— Varmasti uskon aaveihin, sanoi Red Swope, ratavartia Uitenhagessa
Natalin ja Capetownin linjalla. Olen kerran nähnyt sellaisen. Ja hän
koputteli hajamielisesti suuren bruyère-piipun tyhjää koppaa.
— Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota, hän kohteliaasti väitti vastaan
hetkistä myöhemmin, kun olin saanut kyseessä olevan kopan täytetyksi
sekoittamattomalla, rouhitulla tupakalla, johon Red oli ihastunut.
Asetin pyssyni pienen viidakkoaseman seinää vasten nojalleen, hyppäsin
siimeksessä olevaan tavaravaunuun ja istuuduin kuuntelemaan.
— Et suinkaan muista vanhaa Jim Tullya? hän aloitti haikujen lomassa.
»Hän oli asemamiehenä täällä minun itseni toimiessa ratavartiana
muutamalla välillä, jonka varmaankin paholainen itse oli kylvänyt
täyteen käärmeitä. Monta kertaa olen niiden käräjäaikana juossut
henkeni edestä kiskojen välissä kymmenen jalan pituisen _mamban_,
joka on viheriä kuin ruoho ja hengenvaarallinen kuin helvetti,
luikerrellessa kintereilläni. Varhain aamuisin näin reiden paksuisten
kyykäärmeiden, joilla on pari tuumaa pitkät myrkkyhampaat, kiertyneen
kokoon ratapölkyille lämmittelemään. Kuulehan mies, sinun ei tarvitse
kuin kerran vain tallata tuollaisen pienokaisen päälle jäädäksesi heti
siihen paikkaan. Sitten siellä oli kobria, seitsemän jalan pituisia,
keltaisia kuin kulta ja punasilmäisiä, ja noita kirottuja sylkeviä
kobria, joita hollantilaiset nimittävät rengaskauloiksi, ja puulinkoja,
jotka osaavat piiloutua puihin niin ovelasti kuin olisivat vääriä
oksia. Niin, se väli ei ollut mieluinen käveltäväksi, ei alunkaan.
»Jim oli kunnon toveri, Red jatkoi puhaltaen suustaan kokonaisen pilven
kitkerää savua, joka sai minut kaipaamaan kaasunaamaria. Olen juonut
hänen luonaan monta kuppia kahvia poiketessani hänen majaansa kylminä
aamuina. Hän oli menettänyt molemmat jalkansa jarrumiehenä ollessaan,
ja yhtiö oli lahjoittanut hänelle kaksi puupalikkaa jalantynkien
jatkoksi sekä ratavartian toimen, arvellen sitä riittäväksi
korvaukseksi.
Koska Jim asui jonkin matkan päässä asemalta, hän oli hankkinut
itselleen käsivaunut ja opettanut ison koiransa vetämään niitä. Juuri
siinä minä sekauduin leikkiin, vaikka toisten ihmisten asioihin
sekaantuminen onkin vaarallista peliä. Olenko oikeassa vai en?»
Herra Swope keskeytti kertomuksensa odottaen vastausta.
Hän odotti kuitenkin turhaan. Olin jo aikoja sitten oppinut huomaamaan,
että vastaaminen Redin johonkin kaunopuheiseen kysymykseen vei tarinan
kauaksi syrjäpoluille.
Koska hänen ei onnistunut houkutella minua vastaamaan, hän jatkoi
vihdoin:
— Tarkastelin juuri rataa Motchellin solan kohdalla kolmipäiväisen
myrskyn jälkeen, kun näin kokonaisen pataljoonan hyppiviä, ulvovia ja
haukkuvia paviaaneja, _tsakmoja_, kuten kafferit niitä nimittävät.
Ne olivat laskeutumassa suoraan vuoren rinnettä pitkin. Myrsky
oli ajanut niiden luolat vettä täyteen ja nyt ne olivat lähteneet
liikkeelle. En ollut milloinkaan ennen elämässäni nähnyt niin suurta
paviaanilaumaa. Niitä oli siinä ainakin viisisataa. Etumaisina hyppivät
suuret taistelevat koirakset, viiden jalan pituiset vanhat ja kokeneet
veitikat, joiden terävät torahampaat voivat sekunnissa viiltää ihmisen
tahi koiran vatsan halki. Sitten tulivat nuoremmat urokset ja vuoden
vanhat elukat sekä kaikkein viimeiseksi naaraat, naaras _tsakmat_,
joilla kaikilla oli pentu selässään, koska paviaanirouvat eivät ole
lapsirajoituksen kannattajia.
