HUNAJAA

Oli juuri sen lyhyen kasteisen hetken aika, joka viilentää paahtunutta

tasankoa vähää ennen auringonnousua, Viidakossa huuteli pensasapina,

jonka pehmeässä kuonossa on valkoinen täplä, kuin eksynyt lapsi.

Mustan ja valkoisen kirjava sarvilintu alkoi ennen auringonnousua

hokea puolisolleen tavalliseen tapaansa: »_Ole_ varovainen! _Ole_

varovainen!», ja tiheiköstä perheenpää vastaili sille samoin totuttuun

tapaansa paljoa matalammalla äänellä: »Hyvä _on_, Ma-ari! Hyvä _on_

Ma-a-ri!»

Sitten äkkiä, kuin sulatusuunin ovi olisi auennut, aurinko rupesi

liekehtimään taivaalla. Uusi päivä oli alkanut. Tuskin valo oli ehtinyt

leimahtaa tasangolle, jonka pinta oli ruskea kuin leijonan talja ja

jonka laidassa joki kiemurteli kuin hidas ruskea käärme, kun äkkiä

aukealle kentälle ilmestyi villikoira.

Kun tuo vaalean punakellervän värinen, verikoiran kokoinen peto,

jolla on valkoinen häntä ja pyöreät pystyt korvat, seisoi siinä

auringonpaisteessa, ei se ollut juuri ollenkaan sen eläimen näköinen,

jonka mukaan se oli saanut nimensä. Todellisuudessa villikoira

ei olekaan mikään koira, koska sen etukäpälistä puuttuu viides

varvas, joka on kaikilla oikeilla koirilla, vaan se on viimeinen

niiden susimaisten karhun kokoisten eläinten jälkeläinen, jotka

muutamia miljoonia vuosia takaperin ahdistelivat kirahvikameeleja ja

sapelihammastiikereitä nykyistä maata nuoremmassa ja kuumemmassa maassa.

Tämä elukka, ovela, vanha uros, oli noussut varhain, kuten nälkäisen

lauman johtajan sopiikin. Sen vainuava kuono johti sen piakkoin

paikalle, missä maasika oli joskus kaivanut luolan marjakuusen alle.

Aukosta tunkeutui voimakas lämmin lemu, mikä ilmaisi jonkin muun

eläimen vuokranneen muurahaissyöjän hylätyn asunnon. Villikoira alkoi

heti kaivaa. Mikä tahansa tasangon pyytömies ei olisi uskaltanut

kaivautua sellaiseen luolaan, ottamatta ensin tarkan selon sen

asukista. Luolassahan olisi saattanut vaania kuuden metrin pituinen

kylmä kuolema kalliopytonin hahmossa tahi kirjava hyena, jonka

leuat murskaavat reisiluun kuin sellerinvarren. Mutta afrikkalainen

villikoira, jolla on koko lauma tukenaan, väistää tuskin leijonaakaan.

Äkkiä pitkän käytävän syvyyksistä alkoi kuulua kumeaa murinaa,

ikäänkuin olisi kihnutettu rautaa viilalla; kiiluva silmäpari alkoi

hehkua pimeässä luolassa, ja esille auringonpaisteeseen vääntäytyi

ratteli eli mesimäyrä, joka ei pelkää mitään jaloin juoksevaa, siivin

lentävää eikä maassa matelevaa eläintä. Kun sen pyöreä, karvaton pää,

jonka kuono on musta ja päälaki valkoinen, näyttäytyi luolan aukossa,

viekas villikoira perääntyi vikisten ja painoi valkoisen häntänsä

koipiensa väliin salaten siten tulisen rohkeutensa ja houkutellakseen

mäyrän ulos. Mutta sellainen houkuttelu ei olisi ollut tarpeenkaan,

koska mesimäyrä on pahimpia tappelupukareita niiden monien petojen

joukossa, joita tasangolla elää. Sitäpaitsi tällä oli erikoinen syy,

minkävuoksi kannatti taistella — neljä palleroista, ruskeaa penikkaa,

jotka se vasta äskettäin oli vieroittanut ja jotka tällä hetkellä

nukkuivat pyöreäksi palloksi kääriytyneinä heinillä verhotussa

kammiossaan syvällä marjakuusen juurten alla.

