TIMARTI

Tähdettömänä, sumuisena yönä syntyi muuan Maikal-viidakon monista

lapsista maailmaan. Sen emä oli viisas, vanha naarasnorsu; tämä kuului

laumaan, joka käytti laitumenaan tuhansien neliökilometrien laajuista

aluetta Sumatran metsissä. Sillä oli sisäänpainuneet ohimot ja risaiset

korvat, jotka ovat yhtä luonteenomaiset vanhalle norsulle kuin harmaat

hiukset vanhoille ihmisille.

Vaikka vastasyntynyt poikanen olikin vain metrin korkuinen seisoessaan

horjuvilla jaloillaan ja sen maitosyöksyhampaat juuri ja juuri näkyivät

naurettavan punaisen suun kummallakin puolen, se oli kuitenkin

kuninkaallista rotua, sillä sen isä ei ollut kukaan muu kuin Maikalin

lauman johtaja, koko suuren saaren vanhin, viisain ja isoin eläin.

Syntymäpäivästään saakka tuo pieni tulokas rupesi näyttämään

sellaista elämäniloa, joka tekee norsun poikasesta metsänväen

lapsista kaikkein onnellisimman, ja ennenkuin se oppi kävelemään,

se jo alkoi opetella heimonsa taitoja. Sen elintavat olivat aivan

erilaiset kuin ihmislapsen; se meni nukkumaan auringon noustessa,

kun sammakot kurnuttivat ja kiljuivat ja kun tuhannet muut äänet

toivottivat nousevan auringon tervetulleeksi. Kuuden kuukauden vanhana

se vieroitettiin, ja emä opetti sen syömään ruohoa ja poimimaan metsän

hedelmiä notkealla kärsällään ja ruiskuttamaan sillä yli koko ruumiinsa

vettä, aina kun lauma saapui lammikon tai muun vesistön rannalle.

Sitten se jonkin ajan kuluttua pudotti maito-syöksyhampaansa, niin

että niiden tilalle jäi vain pienet nystyrät, joista sitten oli määrä

kehittyä nuo mahtavat puolentoista metrin pituiset täysikasvuisen

norsun torahampaat.

Emä opetti poikasen uimaankin. Eräänä päivänä, kun auringon säteet

paahtoivat viidakkoa kuin sula laava, vanha johtaja opasti laumansa

salaisia polkuja pienelle järvelle, joka piileskeli aarniometsän

sydämessä kuin vihreään sädekiveen upotettu akvamariini. Kiivettyään

jyrkälle rannalle kookas uros laskeutui juhlallisesti takamuksilleen ja

äärettömän suuret jalat tönkköinä suoraan eteenpäin liukui veteen kuin

kelkka ja toitotti iloisesti syöksyessään alhaalla välkkyvään siniseen

veteen. Naarakset ja nuoremmat urokset noudattivat kukin vuorostaan

sen esimerkkiä kirkuen kuin lapsilauma, kunnes vain norsun poikanen ja

sen emo olivat jäljellä. Yhä uudestaan vanha naaras koetti houkutella

nuorta eläintä liukumaan alas muiden tavalla, mutta se peräytyi joka

kerta peläten alempana kimaltelevaa vedenpintaa. Vihdoin emo menettäen

kärsivällisyytensä töytäisi sitä äkkiä suurella päällään, jolloin se

kiiti vaikeroiden jyrkännettä veteen. Sätkytellen hädissään jaloillaan

se huomasi osaavansa uida, ja heti kun se pääsi järven toiselle

rannalle, se kääntyi takaisin, ja senkin jälkeen kun vanhemmat eläimet

jo olivat aikoja väsyneet urheiluun, se ui vielä kauan aikaa järvessä

yksinään kirkuen ja toitottaen iloissaan.

Sitten koitti päivä, jolloin Maikal-lauman nuorin oppi tietämään, että

kuolema aina väijyy viidakossa jokaista varomatonta ja tottelematonta.

Oli aamuhämärä juuri ennen auringonnousua. Suuret kämmekät hohtelivat

kaikkialla vihreiden sananjalkojen joukossa kuin värikkäät tähdet, ja

vihreäsilmäiset sininokkaiset sadelinnut lentää räpyttelivät puiden

välissä.

Erottuaan muusta laumasta pieni norsu ja sen emä joutuivat vihdoin

kattilamaisen syvennyksen reunalle. Sen toista reunaa rajoittivat kapea

puronen ja sileä hiekkaranta, joiden takaa näkyi valkoisia hedelmiä

täynnä oleva lansat-puu.

Nähdessään sen pieni norsu ryntäsi eteenpäin, välittämättä suuren

emänsä varoittavasta murahduksesta, kahlasi puron poikki ja aikoi

kiivetä rannalle. Mutta silloin sen jalat vajosivat lentohiekkaan,

ihmisille ja eläimille yhtä vaaralliseen loukkuun.