Päästyään kertomuksensa tähän kohtaan herra Swope keskeytti
vaikuttavasti.
— Tukkani on punainen, ja niin on verenikin, hän ilmoitti, mutta
mieluummin ryhdyn tekemään mitä muuta tahansa kuin vastustamaan
tuollaista paviaaniarmeijaa. Siirryin rataa pitkin noin neljännesmailin
päähän, en kylläkään kävelemällä. Kun pysähdyin, paviaanit syöksyivät
radan poikki juuri siitä kohti, missä äsken olin seissyt, matkallaan
Varny-vuorille, Little Riverin toiselle puolen. Sateet olivat saaneet
virran tulvimaan, niin että se kohisi ja pauhasi äyräitään vasten kuin
leijona. Parinkymmenen jalan päässä rannasta oli pyöreä, liukas kallio,
joka kuvastui mustana vaahtoa vasten. Viidentoista jalan päässä sen
takana oli toinen, ja jotenkin yhtä pitkän matkan päässä siitä vielä
kolmas. Sen ja rannan välissä oli parinkymmenen jalan levyinen kuilu,
jossa vesi kohisi ja kiehui.
»Tiesin, että paviaanit ovat mainioita hyppääjiä, ja olen nähnyt
niitä kokonaisen lauman laskeutuvan tuhat jalkaa korkeaa kohtisuoraa
kallioseinämää alas, missä ei näyttänyt olevan kiinnekohtaakaan, mutta
tuntui mahdottomalta ajatella, että mikään eläin uskaltaisi hypätä
noille kallioille ja varsinkaan pysyisi niillä, vaikka uskaltaisi
hypätäkin. Jos jalat vain luiskahtaisivat tahi hyppy olisi liian lyhyt,
paviaani, joka oli uskaltanut yrittää, putoaisi kivien väliin kuohuvaan
veteen ja ilmestyisi näkyviin vasta mailin päässä alempana, ruumiin
jokainen luu murskautuneena kallioihin, jotka matalan veden aikana
näkyivät virrasta kuin sahan hampaat.
»Kookkain vanha uros, mitä milloinkaan olin nähnyt, jonka rinta
oli kaareva kuin tynnyri ja iso naama kiukkuisessa irvistyksessä,
tuli ensiksi joen rannalle ja tarkasteli sitä kauan aikaa vaahdon
kastellessa sen mustan turkin läpimäräksi. Sen takana tuli koko armeija
ulvoen kuin susilauma. Iso johtajarumilas haukahti vain kerran niin
kumeasti, että sen ääni kuulosti tulevan maan alta. Silmänräpäyksessä
lauma muuttui niin hiljaiseksi, etteivät emänsä kaulassa riippuvat
pennutkaan uskaltaneet äännähtääkään. Vanha uros mittasi välimatkaa
katseellaan aivan kuin ihminen. Sitten se otti vauhtia, kiiti
parikymmentä jalkaa ilmassa ja putosi ensimmäisen kallion pyöreälle
huipulle, sormien ja varpaiden tarrautuessa siihen kiinni kuin
rautarenkaat, ja ponnahti sitten ilman halki toiselle kalliolle. Siihen
se tarrautui kiinni kuin lehtisammakko ja hyppäsi samalla viimeiselle
kalliolle. Sitten hetkeäkään viivyttelemättä se kyyristyi matalaksi
ja ponnahti rantaa kohti pannen suuren ruumiinsa jokaisen voiman
hivenenkin liikkeelle. Hetkisen jo luulin, ettei se onnistuisikaan
yrityksessään, mutta se liikutti jalkojaan ilmassa kuin tottunut
pituushyppääjä ja putosi rannalle metrin päähän vedestä.