Mäyrän kulkiessa tai paremminkin kieriessä vihollistaan kohti, ilmestyi

tiheiköstä kolme ruskeaa otusta katkaisten sen paluutien. Pari muuta

liittyi lauman johtajaan, sillä villikoira on oikea rosvo, jonka

joukkiosta aina muutamia on jossakin piileskelemässä, läheisessä

viidakossa tahi sopivan pensaan takana. Nopeasti nuo kuusi koiraa,

jotka kaikin olivat toista vertaa painavampia kuin mäyrä, kiersivät

sen ympärille kuolemanrenkaan ja alkoivat ryömiä kohti. Ylivoima ei

kuitenkaan merkitse mesimäyrälle mitään. Kiinnittämättä lainkaan

huomiota muuhun laumaan se kieri kuin pieni tankki sitä vaalean ruskeaa

rosvoa kohti, joka oli koettanut murtautua sen luolaan.

Turvautuen rodulleen ominaiseen pirulliseen sotajuoneen koira

laahautui eteenpäin sivuttain mäyrää kohti yhä vikisten ja laahaten

häntäänsä koipiensa välissä, ikäänkuin joka hetki valmiina kiitämään

pakoon. Mutta päästyään tarpeeksi lähelle se luopui teeskennellystä

pelkuruudestaan kuin naamiosta ja hyökkäsi sivulta mäyrän kimppuun kuin

susi, jollainen se onkin, mutta saikin silloin kokea yllätyksen, jota

merkillisempää se ei ollut kertaakaan kokenut pitkän, veren tahraaman

elämänsä aikana.

Vetäisten taipuisan ruumiinsa hyökkääjän otteesta samalla tavoin kuin

mies vetää kättään taaksepäin lapa sen sisässä mäyrä jätti vain poimun

höllää, sitkeää nahkaansa sen leukoihin. Sitten se kääntyi sellaista

vauhtia, että näytti mahdottomalta uskoa moista sen kömpelöstä

ruumiista ja iski hämmästynyttä koiraa ensin toisella, sitten toisella

käpälällään. Tämän pedon kynnet, jotka ovat suuret kuin harmaalla

karhulla, tunkeutuivat kuin terässirpit nahan ja lihan läpi luihin

saakka, ennenkuin lauman johtaja verissään ja kerrankin toden perästä

ulvoen hellitti otteensa ja juoksi pakoon.

Sitten alkoi niin suurenmoinen ja julma taistelu, ettei edes

tasangollakaan, kaikenlaisten eläinten taistelutantereita, oltu

milloinkaan nähty sen vertaista. Ei Wake, ei Grettir Väkevä, ei Gunna

Lithendiläinen eikä Shammah ole taistelleet urhoollisemmin otellessaan

yht'aikaa monta vastaan kuin tuo pieni, taisteluissa harmaantunut

pikimusta hyökkäysvaunu sinä aamuna susikoiralaumaa vastaan.

Joka taholta saarrettuna, pakotie katkaistuna, monien yht'aikaa

ahdistamana, näköjään painossa voitettuna, mutta pitäen yhä vimmatusti

puoliaan leveä, litteä mäyrä peittyi kokonaan koirien alle, lauman

haavoittuneen johtajan luovuttaessa paikkansa toisille. Läpitunkematon

nahka oli sinä päivänä pienelle taistelijalle hyväksi avuksi. Se kun

oli höllällä mutta samalla sitkeä se kesti hyökkääjien terävät hampaat

kuin De Bracyn espanjalainen rintahaarniska Robin Hoodin nuolet.

Koira toisensa perästä iski siihen hampaansa, jotka olivat

voimakkaammat kuin suurimmankaan tanskalaisen tahi brittiläisen

verikoiran hampaat, mutta yhtä hyvin ne olisivat voineet yrittää purra

kynnysmattoa. Mäyrä oli pieni, koirat isoja ja niitä niin monta,

että ne tapellessaan olivat toistensa tiellä. Ei yksikään niistä

kuitenkaan mennyt mäyrän ulottuville kuin yhden kerran. Painaen

pyöreän, korvattoman päänsä lyhyiden etujalkojensa väliin se jakeli

koko laumalle iskuja, joista ainoakaan ei mennyt hukkaan. Painautuen

litteäksi maata vasten ja koirien kiskoessa sen nahkaa, johon hammas

ei pystynyt, se käyristyneiden etujalkojensa jännittyneiden lihaksien

voimalla iski kaarevat, kauheasti repivät kyntensä jokaiseen koiraan,

joka tuli sen ulottuville, kuin teräsveitset voihin. Taistellessaan

tuo harmaanmusta eläin yhtämittaa murisi sähisten, mikä keskeytyi

vain siksi aikaa, kun sen julmat leuat pureutuivat kuin terässangat

vihollisen ruumiiseen. Silloin sen terävät torahampaat toimivat kuin

sahanterät tunkeutuen yhä syvemmälle, kunnes peto, johon ne olivat

tarttuneet, joko kellistyi maahan tahi riistäytyi irti hirveästi

raadeltuna.

