KARSIKKOPUU

Harvoilla valkoisilla miehillä on milloinkaan ollut karsikkopuuta.

Mutta Red Bennis Circle T:stä on niitä harvoja. Kun luoteiset

cree-intiaanit haluavat kunnioittaa suurta päällikköä tahi rohkeaa

tekoa, he kiipeävät pisimpään mäntyyn, minkä löytävät, ja karsivat

sen oksat jättäen ainoastaan latvaan pienen vihreän tupsun. Sellainen

karsikkopuu saattaa säilyä muistomerkkinä vuosisatoja.

Kolmivarpainen karhu, muuan parlamentin jäsen sekä kääntöpääveitsi

aiheuttivat yhdessä sen, että sellainen kunnia tuli Redin osaksi.

Siellä, missä Kalliovuorten tyvikukkulat kuvastuvat korkeina sinoberin,

indigon ja viheriän värisinä kumpuina taivaanrantaa vastaan ja

missä kuitenkin valkoiset huiput kohoavat korkealla kuin joutsenet

niiden takana, sijaitsee Circle T-karjakartano. Siellä Red Bennis

paimensi karjaa henkensä elatukseksi. Muistettiin vielä sekin aika,

jolloin häntä kaikkialla Meksikon rajan tienoilla ylistettiin siitä

ilmiömäisestä nopeudesta, jolla hän vetäisi esiin revolverinsa

vasemmalta kupeeltaan, minkä moni ilkeä mies oli saanut kokea. He

heittivät kuitenkin henkensä heti sen huomion tehtyään, joten siitä

tiedosta ei ollut heille vähintäkään hyötyä. Circle T:ssä Red sentään

oli luopunut sotaisista tavoistaan, vaikka revolverin kotelo vieläkin

riippui hänen kupeellaan. Mutta kun mies on parhaimmillaan ja kun

hänellä on sulan kuparin värinen tukka ja leimuavat punaisenruskeat

silmät, on viisainta, ettei pane häntä liian kovalle koetukselle. Silas

N. Butterick, parlamentin jäsen, tuli sen asian tuntemaan.

Mr Butterick oli sen englantilaisen yhtiön varajohtaja, joka omisti

Circle T:n, ja oli nyt saapunut tarkastamaan karjakartanoa.

Tulonsa jälkeisenä aamuna kookkaan isännöitsijän Sandy Stewartin

laittaessa tilikirjojaan valmiiksi tarkastettaviksi mr Butterick

maleksi karjakartanon satulavajaan. Hän kiinnitti huomionsa sen

perimmäisessä nurkassa istuvaan, punatukkaiseen, kuluneeseen

flanellipaitaan ja kuluneisiin sinisiin mekkohousuihin pukeutuneeseen

nuoreen mieheen, joka koetti kiilloittaa kuluneita saappaitaan,

vihellellen samalla surullisesti. Tästä johtui varajohtajan mieleen,

että hänen omat jalkineensa olivat suuresti kiilloituksen tarpeessa.

Hän istuutui raskaasti lähimmälle tuolille ja nosti paksun jalkansa

maassa lojuvalle laatikolle.

— Kuulkaahan, hyvä mies! hän huudahti. Red herkesi viheltämästä.

— Puhutteko minulle?

— Puhun, mr Butterick vastasi. Tarvitsen hieman apuanne.

Nuori lehmäpaimen tuli musterasia toisessa ja harja toisessa kädessään.

— Kiilloittakaa kenkiäni hieman, olkaa niin hyvä,

Circle T:yhtiön varajohtaja käski. Nuori mies katsoi häneen hetkisen.

— Tahdotteko, että kiilloittaisin kenkänne? hän kysyi lempeästi.

— Tahdon! mr Butterick vastasi äreästi. Ja pyydän myös tekemään sen

nopeasti.

Vastaamatta sanaakaan Red polvistui, pisti harjansa rasiaan ja

osoittautui sangen taitavaksi kengänkiilloittajaksi. Kun työ oli tehty,

mr Butterick nousi seisoalleen, työnsi välkkyvät kenkänsä kauemmaksi ja

katseli niitä hyväksyvästi.

— Erittäin hyvin, erittäin hyvin, hän huomautti ja pisti kätensä

taskuun kaivaen sieltä Redille kirkkaan neljännesdollarin rahan.

Nuori mies otti sen vastaan puhumatta sanaakaan ja istuutui samalle

tuolille, jolta brittiläinen ylimys oli juuri noussut, ja asetti toisen

saapasjalkansa laatikolle.

