttua
Induna saapuikin paikalle palveluksessa olevan masailaisen soturin
täydessä aseistuksessa. Sarvikuonon nahasta valmistetun pitkän kilpensä
päällä hän kantoi heimonsa hirvittävää keihästä, ja toinen, lyhyempi
pistokeihäs oli pistetty hänen vyönsä alle. Vaikka hän kumarsi
kunnioittavasti, Ghamba huomasi närkästyksekseen hänen ryhdissään
jonkinlaista pelotonta huojuntaa ja keinuntaa ja kiinnitti huomionsa
siihen, että hän pelkäämättä uskalsi katsoa hallitsijaansa silmiin.
Sellaiset soturit, jotka katsovat kuningastaan silmiin, voivat saada
masailaisten keskuudessa äkillisen ja ikävän lopun.
— Kokoa sotilaasi ja tuo minulle ennen iltaa sen ruskean koiran pää ja
vuota, joka on uskaltanut tappaa minulta hiehon! hallitsija komensi.
Lochan kumarsi syvään ja poistui nopeasti ehtien kuitenkin vaihtaa
muutamia sanoja Hiiren kanssa, joka valmisti Indunalle aamiaista
samalla tavalla kuin oli nähnyt äitinsä tekevän menneinä päivinä.
— Lähden nyt, poikani, metsästämään leijonaa, hän sanoi hitaasti. Jos
kävisi niin, etten palaa, matkusta äitisi sukulaisten matabeleläisten
luo. He pitävät kyllä huolta Hiirestäni hänen vuokseen.
Ja Induna antoi suuren käsivartensa levätä hetkisen pojan hennoilla
hartioilla pienokaisen seisoessa hänen edessään ja kuunnellessa
vakavasti.
— Enkö minä saa lähteä mukaan? Khambu kysyi vihdoin nyökäyttäen pientä
pyöreätä päätään merkiksi, että hän ymmärsi.
— Et saa. Leijonanmetsästys ei sovi lainkaan Hiirelle. Jää sinä vain
tänne siksi aikaa, kunnes palaan tahi kunnes kuulet minun kuolleen. —
Sanottuaan sen hän poistui kokoamaan sotilaitaan.
— Lähden mukaan joka tapauksessa, Khambu tuumi itsekseen
uppiniskaisesti.
Niinpä tapahtui, että kun Lochanin joukkoon kuuluvat sata miestä
samoilivat edestakaisin tasangon poikki yhä laajentaen ketjuaan ja
pitäen valkoisen hiehon raadeltua haaskaa sen keskipisteenä, Khambu oli
aina heidän takanaan yhtä rauhallisena ja nopeana kuin kaimansa.
Saapuvilla oli muitakin miehiä katselemassa leijonan ajoa, valkoinen
päällikkö aseenkantajineen. Seurueen johtaja kertoi Lochanille, että
valkoinen päällikkö oli ollut neljä vuotta kaukaisen meren takaisen
maan kuninkaana. Tämä oli punakka, sinisilmäinen ja ruskeaviiksinen
mies, joka käytti silmälaseja, ja puhuessaan hän paljasti valkoiset,
tasaiset hampaansa, ikäänkuin hän olisi aikonut purra. Lochan vilkaisi
häneen ohimennen — sinä päivänä hän ajatteli enemmän leijonia kuin
kuninkaita.
Äkkiä, ajajaryhmän lähestyessä tuuheaa pensaikkoa, kuului sen uumenista
uhkaavaa murinaa. Leijona oli pensaikossa ilmoittaen murinallaan
tappavansa jokaisen, joka vain uskaltaisi häiritä sitä.
Hetkisen kuluttua masailaisten soturien ketju kiertyi pensaikon
ympärille, ja kaikkein ensimmäisenä käveli Induna itse eteenpäin
kannattaen pitkää kilpeään vasemmalla käsivarrellaan ja heiluttaen
oikealla kädellään heittokeihästään, jossa oli toista metriä pitkä
kaksiteräinen kärki ja tukeva rautainen varsi.