Puoli tuntia kestäneen, niin silmittömän ja raivoisan taistelun

jälkeen, ettei moista milloinkaan oltu nähty tasangolla, mäyrä oli

vieläkin jaloillaan. Vaikka sen harmaa selkä olikin punaisia täpliä

peittonaan, ei punavärissä ollut lainkaan sen omaa verta. Vaikka

ahdistavien koirien leuat olivatkin sitä kolhineet ja iskeneet,

väännelleet ja riuhtoneet, ei sen teräsjäntereinen ja sitkeän nahan

suojaama ruumis, joka oli erikoisesti luotu määrättyjen perusteiden

mukaisesti, ollut mistään kohdasta pahasti vahingoittunut. Useimmat

sen vastustajat olivat kuitenkin horjuneet tiehensä tahi piiloutuneet

läheiseen viidakkoon kuollakseen siellä säädyllisesti ja yksinään

villinväen tapojen mukaisesti.

Kaksi koiraa ahdisteli vielä tuota mustanharmaata raivotappelijaa, kun

lauman johtaja teki viimeisen yrityksensä. Maattuaan hetkisen piilossa

akaasiapensaiden juurella sen oli onnistunut pysähdyttää verenvuoto

mäyrän kynsien repimistä haavoista, ja nyt se palasi toimintaan

juuri kun pienen taistelijan vihdoinkin onnistui viiltää kumpaakin

vastustajaansa käyrillä kynsillään, jotka olivat terävät ja raatelevat

kuin druidien sotasirpit.

Turhaan ne iskivät ja repivät sen läpitunkematonta ruumista, mutta

kun ne vihdoin hirveästi haavoittuneina horjuivat tiehensä, lauman

johtaja hiipi mäyrän taakse, työnsi terävän kuononsa sen litteän

ruumiin alle ja väänsi niin kovasti kuin suinkin jaksoi. Mäyränruumiin

suojaamattomat alaosat paljastuivat silmänräpäykseksi. Silloin

villikoira upotti viimeisellä epätoivoisella ponnistuksella terävät

hampaansa syvälle pienen amatsonin lihaan käyttäen julmasti hyväkseen

ensimmäistä etua, jonka eräs laumasta vihdoinkin oli saavuttanut

taistelussaan sitä vastaan sinä päivänä.

Tuntiessaan pistävien hampaiden ensimmäisen kivun haavoittunut

mäyrä pyörähti ympäri, ponnisti käyriä sääriään ja riistäytyi irti

koiran otteesta saaden ammottavan haavan. Huolimatta vammastaan se

iski torahampailla varustetut leukansa kuin sankaraudat susikoiran

voimakkaaseen niskaan painaen sahamaiset hampaansa nahan ja lihan ja

luiden läpi, kunnes ne tapasivat toisensa ison pedon selkäytimessä.

Käheästi ulvahtaen iso koira kohottautui takajaloilleen heilahduttaen

mäyrän korkealle ilmaan ja horjui taaksepäin heittäen henkensä jo

ennenkuin lysähti maahan.

Useimmat eläimet olisivat sellaisen tappelun perästä ja saatuaan

sellaisen haavan kaatuneet uupuneina maahan ja pian kuolleet

verenvuotoon. Mutta mesimäyrä polveutuu sitkeästä, taistelunhaluisesta

rodusta; niinpä ei tämäkään halunnut kuolla haavasta, joka olisi tehnyt

lopun mistä muusta eläimestä tahansa. Kääpeltäen takaisin luolaansa se

järjesti sairaalan sen etäisimpään nurkkaan, voidellen siellä haavaansa

ensimmäisen ja viimeisen kerran notkealla punaisella kielellään.

Sen puoliso tuli sinä aamuna myöhään kotiin onnistuneelta öiseltä

pyyntiretkeltä, johon oli sisältynyt kova kaivamisurakka ja sitten

vilkkaan gerbilla-jyrsijän perheen tuhoaminen. Se huomasi heti, ettei

kotona ollut kaikki kunnossa, koska se näki kolmen täpläisen hyeenan

hiiviskelevän luolan suun tienoilla maahan virranneen veren paikalle

houkuttelemina. Vaikka hiiviskelevät pedot olivat sitä paljoa isompia

ja vaikka niiden leuat ovatkin voimakkaammat kuin minkään muun tunnetun

nisäkkään, ne maleksivat tiehensä vaikeroiden kuin ruumiiden syöjät

häväistyn haudan reunalla, kun kuulivat mäyrän sähisevän murinan ja

näkivät sen lyhyen ja paksun ruumiin valmistautuvan hyökkäykseen.

