BABIRUSSA

Pieni nuuhkiva porsas oli yksi kymmenestä, sillä sen emä, vanha

babirussa, Maikal-viidakon villisika, oli suurten perheiden kannattaja.

Kylmänä talviaamuna, kun malaijienkin maassa lehdet olivat huurteessa,

vanha _babirussa_ tunsi hetkensä koittaneen. Kiskoen maasta juurineen

pitkää ruohoa se laittoi pesänsä tiheään rottinkiviidakkoon asettaen

ruohon juuret sisäänpäin, niin että syntyi pyöreä kasa, joka oli aivan

jättiläismäisen tuhatkaunokin näköinen. Sitten se kaivautui kasan alle

ja kohotti sitä ylöspäin, niin että syntyi kömpelötekoinen maja, jota

toisiinsa kietoutuneiden köynnösten terävät, käyrät piikit rajoittivat

ja suojelivat.

Sinne vanha sikaemokin vetäytyi piiloon, ja siellä nuo kymmenen

porsasta syntyivät päivää ennen sateiden alkua. Poikueen viimeinen

ja pienin oli vaaleanpunertava, eikä harmaa tahi ruskea, kuten muut.

Sitäpaitsi se osoittautui siitä hetkestä alkaen, jolloin se avasi

terävät, räpyttelevät, pienet silmänsä, viisaammaksi, rohkeammaksi ja

nopeammaksi kuin ainoakaan noista toisista. Viisautensa ja rohkeutensa

se oli saanut luonnollisella tavalla perinnöksi, sillä villisika

on toiseksi urhoollisin ja kolmanneksi viisain kaikista viidakon

eläimistä. Ainoastaan mesimäyrä on urhoollisempi, ja vain norsu sekä

äreä, murahteleva laiskiainen ovat viisaampia. Mutta porsaan valppaus

oli kokonaan sen omaa, sillä vaikka jokainen villisika ponnahtaakin

silmänräpäyksessä jaloilleen, vain harvat niistä oppivat ajattelemaan

ja toimimaan niin nopeasti kuin tämä Maikal-viidakon vaalea babirussa.

Jo pienten porsaiden syntymäpäivänä varovainen vanha babirussa, niiden

emo, alkoi opettaa poikueelleen tietoja ja taitoja, jotka kaikkien

villiinväkeen kuuluvien eläinten täytyy oppia. Ne opetettiin lepäämään

hiljaa kuin hiiret mukavassa pesässään ja pakotettiin makaamaan

liikkumattomina huolimatta kaikesta, mitä tapahtui ulkopuolella, kunnes

emon hiljainen röhkäisy ilmaisi kaiken olevan jälleen hyvin. Tämä ääni

oli hiljennetty ihmiskorvalle kuulumattomaksi, samalla tavoin kuin

ilmassa liitelevän lepakon vikinä, mutta pieni babirussa kuuli sen

uskomattoman pitkän matkan päähän.

Joskus, kun pimeys oli kietonut tuoksuvan viidakon vaippaansa kuin

mustaan samettiin, kuulivat pienet porsaat, jotka olivat kääriytyneet

lämpimäksi, pieneksi pyöreäksi palloksi ruohokatoksen alle, omituista

ääntä, ikäänkuin tylsällä sahalla olisi kihnutettu sitkeää puuta. Niin

valittelee leopardi nälkäänsä, joka pakottaa sen samoilemaan öisin.

Harvinaisempaa oli saalista hakevan tiikerin kaamea, pitkäveteinen

vaikerrus. Kuullessaan nuo pahaenteiset äänet ruohikkoon piiloutuneet

viidakon lapset painautuivat lähemmäksi toisiaan kuin vaiston pakosta,

joka oli niissä yhtä syvällä kuin elämä itse ilmoittaessaan kuoleman

kulkevan ohi.

Sitten koitti päivä, jolloin babirussaperhe huolimatta yhtämittaisesta

nälkäisestä vikinästään vieroitettiin, ja jolloin porsaat ensi

kerran poistuen pesänsä hämärästä turvallisuudesta uskalsivat lähteä

katselemaan ulkopuolella olevaa maailmaa. Niistä se näytti kovin

suurelta ja vaaralliselta. Matalan ruohokaton asemesta oli korkealla

niiden yläpuolella heiluvista oksista muodostunut vihreä telttakatos,

jonka läpi näkyi paikoitellen sinistä taivasta ja untuvaisia

pilvenhattaroita. Kun ne liikkuivat viidakossa, niiden vierestä kuului

äkkiä rääkynää, joka pakotti ne kerääntymään lähemmäksi emää, kunnes

tämä jollakin ihmisille tuntemattomalla tavalla ilmoitti, että huutaja

oli vain fasaani, joka huolimatta kovasta äänestään ei ole pienille

porsaille vaarallinen.

Hetkisen kuluttua ne oppivat viidakon toisen opetuksen: vaara ei ole

milloinkaan kaukana. Pienen matkueen edessä kuului ruskeasta ruohikosta

äkkiä sihinää, kirkasta ja kylmää kuin jää; pitkien ruohonkorsien

lomasta kohosi suuren käärmeen tuhoa ennustava ruumis. Harmaana

kuin kuolema ja mustana kuin yö julma matelija huojui niiden edessä

auringonpaisteessa. Pienten babirussien mielestä ei tuossa solakassa,

miellyttävässä olennossa, joka heilui niiden edessä, näyttänyt olevan

mitään erikoisen vaarallista. Mutta varovainen vanhus, niiden emä, oli

aivan toista mieltä. Se tiesi liiankin hyvin, ettei nuori porsas voi

kestää kaikista käärmeistä vaarallisimman, kuningaskobran, luomettomien

silmien katsetta joutumatta sen uhriksi. Mutta itsestään se oli oppinut

tietämään jo aikoja sitten, että sen sitkeä nahka ja nahanalainen

paksu rasvakerros kykenevät suojelemaan sitä täydellisesti kaikkien

käärmeiden myrkkyhampaiden pistoilta.