»Et ole varmaankaan milloinkaan kuullut sellaista kiljuntaa, jonka nuo
rannalle kokoontuneet apinat silloin päästivät. Ne eivät kaivanneet
muuta kuin johtoa, ja tuossa tuokiossa ilma oli täynnä kalliolta
kalliolle hyppiviä uroksia. Hetkisen kuluttua oli jo naaraksien vuoro.
Minusta näytti mahdottomalta, että naaraksetkin voisivat suoriutua
siitä, mutta yli ne vain menivät, muutamilla penikkansa kaulassaan
toisilla kainalossaan. Ne eivät hypänneet niin ketterästi kuin urokset,
koska pentujen paino haittasi niiden liikkeitä, mutta ne vei virran
poikki huolenpito, ei niinkään paljon itsestään kuin pienokaisistaan.
Jokainen emä ponnahti silmät välkkyen vihreinä ja huutaen kuin nainen,
vapisevan pienen penikan pitäessä kiinni henkensä edestä, ikäänkuin
kuolema olisi tahtonut tarttua siihen takaapäin, halki ilman pudoten
kivelle liukuen ja lipuen ja tarrautuen siihen kiinni ja jatkaen sitten
matkaansa ikäänkuin jonkin näkymättömän voiman auttamana. Jokainen
pääsi onnellisesti joen poikki, vaikka vesi kohosikin niin nopeasti,
että kaikki kivet olivat jo veden alla, kun viimeinen teki hyppynsä.
Miten sen onnistui löytää ne ja pysyä niissä kiinni, ne kun olivat jo
tuuman verran vedenpinnan alapuolella, sitä en ikinä ymmärrä, mutta se
onnistui joka tapauksessa ja liittyi toiselle rannalle kokoontuneeseen
laumaan märkänä ja vapisten, mutta vahingoittumattomana.
»Se oli parahiksi päässyt maihin, kun koko armeija, urokset ja
naarakset, alkoi kiljua ja ulvoa niin hirveästi, että ihminen harvoin
saa kuulla sellaista hornan melua. Alussa luulin niiden ulvovan ilosta
päästyään joen poikki, mutta niiden äänessä ei kuitenkaan ollut
iloa. Kuulosti aivan siltä kuin jos viisikymmentä ylämaalaista olisi
soittanut hurjaa sotamarssia säkkipilleillään, sillä niin kovasti ne
huusivat ja ulvoivat. Sitten äkkiä, kun ne vetivät henkeään, kuulin
samantapaista, vaikka heikkoa vaikerointia, aivan kuin loukkautunut
lapsi olisi itkenyt hiljaa itsekseen — ja se kuului joen minun
puoleiseltani rannalta. Ja siinä juuri edessäni, kuohuvan, vaahtoavan
veden partaalla, niin lähellä kuin se vain uskalsi mennä seisoi pieni
paviaanin pentu naurettavilla käsijaloillaan ja ojenteli pieniä
käsivarsiaan emäänsä kohti, joka hyppeli ja huusi toisella rannalla.
Ei ollut ihmekään, etten ollut ennen huomannut sitä, koska se ei ollut
kahta jalkaa pitempi. Eräällä naaraalla oli ollut kaksoiset. Koska se
oli voinut viedä mukanaan vain toisen, se oli jättänyt luullakseni
tämän odottamaan ja aikonut tulla uudestaan noutamaan senkin. Se ei
ollut kuitenkaan voinut toteuttaa aikomustaan veden kohotessa niin
äkkiä, sillä sen päästyä toiselle rannalle, toimitettua ensimmäisen
pentunsa turvaan ja odottaessa viimeisen naaraan pääsyä joen yli, kivet
olivat jo joutuneet niin syvälle veteen, ettei se voinut enää edes
nähdä, missä ne olivat.
»Tuo pieni raukka itki ja uikutti niin säälittävästi, etten voinut
sietää sitä. Se ei voinut päästä joen poikki, eikä sen emäkään
saattanut palata sen luo; ja jos se olisi jäänyt tuohon paikkaan
koko yöksi, olisi hiiviskelevä servali tahi pyydystelevä sakaali
varmasti siepannut sen suuhunsa. Lähdin kävelemään sitä kohti. Sinun
olisi pitänyt olla kuulemassa sitä meteliä, jonka toiselle rannalle
kokoontuneet urokset nostivat. Ne hyppivät ja narskuttelivat suuria
torahampaitaan ja ulvoen ilmoittivat minulle joen yli, mitä ne
tekisivät minulle, jos vain notkistaisin karvaakaan penikan turkista.