Kun mesimäyrä-isän ottivat vastaan luolan pohjalla nälkäisesti

vikisevät penikat ja uhkaavasti muriseva puoliso, se ymmärsi heti, että

sen velvollisuutena oli siitä alkaen ravinnon hankkiminen kuudelle

yhden asemesta, kunnes asiasta toisin määrättäisiin.

Kun se myöhemmin puikkelehti mimosapensaan alitse, jonka parinkymmenen

sm:n pituiset piikit ovat kuin valkoiset tikarit, sen oksien alta alkoi

kuulua vihaista ja kammottavaa ääntä, joka on niin täynnä kiukkua ja

sielutonta julmuutta, että se hyydyttää ihmisen veren ja pysähdyttää

siihen paikkaan kiukkuisimmankin pedon — suuren käärmeen sihinää. Mutta

mäyrälle ei tämä uhkaus merkinnyt muuta kuin aamiaiskutsua. Sen syvällä

olevat pienet silmät leimusivat viheriöinä pensaan varjossa, kun iso

käärme, jonka mustassa ruumiissa oli kaksi leveää valkoista rengasta,

kohosi vaaksa vaaksalta polulla uhkaavasti pystyyn. Sen paisuva,

kimaltelevan musta hilkka, jonka jatkona oli sysimusta kurkku ja pää,

ilmoittivat sen kuuluvan hirveän myrkyllisten silmälasikäärmeiden

heimoon. Nähdessään käärmeen harmaa mäyrä pysähtyi äkkiä, vaikka se

olikin kokenut tappelija. Ja _rengaskaula_ — kuten hollantilaiset

nimittävät eteläafrikkalaista sylkevää silmälasikäärmettä — on

todellakin tarpeeksi vaarallinen pysähdyttämään minkä eläimen tahansa.

Ainoastaan musta _mamba_, puukobra, ja kaukaisen Idän hirmuinen

silmälasikäärme voivat kilpailla vaarallisuudessa ja myrkyllisyydessä

tämän puoltatoista metriä pitkän ruumistuneen kuoleman kanssa.

Mäyrä oli tuskin ehtinyt pysähtyä, ennenkuin käärme sähähti vihaisesti

toisen kerran laskien hilkkansa alemmaksi ja hyökkäsi salamana

odottavaa eläintä kohti. Vajaan kahden metrin päässä se kohosi jälleen

uhkaavasti pystyyn kiiluvin silmin, jotka välkkyivät auringonpaisteessa

kuin mustat turmaliinit. Hieman raottaen julmaa suutaan se paljasti

neljä uurteista myrkkyhammastaan, jotka sijaitsevat parittain sen

yläleuan kummassakin laidassa Sitten suuri käärme äkkiä taivuttaen

kaulaansa syöksyi mäyrää kohti pusertaen samalla ilman pois ainoasta

keuhkostaan ja puristaen kokoon ne lihakset, jotka peittävät sen

litteän pään takaosassa sijaitsevia myrkkyrauhasia. Oitis kiiti ilman

halki suoraan mäyrän syvällä sijaitsevia, pieniä silmiä kohti kaksi

ohutta, käyrää, vaaleankeltaista suihkua, jotka olivat todellista

kuoleman nestettä. Mäyrä nähtävästi kuitenkin tunsi rengaskaulan

sotatavat, sillä juuri ennenkuin nuo kuolettavat tipat tulivat perille,

se painoi tylpän päänsä maahan ja kohotti kummallisella, melkein

inhimillisellä liikkeellä molemmat etukäpälänsä silmilleen.

Kerran vielä vihaisesti sihisten käärme ruiskahdutti myrkkyään, mutta

suihkut eivät nytkään tehneet tehtäväänsä, vaan kuivaen pian kuumassa

auringonpaahteessa näkyivät mäyrän turkissa pieninä keltaisina

hiutaleina.

Sitten iso käärme syöksyi, tehden kuin kaksinkertaisen hyökkäyksen,

äkkiä eteenpäin ja iskien alaspäin painoi myrkkyhampaansa mäyrän

niskaan koettaen tunkea ne syvälle merkillisellä, käärmeille

ominaisella liikkeellä, mutta sen ei onnistunut lävistää mäyrän sitkeää

nahkaa.