Hetkisen kuluttua se jo oli hiekassa polviaan myöten. Turhaan se yritti

kiskaista siitä irti ensin toista, sitten toista jalkaansa vajoten joka

ponnistuksella yhä syvemmälle ja kirkuen emäänsä avuksi tempoillessaan.

Emä oli tuokiossa paikalla tunnustellen varovasti petollista hiekkaa

suurella jalallaan. Vetäistyään sen pois se painautui rantakalliota

vasten ja kiersi harmaansinertävän kärsänsä, joka oli kyhmyinen ja

rosoinen kuin vanhan puun kaarna, poikasen ruumiin ympäri. Sitten se

painaen ruumiinsa kallioon veti voimakkaasti. Kuului imaiseva ääni,

ikäänkuin lentohiekka olisi maiskauttanut huuliaan, ja pieni norsu

vajosi yhä syvemmälle.

Kun märkä hiekka raapi poikasen pientä, pyöreää vatsaa, se vaikeroi

surkeasti. Näytti aivan siltä, kuin tämä ääni olisi herättänyt eloon

uusia voiman lähteitä emän suuressa ruumiissa. Kiertäen kärsänsä niin

tiukkaan hädässä olevan ympärille, että se melkein näytti uppoavan sen

pehmeään nahkaan, se istuutui maahan samalla äkkiä nykäisten, mihin

se keskitti äärettömien voimiensa jokaisen hivenen. Poikanen lakkasi

vajoamasta, mutta jäi hetkiseksi liikkumattomaksi pysyen yhä kiinni

surman rannan hellittämättömässä otteessa. Vasta kun suuren eläimen

hirmuiset lihakset venyivät ja jännittyivät kuin teräsköydet, nuo

peloittavat syvyydet luovuttivat vastahakoisesti saaliinsa. Ja vielä

pikku norsun seisoessa turvassa rannalla lentohiekka kohoili ja hyllyi

kuin vahingonilosta.

Tuskin viikkoa myöhemmin viidakon lapsi oppi tietämään, että paitsi

lentohiekkaa on olemassa muitakin vaaroja, joille eivät edes sen

suuren emän voimat voineet mitään. Jälleen sen suurenmoinen ruokahalu

saattoi sen pulaan. Eräänä päivänä, kun muu lauma torkkui viileässä

paikassa viidakon tiheikössä, se lähti hakemaan ruokaa ja huomasi

pienen rambuta-puun alimmista oksista riippuvan harmaan pallon, jonka

imelä mausteen tuoksu kutkutti sen sieraimia. Ojentaen pienen kärsänsä

niin korkealle kuin yletti se vetäisi pallon maahan, niin että hunaja

roiskui ylt'ympäri. Heti oli sen kimpussa kokonainen parvi mustia,

raivoisia viidakkomehiläisiä, jotka tunkeutuivat sen nahan poimuihin ja

pistelivät sen ruumiin jokaiseen näkyvissä olevaan osaan niin kuin vain

villit mehiläiset saattavat pistää.

Toitottaen ja kirkuen pieni norsu töytäili sinne tänne viidakossa

paeten vihdoin lammikkoon, jossa se oli oppinut uimaan. Siellä se

pysytteli päivän ja yön, vain kärsän pää veden pinnalla, kunnes pisto

vihdoin lakkasi kirvelemästä.

Kuukaudet kuluivat, ja nuori norsu alkoi oppia viidakon lait.

Lauma vaihtoi laidunpaikkaa joka päivä sadan vuoden vanhan uroksen

johdolla. Joskus eläimet kulkivat leveän joen äyräitä, joka virtasi

läpitunkemattomien, vihreiden seinämien välitse, jossa valkoiset kurjet

katselivat niitä juhlallisina hiekkamatalikoilta ja jossa wahwah-apinat

hyppelivät kirkuen rantapuiden latvoissa. Sitten ne saattoivat käydä

syömässä tiheimmän viidakon salaisimmissa sopukoissa, joiden hämärässä

kuului metsästävän tiikerin valitusta tahi sellaisia raapivia, sahan

sihinää muistuttavia ääniä, joita nälkäinen leopardi päästelee

kierrellessään saaliin haussa.

Sitten tuli yö, jolloin lauma ei pysähtynytkään laitumelle, vaan

liikkui eteenpäin askelin, joita shikarit, intialaiset metsästäjät,

nimittävät »pitkiksi askeliksi» ja jotka vievät eteenpäin nopeasti kuin

kulovalkea. Aamun koitteessa, juuri kun nouseva aurinko alkoi pilkottaa

puiden lomasta kuin jos sulatusuunin ovi olisi aukaistu, niitä vastaan

kantautui lämpimässä ilmassa ihmeellistä, imelää hajua, johon samalla

oli sekoittuneena omituista löyhkää, jota ihmisen sieraimet eivät olisi

sietäneet.