— Astu esiin, mustaharja! Sinua kutsuu päällikkö! hän huusi. Äkkiä
leijona olikin hänen edessään kuin ruskea pilvi, jossa piili
kuolema. Liikkumatta katsoa mulkoillen silmien leimutessa tuuheiden
kulmakarvojen varjossa, se asettui miestä päin. Sitten se painoi
päänsä alemmaksi, kunnes sen musta harja varjosti sen naamaa, ja sen
huulet kiertyivät kokoon paljastaen hampaat, jotka olivat pitkät kuin
valkoiset tikarit.
Juuri sillä hetkellä, kun suuren pedon lihakset jännittyivät hyppyyn,
välähti ilmassa jotakin kirkasta, ja toista metriä pitkä terä tunkeutui
kyyristyneen leijonan ruumiin läpi. Päästäen jylisevän kiljaisun
ruskea ruumis ponnahti ilman halki kynnet ojossa kuin mustat sirpit,
mutta suuren rumilaan ehtiessä kohdalle mies hyppäsi sivulle ja iski
pistokeihäänsä syvälle pedon kylkeen.
Kiljahtaen hirvittävästi leijona kohosi pystyyn ja tarttui pitkään
kilpeen kynsillään. Hetkisen sen leimuavat silmät tuijottivat sen
reunan yli miehen silmiin, sitten pedon paino kaatoi miehen maahan.
Kaatuessaan Lochan peitti itsensä pitkällä kilvellään vetäen päänsä ja
jalkansa sen alle kuin kilpikonna.
Leijona puri ja kynsi hetkisen turhaan sitkeää nahkaa, mutta työntäen
vihdoin mustat kyntensä sen alle se repäisi sen kuin lehden miehen
käsistä. Kun suuri peto nyt hyökkäsi eteenpäin upottaakseen hampaansa
vastustajansa avuttomaan ruumiiseen, tulikin loppu. Sen kita jäi
ammottamaan selälleen, vihaiset silmät muuttuivat lasimaisiksi,
ja syvään huoaten kuin kuoleva ihminen se tuupertui hengetönnä
suulleen ollen vähällä musertaa miehen mäsäksi painollaan. Kun Induna
ponnahti jaloilleen, huohottaen ja veren tahraamana, kotkansulkien
heilahdellessa hänen tukassaan, piipitti kimeä ääni pensaan takaa:
»Bajete! Lochan, Leijona!» Sotilaat toistivat karjuen huudon, ja
kuninkaallinen tervehdys vyöryi kuin ukkonen tasangon poikki.
Kun ääni lakkasi kuulumasta, tuli valkoinen päällikkö esille
masailaisten muodostaman kehän takaa, missä hän oli katsellut pedon ja
miehen kaksintaistelua.
— Suurenmoista! hän huudahti. Tule metsästämään kanssani, niin teen
sinusta rikkaan miehen!
— Palvelen Ghambaa, enkä ketään muuta, vastasi Lochan, kun sanat oli
tulkittu hänelle.
Kun hän seisoi siinä painaen toisella jalallaan kuolleen leijonan
päätä valkoisen päällikön onnittelujen ja omien sotilaittensa
kumeiden huutojen kaikuessa vielä hänen korvissaan, hän oli kuin
Voiton pronssipatsas. Mutta hänen sydämensä oli kuolettavan
levoton. Masailaisten keskuudessa sellaiset miehet, joille suodaan
kuninkaallinen tervehdys, eivät tavallisesti elä pitkää aikaa eivätkä
kuole miellyttävällä tavalla, ja syrjäsilmällään hän oli huomannut
tuhoaennustavien kasvojen ilkeän irvistyksen. Hän tiesi miehen
kuninkaan vakoojaksi, jollaisia oli aina pari, kolme jokaisessa
joukko-osastossa.
Saman päivän iltana, kun Lochan palasi kylään tuoden kuolleen leijonan
pään ja taljan hallitsijalle voitonmerkiksi, Ghamba otti hänet hyvin
sydämellisesti vastaan.
— Minulle on tuotu sana rohkeudestasi, hän sanoi ystävällisesti. Aiomme
mielihyväksemme järjestää sopivan palkinnon sinulle! Ja hän hymyili
synkästi.
Indunan rohkeus lannistui, sillä Ghamba, tuo suuri, musta paholainen,
hymyili vain silloin, kun hän suunnitteli murhaa.