Kun raivoisa käärme yritti perääntyä keltaisen myrkyn valuessa

sen julmista suupielistä, käänsi mäyrä, joka vieläkin suojeli

silmiään etukäpälillään, äkkiä päätään ja tarttui salamannopeasti

mustaan hilkkaan leuoillaan, jotka olivat lujat kuin sankaraudat

ja täynnä kiiltävän valkoisia tikareita, kaksiteräisiä miekkoja ja

partaveitsenteräviä poskihampaita. Suuri käärme sihisi kerran vielä;

sen äänessä oli kuvaamatonta uhkaa, sen toivottomasti iskiessä yhä

uudestaan hampaansa mäyrän läpitunkemattomaan nahkaan, samalla kuin

mäyrän raatelevat hampaat hitaasti tunkeutuivat nahan ja lihasten läpi

yhä syvempään, kunnes niiden kärjet sattuivat yhteen käärmeen aivojen

juuressa. Matelijan pitkä musta ruumis kiemurteli hirmuisesti, kunnes

äkkiä jäykistyi liikkumattomaksi. Mutta vaikka vihollinen jo olikin

täysin avuton, järkevä harmaa mäyrä puri huolellisesti sen turmantuojan

pään kokonaan irti ruumiista, ennenkuin se nosti pitkän raadon

selkäänsä ja lähti palailemaan takaisin luolaansa.

Useimmat tasangon asukkaat ovat tottuneet kulkemaan eksyttävästi ja

vaatimattomasti, varsinkin kun ne kuljettavat kotiinsa päivällistään,

mutta mäyrä ei tehnyt niin. Se palasi luolaansa lyhyintä tietä

ja sileintä polkua. Se vielä hyräilikin kulkiessaan hiljaista,

sihisevää, kaakattavaa laulua hampaittensa lomasta. Kerran se kohtasi

mustaselkäisen sakaalin, jolla myös on leuoissaan suuri asevarasto

teräviä, leikkaavia hampaita ja joka liikkuu nopeasti kuin varjo. Kun

se näki riippuvan käärmeen, se höristi ihmeellisiä korviaan, mutta

painoi ne luimuun ja kiiti tiehensä kuin tuulen puuskassa, kun tukeva,

mustanharmaa mäyrä kieri näkyviin.

Kun ilta pimeni, mäyrä meni jälleen ulos ja metsästeli viidakon

pensaiden ja puiden runkojen lomassa ja aavalla, laajalla tasangolla

sitä riistaa, josta kuuden mäyrän henki riippui. Äkkiä tumma varjo

kiiti halki keskiöisen sinipunaisen mustan taivaan, missä etelän tähdet

tuikkivat kuin pienet lamput, ja pysähtyi hetkiseksi litteän mäyrän

kohdalle, joka kohotti pyöreää päätään ja murahti sähisten. Ylhäältä

alkoi heti kuulua sellaisia ääniä kuin joku olisi särkenyt pähkinöitä,

ja varjo liukui pois. Jättiläishuuhkaja, jonka käyrä nokka on kuin

kimalteleva veitsi ja jonka terävät kynnet ovat kuin teräskoukut,

oli ajoissa tuntenut tuon murinan. Tämäkin pimeässä vaaniva kuolema,

joka ei pelkää juuri mitään ja jonka siipien väliä on ainakin metrin

verran, ei halunnut iskeä kiinni mäyrään, ja napsahdutellen vihaisesti

nokkaansa se kiiti pois hakemaan heikompaa uhria.

Ennen kuun nousua, joka sulatti ja sekoitti kaikki viidakon värit

toisiinsa, kuten kuutamo tekee, mäyrällä ei ollut ollenkaan onnea

metsästysretkellään. Silloin se äkkiä kompastui kaniinin kokoiseen

sokerirottaan, jonka nahassa on piikit karvojen asemesta. Jyrsijän

isot, lujat etuhampaat eivät voineet mitään mäyrän aseille, vaan

vähemmässä kuin minuutissa sen lihava ruumis oli matkalla marjakuusen

alla piilevän nälkäisen perheen syötäväksi.

Näin tätä metsästämistä kuudelle jatkui niin päivin kuin öinkin.