Pikku apina säpsähti nähdessään minun lähestyvän, mutta se ei päässyt
pakenemaan mihinkään. Sen edessä oli vesi, ja takana olin minä. Niinpä
se pysyi paikallaan; ja kun pääsin sen viereen ja kumarruin ottaakseni
sen syliini, pieni rohkea veitikka hyppäsi selkääni, kietoi hennot
käsivartensa kaulaani ja painoi untuvaisen pienen päänsä poskeani
vasten, ikäänkuin se olisi ollut minun oma penikkani. Vanha Jim Tully
sanoi jälkeenpäin, että minä muka olen niin punainen ja pisamainen
ja ruman näköinen, että se luuli minua suureksi urokseksi, joka oli
tullut pelastamaan sitä. Mutta olipa asianlaita kuinka tahansa, se teki
varmasti viisaasti turvautuessaan minuun, ja päätinkin sillä hetkellä,
että tämä paviaanin penikka on kasvatettava, jos vain miehinen mies
kykenee siihen.
»Kun joen toiselle rannalle kokoontunut lauma huomasi pennun selässäni
ja näki minun taputtelevan sen pyöreää, poskeani vasten painautunutta
päätä, se lakkasi huutamasta ja emä vikisi omituisesti, ikäänkuin se
olisi tahtonut kiittää. Seuraavassa silmänräpäyksessä koko lauma oli
hävinnyt näkyvistäni jättäen minut kahden kesken _Jokin_ kanssa. Annoin
näet heti sille sen nimen erään vanhan toverini kunniaksi, joka oli
niin paviaanin näköinen, että häntä olisi voinut luulla laumastaan
karanneeksi.
»Vein sen kotiini, mutta se ei halunnut koskeakaan ruokaan ja itki
kuin lapsi koko yön. Vein sen seuraavana aamuna Jimin luo ja kerroin
hänelle, ettei pieni mies halua syödä mitään.
»Ehkä se sen sijaan haluaa juoda, senkin pölkkypää, Jim sanoi ja nouti
huoneeseen emäkissan, joka oli juuri menettänyt poikasensa. Et ole
milloinkaan nähnyt ketään niin hyvillään kuin tuo vanha kissa oli. Se
kehräsi kuin kahvimylly ja nuoleskeli nuoren Jokin kauttaaltaan, tämän
imiessä imemistään, ikäänkuin se ei aikoisi milloinkaan lopettaa.
»Sellainen oli vanhan Tullyn perhe-elämän alku, sillä hän ei halunnut
luopua Jokista. Minä en olisi voinut pitääkään sitä luonani, koska
minun oli pakko olla linjalla päivät pitkät.
»Tuo pieni veitikka alkoi heti kasvaa kuin rikkaruoho, ja tuskin
tiesimmekään, kun se oli tullut täysikasvuiseksi; ja siitä kehittyi
niin oivallinen tsakma kuin ikinä vain on ollut laumaa johtamassa.
Sanotaan paviaanilla olevan viiden miehen voimat, ja Jok todisti sen
varmasti todeksi.
»Kerran muuan jarrumiehen roikale suuttui vanhalle Jimille ja ajoi
hänet karjuen asemalta, Jok sattui kuulemaan sen ja hyökkäsi tuon
raakalaisen kimppuun. Jarrumies oli kuuden jalan neljän tuuman
pituinen, Jok vain neljä jalkaa kuusi tuumaa, mutta tappelu loppui
hyvin lyhyeen. Jok vain tarttui miehen rumilaan polvitaipeisiin ja
heitti hänet laiturilta päälaelleen maahan. Jarrumies oli joltinenkin
nyrkkeilijä, ja päästyään pulikoilleen hän hyökkäsi uudelleen Jokia
kohti — mutta eipä toteuttanutkaan aikomustaan. Jok seisoi laiturin
reunalla odottaen häntä. Se irvisteli ja näytteli yläleukansa suuria
veitsenteräviä torahampaita ja ojenteli pitkiä käsivarsiaan, joiden
lihakset jännittyivät kuin teräsköydet. Kookas jarrumies pysähtyi kuin
naulattuna paikalleen, ja se olikin hyvin terveellistä hänelle. Tiedät
kai, kuinka paviaanit tappelevat?» Red kysyi.