Kun käärme kohotti vaarallisen päänsä hyvän matkaa toista metriä

maasta, vanha babirussa tyrkkäsi kerran vain pyörähdyttämällä suurta

päätään pienet porsaat, jotka tunkeutuivat eteenpäin, kierimään

suinpäin taakseen. Sitten se lähti painaen kärsänsä alemmaksi tuota

huojuvaa uhkaavaa olentoa kohti. Kobran solakka ruumis litistyi

niskan kohdalta niin litteäksi, että se oli ohut ja kova kuin taottu

teräs, samalla kuin sen synkät, tuhoa ennustavat silmät kiiluivat

kuin musta lasi. Äkkiä käärme iski eteen- ja alaspäin sukuunsa

kuuluvien matelijoiden tavalliseen nopeaan tapaan. Sellaisetkin

ammattikäärmeentappajat kuin faaraorotta ja haisumäyrä, jotka on

luotu nopeiksi, voivat vain vaivoin väistää täysikasvuisen kobran

iskua jouduttuaan kerran sen ulottuville. Mutta babirussa ei edes

yrittänytkään väistää. Painaen kärsänsä syvälle ruohikkoon ja nostaen

jokaisen harjaksensa pystyyn se otti vastaan käärmeen iskun niskaansa

hartioittensa väliin. Kun käärmeen kaksinkertaiset, ontot myrkkyhampaat

tunkeutuivat villisian lihaan, niistä pirskahti neljä ohutta,

vaaleankeltaista myrkkysuihkua babirussan nahan alle. Jokainen tippa

tuo kuoleman jokaiselle nisäkkäälle, suurille ja pienille, jos se vain

pääsee koskettamaan hermon päätä. Kun sellaista tapahtuu, myrkky leviää

hermostoon, lamauttaa hermosolmun toisensa perästä, kunnes se pääsee

niihin, jotka hallitsevat sydäntä ja keuhkoja, jolloin haavoittunut

eläin heittää henkensä.

Tämä hyökkäystapa oli aina ennen tehonnut kobran mielestä hyvin

tyydyttävästi. Se epäonnistui kuitenkin babirussaan nähden

pääasiallisesti siksi, ettei villisialla ole pinnalla hermoja, ei

ainakaan sellaisia, joiden kimppuun helposti pääsee. Ne ovat piilossa

syvällä paksujen nahkakerrosten ja kiinteän silavan alla.

Ennenkuin kobra ehti ponnahtaa takaisin asentoon suunnatakseen toisen

iskun, babirussan leuat pureutuivat lujasti sen teräksen lujan ruumiin

ympärille. Käärmeen raivosta sihisevä pää iski yhä uudestaan. Sitten

babirussan terävät hampaat tunkeutuivat läpi suomuisen nahan ja

lihasten, jotka olivat kovat kuin piiskansiima, eivätkä hellittäneet

otettaan, ennenkuin matelijan julma pää oli irti lähes neljän metrin

pituisesta ruumiista.

Painaen maahan päättömänä kiemurtelevan käärmeen terävillä sorkillaan

vanha emäsika kiskoi irti sen sitkeän nahan paljastaen kiinteän

valkoisen lihan perheelleen ravinnoksi.

Seuraavan elämän ja kuoleman tiedon oppiminen maksoi porsaille

paljoa enemmän kuin ensimmäisen opetuksen mieleen painaminen.

Silloin ne oli opetettu varovaisiksi muutamilla mustelmilla, mutta

silmänräpäyksellinen, ehdoton tottelevaisuus oli opittavissa ainoastaan

itsensä kuoleman hinnalla.

Niinä viikkoina, jotka olivat seuranneet ottelua kuningaskobran kanssa,

niiden paino ja viisaus olivat lisääntyneet kaikille villieläimille

ominaiseen tapaan, jotka kasvavat ja varttuvat tropiikin auringon

paisteessa. Erään tukahduttavan kuuman päivän iltana ne seurasivat

vanhaa babirussaa hyvin tallattua polkua veden partaalle auringon

laskiessa rusottavaan, vanhan kuparin väriseen utuun. Veden kalvo oli

kuin vaaleaa kultaa vivahtaen toisen rannan puolella tumman viheriään,

missä viidakko ulottui vesipiihin saakka. Kun janoinen lauma pääsi

viettävälle rantapenkereelle, ei vaaraa näkynyt, ei kuulunut eikä

tuntunut missään, ja koko poikue kiiruhti röhkien ja vikisten juomaan

kylmää vettä. Juuri ennenkuin vanha babirussa pääsi vedenpartaalle,

sen laajentuneet sieraimet tunsivat myskin hajua ja sen terävät silmät

huomasivat kaksi litteää kyhmyä, jotka olivat kuin ajopuun oksat ja

jotka alkoivat liikkua rantaa kohti. Heti tuntiessaan tuon vaarallisen

hajun ensi leyhkäyksen ja huomatessaan nuo mustat kyhmyt vanha sika

röhkäisi tavalla, joka babirussien kielessä merkitsee: »Takaisin!»

Kuullessaan merkin kaikki porsaat pysähtyivät paikalleen, paitsi kaksi.

Poikueen suurimmat ja voimakkaammat, täplikkäät johtajat, epäröivät

hetkisen, mutta lähtivät sitten jatkamaan matkaansa päättäen nähtävästi

juoda siemauksen, tapahtuipa mitä tahansa. Kaikki muut keräytyivät

yhteen joukkoon ja juoksivat vastahakoisesti, mutta tottelevaisina

emänsä turviin.