Sitten tuli sellainen yö, jolloin ei minkäänlaista riistaa näyttänyt

olevan liikkeellä. Viidakon sydämessä mäyrä vain kohtasi känsäsian,

joka teroitti käyriä gurkhien [gurkhat, hindulaisheimo Nepalissa]

veitsien näköisiä torahampaitaan hiomalla niitä viikunapuuhun,

ja sitten tasangolla se tapasi muurahaiskävyn, matelijakaudelta

polveutuvan nisäkkään, joka on aivan kuusenkävyn näköinen, sillä se

on kokonaan limittäisten, luisten suomujen peittämä. Kummastakaan ei

ollut ravinnoksi mäyrän perheelle, mutta muitakaan eläimiä ei ollut

liikkeellä. Pensasmurmelit, hyppyrotat, jättiläisrotat ja kaikki muut

jyrsijät ja pienet antiloopit, jotka tavallisesti kuuluvat mäyrän

ruokalistaan, näyttivät sinä yönä kadonneen maan pinnalta kokonaan

olemattomiin.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun mäyrä palasi pesälleen.

Nyt se ei hihittänyt kieriessään eteenpäin, ei edes mennyt luolaan

kuullessaan sieltä nälkäisten pentujen vikinää, vaan kääntyi takaisin

ja lähti jälleen aukealle tasangolle. Kun se kulkea taaperteli ruskeaa,

surkastunutta ruohikkoa ohi pensaiden ja tiheikköjen, tapahtui jotakin

merkillistä. Mesikäki, tuollainen harmaa, kottaraisen kokoinen lintu,

ilmestyi äkkiä jostakin näkyviin alkaen kiihkeästi kutsuen lennellä

mäyrän rinnalla. Mäyrä pysähtyi hetkiseksi, nelijalkainen ja lintu

tuijottivat ääneti toisiinsa. Sitten mesilintu-opas lähti lentoon,

mutta pysähtyi aina vähän päästä houkuttelemaan mäyrää liidellessään

siivet lerpallaan aivan sen edessä.

Hitaasti, ikäänkuin vasten tahtoaan, mäyrä alkoi seurata kutsuvaa

lintua. Juuri silloin ponnahti aivan sen jalkojen juuresta takkuiseen

ruohoon kaivamastaan kuopasta sinertävä _duiker_, eteläafrikkalaisten

antilooppien pienintä lajia, joka tuskin on kaniinia isompi. Se

korskahti kimakasti, ja sen harmaansinertävä ruumis katosi näkyvistä

pitkään, sotkuiseen heinikkoon, jonka alitse se alkoi kierrellä

salaisia polkujaan ja mutkitella kuin ahdistettu jänis. Huomatessaan

antiloopin mäyrä lakkasi seuraamasta lintua ja huolimatta sen hurjista

kutsuista lähti seuraamaan nelijalkaisen otuksen jälkiä häntä pystyssä

ja kuono maassa kuin metsäkoira. Mesikäki seurasi sitä jonkin aikaa

tirskuttaen ja visertäen sen pään päällä, mutta liiteli vihdoin

tiehensä, kutsuen ja katsellen taakseen lentäessään.

Metsästys tuntui ensi näkemältä toivottomalta. Duiker on pienimmistä

antiloopeista ketterin, jotavastoin mäyrän mylleröivä käynti

tuskin sujuu ihmisen juoksua nopeammin. Mutta nyt toistui taaskin

vanha tarina kilpikonnan ja jäniksen kilpajuoksusta. Peto seurasi

itsepäisesti duikerin jälkiä. Vaikka antilooppi olisi hypähdellyt

sivulle ja mutkitellut kuinka tahansa, se kuuli aina uudelleen,

ennemmin tahi myöhemmin, takaa-ajajansa sihisevän murinan, kun tämä oli

erehtymättömällä vainullaan saanut selville takaa-ajettavansa jokaisen

mutkan ja polvekkeen. Joskus duiker hädissään uskaltautui aukeallekin

ja haihtui näkymättömiin kuin sininen viiru ruskeaksi paahtuneen

tasangon poikki; mutta kuten kaikkien sen heimoon kuuluvien eläinten,

tämänkin kääpiön oli mahdoton juosta suoraan, joten se kääntyi aina

takaisin päästessään jonkin tuntemansa alueen rajalle, sallien siten

mäyrän oikaista mutkat ja halkaista ympyrät, joita se yhä teki.

Vähitellen mäyrän pahaenteinen, väsymätön vauhti alkoi uuvuttaa

antilooppia, kunnes pikku pukki vihdoin kuumuuden uuvuttamana

ja huomatessaan paon mahdottomaksi ryhtyi vastarintaan juuri

saman marjakuusen juurella, jonka juurten välissä mäyrän luolan

sisäänkäytävän suu oli. Sen neulamaiset sarvet ja pienten terävien

kavioiden iskut eivät voineet mitään mäyrän kynsien puristukselle

eivätkä sen hirmuisten hampaiden peloittavalle otteelle, vaan hetkistä

myöhemmin pesässä odottavat nälkäiset pennut tervehtivät iloisesti

muristen sen lihavaa ruumista. Kun puoliso ja lapset olivat syöneet

kyllikseen, iso mäyrä pisti tähteet poskeensa ja kiertyen käppyrään

nukkui kellon ympäri.