Tuo haju vaikutti laumaan silmänräpäyksessä. Parantaen jo ennestäänkin

kovaa vauhtiaan norsut hetkisen kuluttua kiitivät niin kovaa kyytiä,

että poikasen oli pakko laukata voimiensa takaa, ja lopulta se saattoi

pysytellä toisten mukana vain tarttumalla pienellä kärsällään kaikin

voimin emänsä häntään kiinni.

Norsujen syöksyessä viidakon halki tuo kummallinen haju kävi yhä

voimakkaammaksi, ja äkkiä alkoi edestäpäin kuulua sekavia ääniä.

Apinoiden kaikuvat huudot, laiskiaisten murahdukset ja villisikojen

röhkinä sekaantuivat muihin ääniin ja kutsuihin, ja kaikki eläimet

olivat keräytyneet amerikkalaista jalavaa muistuttavan puun ympärille;

se oli lähes kahdenkymmenenviiden metrin korkuinen, ja sen oksat

olivat täynnä ananaksen kokoisia hedelmiä, joiden vihreässä kuoressa

oli puolen tuuman pituiset piikit. Silloin tällöin kuului kumahdus,

kun sellainen hedelmä putosi maahan, mikä sai puun ympärille

kerääntyneet eläimet hyökkäilemään ja meluamaan, sillä palkintona,

josta ne tappelivat, oli _duriani_, maailman pahimmalta haiseva, mutta

parhaimman makuinen hedelmä. Sitäpaitsi sen herkullinen, kermanvärinen

sisus vaikuttaa eläimiin kiihdyttävästi ja tekee ne mielettömän

rohkeiksi, niin että durianipuun ympäristö näyttää hedelmien

kypsymisaikaan useinkin oikealta taistelutantereelta.

Juuri kun norsulauma pääsi puun juurelle, putosi suuri duriani maahan

melkein hipoen mustan pukin kierteisiä sarvia, jonka samoinkuin pari

sen naarasta taikavoimainen hedelmä oli houkutellut tuoksullaan puun

alle. Pukin kuopiessa terävillä etukavioillaan saalistaan norsulauman

vanha johtajauros hyökkäsi sen kimppuun vihaisesti mylvähtäen.

Musta pukki on nopein neljällä jalalla liikkuvista eläimistä,

sitäpaitsi suuren heimonsa taitavin tappelija, mutta ei suurimmastakaan

vauhdista eikä taidosta ole rahtuakaan hyötyä taistelussa viidakon

jättiläistä vastaan. Vihaisesti sähähtäen pukki livisti tiehensä

luovuttaen durianin norsulle.

Painaen kevyesti suurella jalallaan, jonka anturan ympärysmitta oli

lähes kolme metriä, johtaja halkaisi piikkisen hedelmän kahtia ja alkoi

ahmia sen herkullista sisusta. Sitten se kohotti kärsänsä ja toitotti

kimeästi. Se ääni sai kaikki puun ympärille kokoontuneet pienemmät

eläimet hajaantumaan kuin tuhka tuuleen. Ainoastaan yksi eläin

kieltäytyi tottelemasta uhkausta.

Kun inhoittavin kaikkien villien eläinten äänistä jyrisi ilmassa,

kuului durianipuun takaa pensaikosta murahtelevaa kirkunaa, ja parin

tonnin painoinen sarvikuono syöksyi sieltä esiin. Sumatralaisella

sarvikuonolla on samoinkuin afrikkalaisella mustalla sukulaisellaan

kaksi sarvea, joista turpaa lähinnä sijaitseva on käyrä, peloittava,

lähes metrin pituinen ase, kun taas lyhyempi takasarvi työntyy esiin

pedon kallosta kuin valkoinen pistin.

Yleensä norsu ja sarvikuono eivät tappele keskenään, sillä niiden

kamppailu saattaisi käydä tuhoisaksi molemmille. Sinä päivänä oli

kuitenkin lemmenjuoma haihduttanut kaiken varovaisuuden sarvikuonon

huumaantuneista aivoista, eikä toisaalta ainoakaan elävä eläin olisi

voinut pakottaa norsua peräytymään sen lauman ollessa saapuvilla.

Jälleen kajahti suuren uroksen varoittava toitotus, ja se varustautui

sellaiseen hirviöiden taisteluun, jollaisia kai useinkin tapahtui niinä

aikoina, jolloin maa oli nuorempi kuin nyt.