Seuraavana päivänä Lochan istui majansa edustalla Khambun kanssa
illallisen jälkeen. Kun ilta hämärtyi, tasangon messinkinen kimallus
pehmeni ensin himmeäksi kullaksi, sitten utuiseksi punerrukseksi,
ja tasankoa ympäröivät korkeat vuoret näyttivät tulevan hämärässä
lähemmäksi.
— Elämämme on kuin lintu, joka lentää majaan pimeästä, leijailee jonkin
aikaa valossa ja palaa sitten takaisin yöhön, hän sanoi, ja Hiiri
katsoi isäänsä ymmärtäväisen näköisenä.
— Miehen pitää kuolla urhoollisesti, hän jatkoi hitaasti. Saattaa käydä
niin, että hän palaa elämään jälleen.
Kun Induna lakkasi puhumasta, rikkoi hiljaisuuden rumpujen kumea
pärinä, niiden kumahdusten vähitellen hukkuessa naisten kimeihin
huutoihin. Induna nousi huoaten jaloilleen.
— Aikani on koittanut; noidat ovat tulleet, hän sanoi pujottaessaan
kilven vasempaan käsivarteensa ja tarttuessaan toisella kädellään
keihääseen.
— Jää sinä tänne ja lähde aamulla, heti päivän valjettua, äitisi
sukulaisten luo, äläkä koskaan unohda isääsi, joka rakasti sinua hyvin
hellästi.
Sanottuaan sen hän lähti.
Nuotiot rätisivät kuninkaallisen majan ympärillä, jonka edustalla
kuninkaan suuri ruho lepäsi kantopaareilla. Soturi toisensa jälkeen
liittyi suureen kehään, joka kiersi ympäri koko aukeaman, Ghamba nousi
äkkiä seisoalleen, ja kaikki vaikenivat heti kuin lyönnistä.
Hänen kookas ruumiinsa seisoi hetkisen päin odottavia alamaisia, ja hän
katseli heitä kylmillä silmillään kuin epäjumala Sitten hänen sanansa
kaikuivat hänen eteensä kokoontuneille riveille kuin kuolinkellojen
kumina.
— Joukossamme on ilkeä velho, hänen äänensä jyrisi. Hän on vehkeillyt
kuninkaanne henkeä vastaan. Tänä iltana pitää noitieni tutkia häntä —
tutkia häntä tarkasti!
Hän vaipui takaisin kantopaareilleen.
Hänen syvän äänensä lakatessa kuulumasta riensi suureen ympyrään joukko
kauhistuttavan näköisiä naisia huutaen ja kiljuen.
Toiset olivat vielä nuoria, toiset parhaimmillaan, mutta kaikkien
kasvot näyttivät epäinhimillisen julmilta. Lyijynharmaan saven
keskeltä, jota oli tahrittu heidän otsaansa ja poskiinsa,
heidän silmänsä kiiluivat kuin hyökkäykseen valmistuneen mustan
silmälasikäärmeen silmät, ja ihmisten sormiluista tehdyt kaulanauhat
kalisivat ja kilisivät heidän liikkuessaan.
Kuin tuoreille jäljille päässeet koirat he töytäilivät edestakaisin,
ja kuta lähemmäksi he tulivat aukiota ympäröivää elävää rengasta, sitä
pelokkaammin miehet kaihtivat raivotarten käärmesilmien hurjaa hehkua,
vaikka he olivatkin karaistuneita sotureita.
Syöjätärten johtaja pysähtyi äkkiä ja nuuski ilmaa kuin saalista
vainuava koira. Sitten hän äkkiä syntyneen hiljaisuuden vallitessa,
joka oli hirvittävämpää kuin rumpujen pärinä, ryömi eteenpäin askeleen
kerrallaan kaula ojossa ja silmät liikkumattomina tuijottaen sinne
päin, missä Lochan seisoi soturiensa edessä. Vaikka tuo peloittava
olento tuli hitaasti, mutta kuolettavan varmasti yhä lähemmäksi, ei
Indunan ylpeissä kasvoissa näkynyt pelon merkkiäkään.