— Kuulkaahan nyt, hyvä mies, hän iloisesti huomautti, kun mr Butterick

lähti maleksimaan tiehensä, kiilloittakaa tuo.

— Mitä tarkoitatte? Circle T:n varajohtaja jyrähdytti vaikuttavimmalla

tavallaan.

— Juuri sitä, mitä sanoin, Red vastasi huolettomasti. Kiilloittakaa

saappaani ja tehkää se kirotun nopeasti!

Ja kun hän äkkiä heilahdutti oikeaa kättään, lepäsi 45-kaliberin

revolveri hänen polvellaan, ja sen piippu suuntautui suoraan mr

Butterickin ohimoa kohti.

Käsityksensä Lännestä tämä ylimys oli suurimmaksi osaksi koonnut

synnyinmaassaan näkemistään elokuvista, ja nyt hän totesi joutuneensa

auttamattomasti vastakkain tuollaisen murhamiehen kanssa, joiden

epätoivontekoja hän usein oli katsellut valkoisella kankaalla.

Puhumatta sanaakaan hän polvistui, murahtaen jotakin, lattialle ja

uurasti seuraavat kymmenen minuuttia hirmuisesti nuorukaisen taitavien

neuvojen ja ohjeiden mukaisesti. Kun hän vihdoin sai työnsä valmiiksi,

hänen kauluksensa oli muuttunut jälleen pehmeäksi, hiki virtasi pitkin

hänen kasvojaan ja hän itse oli hervoton ja vapisi, mutta Redin

saappaat loistivat kuin kuvastimet.

— Niin juuri, tämä »olio» huomautti mr Butterickin noustessa lattialta.

Erittäin hyvin tehty, todellakin, hyvä mies. Tässä on vähän teille.

Varokaa hävittämästä sitä.

Ja hän ojensi englantilaiselle saman kiiltävän rahan, jonka äsken oli

tältä saanut.

Circle T:n varajohtaja horjui heikkona ovesta pihalle, mutta Red

maleksi karjakartanon konttoriin, jossa Sandy sadatteli kirjojensa

ääressä.

— Tahdon palkkani, Red sanoi äkkiä.

— Mitä helkkarin puhetta tuo on? Sandy murahti. Ensin minun pitää

tarkastaa näihin kirjoihin merkityt summat, jotka yhteensä kohoavat

ainakin miljardiin dollariin, ja nyt tahtoo paras mieheni palkkansa.

Mikä sinua vaivaa?

— No niin, yksi tämän kartanon omistajista on kiilloittanut saappaani,

joten minun pitää luullakseni lähteä nyt tieheni.

Ja hän selitti tapahtuman muutamilla lyhyillä, äreillä lauseilla. Sandy

kuunteli ilmeenkään muuttumatta hänen kasvoissaan.

— Et saa mitään palkkaa täältä, kuuletko! hän sanoi päättävästi.

Cree-intiaanit, Saanak ja Nunku, ovat tuolla pihalla koirineen. He

tahtovat eväitä lähteäkseen ajamaan vanhaa Kolmivarvasta. Sinä lähdet

heidän mukaansa. Karjanomistajien liitto on luvannut tuhannen dollarin

palkinnon sen kirotun karhun tappamisesta. Sinä et kyllä kykene

siihen, mutta se vie sinut pois isännän näkyvistä hänen vierailunsa

loppuajaksi. Painu nyt matkoihisi, ja jos vain kuulen sinun vielä

tehneen tällaisia tyhmiä kepposia, potkin kyllä ne halut pois sinusta

revolveristasi huolimatta.

On huomattava, että harmaakarhu on suurin, vihaisin ja viisain kaikista

Pohjois-Amerikan pedoista. Se on samalla tavattoman epäluuloinen ja

hyvin petollinen. Se saattaa painaa yli kolme ja puolisataa kiloa, olla

lautasiltaan metrin ja neljänneksen korkuinen ja hyvinkin kolme metriä,

kun se kohoaa pystyyn iskeäkseen heimonsa tavallisen musertavan iskun.

Se voi kuitenkin puikkelehtia tiheän viidakon läpi äänettömästi, sotkea

jäljiltään kymmenen miestä metsässä hehtaarin alalla ja juosta koko

päivän epätasaisessa maastossa nopeammin kuin hevonen laukkaa.