Juuri kun ne pääsivät emon luo, tapahtui jotakin hirvittävää. Niiden

silmien edessä tyyni vesi kuohahti äkkiä vaahdoksi kuuden metrin

pituisen krokodiilin hyökätessä kohti. Peto oli uinut joen poikki,

niin että vain sen ilkeiden keltaisten silmien kohdalla sijaitsevat

luukyhmyt olivat näkyneet veden pinnan yläpuolella. Sen musta,

harjareunainen pyrstö, jossa oli teräviä kohoutumia kuin sahan

hampaita, kuljetti sitä veden läpi kuin potkuri, ja vaikka sen musta

ruho oli paksu kuin hevosen ruumis ja vaikka sen jalat olivat lyhyet

ja käyrät, se syöksyi penkereelle niin kovaa vauhtia, että vain harvat

eläimet olisivat päässeet sitä pakoon. Kirkuen kauhusta molemmat pienet

porsaat livistivät emäänsä kohti juuri noiden julmien leukojen edellä,

jotka ammottivat aivan niiden kintereillä.

Huomatessaan, ettei se saanut kiinni pakenevia porsaita, suuri

sisilisko käytti hyödykseen sen sukuisten eläinten viimeistä, tuhoisaa

temppua, joka on kellistänyt monta näköjään jo turvaan päässyttä

eläintä. Pyörähtäen sivuittain se sivalsi pitkällä, harjareunaisella

pyrstöllään kuin viikatteella porsaita ja singahdutti ne korkealle

ilmaan, niin että ne putosivat molskahtaen veteen. Melkein samassa

krokodiili jo oli peräytynyt takaisin jokeen, eivätkä pienet babirussat

kohonneet enää milloinkaan pinnalle.

Tämän viimeisen tottelevaisuuden opetuksen jälkeen babirussaemä näytti

perheelleen, kuinka käydään loppumatonta taistelua nälkää vastaan, jota

kaikki villiinväkeen kuuluvat olennot saavat kärsiä. Ei ainoallakaan

eläimellä — lukuunottamatta ihmistä itseään — ole niin vaihteleva

ruokalista kuin babirussalla. Niin hyvin kalat, liha ja linnut kuin

käärmeet, hyönteiset, juuret, taimet ja kaikenlaiset hedelmät kuuluvat

villisian ruokajärjestykseen. Ja sitäpaitsi niiden vanha vakava emä

uskalsi, kuten pienet porsaat jo olivat saaneet selville, hankkia

niille sellaistakin ravintoa, jota ei ainoakaan muu viidakon eläin

uskaltanut lähestyäkään.

Muutamien päivien kuluttua krokodiilin tapaamisesta, kun nuo kahdeksan

porsasta liikkuivat hiljaa viidakon halki, kuten niiden johtaja oli

opettanut ne kulkemaan ruoanhakumatkoilla, vanha babirussa pysähtyi

äkkiä nuuskien tarkkaan ilmaa. Sen verrattomat sieraimet ilmoittivat

sille kuolleen puhvelin lepäävän piilossa lähipensaikossa. Ne tunsivat

myöskin ilmassa sellaista tiikerin hajua, joka olisi karkoittanut pois

jokaisen muun eläimen, paitsi kylmäveristä babirussaa. Villisialla ei

kertakaikkiaan ole hermoja ja vain muutamia pelonaiheita. Tämäkin kätki

aluksi poikueensa huolellisesti okaisen viidakon sydämeen ja alkoi

sitten tutkia, oliko tiikeri asettunut väijyksiin kaatamansa eläimen

läheisyyteen. Kovasti rohkaisten sika äkkiä hypähti aukealle sen

pensaan läheisyyteen, jossa puhvelin raato oli piilossa, ja ponnahti

heti takaisin turvaan akaasiaviidakon käyrien piikkien alle aikoen

nähtävästi houkutella tiikerin esille, jos se vain piileskeli jossakin

lähistöllä. Se toisti kolmesti tämän tempun juovikkaan murhamiehen

näyttämättä elon merkkiä. Päästyään vihdoin varmuuteen siitä, ettei

vaaraa ollut mailla halmeilla, se kutsui poikueen esiin kätköstään.

Hitaasti ja järjestelmällisesti, heimolaistensa tapaan, nuo kahdeksan

porsasta täyttivät vatsansa kuolleen puhvelin lihalla, kunnes raadon

kylkiluut olivat paljaina.

Kun tiikeri sinä iltana palasi haaskalle, se näki raivokseen ja

hämmästyksekseen suurimman osan siitä lihasta, jonka se oli varannut

toiseksi ateriakseen, hävinneen olemattomiin. Lukuisat pienten sorkkien

pehmoiseen maahan painamat jäljet osoittivat, millainen eläin oli

uskaltanut rosvota siltä sen tappaman eläimen.

* * * * *

Kuukausia myöhemmin koitti viidakkopalon päivä, jolloin nuori babirussa

kohtasi ensimmäisen ja viimeisen kerran sen suuren Maikal-viidakon

villikarjun, joka oli sen isä. Kuinka tuli syttyi, sitä ei kukaan

tiennyt. Ehkä se pääsi leviämään kuljeksivan metsästäjän nuotiosta,

tahi ehkä pelkkä tropiikin auringon kuumuus sytytti palamaan kuivan

viidakkoruohomättään, joka oli paahtunut tulenaraksi. Nuori babirussa

ei tiennyt muuta kuin että äkkiä aamupäivällä hyökkäsi viidakon

keskustan läpi tulilinja, joka rätisi ja sihisi ja vaikeroi puiden

latvoissa. Kaikki metsän tiet ja polut ja salaiset kujanteet olivat

heti tungokseen asti täynnä viidakon asukkaita, jotka kiiruhtivat

soiden takaisille paljaille, turvallisille kukkuloille. Pohjoisissa

seuduissa pakolaiset olisivat kiiruhtaneet joelle ja uineet turvaan

sen toiselle rannalle, mutta kaikki Maikal-viidakon asukkaat tiesivät

vallan hyvin, että oleskeleminen liekkien keskellä on turvallisempaa

kuin antautuminen alttiiksi joen synkissä syvyyksissä piileville

vaaroille.