Sarvikuonon hyökätessä pensaikosta tuskin viidenkymmenen metrin

levyinen tasainen kenttä erotti sen norsun mustasta, korkeasta

ruumiista. Laskiessaan peloittava-aseisen, haarniskoidun päänsä melkein

maahan ja kömpelöiden, kolmivarpaisten jalkojen painaessa syvät

kuopat tantereeseen, se oli kuin panssarilaivan kimppuun hyökkäävä

torpedovene, ja näytti mahdottomalta, että norsu-uroksen suunnattoman

suuri ruumis voisi kestää sen hyökkäystä, sillä jos vain sarvikuonon

onnistuisi tunkeutua norsun paksujen etujalkojen väliin, jotka olivat

kuin mustasta basaltista veistetyt, uurteiset pylväät, sen sarvet

uppoaisivat auttamattomasti norsun suureen vatsaan. Jos sen vain

onnistuisi vahingoittaa suuren eläimen polvea, se voittaisi taistelun,

sillä raskasruumiinen norsu ei kykene liikkumaan, jos yksikään sen

jaloista joutuu käyttökelvottomaksi.

Vanha uros odotti kuitenkin vastustajaansa tyynenä ja varmana,

ikäänkuin osoittaakseen, että se oli sata vuotta kestäneen elämänsä

aikana oppinut vastustamaan sarvikuononkin peloittavaa hyökkäystä.

Kiertäen kärsänsä leukojensa väliin suojaan se käänsi suunnattoman

ruumiinsa niin, että se saattoi ottaa vastaan viidakkojen

hyökkäysvaunun, joka syöksyi sitä kohti. Ehkä kaikki muut eläimet

olisivat koettaneet väistää hyökkäystä vielä viime hetkessä, mutta

vanha uros tiesi, etteivät moiset temput sovi niin suurille eläimille

kuin se. Se siis seisoi liikkumattomana, kunnes sarvikuono oli melkein

siinä kiinni. Mutta juuri ennen korskahtelevan hirviön suuren ruumiin

musertavaa töytäystä se polvistui. Sarvikuono oli tavalliseen tapaansa

ummistanut ilkeät silmänsä hyökkäyksensä viime silmänräpäyksessä,

joten se ei tiennyt mitään väistöliikkeestä, jonka norsun viisaat

aivot olivat keksineet. Laskien väistämisajan hiuskarvalleen

oikein suuri uros työnsi eteenpäin pitkät syöksyhampaansa, joita

tuki viiden tonnin painoinen kasa luita ja lihaksia, niin että ne

suuntautuivat suoraan hyökkäävän hirviön haarniskoituun rintaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului repivää ääntä, kun sarvikuono

kirjaimellisesti naulautui norsun hirmuisiin aseisiin, jotka

lävistäen sen toistakymmentä senttimetriä paksun nahan tunkeutuivat

syvälle hyökkäävän pedon arkoihin elimiin. Kiljahtaen hirmuisesti

haavoittunut eläin koetti epätoivoisesti iskeä norsun etujalkoihin

käyrällä sarvellaan, mutta pitkät syöksyhampaat, joilla oli tukena

uroksen suurempi paino ja voima, pitivät sen asemillaan. Toitottaen

sitten vielä kerran raivoisasti vanha uros ponnistautui jaloilleen ja

hirmuisella tempauksella kohotti kuolevan sarvikuonon suuren ruumiin

koholle maasta, heittäen sen läheiseen tiheikköön ja seisoi korkeana

kuin kiistämätön viidakon kuningas laumansa keskellä, veren tahraamien

syöksyhampaiden erottuessa räikeinä sen mustasta nahasta.

Taistellessaan sarvikuonon kanssa norsu-uros oli osoittanut olevansa

rohkea, niin kuin johtajan pitääkin olla. Mutta koko lauma oli joka

tapauksessa ollut sen takana, eikä eläin, jonka se oli tuhonnut,

ollut puoltakaan sen koosta eikä painosta. Mutta vanhan naaraksen,

jonka seitsemänkymmenenviiden vuoden aikana tapahtuneet synnytykset

ja taistelut olivat uuvuttaneet, täytyi yksinään ryhtyä taisteluun

Maikal-viidakon kauheinta, voimakkainta ja peloittavinta hirviötä

vastaan, joka julmuudessa voittaa maailman kaikki nisäkkäät ja joka

kooltaan ja voimiltaan on melkein norsun vertainen.

Kerran hämäränä iltana joen kalvo kiilteli safranin keltaisena ja sen

rantoja reunustivat vaaleat lummeryhmät. Äyräiden heiluvat papyrukset

kahisivat tuulessa, ja tulipunainen kuu kumotti himmeänä sumun läpi.