Kun raivotar oli noin metrin päässä Lochanista, hän pysähtyi ja
kiljaisi äkkiä kovalla äänellä:
— Kuolema velholle! puiden hänelle nyrkkiään.
Liikkeen tapahtuessa iski mustanvihreä, lähes parin metrin pituinen
puukäärme, jota noita oli kantanut muiden tietämättä käsivartensa
ympärillä, vihaisesti Indunan kasvoja kohti. Mutta vielä nopeammin kuin
käärme iski Lochan kumartui sivulle, ja kun matelijan hoikka ruumis
välähti hänen ohitseen, hän sivalsi sen poikki partaveitsen terävällä
keihäänsä kärjellä.
Noidan kasvot näyttivät tulen valossa ruumistuneen paholaisen naamalta.
— Tappakaa, tappakaa hänet! hän huusi suun ammottaessa nelikulmaisena
kuin kreikkalaisen korkokuvan raivottaren kasvoista. Hän on vehkeillyt
kuninkaan henkeä vastaan ja tappanut pyhän käärmeen!
Saatuaan Ghambalta merkin neljä hänen jättiläismäistä vartiaansa astui
lähemmäksi.
— En ole velho, vaan uskollinen mies. Jos minä kuolen, ei kenenkään
miehen henki ole turvassa! Siinä kaikki, mitä Induna sanoi vartioiden
viedessä hänet pois.
Viidakossa vallitsi jälleen yö. Tähdet tuikkivat kuin loistavat
jalokivet sinisellä taivaalla, ja laskeutuvan kuun valossa näyttivät
köynnökset himmeältä viheriältä verkolta, joka oli koristettu
valaisevilla valkoisilla kukilla. Pieni huuhkaja huhui pimeässä, ja
marakatit vaikeroivat puiden välissä kuin eksyneet lapset. Äkkiä
saalista vaanivan leopardin kumea, katkonainen yskintä vaimensi kaikki
muut äänet.
Hetkisen kuluttua pimeässä livahti kuusi tummaa varjoa. Paksujen
oksien lomitse siivilöityvä kuunvalo sattui noidan tuhoaennustaviin
kasvoihin. Hänen jäljessään, suukapula suussa ja käsivarret sidottuina,
käveli Induna kuninkaan pyövelien saattamana, jotka pakottivat häntä
kiirehtimään askeliaan, sillä leopardin ollessa saalista pyytämässä ei
ole hyvä olla ulkoisalla.
Pientä ryhmää seurasi seitsemäs olento pienenä ja äänetönnä ja muiden
tietämättä. Kun Ghamba oli luovuttanut Indunan pyöveleilleen ja
noidille surmattavaksi niin pitkällisellä kidutuksella kuin noita vain
saattoi keksiä, Khambu oli seuraillut kuusipäistä joukkoa ja sinä yönä
noudattanut sen jälkiä viidakon halki, missä kuolema väijyi pimeässä.
Syöjätär pysähtyi vihdoin vanhan, hylätyn sudenkuopan reunalle, joka
kerran oli ollut peitetty heikoilla oksilla ja ruoholla, mutta joka nyt
näytti mustalta tien keskellä sijaitsevalta rapakolta.
Saatuaan noidalta merkin neljä pyöveliä taluttivat tuomitun miehen
kuopan reunalle, ja hetkisen Induna ja nainen seisoivat vastakkain.
Vaikka suukapula oli työnnetty miehen suuhun niin raa'asti, että
molemmista suupielistä tippui verta, hän kohtasi kuitenkin pelkäämättä
syöjättären katseen, niin että syöjättären käärmeensilmät alkoivat
vilkuilla ja katsella muualle.
Kuin suuttuen heikkoudestaan hän kääntyi raivoissaan miesten puoleen
ihmisenluista kootun kaulanauhan kalahdellessa hänen liikkuessaan.
— Miksi te tuijotatte minuun, saastaiset koirat? hän kirkui. Heittäkää
velho kuolemaan!
Käskyä noudattaen pyövelit tarttuivat Indunan sidottuihin käsivarsiin
ja tyrkkäsivät hänet kuoppaan, joka ammotti mustana kuin hauta. Pudoten
vahingoittumatonna kolmisen metriä syvän haudan pehmeälle pohjalle
hän katsoi ylös ja näki noidan kasvojen tuijottavan häneen hämärässä
valossa.