Ensin tulivat pienimmät, heikoimmat eläimet. Pienet sarvettomat

hiirikauriit, jotka olivat tuskin parinkymmenen senttimetrin korkuisia,

kiitivät ääneti ohi; harmaat siipioravat heittäytyivät ilmaan puiden

ylimmiltä oksilta jännittäen ruumiinsa niin litteäksi, että olivat

kuin ilmassa liitäviä kivilevyjä. Niiden jäljessä tulla touhusivat

langurit, suuret, kauniit harmaaturkkiset ja mustanaamaiset apinat

hyppien latvasta latvaan, ja pitkin maata syöksyi laumoittain

täplikkäitä haarasarvisia kääpiöhirviä ja pieniä haukkuvia hirviä,

jotka narskuttelivat hampaitaan mennessään, mustia nilgaiantilooppeja

ja joukoittain muita eläimiä. Laumoittain sakaaleja, susia, leopardeja,

kettuja ja ilveksiä, viidakon sydänseutujen punaisia kissoja, oli

suostunut yleiseen aselepoon, joka kulovalkean uhatessa oli solmittu

viidakossa.

Kokeneen, vanhan emänsä saattamana, joka elämänsä aikana oli nähnyt

monta viidakkopaloa, babirussaperhe jatkoi matkaansa soiden takaiseen,

turvalliseen piilopaikkaan, laajaan, okaiseen tiheikköön, josta ne

saattoivat nähdä viidakosta sen takana kohoaville kukkuloille vievälle

päätielle.

Pienempien eläinten joukossa laukkasi iso babirussakarju, jonka

harjaksisten leukojen kummallakin puolen kaartuvat neljännesmetrin

pituiset torahampaat olivat kuin käyrät tikarit. Kun se kiiti eteenpäin

kukkulan laelle kiiruhtavien, pelästyneiden eläinten joukossa, se

sattui törmäämään punaisen hallavaan suteen, joka oli melkein yhtä

suuri kuin pohjoisessa asustava harmaa veljensä. Tottuneena näkemään

kaikkien sorkkaeläinten pakenevan sen tieltä punaturkkinen metsästäjä

kääntyi metsäkarjuun päin murahtaen, niin että sen valkoiset

hampaat naksahtivat yhteen kuin terässangat. Babirussa näytti vain

hieman pudistavan päätään, mutta kuitenkin pitkähäntä seuraavassa

silmänräpäyksessä vääntelehti kuolemankielissä tiheikössä. Babirussien

julma johtaja oli viiltänyt sen kurkun auki pelottavilla tikareillaan.

Kun karju sitten alkoi kiivetä rinnettä ylös, murtui ja hajaantui

äkkiä sen edessä kiiruhtava pakolaislauma paeten tiheikköihin ja

tunkeutuen pensaikon läpi jättäen tien tyhjäksi. Kuin liukuen

sitä pitkin tuli alaspäin tavattoman suuri tiikeri. Sen kirkkaan

punakellervä, sysimustien juovien koristama turkki näytti liekkinä

loimuavan auringonpaisteessa, eivätkä sen suuret käpälät synnyttäneet

pienintäkään ääntä tallatessaan tietä. Sen naamassa oli sellainen

julmuuden ja säälimättömän voiman ilme, joka tekee tiikerin niin

hirvittävän näköiseksi. Kävellessään se piti suurta päätään melkein

maahan painettuna, eivätkä sen synkät, vihertävät silmät näyttäneet

kiinnittävän lainkaan huomiota sen ympärillä liikkuviin eläimiin, vaan

niiden katse oli suunnattuna kaukaisiin kukkuloihin. Karju oli ainoa

eläin, joka kieltäytyi koko ajan väistymästä hivenenkään vertaa uuden

tulokkaan tieltä, ja se pysytteli äreän uhmaavana keskellä polkua.

Näytti aivan siltä, ettei mikään muu kuin viidakkopalon pakotuksesta

solmittu aselepo voinut suoda babirussalle tätä itsepäistä rohkeutta,

että se uskalsi kulkea rinnakkain tiikerin kanssa. Tämä eriskummainen

pari kulki tietään tiikerin kellanvihreiden silmien vilkuillessa

sivulta babirussan pieniin, punaisiin silmiin, niin läheltä, että

jälkimmäisen torahampaat väliin melkein hipoivat toisen hirvittäviä

leukoja.

Äkkiä tie tukkeutui sellaiseltakin parilta kuin tiikeriltä ja

babirussalta. Pakenevien eläinten herättämä urosnorsu, joka oli päivän

kuumimmiksi tunneiksi paneutunut nukkumaan kukkulan rinteelle, toi

mustan ruhonsa ja pitkät, terävät syöksyhampaansa poikittain tielle.

Sanottakoon mitä tahansa, mutta norsu on silloin, kun se tahtoo käyttää

kuninkaallisia oikeuksiaan, maailman kaikkien eläinten kuningas.

Savun haju, pakenevien eläinlaumojen pakokauhu ja liekkien rätinä

olivat herättäneet tuon suuren rumilaan ja saaneet sen raivoihinsa.

Kun se liikkui eteenpäin, sen pienet siansilmät kiiluivat verestävinä

kuin babirussan silmät, ja se toitotti kimeästi kohottaen kärsäänsä.