Kerran miespolvessa tahi niille main vanha yksinäinen uroskarhu rupeaa

kaatamaan karjaa. Kun niin käy, siitä tulee niin paha peto, etteivät

karjanomistajat tiedä pahempaa. Kolmivarvas oli juuri sellainen.

Kymmenen vuoden aikana se oli alueella, joka oli ainakin puolentoista

sadan kilometrin pituinen ja joka käsittää luoteis-Amerikan jylhimpiä

ja vaikeapääsyisimpiä seutuja, tappanut keskimäärin sonnin viikossa.

Metsästäjät sekä satimilla ja myrkyllä pyytäjät olivat turhaan

väijyneet sen henkeä. Kerran siltä oli jäänyt rautoihin varvas,

jonka menettämisestä se oli saanut nimensä. Sen päivän perästä se

ei milloinkaan enää palannut haaskalle, joten sen onnistui välttää

sekä raudat että strykniini, jotka usein vievät hengen henkipatolta

karhulta. Luonnon oikusta se ei ollut harmaa, kuten muu sukunsa, vaan

musta kuin musta karhu.

Juuri tätä petoa, jonka päästä oli luvattu tuhannen dollarin palkinto

ja jonka peloittava maine oli kantautunut Alaskaan saakka, nuo

pohjoisesta kotoisin olevat intiaanit olivat tulleet ajamaan heimonsa

parhaat karhukoirat mukanaan.

Red ei vastannut sanaakaan Sandyn ehdotukseen, kiiruhti vain asuntoonsa

valmistautuakseen matkaan, sulloi muutamia esineitä selkäreppuunsa,

sieppasi huopapeitteen, pyssyn ja ammusvyön mukaansa ja liittyi

hetkisen kuluttua metsästäjiin, jotka juuri olivat lähtemässä

aitauksesta. Intiaanit ja heidän koiransa olivat paimenen vanhoja

ystäviä, sillä hän oli metsästellyt heidän kanssaan sellaisina aikoina,

jolloin karjakartanossa oli vähän työtä.

— Päivää, Saanak — päivää, Nunku, Red sanoi ystävällisesti tavatessaan

intiaanit portilla. Lähden mukaanne katsomaan, etteivät karhut syö

teitä suuhunsa. Älkää siis mukisko vastaan!

Metsästäjien vakavat, vaskenväriset kasvot vetäytyivät äkkiä iloiseen

hymyyn.

— Vai niin! he murahtivat yhteen ääneen, mikä oli paljon sanottu, sillä

cree-intiaanit ovat hyvin vaiteliaita.

Kumpikin koira seisoi hiljaa isäntänsä takana. Saanakin koira oli

pohjoisgrönlantilainen ja nimeltään Nodu, joka creenkielessä merkitsee

pahaahenkeä. Mutta sen ulkomuoto ei vastannut lainkaan sen nimeä. Sillä

oli suurenmoisen paksu, valkoinen turkki, jonka selkäkarvat olivat

ainakin parinkymmenen senttimetrin pituiset ja hieman punertavat, ja

valkoisen, sulkamaisen hännän karvat vieläkin pitemmät. Se painoi

lähes kolmekymmentäviisi kiloa, sillä oli avoin naama, musta kuono ja

ruskeat silmät, ja kun se heristi korviaan ja näytti irvistäen punaista

kieltään, se muuttui vastustamattomasti inhimillisen näköiseksi. Mutta

joutuessaan tekemisiin eläinten kanssa se oli täydellisesti nimensä

kaima. Se oli voittanut kovissa tappeluissa kaikkiin rotuihin kuuluvat

koirat, joita pohjoisessa asuvat intiaanit ja eskimot käyttävät,

jotapaitsi se tunnettiin parhaimmaksi karhukoiraksi napapiirin

eteläpuolella.

Toinen koira, Yed, oli aitoalaskalainen harmaa piski, jonka

oljenväriset silmät olivat kuin vaaleaa tulta, perintöä

susi-esi-isiltä. Se oli julma, voimakas, hiljainen peto, jolla oli

pitkät jalat, tanakka ruumis ja suuri pää. Sen paksukarvainen niska,

pystyt korvat ja sulkamainen häntä ovat ominaisia susikoirille, jotka

ovat tehneet elämisen mahdolliseksi kaukana pohjoisessa asuville

ihmisille. Vaikka Yed olikin paljoa vihaisemman näköinen kuin Nodu,

jälkimmäinen oli sentään huolimatta ystävällisestä naamastaan ja

säyseästä olemuksestaan sen tunnustettu herra.