— Odota siellä kuolemaasi! kuului syöjättären kuiskaus kuin käärmeen
sähinä. Ennenkuin lähden, valmistan sille tien!
Viittansa alta noita kaivoi ruukun, joka oli täynnä villimehiläisten
hunajaa. Hän siveli hunajalla maahan viiruja, jotka lähtivät säteettäin
kuopasta kuin pyörän puolapuut. Hänen takanaan seisovat neljä miestä
katsahtivat salaa toisiinsa, ja heidänkin säälimättömissä kasvoissaan
näkyi hetkisen jotakin kauhun tapaista.
Masailaisilla on monta surmaamistapaa, joista ei ole hyvä puhua. Rotan
kidutuksen ja papukaijan rankaisemisen ovat varmasti keksineet hornan
henget, mutta kumpikaan niistä ei ole niin hirvittävä loppu kuin se,
jonka noita oli valmistanut omaan heimoonsa kuuluvalle vangitulle
Leijonalle.
Kaataen lopun hunajan kuopan reunoille hän poistui apureineen
tummansinisen taivaan laajan kuvun kaartuessa tähtien täplittämänä
tutkimattomana viidakon yllä.
Äkkiä kuului tien takana kasvavien pienten marulapuiden välistä
kahinaa ja pieni tumma olento ilmestyi kuutamossa kuopan reunalle Kun
suukapulaan ja nuoriin köytetty päällikkö valmistautui kohtaamaan
kuolemansa kuin mies, kuului ylhäältä ääni, jota hän ei ollut osannut
toivoa enää milloinkaan kuulevansa tässä maailmassa.
— Isä! kuiskasi hento ääni. Täällä olen minä, sinun oma Hiiresi.
Seuraavassa silmänräpäyksessä putosi kuoppaan läheisestä puusta
leikattu köynnös, ja hetkistä myöhemmin poika seisoi isänsä vieressä.
Vetäisten Lochanin pistokeihään huotrasta Khambu leikkasi poikki
Indunan siteet sen partaveitsen terävällä kärjellä ja otti pois
suukapulan.
Molemmat seisoivat hetkisen paikallaan katsellen toisiaan; sitten
Indunan pitkä vartalo huojui ja vapisi, kun hän yritti turhaan
puristaa poikaa hajaantuneilla käsivarsillaan. Hänen kielensä oli niin
ajettunut, ettei hän saattanut puhua, mutta kun Hiiri hieroi hänen
puutuneita lihaksiaan, oli Lochanin syvällä sijaitsevissa silmissä
tuota kuolematonta rakkautta, joka liittää ihmisen, mustan yhtä hyvin
kuin valkoisenkin, jumalalliseen.
Päällikkö säpsähti äkkiä, ja epäselvä, varoittava sana tunkeutui
hänen ajettuneiden huuliensa välistä. Viidakossa vallitsi nyt outo
hiljaisuus, ja kaikki sammakkojen ja hyönteisten yöäänet olivat äkkiä
vaienneet.
Silloin tuntui hiljaisuudessa jonkinlainen kuiskaus ryömivän maata
pitkin kuoppaa kohti kuin kulovalkean ritinä. Kuullessaan äänen
päällikkö koetti epätoivoisesti tarttua köynnökseen avuttomilla
käsillään. Säikähtäen isänsä kasvojen ilmettä Khambu hieroi ja
puristeli hänen puutuneita lihaksiaan niin kovasti kuin hänen jäntevän
pienen ruumiinsa voimat vain sallivat. Hänen hääriessään tuo kaukainen
kuiskailu kävi äänekkäämmäksi ja tuntui tulevan yhä lähemmäksi.
Mutisten jotakin epäselvästi Lochan käski viitaten kädellään poikaa
pakenemaan, niin kauan kuin oli aikaa.