Kuullessaan sen äänen tiikeri pysähtyi paikalleen, katsahti kerran

vain eteensä ilmestyneeseen jättiläiseen ja kääntyi kumeasti

murahtaen syrjään kadoten tiheikköön, mutta babirussa ei ollut

tietääkseenkään. Pakokauhu, uhkaava palo, taistelu suden kanssa ja

sen kaikkein katkerimman vihollisen, tiikerin, läheisyys olivat

hitaasti kiihoittaneet sen äreää luonnetta. Tarvitaan paljon, ennenkuin

babirussan kylmä veri kuumenee taistelunhaluiseksi, mutta kun sellaista

tapahtuu, eläin on kuin raivohullu ja riehuu silmittömästi. Vastustajan

ylivoimaisuudesta se ei välitä vähääkään, eikä sen oma henki ole

minkään arvoinen, kun vihollinen on saatava surmatuksi.

Röhkäisten pari kertaa sillä tavoin, mikä osoittaa babirussan joutuneen

murharaivon valtaan, karju hyökkäsi kohti. Syntyi merkillinen

kaksintaistelu. Suuri paksunahkainen, joka sulki tien villisialta,

painoi viisi tonnia ja oli yli kolmen metrin korkuinen. Villisika

painoi ehkä puolitoistasataa kiloa ja oli kippuran häntänsä päästä

ylöspäin työntyvän kärsänsä päähän saakka tuskin puolentoista metrin

pituinen. Mutta vastustajan suhteettomasti suurempi paino ja koko

samoinkuin oma kuolemanvaara olivat lakanneet merkitsemästä sille

mitään. Kuin ammuttu se hyökkäsi, ja ennenkuin suuri eläin ehti

liikahtaakaan, karju oli työntänyt terävät torahampaansa norsun toiseen

etujalkaan polven kohdalle sitkeän nahan läpi. Niiden partaveitsen

terävät reunat viilsivät paksun nahan halki kuin paperin, veren

tulvahtaessa silmänräpäyksessä haavoista. Toitottaen kimakasti norsu

yritti tallata pienen kiusanhenkensä jalkoihinsa ensin toisella, sitten

toisella etujalallaan, mutta babirussa oli liian ketterä jäädäkseen

sitä odottamaan ja vastasi viiltämällä syvän haavan norsun toiseenkin

etujalkaan. Nostaen aran kärsänsä vaaran ulottuvilta musta liikkuva

vuori yritti sitten iskeä runsaasti puolentoista metrin pituiset

syöksyhampaansa villisian ruumiiseen, mutta tämä pysytteli lähellä

norsun ruumista kääntyillen niin nopeasti, että se väisti jokaisen

iskun viiltäen samalla viiltämistään käyrillä torahampaillaan,

kunnes norsun ryppyiset, mustat, patsasmaiset etujalat olivat aivan

verestä punaisina. Tuskien hurjistuttaman paksunahkaisen aivot, jotka

ovat melkein yhtä kehittyneet kuin ihmisen, keksivät kohta uuden

hyökkäystavan, jolle ei babirussan nopeuskaan voinut mitään. Nojaten

eteenpäin suuren ruumiinsa, kun sen hurjistunut vastustaja jälleen

hyökkäsi syöksyhampaiden ulottuville, norsu äkkiä polvistui. Karju

olisi yhtä hyvin voinut vastustaa romahtavaa seinää. Sen läheisyydessä

ei ollut paikkaa, johon norsun suuret jalat eivät olisi ylettyneet;

vertahyytävään kiljaisuun, jonka babirussa aina päästää joutuessaan

surman suuhun, villisikalauman vanhan johtajan elämä sammui.

Kolmen kuukauden kuluttua viidakkopalosta iski se miekka, joka

aina uhkaa kaikkia villiinväkeen kuuluvia, pieniä ja suuria, vielä

kerran villisikaperheen niskaan. Vanha babirussa ei enää vienytkään

poikuettaan joelle juomaan. Siellä väijyi niin monta kuolemaa, etteivät

porsaat olleet siellä turvassa keskellä kirkasta päivääkään. Sen

sijaan se opasti ne salaisia polkuja viidakon sydämeen, missä syvällä

vihreiden puiden ja toisiinsa kietoutuneiden köynnösten siimeksessä

oli tummansininen vesilammikko. Sinne kaikki nuo kahdeksan saapuivat

kerran kuuman päivän päättyessä, kun koko lammikko hohteli safranin ja

purppuran värisenä länteen painuvan hehkuvan auringon valossa. Sinä

päivänä, kuten aina ennenkin, vanha emä kiersi lammikon ympäri, ennen

kuin se salli poikueen tulla lähelle. Kun ei vaarasta näkynyt eikä

kuulunut merkkiäkään, hajaantuivat janoiset pikku elukat pitkin rantaa

ja joivat tarpeekseen kylmää vettä.

Niiden takana huojui korkea papyrusryhmä heikossa tuulen hengessä,

joka liikutteli viidakon ylimpiä oksia. Lumpeet hohtelivat kuin

suuret tähdet sinistä vettä vasten. Sikojen juodessa liikahtivat

kaislat hieman, tuskin enempää kuin heikossa tuulessa, ja lumpeiden

valkoista taustaa vasten kuvastui epäselvästi jotakin, jossa oli

keltaisia, ruskeita ja mustia pilkkuja. Sitten, hitaasti kuin kellon

minuuttiosoitin, kohosi tyynestä vedestä tuhoa ennustava kolmikulmainen

pää, jonka kohtisuorat, punaiset silmät olivat luomettomat.

Silmänräpäystä myöhemmin, äkkiä kuin kierretty jousi laukeaa, sininen

vesi kuohahti valkoiseksi vaahdoksi, kun ilman halki singahtivat kuin

heitetty keihäs _ural-sawan_, kuningaspytonin, kaikista käärmeistä

suurimman ja voimakkaimman litteä pää ja jäntevä, teräksenvoimakas

ruumis.

Ennenkuin käärmettä lähinnä oleva porsas ehti edes kohottaa päätään,

jättiläiskäärme oli upottanut käyrät litteät hampaansa sen lihavaan

ruumiiseen ja kietoutunut sen ympäri kahteen kertaan puristaen kuin

teräsköysi.