Red oli molempien koirien suosikki. Nodu näytti irvistäen

punaista kieltään ja tuli häntäänsä heiluttaen niin lähelle kuin

pohjoisgrönlantilainen koira yleensä voi tulla, eikä piskikään

murissut, mikä on suuri ystävyydenosoitus sen äreään rotuun kuuluvien

otusten taholta.

Juuri kun metsästäjät katosivat näkyvistä kukkuloiden taakse, hyökkäsi

varajohtaja Butterick kalpeana ja vavisten Sandyn konttoriin syyttämään

Rediä, mutta vanha skotlantilainen ehti ennen häntä.

— Älkää puhuko sanaakaan, hän sanoi parhaimmalla skotlantilaisella

korostuksellaan kohottaen kättään, joka oli hieman pienempi liikkiötä.

Olen jo kuullut hänen häpeällisestä käyttäytymisestään, mr Butterick,

ja karkoitin heti tuon nuoren roikaleen koko karjakartanosta. Täällä ei

kukaan saa pistolilla uhaten pakottaa isäntiä kenkiä kiilloittamaan.

Ja Sandy katseli raivostunutta ylimystä parin metrin korkeudelta

tietoisena oikeudenmukaisuudestaan.

Kun pieni seurue ratsasti hämärään, vyöryi sumuverho heitä kohti

alhaalla virtaavasta joesta vedenviheriöinä, tummuneeseen hopeaan ja

kirkkaan punasinervään vivahtelevina röykkiöinä. Sitten alkoi läntisen

taivaan sulan kullan yläpuolelta tuikkia äkkiä pieni, kellertävä tähti.

Suuret puut kohosivat korkeina kuin kirkon pylväät.

Heidän ratsastaessaan joen poikki kaalamon kohdalta pimeys tulvi heidän

ympärilleen kuin musta nousuvesi ja tummansininen taivas näytti tulevan

niin lähelle, että melkein luuli sen hipovan puiden oksia, joihin oli

takertunut tuikkivia tähtiä.

Kaukana kukkuloiden rinteillä he ratsastivat naapurikarjakartanon

laidunrajan poikki juuri kun tuhannet lampaat alkoivat kulkea

makuualueelle kuin valkoiset varjot. Pari koiraa laukkasi lähemmäksi

katsomaan matkamiehiä päästäen kumean murinan huomatessaan Nodun

ja Yedin. Ne olivat vanhoja englantilaisia lammaskoiria, suuria,

hännättömiä, karhumaisia eläimiä, joilla on tuuhea turkki ja

ymmärtäväiset silmät. Ne olivat niin raskaita ja voimakkaita, että vain

harvat koirat olisivat uskaltaneet ruveta niitä vastustamaan. Mutta

kaukaisen pohjolan uroot suhtautuivat tulijoihin niin halveksivasti,

että se vaikutti, ja lammaskoirat perääntyivät sallien toisten

mennä ohitseen. Nodu irvisteli iloisesti, ja Yed oli yhtä vakava ja

välinpitämätön kuin ennenkin juostessaan niiden ohi parantamatta

vauhtiaan.

Siksi yöksi metsästäjät asettuivat leiriin laajalle pengermälle

syvään rotkoon. Kun nuotion rätisevät liekit leimahtivat korkealle,

kuului kallioiden lomasta metsäsuden vaikeroivaa, uhkaavaa ulvontaa.

Kuullessaan sen alkoivat seipääseen kiinnitetyt hevoset korskahdella,

ja koirat heräsivät unestaan ja tuijottivat korvat pystyssä pimeään,

kunnes verenhimoiset petojen äänet lakkasivat kuulumasta.

Pieni joukko taivalsi nopeasti kolme päivää, kauas halki outojen,

karujen tienoiden. Korkeat kalliot, syvät kuilut ja jylhät louhikot

vuorottelivat peloittavina sokkeloina. Huippujen, solien ja tiheiden

viidakkojen yllä oli kuin ilmassa uhkaavan vaaran tuntua, mutta

mustasta henkipatosta itsestään, jota he olivat lähteneet etsimään,

he eivät nähneet jälkeäkään. He ratsastivat pienen kuohuvan virran

poikki, jonka vedet ryöppysivät hirmuista vauhtia jyrkännettä alas kuin

estääkseen heitä pääsemästä etemmäksi. Intiaanit olivat ajatelleet

pysähtyä sen toiselle rannalle. Heidän pannessaan leiriä kuntoon lähti

Red koirineen maleksimaan kauemmaksi virran rannalta jättäen pyssynsä,

reppunsa ja raskaan vyönsä sinne.