Suuret tähdet loivat siltojaan oranssin ja kuparin väriseen välkkyvään

veteen, joka solisi ja kohisi, tummien haamujen liikkuessa hiljaa

sen synkissä syvyyksissä. Kun laihtunut naarasnorsu joi pitkään,

tuijottivat ilkeät, keltaiset silmät siihen topaasinvärisen veden

läpi. Eivät krokodiilitkaan, joilla on kaksi riviä ristissä olevia

hampaita ja kuuden, seitsemän metrin pituinen panssaripeitteinen

ruumis, uskalla käydä norsun kimppuun. Poikanen sammutti janonsa emon

suuren ruumiin takana, ja kun molemmat olivat juoneet tarpeekseen, ne

lähtivät palailemaan viidakon halki vuorenrinteelle, jossa laumalla oli

laidunmaansa.

Paluumatkalla nuori norsu kulki edellä, niin että emä saattoi nähdä

sen, sillä viidakossa on norsunkin paras pitää poikasensa alituisesti

näkyvissään.

Niiden matkatessa eteenpäin vanha emä kohotti silloin tällöin kärsäänsä

nuuhkien jokaista tuulenpuuskaa, joita leyhähteli viidakoista ja

tasangoilta. Vaikka norsu onkin huonokuuloinen ja -näköinen, sen vainu

on sentään niin terävä, että harvat eläimet sen siinä voittavat.

Äkkiä tunkeutui emän laajentuneisiin sieraimiin läheisestä viidakosta

sellaista hajua, joka pysähdytti sen siihen paikkaan ja sai sen

ääntämään varoittavasti poikaselle, joka tallusteli edellä.

Kuullessaan äänen tämä kääntyi ja kiiruhti takaisin, mutta liian

myöhään. Viidakosta syöksyi suklaanvärinen peto, joka lautasiltaan oli

ainakin parin metrin korkuinen ja jolla on päässä sellainen terävä,

käyrä sarvipari, että se tekee urosseladangista eli biisonihärästä

nykyisen maailman vaarallisimman eläimen.

Seladangi on suurin ja julmin kaikista villeistä nautaeläimistä,

kooltaan pienempi vain norsua ja valkoista sarvikuonoa. Se on

luonnostaan surmaaja, kun vielä kaikki sen aistitkin ovat harvinaisen

terävät. Ennenkuin norsunpoikanen ehti emänsä luo, tunkeutui hirviön

toinen käyrä sarvi sen pulleaan kylkeen saaden pakenevan eläimen

vaikeroimaan tuskasta. Tuo ääni ja poikasen vaaran näkeminen

haihduttivat kerrassaan vanhan emän arvelut. Kärsä koholla ja

toitottaen raivoissaan se syöksyi taisteluun, jota lauman johtajakin

olisi karttanut, jos se vain olisi ollut mahdollista.

Hyökkäys oli kiihoittanut suuren biisonihärän samanlaiseen

tappeluvimmaan, joka oli saanut valtaansa sen esi-isät metsähärät

silloin, kun ne olivat hyökätessään majoittaneet keisarillisen Rooman

legioonat Schwarzwaldissa parituhatta vuotta aikaisemmin.

Hiljentämättä lainkaan vauhtiaan nähdessään norsun mustan ruumiin

syöksyvän kohti kuutamossa seladangi hyökkäsi eteenpäin kuin

kilpa-auto. Juuri kun sen pitkät, käyrät sarvet näyttivät tunkeutuvan

norsun rintaan tahi iskevän sen pylväsmäisiin jalkoihin, suuren emän

onnistui astumalla syrjään melkein väistää hyökkäys — melkein, mutta

ei täydellisesti. Hyökkäävän biisonin vasen sarvi iski välähtävän

iskunsa ja viilsi norsun kylkeä, halkaisten paksun nahan kuin paperin

ja tunkeutuen syvälle kiinteään lihaan.

Karjahtaen raivosta ja tuskasta suuren pedon hyökätessä ohi norsu

työnsi pitkän käärmemäisen kärsänsä suoraan sen ruumiin alle, kiersi

sen toisen etujalan ympärille ja väänsi sitä itseensä päin. Kuin

taitavan painijan puolinelsoni tämä äkillinen nykäys keikautti

seladangin kumoon, niin että se sätkytteli koipiaan selällään. Ja

nopeasti kuin salama, ennenkuin kaatunut härkä ehti päästä jaloilleen,

norsu polvistui sen päälle kuin suuren hydraulisen puristimen

musertavalla voimalla. Kuului hirvittävää, rasahtelevaa ääntä, yksi

ainoa tuskallinen mylvähdys; sitten suuri norsuemä seisoi jälleen

pystyssä seladangin hengettömän ruumiin vieressä, jonka sen viiden

tonnin painoinen luu- ja lihamöhkäle oli ruhjonut muodottomaksi kasaksi.