Mutta välittämättä isänsä merkistä Khambu hieroi vimmatusti vielä
muutamia minuutteja, kunnes hidas veri alkoi jälleen virrata miehen
suonissa pistellen kuin tuhansilla neuloilla. Kun isä vihdoinkin
saattoi liikuttaa käsiään, vieläpä tarttua kömpelösti köynnökseen,
Hiiri kääri köynnöksen Indunan rinnan ympärille kainaloiden alle ja
kiipesi sitten, siirrellen käsiään, köynnöstä myöten kuopan reunalle.
Siellä näytti kuutamossa koko maan pinta liikkuvan ja kulkevan. Hunajan
hajun houkuttelemina lähestyi kuoppaa tuollainen muurahaisarmeija,
jotka lakaisevat viidakkoa kuin tuli. Sokeina ja mustina ja
lukemattomina kuin merenhiekka ne käyrillä repivillä leuoillaan
hävittivät kuin tuli jokaisen niiden tielle sattuvan elävän olennon.
Tuo sihisevä kuiskailu, joka oli pakottanut viidakon vaikenemaan, oli
tiheikköjen läpi ponnistelevien miljoonien pienten jalkojen kahinaa.
Ei ihminen eikä eläin voinut pelastua hengissä niiden kynsistä, ja
muutamien minuuttien kuluttua ne vyöryisivät sudenkuopan laidan yli
vastustamattomasti ja tuhoisina kuin sula laavavirta.
Kuoleman armeija oli jo niin lähellä, että pienten murhamiesten
tiukkaan sulloutuneiden ruumiiden kuuma löyhkä pisteli Khambun
sieraimia kuin mehiläisparven haju. Painaen jalkansa kuopan
laitoihin Khambu kiskoi hurjasti Indunan rinnan ympärille kiedotusta
köynnöksestä, mutta hänen vähäiset voimansa riittivät tuskin
hievahduttamaan köynnöksen toiseen päähän sidotun miehen painavaa
ruumista.
Hitaasti ja hellittämättä liikkuivat tuholaisten mustat rivit päästen
jo niin lähelle, että poika kuuli heikkoa kalahtelua, kun niiden kovat,
kimaltelevat ruumiit koskettivat toisiinsa. Kumartuen kuopan laidan yli
hän huusi:
— Kiiruhda! ja jälleen hetkisen kuluttua: Joudu! Joudu!
Purren hammasta Induna koetti turhaan pakottaa puutuneita käsivarsiaan
tottelemaan, hyönteisarmeijan jalkojen kahinan ja sihinän käydessä yhä
kovemmaksi ja kuuluessa yhä lähempää.
Ylhäältä kuului jälleen Hiiren tuskallinen kuiskaus, jolloin Lochan
tarttui köynnökseen hampaillaan. Kaivaen jalkansa syvälle pehmeään
maahan kuopan seinään hänen onnistui kiivetä sen puoliväliin, ennenkuin
putosi takaisin.
Sitten hän näki, tuntien hirvittävää kammoa, kuopan reunan yli, jossa
hän oli vangittuna, tulvivan liikkuvien pienten mustien ruumiiden
virran. Hänen mieleensä muistui haavoittunut puhveli, jonka kimppuun
hän oli nähnyt vaeltajamuurahaisten hyökkäävän. Avuton eläin oli
tempoillut ja ammunut, kunnes oli menettänyt henkensä noiden hirmuisten
hyönteisten kauheiden mustien aaltojen alla, joiden repivät leuat
olivat uskomattoman lyhyessä ajassa jyrsineet jokaisen lihan hitusenkin
tuosta suuresta ruumiista.
Tämän hirmuisen muiston iskiessä kiduttavana hänen aivoihinsa ehti
ensimmäinen kiinteä rykelmä näitä pieniä mustia tuholaisia kuopan
pohjalle. Niiden sokeat päät ojentuivat ylöspäin, ja käyrät leuat
avautuivat ja sulkeutuivat kuin terävät, mustat terässakset hyönteisten
lähtiessä etenemään tuonnimmaista seinää vasten painautunutta miestä
kohti.
Silloin juuri, surman jo aukoessa suutaan, saapui pelastus. Oli kuin
hengen vaara olisi ajanut kuuman veren jälleen Lochanin käsivarsien
puutuneisiin ja puristuksissa olleisiin suoniin. Tuskallisesti
vihlaisten hänen voimansa palasivat, hän tarttui epätoivoisesti pitkään
köynnökseen ja kiipesi sitä pitkin ylös juuri samalla hetkellä, jolloin
mustan armeijan kärki saapui paikkaan, jossa hänen jalkansa olivat
seisoneet silmänräpäystä aikaisemmin.