Ilmassa oli pakkasen tuntua, puiden lehdet olivat jo alkaneet

kellastua. Jokivarsilla olivat mustien pajujen lehdet jo käyneet

vaaleankeltaisiksi ja niiden kalvo oli heikosti punertava.

Koivut olivat ruosteenruskeita ja suklaanvärisiä, siellä täällä

hunajankeltaisia täpliä. Niiden takana kasvavat haavat olivat heleän

keltaisia ja kimaltelivat kuin kulta syyskuun ilmassa, kun taas

vaahteranlehdet olivat päältä karmiinin, alta räikeän punaiset.

Orjantappurapensaatkin loistelivat viidakoissa punaisina läiskinä.

Kun nuori karjapaimen käveli yhä etemmäksi virran rannalta ihaillen

edessään leviävää väriloistoa, hän huomasi äkkiä vuoren rinteessä parin

kolmen metrin syvyisen kuopan, josta jokin suuri peto oli kaivanut

esille kokonaisen lauman hopeanharmaita murmelin sukuisia jyrsijöitä,

jotka ovat toista vertaa isompia kuin Idässä elävät murmelit.

Veripilkut, pitkien kynsien jäljet savessa ja siellä täällä näkyvät

harmaat karvatukot osoittivat, missä pelästyneet eläimet oli siepattu

kiinni niiden yrittäessä kiivetä kuopan laitoja pitkin ylös. Kaikkialla

pehmeässä sorassa oli kuin leveän, paljaan ihmisjalan jälkiä, jotka

suippenivat kantapään kohdalta ja joissa jalkapohjan keskustaa

osoitti nahkapoimun painama uurre. Nähdessään ne Red säpsähti. Nuo

olivat karhun jälkiä, ja suippo kantapää on erikoisesti harmaankarhun

tunnusmerkki.

Redin tuijottaessa jälkiin aivan hänen edessään oleva paksu, musta

kanto liikahti osoittautuen suureksi, muurahaiskeon vieressä seisovaksi

karhuksi. Kun kookas peto kääntyi päin, Red huomasi, sydämensä äkkiä

noustessa kurkkuun, että pedon vasemmasta etukäpälästä puuttui yksi

kynsi. Hän kirosi hiljaa itsekseen:

— Tuhat dollaria, eikä minulla ole pyssyä mukanani!

Kolmivarvas teki silloin puolestaan lopun sen enemmistä valituksista.

Mutta se ei livahtanut nopeasti kuin varjo läheisimpään tiheikköön,

vaan laskeutui äkkiä nelinkontin ja hyökkäsi ärjähtäen Redin kimppuun

kuin lumivyöry. Se karjui kuin leijona tullessaan kohti pää ojossa ja

korvat luimussa ja purra louskutti hampaitaan, niin että vaahtopallot

lentelivät suupielistä silmien kiiluessa murhanhimosta kuin harmaa

teräs.

Red kääntyi ja lähti juoksemaan henkensä edestä, mutta samassa karhu

oli hänen kintereillään. Vain harmaankarhun merkillinen hyökkäystapa

pelasti sinä päivänä nuoren paimenen hengen. Hyökkäävä harmaakarhu

luottaa etukäpäliensä hirveiden kynsien musertaviin iskuihin ja

turvautuu hampaisiinsa vasta sitten, kun ahdistettava on maassa.

Kolmivarvas siis perääntyi ja suuntasi Rediin iskun, joka olisi

tappanut härän. Kuitenkin se silmänräpäyksen murto-osa, joka kului

pedon varustautuessa iskemään, sai iskun jäämään tuuman verran liian

lyhyeksi osuakseen mieheen. Syöksyen eteenpäin epätoivoisesti Red

saavutti pienen etumatkan. Mutta vauhdin ollessa kovimmillaan hänen

jalkansa tarttui puun juureen, ja hän kaatui suulleen maahan, juuri

kun karhu oli saavuttamaisillaan hänet jälleen. Kääntyen selälleen

Red veti polvensa koukkuun ja puristi kätensä nyrkkiin odottaen joka

hetki tuntevansa pedon käyrien kynsien tunkeutuvan hänen lihaansa. Kun

karhu jo oli kita ammollaan hänen yläpuolellaan ja pelastus näytti

mahdottomalta, oli apu samassa lähellä.