Norsuemä oli pelastanut poikasensa lentohiekasta ja seladangin

sarvista, mutta eivät edes senkään rohkeus, voima eikä viisaus voineet

mitään seuraavalle viholliselle.

Maikal-viidakko sijaitsee Trengganun sulttaanikunnassa, ja sulttaani

oli äkkiä päättänyt hankkia uusia eläimiä norsulaumaansa, joka

oli uudistettu viimeksi hänen isoisänsä päivinä. Kokonaiset kylät

tyhjennettiin työläisistä, kokonainen armeija miehiä pantiin

kaatamaan puita, ja ihmeellisen lyhyessä ajassa oli rakennettu pyöreä

norsunloukku, jonka halkaisija oli kaksikymmentäviisi metriä ja jossa

oli kaksi kolmenkymmenen metrin pituista siipeä, jotka yhtyivät

saman käytävän suussa. Se oli parhaiksi niin suuri, että yksi norsu

kerrallaan mahtui siitä kulkemaan. Sen seinät ja siivet tuettiin

ja sidottiin yhteen rottingista punotuilla köysillä ja peitettiin

köynnöksillä, mutta aitauksen sisään jääneeseen viidakkoon ei koskettu.

Kun pyydys oli valmis, vihki kyläpappi sen uhraamalla valkoisen kukon;

kesy naarasnorsu vietiin sinne syötiksi, ja kuutamossa aloitti tuhat

miestä ajon. Hajaantuen pitkään, puolikuun muotoiseen ketjuun he

ryhtyivät hälisemään ja huutamaan ja kovasti rummuttamaan, jolloin

pelästynyt lauma alkoi siirtyä laitumeltaan lähestyvien ajomiesten

tieltä. Ajajat olivat siksi varovaisia, etteivät he milloinkaan

menneet niin lähelle, että pelästyneet norsut olisivat kääntyneet ja

lähteneet pakoon. Meluamista kesti koko yön, ja auringon noustessa oli

lauman kärki saapunut loukon köynnöksillä peitettyjen siipien luo.

Syöttinorsu toitotti aitauksessa tyynnyttävästi, samalla kun lauman

takaa lähestyvien ajajien melu kävi vain äänekkäämmäksi. Kulkien

pyydyksen toisiinsa liittyvien siipien vierustaa pujahtivat johtavat

norsut vuorotellen kapeasta portista viidakkoalueelle, joka oli

ympäröity puunrungoista rakennetulla aidalla. Päästyään sinne ne eivät

enää löytäneet takaisin kapeaan mutkaiseen käytävään, josta ne olivat

tulleet.

Pienen norsun emä huomasi ensimmäiseksi joutuneensa satimeen. Juosten

aidan vierustaa kuin mieletön se heittäytyi yhä uudestaan noita paksuja

puunrunkoja vasten, kunnes ne ritisivät ja ratisivat sen painosta, ja

toitotti samalla varoittavasti, mikä tunkeutui ulkopuolella vallitsevan

melun läpi kuin höyrypillin vihellys. Kuullessaan varoitusäänen pakotti

vanha uros, joka johti jälkijoukkoa, loput laumasta kääntymään, ja

murtautuen ajajien ketjun läpi ne pakenivat viidakon kaukaisimpiin

soppiin.

Silloin aidalle sijoittuneet vartiat katkaisivat köydet, jotka

pitivät ylhäällä satimen luukkua. Tämä putosi kuin suojaristikko

riistäen viimeisetkin pakenemismahdollisuudet aitaukseen joutuneilta

norsuilta. Syntyi pakokauhu, kun vangitut eläimet töytäilivät sinne

tänne yhtenä ainoana mustien, jättiläismäisten ruumiiden pyörteenä.

Samassa ajajat kiipesivät pylväiden päähän ja pitivät ne palavilla

soihduilla ja pitkillä keihäillä loitolla seinämistä. Heti päivän

valjettua vangitut norsut ajettiin kesyttämiskarsinoihin, joissa

ne sidottuina ja kahlehdittuina pakotettiin nälällä ja lyönneillä

tottelemaan. Nuori norsu päästettiin viimeisten joukossa satimesta;

se taisteli ääntä päästämättä jokaista kesyttämättömän luonteensa

lannistamisyritystä vastaan. Koska se oli lauman kuninkaan poika, sen

ei tietystikään sopinut alistua ihmisten komennettavaksi. Yhä uudestaan

se yritti epätoivoisesti päästä kiduttajiensa kimppuun saaden vihdoin

sivalletuksi kärsällään liian lähelle tullutta miestä niin kovasti,

että tämä retkahti tajutonna puuta vasten. Nähdessään sen kesyttäjien

päällikkö menetti kokonaan kärsivällisyytensä.