Pudistin vaieten päätäni, uskaltamatta lausua halaistua sanaa.
— Se tarttuu aina vastustajaansa, olipa se ihminen, käärme tahi muu
peto, teräksenlujilla käsivarsillaan, ystäväni selitti. Sitten se
upottaa parin tuuman pituiset torahampaansa viholliseensa aivan juurta
myöten ja nykäisee taaksepäin ponnistaen samalla käsillään. Siten
se kiskaisee irti suuria lihakappaleita. Senvuoksi onkin paviaanien
torahampaiden takalaita terävä. Ne eivät pure, vaan viiltävät, ja
sellainen viilto voi olla melko pitkä.
»Tämän pienen kahahduksen jälkeen ei kukaan enää uskaltanut ahdistella
Jim Tullya.
»Oli hullunkurista katsella, kuinka vanha Jim ja tuo tsakma kiintyivät
toisiinsa. Ellei ketään ollut läheisyydessä, Jok istui aina käsivarret
kiedottuina vanhan Jimin ympärille. Se taputteli hänen kasvojaan ja
päästeli hullunkurisia kukertelevia ääniä. Eikä Jok voinut sietää, että
Jim poistui hänen näkyvistään.
»Vähitellen vanha Jim teki itselleen apulaisen Jokista, joka varmasti
oli hyvä oppimaan. Alussa se veti käsirattaita koiran kanssa. Kun
sitten vanha haukkuparka sattui tallaamaan kyykäärmeen päälle ja
muutti autuaammille metsästysmaille, Jok veti rattaita yksinään.
Jonkin ajan kuluttua se huomasi työntämisen vetämistä helpommaksi,
ja niinpä se sen jälkeen työntelikin rattaita kaikkien vastamäkien
päälle tarttuen kiinni kiskoihin käsimäisillä jaloillaan ja työntäen
pitkillä käsivarsillaan kuin höyrykone. Kun sattui alamäki, Jok
saattoi mielissään naurahtaa ja hypätä vaunuun ajamaan kietoen
samalla käsivartensa Jimin ympärille, joka istui vaunun etuosassa,
puujalkojen törröttäessä eteenpäin. Sitten Jok oppi yksinään siirtämään
vaunun kiskoille ja nostamaan sen niiltä pois. Vielä Jim opetti sen
pumppuamaan vettä puutarhaan, lukitsemaan oven, kun he aamuisin
lähtivät asemalle ja ojentamaan Jimille avaimen, kattamaan pöydän ja
pesemään astiat ja toimittamaan melkein kaikki muut talon askareet,
paitsi keittämisen. Siitä vanha Jim itse huolehti.
»Sitten vähitellen Jok alkoi auttaa vanhaa Jimiä asemallakin. Jim oli
aina ollut taitava eläinten opettaja, mutta hän ei olisi milloinkaan
päässyt sellaisiin tuloksiin, ellei Jok olisi ollut niin tavattoman
innokas oppimaan. Aloitettiin hiilipihasta. Kun veturinkuljettaja
halusi sen vaihteen avaimen, joka avasi radan hiilipihalle, hänen piti
viheltää neljästi, jolloin vanha Jim kompuroi paikalle avainta tuomaan.
Kun mies oli ottanut tarpeeksi hiiliä, hänen piti viheltää jälleen,
jolloin Jim tuli ottamaan avaimen haltuunsa. Muutamana päivänä taaskin
veturinkuljettaja vihelsi, mutta ennenkuin Jim ehti liikahtaakaan,
Jok kiiti tiehensä kuin pyssyn luoti, otti avaimen naulasta, kiiruhti
radalle ja ojensi sen veturinkuljettajalle niin taitavasti kuin olisi
tehnyt sitä työtä koko ikänsä. Jimin ei sen jälkeen tarvinnut enää
milloinkaan vaivautua hiilipihan vuoksi.