Harjaantuneina monissa taisteluissa valkoisten jääkarhujen kanssa

pohjolassa koirat olivat ponnahtaneet sivulle harmaankarhun hyökätessä

ja sitten syöksyneet sen kimppuun sivulta. Valkoinen, irvistelevä

Nodu oli joutunut aivan raivoon. Sen mustanpuhuvat huulet vetäytyivät

syrjään terävien, valkoisten hampaiden tieltä, suippo kuono oli

kiukusta rypyssä, silmät leimusivat taisteluintoa, josta se oli

saanut nimensä. Päästäen murahduksen, joka ilmaisi murharaivoa, se

hyökkäsi kuin pantteri, ja samassa sen hampaat yhtyivät harmaankarhun

reisilihaksessa.

Toiselta puolelta taasen Yed puri karhun koipia kuin susi, kunnes

karhu kääntyi, voimatta enää kärsiä tuskaa, kiduttajiinsa päin jättäen

rauhaan miehen, joka makasi avutonna sen käpälien välissä.

Peto liikkui niin nopeasti, että sen kumpikin isku olisi sattunut

tavallisiin koiriin, mutta Nodu ja Yed olivat ennenkin tapelleet yhtä

nopeiden karhujen kanssa, joten ne saivat helposti väistetyksi sen

suurten käpälien iskut. Ja samassa silmänräpäyksessä kun se kääntyi, ne

olivat jälleen sen kummallakin kupeella.

Käyttäen hyväkseen väliaikaa Red ponnahti jaloilleen ja juoksi piiloon

lähellä huomaamansa kannon taakse. Kun koirat lakkaamatta ahdistivat,

karhu perääntyi vihdoin kahden kaatuneen puun muodostamaan nurkkaukseen

ja kääntyi uhkaavasti muristen päin vihollisiaan.

Samassa Nodu hyökkäsi tuijottavin, leimuavin silmin ja punaisia täpliä

kaikkialla valkoisessa turkissaan sen kimppuun ja iski hampaansa juuri

suuren karhun takakoiven kinnerjänteeseen. Kääntymättä harmaakarhu iski

niin odottamattoman nopeasti, että äkkiä ilmestyi punainen juova koiran

valkoiseen kylkeen, jota karhun terävät kynnet olivat raapaisseet.

Yed yritti tehdä saman tempun toiselta puolelta. Ja jälleen,

liikahduttamatta lainkaan varoittavasti ruumistaan ja päätään, karhu

työnsi äkkiä etukäpälänsä syrjään ja tarttui kiinni suureen koiraan

päästämättä sitä enää irti.

Yedin tappelut olisivat päättyneet siihen paikkaan, jollei Red olisi

ehtinyt hätään. Penkoessaan epätoivoisesti taskujaan hän sai käteensä

ainoan aseensa, kääntöpääveitsen, jonka terä oli ainoastaan kymmenen

senttimetrin pituinen. Kumartuen eteenpäin puun rungon yli hän iski

veitsensä koko voimallaan pedon etulavan juureen ja ponnahti samassa

silmänräpäyksessä taaksepäin, ehtien juuri parhaiksi perääntyä. Piston

vihlaisevan tuskan tuntiessaan peto pyörähti ympäri ja läimähdytti

iskun, joka kiskaisi paksulta kaarnaa ja puuta rungon siitä kohdasta,

johon Red juuri oli nojautunut. Jälleen koirat hyökkäsivät sen kimppuun

kummaltakin puolelta sen syöksyessä miehen jälkeen, ja taas se kääntyi

niihin päin iskien tyhjään etukäpälillään ja peräytyi sitten tuohon

runkojen nurkkaukseen, jossa se oli kutakuinkin suojassa ahdistajiensa

hyökkäyksiltä.

Tappelijoiden tuijottaessa toisiinsa Red huusi apua voimiensa takaa

saamatta kuitenkaan vastausta. Leirin vieritse ryöppyävän puron kohina

vaimensi kaikki muut äänet.

Miehelle selvisi, että hän voisi livahtaa tiehensä ja pelastua, koska

koirat eivät päästäisi karhua seuraamaan häntä kauaksikaan. Mutta hän

ymmärsi nyt, että jos hän tekisi niin, olisi varmaa, että toinen,

ehkä kumpikin hänen nelijalkainen toverinsa olisi mennyttä, ennenkuin

hän ehtisi tuoda apua. Niiden haavat olivat kiihoittaneet niiden

taisteluinnon sellaiseksi vimmaksi, ettei niitä saisi karhun luota

pois, ja jos hän vain lähtisi tiehensä, niin viekas karhu ennemmin tahi

myöhemmin houkuttelisi ne käpäliensä ulottuville.