— Viekää tuo nuori paholainen pois ja ampukaa se, ennenkuin se tappaa

jonkun meistä, hän määräsi.

Kun sidottua ja avutonta, mutta vieläkin vastaan rimpuilevaa eläintä

vietiin pois, huudahti harjoittaja äkkiä ääneensä.

— Timarti! hän huusi viitaten nuoren norsun jalkaan ja kumarsi

kunnioittavasti eläimelle, joka oli juuri tuomittu kuolemaan.

Kerran sadassa vuodessa, niin alkuasukkaat uskovat, syntyy norsu, jonka

jokaisessa jalassa on kuusi varvasta viiden asemesta. Sellaista eläintä

luullaan Ganushin, suuren norsujumalan ruumistumaksi, jonka patsaiden

jokaiseen jalkaan aina kaiverretaan kuusi varvasta. Tämä Maikal-lauman

nuori norsu oli juuri sellainen.

Kaksikymmennelivarpaiselle Timartille alkoi nyt uusi elämä. Se ei

saanut enää vaeltaa viidakon tuoksuvassa hämärässä, jossa Etelän

tuikkivat tähdet näyttivät riippuvan puiden oksilla ja jossa kuu kohosi

kuin kiiltävä kultainen kilpi tummanvihreiden latvojen yläpuolelle.

Chakoran äänien asemesta, linnun, joka huutelee niin korkealta

yötaivaalta, että dajakit luulevat sen pesivän kuun luolissa, se sai

kuunnella Trengganun hopeisten temppelikellojen helinää. Se kulutti

päivänsä puistossa syöden mielin määrin paloiteltua sokeriruokoa ja

tuoretta ruohoa ja nukkui marmoritallissa, suuren palvelijajoukon yötä

päivää vartioidessa sitä.

Kului vuosi. Timarti kasvoi kasvamistaan, niin että se oli suurempi

kuin ainoakaan sen ikäinen Sumatrassa konsanaan nähty norsu.

Sitten tuli jälleen kevät. Kaikkialta kuului kuiskauksia ja kasvavien

kasvien kahinaa, ja viidakko oli täynnä uuden elämän värähtelyä.

Durianipuut olivat jälleen täynnä hedelmiä, ja tuhansia salaisia

teitään, maitse, vesitse ja ilmojen halki viidakon asukkaat riensivät

elämään ja rakastamaan sadekauden ikävien kuukausien päätyttyä.

Kaikkialta koko maakunnasta kiiruhti tuhansittain miehiä, naisia ja

lapsia kukkulalla sijaitsevaan suureen temppeliin, sillä siellä oli

määrä viettää Ganushin, norsujumalan, juhlaa ja samalla osoittaa

kunnioitusta Timartille, pyhälle kaksikymmennelivarpaiselle norsulle.

Kun juhlapäivä koitti, Timartin selkään levitettiin suuri, punainen

silkkivaippa, joka oli koristettu kullalla ja helmillä. Sen

syöksyhampaat kullattiin, ruumis maalattiin sinoberilla, ja sen suureen

päähän kiedottiin punaisista hibiscuksista sidottuja seppeleitä ja

köynnöksiä. Soittimien helinän ja kansanjoukkojen huutojen ohjaamana

ja sulttaanin itsensä palvelemana nuori norsu käveli hitaasti

marmorikäytävää pitkin. Kun ylipappi sitten kohotti kuihtuneet

käsivartensa lausuakseen rukouksen, soittokunta lakkasi soittamasta, ja

kuunteleva kansanjoukko muuttui haudan hiljaiseksi.

Äkkiä rikkoi hiljaisuuden kukkulan takaa näkyvän vihreän viidakon

reunasta kuuluva villin norsun toitotus. Vain juoksuaikana, kun lauma

hajaantuu ja töytäilee onnellisena versovassa viidakossa, tuo kutsu

joskus kuuluu.

Timartin korvat kääntyivät eteenpäin kuin suuret kilvet. Unohduksissa

olleet muistot alkoivat liikkua sen mielessä. Kutsu kajahti vielä

kerran, ja kuin hulluus iski sen vereen entisen riehakan, vapaan

elämän, auringonnousujen, kuutamoiltojen, lauman toveruuden ja viidakon

tuoksujen ja äänten kaipuu.

Mylvähtäen kumeasti se pyörsi takaisin pitkälle tielle, joka vei

portille. Palvelijat koettivat pysähdyttää sitä heiluttamalla

norsukeksejään sen edessä ja tuikkaamalla sitä kunnioittavasti niiden

terävillä kärjillä. Toitottaen kovasti, mikä peitti kansanjoukon melun,

se hyökkäsi temppelin porttia kohti. Kuullessaan pappien varoitushuudot

vartiat paukahduttivat portin kiinni juuri kun se pääsi sen edustalle.