Kuullessaan porsaan pelästyneen vinkaisun vanha babirussa syöksyi

rinnettä alas niin kovaa vauhtia, ettei niin raskaan eläimen olisi

luullut moiseen kykenevän. Vaikka sillä ei ollutkaan lajinsa koiraksen

peloittavia aseita, se ahdisti kuitenkin käärmettä niin salamannopeilla

iskuilla, että suuren raatelijan nahka repeytyi kappaleiksi ainakin

metrin pituudelta ja pitkät, veriset lihasuikaleet osoittivat, kuinka

syvälle emän pienet torahampaat olivat tunkeutuneet.

Kuninkaallinen käärme sähisi raivoissaan. Päästäen irti pikku porsaan

hervottoman ruumiin se yritti kietoa raivostuneen babirussaemän

kiemuroittensa ruhjovaan syleilyyn. Mutta ison sian ruumis oli

kuitenkin niin kulmikas ja paksu ja se pyörähteli niin nopeasti,

ettei pyton päässyt kietoutumaan sen ympärille, kun taas sika yhä

tunki torahampaansa matelijan täplikkään nahan läpi syvälle sen alla

piileviin teräksenlujiin lihaksiin.

Käärme näytti äkkiä huomaavan taistelun turhaksi. Viuhahduttaen

ruumistaan kuin suurta ruoskaa se kiemurteli äyrästä ylös ja katosi

tiheään viidakkoon.

Vanha babirussa nuuski pientä ruumista, jonka jättiläiskäärme oli

päästänyt irti. Mutta sen jokainen luu oli murskana, joten emä kiiruhti

johtamaan pois seitsemää porsasta, jotka sillä vielä oli jäljellä.

Sitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat, valkoinen babirussa oppi viidakon

lakeja, toisen toisensa perästä. Sitten se äkkiä alkoi kasvaa kuin

korvatakseen menetetyn ajan, ja kun nuo seitsemän vuoden vanhoina

erosivat elääkseen siitä alkaen erillään toisistaan ja emästään, se oli

kookkain ja viisain kaikista.

Liekö johtunut valkoisen sian väristä vai sen luonteen merkillisestä

erakkomaisuudesta, että se vuosien vaihtuessa pysyi yksinäisenä

vielä sittenkin, kun se oli varttunut täydelleen urhoollisen ja

taistelunhaluisen vanhan isänsä kokoiseksi. Se ei ollut milloinkaan

mukana keväisissä taisteluissa, jolloin urokset kohtasivat toisensa

jossakin _maidanissa_, merkillisessä ympyränmuotoisessa aukkopaikassa,

joita näkee siellä täällä viidakon sydämessä ja joissa villikarjut

tappelevat keskenään valitsemistaan naaraksista.

Kun babirussa oli viiden vuoden vanha ja tullut täysikasvuiseksi ja

-voimaiseksi, koitti kerran kevätyö, jolloin taivas oli ylt'yleensä

kullankeltainen ja vaaleanpunainen, jolloin tummat puut kuvastuivat

sitä vasten keskiöisinä vihreinä läiskinä ja jolloin joen poikki

kiemurtelevat köynnökset loivat kummallisia sinisiä varjoja sepian

väriseen veteen. Oli hyvin hiljaista, ikäänkuin yö ja taivas ja

äänettömät puut olisivat kaikki odottaneet jotakin tapahtuvaksi.

Äkkiä ilmestyi idän taivaalle hehkua kuin aamunsarastusta: täysikuun

laita kurkisti näkö piirin reunalta. Vaaleana kuin vesikupla se

kieri taivaanrannan yläpuolelle, sen värin muuttuessa samalla

punakeltaiseksi. Viidakko muuttui valkoisen hohtavaksi kuin jos siihen

olisi satanut lunta.

Ilma oli silmänräpäyksessä täynnä ääniä. Sammakkojen alttoäänet

raksuttivat pimeässä, tiukulintu heräsi, ja sen viehättävät äänet

helisivät puiden välissä; gibbonit, hyvin pitkäkäsivartiset

ihmisenmuotoiset apinat kajahduttivat kaikuvan huutonsa, viidakon

ilosävelen, hyppiessään oksalta oksalle. Tiheiköt olivat täynnä

kuiskauksia ja kutsuja, villinväen jalkojen tassutusta ja töminää

niiden rientäessä sinne tänne keväisissä asioissaan.

Unikot availivat hitaasti kermanvärisiä terälehtiään täyttäen

viidakon tuoksuaalloillaan heikkojen hyvähajunpuuskien leyhkiessä

neilikanmustista puunrungoista. Viidakko oli täynnä tuoksua ja soittoa

villinväen sukeltaessa kuutamon taikakehään.

Viidakon piiloisimpiin tiheikköihin, jonne eivät

alkuasukasmetsästäjätkään milloinkaan tunkeutuneet, kokoontuivat kaikki

babirussalaumat suureen kokoukseen. Siellä karjut taistelivat keskenään

torahampaat kalisten, naaraksien pysytellessä katselijoina. Ilma oli

täynnä uhkaavaa röhkinää ja tuskan kiljuntaa, kun pari parin jälkeen

kohtasi toisensa kehän muotoisella taistelutantereella ja tappeli kärsä

kärsää vasten nopeasti pyörähdellen, väistellen ja iskien toisiaan

naamaan, niin että koko tienoo kajahteli niiden käyrien torahampaiden

kalinasta. Ja lähitienoon puut olivat täynnä langur-apinoita, joita

tulla touhusi viidakon kaikilta kulmilta katselemaan taistelua.

Pari toisensa perästä taisteli, kunnes jompikumpi haavoittuneena ja

murjoutuneena ja saamistaan haavoista vuotavan veren sokaisemana pakeni

kehästä jättäen voittajan uuden tappelijan uhmattavaksi.