Kun Red katseli huohottavia ja veren tahraamia koiria, jotka olivat

oman henkensä uhalla pelastaneet hänen henkensä, ja näki niiden

silmissä ehdotonta luottamusta ja kiintymystä niiden katsoessa häneen,

hän päätti taistella toivottomalta tuntuvan taistelun loppuun saakka.

Hän ei voinut jättää niitä surman suuhun oman henkensä lunnaiksi

paremmin kuin jättää koeteltuja, uskollisia ihmistovereita pulaan.

Ja niin alkoi julma, suurenmoinen taistelu. Mies lakkasi huutamasta,

koirat eivät murisseet, eikä karhukaan enää äännähtänyt. Siitä tuli

sellainen taistelu, jonka kivikauden ihminen ehkä olisi voinut käydä

hirmuista luolakarhua vastaan aikoina, jolloin maa oli nuorempi kuin

nyt. Miehen viekkaus joutui siinä vastustamaan pedon voimaa, ja hänen

kymmeniä vuosituhansia sitten eläneiden esi-isiensä hurjuus liekehti

kuin tuli läpi sivistyksen kuoren hänen ryhtyessään uhmaamaan pedon

raivoa. Sekä karhun että koirat oli vallannut sellainen epätoivon

rohkeus, jonka vain kuolo saattoi sammuttaa, eikä ainoakaan sotilas,

ainoakaan viikinki ja sankari Redin kaukaisten esi-isien joukossa

ollut käynyt kamppailuun urhoollisemmin kuin heidän myöhäsyntyinen

punatukkainen jälkeläisensä tuona päivänä.

Yhä uudestaan hän upotti lyhyen ja tehottoman aseensa päätä myöten

pedon mustaan ruumiiseen, kun se kääntyi koirien kimppuun. Ja yhä

uudestaan hurjistunut peto pyörähti ympäri ja ryhtyi kiipeämään rungon

yli, joka erotti sen miehestä, kääntyen taas takaisin päästäkseen

koirien raatelevien hampaiden tuottamista sietämättömistä tuskista.

Eteenpäin, taaksepäin, huohottaen ja läähättäen, kiertäen ympyrässä,

taistelu jatkui, kunnes Redistä näytti aivan siltä kuin koko maailma

olisi kutistunut kokoon tuoksi pieneksi tantereeksi, tallatuksi

maakaistaleeksi, ja hän näki kuin punaisen usvan läpi karhun kiiluvat

ja Nodun ruskeat, leimuavat silmät ja Yedin tulena palavien silmien

vaaleat liekit.

Karhu oli kauan aikaa paremmalla puolella. Sillä näytti olevan

loppumattomat varastot kestävyyttä ja voimaa, eikä se välittänyt

veitsenviilloista enempää kuin neulanpistoista. Muuttaen äkkiä

taistelutapaansa musta peto oli hyökkäävinhän etäisimmän koiran

kimppuun ja kun Red nojautui melkein konemaisesti eteenpäin antaakseen

iskunsa, se läimähdytti häntä suuren ruumiinsa koko voimalla. Miehen

onneksi karhu käännähti sekunnin murto-osaa liian aikaisin, joten isku

osui tuuman verran harhaan. Mutta vaikka niinkin kävi, leikkasi yksi

käyrä kynsi Redin peukalon kokonaan halki, niin että veitsi kirposi

hänen kädestään. Hänen oikea kätensä oli tullut käyttökelvottomaksi

taistelun loppuajaksi.