Ylemmäs ja yhä ylemmäs hän kiipesi, kunnes hän pääsi jälleen viidakon
viileään, tuoksuvaan yöhön, missä helmiäisen valkea kuutamo väritti
puut maidonkarvaisiksi. Mutta hänen alapuolellaan kiehui suden kuoppa
kuin pata, pohja mustanaan parveilevia muurahaisia.
Induna lepäsi kauan aikaa liikkumattomana viidakon ruohikossa
hengittäen syvään ja tuskin itsekään uskoen vielä pelastumistaan
todeksi.
— Lähdetään jo pois, hyvä isä! Hiiri kuiskasi hänen korvaansa. Tiedän,
minne nuo välähtelevät hampaat ovat leiriytyneet, tuo vesien takaa
saapunut Bwana Bomba, joka katseli, kuinka sinä tapoit leijonan. Hänen
luonaan ei meidän tarvitse pelätä kuningastakaan.
Hänen puhuessaan alkoi kuulua läheisen viidakon sinipunervista
tummenneista hirvittävintä kaikista äänistä — leijonan julmaa
kehräämistä sen leikkiessä avuttomalla saaliillaan kuin kissa hiirellä,
joka ei pääse pakoon.
Kuullessaan äänen Khambu kohotti paljastettua keihästä, jonka hän
oli tuonut mukanaan, kiivetessään kuopasta. Ennenkuin hänen takanaan
lepäävä Induna huomasikaan, kuului viidakosta kahinaa, ja hetkiseksi
peitti ilman halki suhahtava tumma rumilas täydenkuun näkyvistä. Kun
hyökkäävän leijonan suuri ruumis ehti pojan yläpuolelle, pieni miehen
alku painoi vaistomaisesti keihään tukevan varren pään maahan ja piti
sitä siinä paikallaan kaikin voimin. Sitten kookas, karvainen ruumis
paiskasi hänet rajusti maahan, ja musta aalto tuntui nielaisevan hänet
kitaansa.
Kun hän palasi tajuihinsa, hän huomasi isänsä nylkevän parhaillaan
suurta petoa, joka itse oli seivästänyt itsensä keihääseen, niin että
aseen pitkä terä oli lävistänyt sen sydämen.
—- Me emme tule valkoisen miehen luo tyhjin käsin, Induna huomautti
kääriessään leijonan päätä nyljettyyn nahkaan.
— Se oli mainio pisto, hän sanoi heidän kuljettuaan viitisentoista
kilometriä.
—- Sinusta kehittyy mainio soturi, Leijonantappaja, hän tuumi vielä
kerran tuntia myöhemmin.
— Pidä vain varasi, ettet ylpisty, hän sanoi lopuksi päivällisen
jälkeen seuraavana päivänä. Jumalat rakastavat vain sellaisia, jotka
ovat nöyräsydämisiä.
Sinä iltana suuren valkoisen kansan suuren päällikön nuotiotulen
valokehään astui komea olento, jolla oli tukassa masailaisen päällikön
kotkansulat ja kädessä kaksi keihästä, ja jolla oli seurassaan pieni
poika, joka aivan horjui suuren leijonan pään ja vuodan painosta.
Kun tulkki oli kertonut Indunan tarinan, meren takaa saapunut päällikkö
iski nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen leirijakkaransa edessä, ja
hymyili niin iloisesti, että välkkyvät hammasrivit näkyivät.
— Sanokaa Lochanille, Leijonalle, hän virkkoi, että hän on luonani
turvassa kaikilta Afrikan noidilta ja pirullisilta päälliköiltä. —
Mitä, onko tässä toinenkin leijonantappaja! hän jatkoi, kun poika laski
hänen eteensä ruskean vuodan ja irvistelevän pään.
— Ei, piipitti Khambu, joka muisti, että hänen piti olla
nöyräsydäminen. Minä olen vain Hiiri, joka auttoi Leijonaa!