Äkkiä, kesken tulisinta kamppailua, kuului nopeaa jalkojen kapsetta,

ja aukealle hyökkäsi valkoinen babirussa, joka oli kaikkia muita

kookkaampi. Siitä saakka kuin Maikal-viidakon villisikojen johtaja oli

menettänyt henkensä norsun kanssa tapellessaan, ei ollut sellaista

kilpailijaa ilmestynyt kevätkokoukseen. Sen sileä pinta hohteli

valkoisena kuutamossa, ja huolimatta suuresta koostaan se pyörähteli

kehässä yhtä nopeasti kuin karjujen nuorin.

Tappelijoiden kääntyessä katsomaan tulokasta ja apinoiden hälistessä

ja rykiessä kiihkoissaan tukahdutti äkkiä urostiikerin kiljunta kaikki

muut viidakon äänet. Tiikeri tavallisesti vaikeroi tahi naukuu. Joskus

se röhkii kuin sika, ja juoksuaikana sen ääni on merkillisen helisevä

kuin sambar-uroshirven. Ainoastaan harvoin se kiljahtaa täydellä

voimalla; silloin sen äänessä on kauhistuttavaa jylinää ja samalla

kuitenkin murhanhimoista murinaa.

Tiikeri seisoi kirkkaimmassa kuunvalossa korkealla pengermällä

kiistatantereen laidalla kuin kultapuitteissa jokaisen onyksinmustan

viirun näkyessä selvästi sen turkin punakellervää pohjaväriä vasten.

Sen häntä, jonka ympäri täplät kiersivät renkaina, pieksi juovaisia

kupeita tuhoa ennustavasti, ja kun se tuijotti villisikalaumaan, se

näytti säälimättömän julmuuden ruumistumalta. Suuren pedon silmät

paloivat kuutamossa viheriöinä kuin hehkuvat smaragdit ja niiden

hirvittävissä syvyyksissä piili kaikki se verenhimo ja hävittävä

hurjuus, jotka ovat tehneet tiikeristä viidakon hirmun.

Jälleen tuntui koko maa vavahtavan sen kiljunnasta. Apinat katosivat

puiden latvoista kuin varjot, ja aukean ympärille kokoontuneitten

villisikojen piiri hajosi kuin akanat tuulessa harjasniskojen

kiiruhtaessa turvaan lähitiheikköön. Vain valkoinen babirussa ja

muutamat muut suurimmat ja urhoollisimmat karjut kääntyivät äreinä

jättiläiskissaan päin. Ennenkuin suuren pedon hirvittävän äänen kaiku

oli lakannut kuulumasta, se jo hyökkäsi. Se oli seisonut hetkisen

julmana ja liikkumattomana paikallaan kuutamossa. Mutta seuraavassa

silmänräpäyksessä se jo kiiti rinnettä alas kuin kauneuden ja voiman ja

pelon ihme. Vaikka sen vauhti olikin nopeampi kuin kilpajuoksijan, se

liikkui kuitenkin notkeasti, vaivattomasti ja kuin kävellen. Sen pitkä

ruumis näytti aivan kuin häviävän sen luonnottoman suuren pään taakse,

samalla kuin sen ammottavasta suusta kuului sähisevää murinaa ja sen

harvassa olevat hampaat kimaltelivat ja välkkyivät kuutamossa.

Harjasniskojen pieni ryhmä seisoi hetkisen silmäkkäin raivostuneen

pedon kanssa, mutta juuri kun tämä oli ne saavuttamaisillaan, ne

hajaantuivat ja pakenivat suin päin. Kaikki, paitsi yksi. Valkoinen

babirussa pysyi paikallaan sen pienten, punaisten silmien hehkuessa

kuin granaatit, ja se painoi päänsä alemmaksi, voidakseen paremmin

heiluttaa pitkiä torahampaitaan. Liekö ainoakaan seikkailija tahi

ritari konsanaan astunut kilpakentälle vaarallisempaa vihollista

kohti tahi osoittanut peloittavampaa rohkeutta ylivoimaa vastaan kuin

villisika tuona keväisenä yönä.

Tiikeri oli oikea hirviö. Se oli hyvinkin kahden metrin pituinen ja

painoi pitkän matkaa yli kahdensadan kilon. Babirussan ruumis ei

vastannut puoltakaan vastustajan painosta ja pituudesta. Sitäpaitsi

tiikerillä oli varusteina kynnet, jotka olivat kuin terässirpit,

ja hampaat, joiden voittaneita ei ole ollut siitä lähtien kun

sapelihammastiikeri kuoli sukupuuttoon; painoonsa nähden se on nopein

kaikista pedoista ja niin voimakas, että se tappaa täysikasvuisen

puhvelin yhdellä ainoalla käpälänsä iskulla ja kantaa raatoa

hampaissaan pitkät matkat.

Sellaista hirvittävää nopeuden ja voiman yhdistymää vastaan suuri

karju asetti teräksestä ja kovista jänteistä luodun ruumiinsa, jota

suojeli mitä parhain harjaksinen siannahkapanssari, Sitäpaitsi ei

maailmassa ole ainoaakaan jaloiltaan nopeampaa villikarjun painoista

eläintä, jos sillä vain on jalkojensa alla sellainen luja pohja kuin

tantereeksi tallattu tappeluaukion pinta. Valkoisen karjun julmien

leukojen kummankin puolen olivat partaveitsenterävät torahampaat,

joiden kärjetkin olivat terävät kuin pistomiekka. Niskan ja

hartioiden sitkeiden lihasten antaessa pontta hampaiden iskuille ne

saattoivat viiltää yhtä peloittavia haavoja kuin gurkhojen veitset

ja malaijisoturien aaltoteräiset käyrät tikarit. Metsäkarju saattoi

sitäpaitsi asettaa viidakkojen juovikkaan surmanhengen villille

raivolle vastapainoksi kylmäverisen hurjuutensa, joka oli aivan yhtä

vaarallinen.