Karjahtaen raivosta nuori norsu syöksyi eteenpäin ja töytäisi porttia

kuin muurinmurtaja. Sen kaikki ruhjovan voiman tieltä pirstoutui

kaiverrettu marmori palasiksi. Huumaantuneena ja murjoutuneena, mutta

vapaana Timarti pääsi temppelin alueen ulkopuolelle, ja ennenkuin

kesyt, harjoitetut norsut ehdittiin tuoda avuksi ajamaan sitä takaa, se

katosi metsään johtavalle pitkälle tielle. Kerran vain välähti punaista

ja keltaista viheriää metsää vasten; Timarti oli turvassa takaa-ajolta.

Mutta se ei sentään vieläkään päässyt esteettömästi viidakon

vapauteen. Kun se tunkeutui tiheän alakasvullisuuden läpi, johon oli

kietoutunut kaikenlaisia köynnöksiä, sen herkkiin sieraimiin kantautui

sellaista kuumaa, pistävää löyhkää, joka merkitsee kuolemaa viidakon

kaikille pienemmille eläimille ja hengenvaaraa norsullekin. Pitkät,

turvallisissa oloissa ja helpossa työssä ihmisten parissa vietetyt

kuukaudet eivät olleet pystyneet vaientamaan hälytyskelloa, jonka tuo

pahanenteinen haju pani kilisemään Timurtin korvissa. Pysähtyen kuin

naulattuna paikoilleen se tarkasteli edessään kasvavaa pitkää ruohoa

pienillä, räpyttelevillä silmillään.

Äkkiä näytti juuri sen edessä liikkuvan ruskea läiskä. Kuului uhkaavaa

murinaa, ja varjoisasta, kellertävästä ruohikosta, joka sulautui

yhteen pedon juovikkaan nahan kanssa, ponnahti ilmaan kahden metrin

pituinen tiikeri hirvittävä suu ammollaan ja upotti ojossa olevat

kyntensä syvälle Timartin silkillä peitettyyn nahkaan. Julma kissapeto

oli tuntenut terävällä vaistollaan, että norsu oli vasta kasvuiässä

oleva temppelinkasvatti, joten se toivoi voivansa kaataa sen maahan

odottamattomalla, rajulla hyökkäyksellään.

Mutta tiikeri ei tiennyt, että Timarti oli syntynyt viidakossa, eikä

sitäkään, että se ennenkin oli nähnyt lauman ottelevan tiikereiden

kanssa. Vaikka se horjahtikin suuren pedon ruumiin painosta, se pysyi

sentään jaloillaan eikä menettänyt malttiaan, mikä oli aivan yhtä

tärkeää. Toitottaen tuskissaan ja raivoissaan se pyörähti sivulle

ja kiersi pitkän kärsänsä kuin teräsköyden tiikerin juovikkaan.

jäntevän ruumiin ympärille. Tiukentaen otettaan, kunnes tiikerin

kylkiluut rutisivat, Timarti vetäisi suuren kissan maahan ja iski sitä

kullatuilla syöksyhampaillaan. Vaikka tiikeri pyörähtikin nopeaan

tapaansa syrjään, ei sen onnistunut täydellisesti väistää iskua,

vaan toisen syöksyhampaan kärki viilsi sen kyljen halki naulaten sen

hetkiseksi maahan. Pysytellen tasapainossa kolmen käpälän varassa

julma peto läimähdytti heimonsa vasenkätisen iskun, keskittäen siihen

teräksenlujan ruumiinsa koko voiman. Lyönti oli niin hirvittävä, että

nuori norsu horjui hetkisen ja sen suuri ruumis huojui, samalla kuin

punaisia viiruja ilmestyi sen harmaan sinertävään kylkeen. Seuraavassa

silmänräpäyksessä Timarti painoi toisen suuren etujalkansa kuin juntan

viidakon hirmun ruumiille. Kuului musertuvain luiden rusketta ja

tukahtunutta murinaa, kunnes nuori norsu hetkisen kuluttua paiskasi

muodottoman, juovaisen möhkäleen pitkään ruohikkoon.

Vankeuden aikainen silkkivaippa oli repeytynyt irti, ja veri oli

huuhtonut kultauksen syöksyhampaista; kyljet olivat aukiviilletyt ja

raadellut, mutta nyt puhalsi vapaa norsu sen kaikuvan toitotuksen,

johon vain voittajalla on oikeus.

Siihen kuului kaukaa heikko vastaus, ja toitottaen uudelleen Timarti

syöksyi viidakon halki takaisin laumansa luo.