Seuraavana yönä se oli onnekkaampi ja sattui tapaamaan maaoravalauman.

Lopettaessaan kaivamisensa se oli surmannut ne kaikki kooten muonaa

nälkäiselle perheelleen ainakin niin pitkäksi ajaksi, kunnes rouva

Mäyrä jälleen kykenisi omalta osaltaan hankkimaan ruokaa.

Sitten tuli iltapäivä, jolloin mäyrä lähti vaeltamaan tavallista

aikaisemmin jättäen luolaan hyvin ruokitun perheensä. Akaasiasta

pyrähti jälleen äkkiä sen kohdalle mesikäki. Satojatuhansia vuosia

takaperin oli jokin tämän harmaan linnun esivanhemmista keksinyt

taikasanan, jonka vaikutuksesta harmaa peto tänään samosi sen perässä

tasangon poikki vastaten omituisella raksuttavalla murinallaan linnun

kiihkeihin kutsuihin. Ruskean tasangon poikki, pitkin sakeaa pensaikkoa

kasvavaa kuilua ja suoraan tiheän viidakon halki vievää polkua lintu

opasti mäyrää, ja tämä seurasi sitä.

Kilometrikaupalla nuo merkilliset liittolaiset matkasivat yhdessä,

kunnes jonkin matkan päästä alkoi häämöttää korkea _krantsi_, kuten

buurit nimittävät sellaisia harmaita kallioita, joita kohoaa siellä

täällä tasangolla. Kutsuva lintu lensi suoraan sen rapautunutta

seinämää kohti, jossa noin viidentoista metrin korkeudella maasta parvi

viidakon raivoisia, mustia mehiläisiä kuhisi kallionhalkeaman suulla.

Lintu toisti vielä kerran kutsunsa, saman, joka oli houkutellut pedon

kilometrejä laajan tasangon poikki ja viidakon halki paikalle, jossa

oli tuota villinväen nestemäistä, kullankeltaista herkkua, hunajaa.

Samaa kuin kissanminttu on kissansukuisille eläimille, samaa on hunaja

mäyrälle; niinpä se onkin sellainen syötti, sellainen kiihkeästi

himoittu herkku, että ne sen vuoksi uhmaavat millaista vaaraa tahansa.

Mäyrä kiiruhti eteenpäin kalliota kohti sihisten kuin teekattila ja

kaakattaen kuin kana, ja sen edellä harmaa lintu räpytteli kiihkeästi

siipiään ikäänkuin yllyttäen sitä kovempaan vauhtiin pitkän matkan

lopputaipaleella.

On olemassa ainoastaan muutamia eläimiä, jotka uskaltavat uhmata

villimehiläisparven lukemattomia pistoja. Mesimäyrä on niitä harvoja.

Tarttuen vuoroin kummallakin tukevalla käpälällään kallion halkeamiin

mäyrä alkoi rohkeasti kiivetä suorastaan vetäen itseään ylöspäin

melkein kohtisuoraa kallionseinämää, kunnes se vihdoin pääsi seinämästä

aukeavan rotkon suulle pienelle pengermälle, josta jyrkkä polku vietti

alaspäin upoten näkymättömiin pensaiden ja köynnösten joukkoon. Kuuden,

seitsemän metrin päässä ylempänä ammotti hunajaa täynnä oleva halkeama,

sen ponnistusten päämäärä.

Juuri kun sen piti harpata penkereen laidan yli, kuului

syvemmältä rotkosta vihaista ulvontaa, ja näkyviin ilmestyi äkkiä

eteläafrikkalaisen ilveksen vihainen pää. Hetkisen ilveksen

karviaismarjanviheriät silmät tuijottivat leimuten mäyrän silmiin,

jotka välkkyivät kuin musta lasi auringonpaisteessa. Sitten

suuren kissan tiilenpunainen ruumis ponnahti eteenpäin. Toisella

teräväkyntisellä etukäpälällään se lyödä sivalsi mäyrää. Äkillinen

hyökkäys irroitti mäyrän täpärän otteen kalliosta, niin että se

alkoi vieriä jyrkännettä alas. Mutta pudotessaankin se iski toisen

etukäpälänsä kaikki viisi käyrää kynttä syvälle ilveksen pehmoiseen

nahkaan kiskaisten samalla kaikin voimin. Koska punainen kissa oli

viime lyönnillään menettänyt tasapainonsa, sekin horjahti penkereeltä,

ja raivokkaasti muristen sen oli pakko seurata mäyrää. Molemmat

putosivat melkein pystysuoraan alas kallioille.