Kolmen metrin päässä paikasta, jossa babirussa seisoi asennossa kuin

nyrkkeilijä, suuri kissa teki hyppynsä. Kun sen pitkä, notkea ruumis

lennähti karjun kohdalle, loimuavan oranssinvärisenä hopeanvalkoisessa

kuutamossa, ja sen monisirppiset käpälät olivat vetäytyneet taaksepäin

valmiina hirvittävään, kaapivaan iskuun, johon tiikeri luottaa, karju

hyökkäsi eteenpäin kammeten samalla sivulle ja kohotti äkkiä päätään.

Heti tiikerin nahka kylkiluiden alapuolelta tahraantui vereen.

Murahtaen peloittavasti juovikas murhamies suuntasi iskun, joka, jos

se vain olisi sattunut kohdalle, olisi riistänyt hengen babirussankin

teräksisestä ruumiista. Mutta viimeksimainitun nopeus pelasti sen

jälleen. Pyörähtäen salaman nopeasti se väisti iskun, ja vaikka

tiikerin käyrät kynnet viilsivätkin verisiä viiruja sen valkoiseen

nahkaan, eivät haavat sentään olleet hengenvaarallisia.

Sitten alkoi suurenmoinen ja julma taistelu. Tiikeri hyökkäsi jälleen

läheltä, ja sen onnistui tällä kertaa pudottautua karjun viettävään

selkään. Se aikoi upottaa torahampaansa syvälle ahdistettavansa

kurkkuun ja samalla katkaista niskan vääntämällä sen päätä taaksepäin.

Sellainen temppu kaataa kyllä puhvelin, mutta tiikerin oli sallittu

ainoastaan kerran yrittää sen sovelluttamista babirussaan. Karjun

niska oli niin lyhyt ja paksu, että siitä oli mahdoton saada otetta,

ja vaikka tiikerin kynnet tunkeutuivat syvälle karjun lihaksiin, ei

se voinut pitää kiinni tuota viettävää, liukasta, pyörivää ruumista.

Kun tiikeri liukui maahan, babirussa olisi tarvinnut vain tuuman

verran voittaakseen taistelun siinä paikassa. Kirkaisten kimeästi

raivosta valkoinen karju riistäytyi irti tiikerin otteesta ja vastasi

hyökkäykseen suuntaamalla ahdistajaansa kaksinkertaisen iskun

tikarimaisilla torahampaillaan, jotka tunkeutuivat syvälle suuren

kissan kurkkuun sivuuttaen nipin napin kaulavaltimon.

Salamannopeasti juovaturkki ponnahti taaksepäin ja alkoi hirmuisesti

muristen kiertää babirussaa hyökäten aina väliin, iskien nopeita

kaapaisevia iskujaan Karju väisti joka kerran hyökkäyksen hyppäämällä

syrjään ja vastasi terävien torahampaittensa viiltävällä ylöspäin

suunnatulla pistolla, ja sen raivoisa röhkinä sekaantui tiikerin

sähinään ja apinoiden hälinään ja kiihkeihin kirkaisuihin.

Babirussan leukapielistä tippui verta ja vaahtoa. Sen punaiset silmät

kiiluivat kuin rubiinit sen tarkatessa tiikerin jokaista notkahdusta

ja liikettä, ja vaikka sen monet haavat vuosivatkin verta, se oli

käänteissään yhtä salamannopea kuin ennenkin.

Taistelusta tuli äkkiä loppu. Vaikka babirussa kiljuikin raivosta,

ei se sallinut taistelun punaisen usvan hetkiseksikään lamauttaa

varovaisuutta ja kylmäverisyyttä, joihin villikarju aina turvautuu

taistellessaan, olipa se kuinka raivostunut tahansa.

Kissapedon ylenpalttinen ärtyminen koitui lopulta sen tuhoksi. Koska

se ei ollut tottunut siihen, että ainoakaan sen vastustaja kykeni

pitkälliseen vastarintaan, babirussan iskut ja väistöt kiihoittivat sen

vähitellen sellaiseen raivoon, että se vihdoin pani kaikki viimeisen

hypyn varaan — ja hävisi.

Tiikerin ponnahtaessa koholle babirussa hyppäsi syrjään sen käpälien

tieltä juuri ja juuri väistäen niiden iskun; samassa se pyörähti

solakoiden, jäntevien, nopeiden jalkojensa potkaisulla ympäri,

ja jättiläiskissan pudotessa maahan se viilsi käyrillä repivillä

torahampaillaan tiikerin vatsan halki pitkin pituuttaan. Suuri

punakellervä mustaviiruinen ruumis seisoi hetkisen liikkumatta

paikallaan, kuuman veren ruiskutessa haavoista suurina suihkuina.

Sitten se vaipui hitaasti kasaan.

Samassa tuokiossa karju jo ehti polkemaan tiikerin ruumista jaloillaan

iskien välähtelevät torahampaansa yhä uudestaan sen juovikkaiseen

turkkiin, kunnes suuri peto käheästi kiljahtaen retkahti pitkäkseen,

sen leimuavat silmät peitti kuoleman kaihi; ja ruumiin värähdellessä

kauan aikaa suonenvedon tapaisesti sen hurja henki lähti autuaammille

metsästysmaille.

Suuri babirussa seisoi hetkisen tiikerin voimakkaan ruumiin vieressä

vapisten heikkoudesta ja väsymyksestä, mutta yhä jaloillaan.

Toiset karjut ryhmittyivät vähitellen penkereen juurelle, jossa se

seisoi haavoittuneena, veren tahraamana ja uupuneena, mutta silti

Maikal-viidakon babirussien kiistämättömänä johtajana.