Hänen aseettomana horjuessaan taaksepäin molemmat koirat hyökkäsivät

jälleen karhun kimppuun, ja niiden onnistui parhaiksi estää sitä

käyttämästä hyödykseen saavuttamaansa etua. Redin onneksi ilmaan

lennähtänyt veitsi putosi pensaasen hänen taakseen melkein hänen

jalkoihinsa, ja hän sai sen käteensä ajoissa pelastaakseen Nodun

hengen. Odottamattomalla iskulla karhu oli lennättänyt grönlantilaisen

koiran rungon yli ja kapusi juuri sen perästä, kun Red kumartui

eteenpäin ja pisti sitä taaskin, tällä kertaa vasemmalla kädellä ja

vähän matkan päähän siitä kohdasta, johon oli suunnannut edelliset

iskunsa. Vaikka isku näyttikin heikolta ja tehottomalta, se tuntui

kuitenkin tuottavan karhulle kovempia tuskia kuin ainoakaan aikaisempi,

ja kääntyen kuin välähdys peto hyökkäsi Rediä kohti ja murahti nyt

kumeasti, ensimmäisen kerran taistelun alkamisesta. Kun hirviö syöksyi

miehen jälkeen, Nodu kohottautui horjuen jaloilleen ja hyökkäsi sen

kimppuun. Alaskalainen piski ehti kuitenkin karhun kimppuun ensin

ja puri sitä terävillä hampaillaan niin kauan, että karhu kääntyi

raivoissaan sitä ahdistamaan.

Kun nuori paimen laahautui eteenpäin, hän tunsi ruumiinsa omituisen

puutuneeksi. Musta pilvi sumensi hitaasti hänen ajatuksensa.

Pitkällinen taistelun jännitys ja verenvuoto uuvuttivat.

Ponnistaen kaikki voimansa hän kurottautui vielä kerran rungon yli.

Pilven jo sumentaessa hänen järkeään koetti vielä piintynyt ajatus

estää häntä menemästä kokonaan tajuttomaksi. Hänen täytyi iskeä vielä

viimeinen kerta. Ojentautuen täyteen pituuteensa hän pisti veitsen

karhun vasemman etulavan taakse melkein samaan kohtaan kuin ennenkin,

ja asettaen loukkautuneen oikean kätensä vasemman tueksi hän työnsi

veitsen lihaan viimeisillä voimillaan, kunnes kärki, terä ja pääkin

upposivat näkymättömiin pedon ruumiiseen. Sitten ponnistaen vielä

viimeisen kerran voimansa Red vetäytyi takaisin ja painautui puun

runkoa vasten, joka oli hänen ja hänen vihollisensa välissä.

Viimeisessä silmänräpäyksessä hän pääsi heikon esteen suojaan, sillä

aivankuin hänen viimeinen pistonsa olisi irroittanut jousen karhun

ruumiissa, se ponnahti koholle maasta ja putosi poikittain rungolle

terävien kynsien heiluessa vaaksan, parin päässä paimenen ruumiista.

Suuri peto kurotti silmät lasimaisina ammottavaa kitaansa alempana

lepäävää miestä kohti. Mutta samassa se lyyhistyikin kokoon vaikeroiden

kuin kuoleva ihminen, hengettömänä, sillä miehen viimeinen isku oli

lävistänyt sen sydämen.

Silloin Red pyörtyi eikä tiennyt mitään, ennenkuin Nodu herätti hänet

henkiin nuolemalla hänen kasvojaan. Ponnistaen voimansa äärimmilleen

hänen onnistui kohottautua pystyyn, ja kutsuen koirat mukaansa hän

lähti kävelemään takaisin joelle.

Intiaanit olivat juuri lopettaneet illallisensa, kun paimen horjui

nuotiolle.

Red hymyili heikosti nojautuessaan Saanakin kannattavaan käsivarteen:

— Pojat, minulla oli niin paljon puuhaa vanhan Kolmivarpaan

tappamisessa, etten muistanut ollenkaan illallista.

Intiaanit katsahtivat toisiinsa, ja Saanak kosketti merkitsevästi

otsaansa.

— Ei! En minä ole hullu, Red väitti. Seuratkaa jonkin matkaa jälkiäni,

niin löydätte sen sieltä helposti.

Pari tuntia myöhemmin, kun Red oli levännyt ja syönyt ja saanut

haavoittuneen kätensä sidotuksi, intiaanit palasivat tuoden mukanaan

tapetun karhun taljan, jossa oli yhdeksäntoista puukon haavaa.

Puhumatta sanaakaan Saanak tarttui kirveeseensä ja kiipesi pisimpään

näkyvissä olevaan mäntyyn. Hän nousi aivan sen latvaan saakka, ja

laskeutuessaan hän hakkasi poikki jokaisen oksan, kunnes pitkä puu

kohosi kuin suuri sulka virran partaalta.

Siellä se on vielä tänäkin päivänä, tämän Circle T:n Red Benniksen

karsikkopuu, ja creet ovat antaneet hänelle nimeksi »Thel-lee-ah-djees»

— »Mies, joka ei jätä ystäviään pulaan».