Painaen pyöreän päänsä turvaan etukäpäliensä väliin mäyrä kiertyi

kokoon palloksi, ja vaikka se putosikin kovalle kalliolle, ei sen

sitkeäluiseen, paksunahkaiseen ruumiiseen tullut pienintäkään vammaa.

Silmänräpäyksessä se taas oli pystyssä lyhyillä jaloillaan sihisten ja

kaakattaen raivosta.

Ilves oli heimonsa eläinten nopeaan tapaan suoristautunut ilmassa ja

pudonnut kevyesti jaloilleen kuin teräsjousille. Se ei kuitenkaan enää

halunnut käydä toiseen »erään» mustanharmaan tappelupukarin kanssa,

vaan hävisi pensaikkoon kuin punainen viiru mäyrän kieriessä sitä kohti

muristen sotahuutoaan.

Mäyrä oli juuri lähtemässä kulkemaan ilveksen jälkiä, kun sen

yläpuolelta alkoi jälleen kuulua mesikäen huutoa. Lentää rapistellen

alemmaksi, kunnes oli vain metrin päässä mäyrän tylpästä kuonosta,

harmaa lintu alkoi houkutella sitä takaisin kallioille niin kiihkeästi,

ettei moista voinut vastustaa.

Kuullessaan linnun äänen pieni tappelupukari näytti kokonaan unohtavan

ilveksen raa'an käyttäytymisen. Muristen ja kitisten kuin herätyskello

se kerran vielä kiskoi itsensä pelkillä voimillaan kallion kuvetta

ylös. Tällä kertaa se ei pysähtynyt, ennenkuin pääsi sen halkeaman

suulle, joka oli ahdettu täyteen kiinteitä vahakakkurivejä, jotka

olivat täynnä tuhannen tuhansista kukista koottua kullankeltaista

hunajaa.

Kun mustanharmaa peto käydä kääpelsi pieneen luolaan, josta kuului

miljoonien siipien sirinää ja mustien aaltojen surinaa, sotaiset

mehiläiset hyökkäsivät pistimet sojossa sen kimppuun. Tuo raivostunut

parvi olisi tappanut melkein minkä muun eläimen tahansa siihen

paikkaan, mutta oivallisesti varustautunut mäyrä ei näyttänyt

huomaavankaan niitä.

Ojentaen ensin toisen, sitten toisen käpälänsä se raastoi irti

kasoittain vahakakkuja ja ahmi tyytyväisyydestä kaakattaen kupunsa

täyteen hunajaa, mehiläisiä, vahaa ja toukkia heittäen tähteet alas

kallioille.

Juuri sitä hetkeä mesikäki oli odottanutkin. Visertäen äänekkäästi

ihastuksissaan se iski kiinni hautomakennoihin, jotka olivat täynnä

ihania, lihavia, valkoisia toukkia, joista oli määrä kehittyä

työmehiläisiä, kuhnureita ja kuningattaria, ja ahmi ne kupuunsa, koska

ne olivat sen osa ryöstösaaliista tässä uskaliaassa yrityksessä,

joka oli tehty yksissä tuumin mäyrän kanssa. Sen juhlimista eivät

perhehuolet häirinneet sen enempää kuin eurooppalaista käkeä tai

amerikkalaista lehmälintua. Jo monta viikkoa sitten se oli sijoittanut

viisi täplikästä munaansa viiteen eri pesään, toisten lintujen

haudottaviksi, jotka saivat ilmaiseksi ruokkia ja kasvattaa sen

poikaset, jotta se itse saattoi viettää päivänsä vapaana ja etsiä

mehiläispesiä ja, löydettyään sellaisen, houkutella joko mäyrän tahi

ihmisen tutkimaan sen löytöä ja luovuttamaan sille toukat.

Aurinko oli jo painumassa mailleen, kun nelijalkainen ja lintu jakoivat

keskenään viimeisen hunajakakkupalasen ja hävitetyn parven viimeisen

toukan. Sitten mesikäki lensi laiskasti lähimmän puun latvaan ja

livertäen vielä kerran liiteli tiehensä, mäyrän turkki tahmeana, mutta

vatsa täpö täynnä ja tämän tästä tyytyväisenä murahdellen palaillessa

pitkää tietään takaisin marjakuusen juurten alla sijaitsevaan luolaansa.