»Ja sama oli asianlaita muihinkin töihin nähden. Asemamiehen pitää
päivät pääksytyksin käännellä eri vipuja, antaa pysähdysmerkkejä
ja avata vaihteita. Ennen pitkää tsakma piti huolen joka vivusta,
alkaen kotivivusta, jonka lapsikin jaksaa asettaa paikoilleen, aina
kaukovipuun saakka, joka kääntelee melkein mailin päässä sijaitsevaa
merkkitankoa. Väitän olevani miehinen mies, ja minussa on parisataa
naulaa kiinteätä lihaa, mutta kun minun piti asettaa tuo kaukomerkki,
täytyi minun tarttua siihen kiinni molemmin käsin ja vääntää kovasti,
ennenkuin se sulkeutui. Kuitenkin olen nähnyt tuon apinan tarttuvan
siihen toisella kädellään ja asettavan sen paikalleen vain rannettaan
kiertämällä.
»Ihmiset olivat alussa hieman vihoissaan siitä, että paviaani hoiti
merkkiasemaa, mutta koska se ei milloinkaan erehtynyt ja koska Jim aina
piti silmällä kaikkia sen töitä, he lakkasivat vihdoin ajattelemasta
mitään sen pahempaa.
»Asiat pysyivät sillä kannalla lähes kolme vuotta, ja vähän kerrassaan
Jok alkoi suorittaa melkein kaikki vanhan asemamiehen työt. Se ei olisi
voinut pitää ukosta parempaa huolta, vaikka se olisi ollut hänen oma
poikansa; ja luulen Jokin rakastaneenkin häntä kuin poika isäänsä.
Äreä galwaylainen suoasukas ja villistä laumastaan haihtunut tsakma
rakastivat varmasti toisiaan. Jim ei milloinkaan puhunut mitään siitä,
koska häntä ei haluttanut puhua, eikä Jok koskaan lausunut sanaakaan,
koska se ei osannut; mutta kun näki heidän katselevan toisiaan, tiesi
kyllä heti, mitä he tunsivat mielessään.
»Kun Jok teki jotakin, Jim saattoi katsella sitä tavallaan ylpeä ilme
vanhoilla ryppyisillä kasvoillaan; ja heti kun Jok oli lopettanut
työnsä, se kääntyi Jimiin päin kuin lapsi, joka toivoo saavansa
kiitosta. Jim hymyili sille, taputteli sen leveää selkää, saattoipa
joskus sanoakin: 'Hyvin tehty, poikaseni!' Silloin tsakma ihastui niin,
että lopetti oitis työnsä, olipa se mitä tahansa, tuli lähemmäksi ja
syleili vanhaa Jimiä, niin että kylkiluut rusahtelivat. Muita se aina
ujosteli ja karttoi, mutta minulle se oli melko ystävällinen; niinkuin
sen sieti ollakin, koska kerran juuri minä olin alkujaan tuonut sen
herra Tullyn hyvään ja hienostavaan seuraan.
»Eräänä päivänä olin sitten parhaillaan tarkastamassa rataosuuteni
tuonnimmaista pätkää kymmenkunnan mailin päässä Tullyn asemalta. Hidas
tavarajuna kiivetä kolisteli vastamäkeä matkallaan Kapkaupunkiin. Bill
Doriss oli jarrumiehenä viimeisessä vaunussa.
»'Hoi, Red!' hän huusi. 'Mene takaisin Jim Tullyn asemalle niin pian
kuin suinkin. Kun ajoimme ohi, ukko istui vaunussaan pää kumarassa eikä
katsonut minuun, vaikka huusin hänelle.'
»Palasin sinne oitis, eikä minun tarvinnut muuta kuin katsahtaa häneen
ymmärtääkseni koko asian. Jok oli työntänyt Jimin vaunun siimekseen.
Ukko istui kokoonlysähtäneenä tuolissaan. Hänen päänsä oli kallistunut
eteenpäin, ja käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Tsakma taasen
työskenteli herkeämättä ja nopeasti tavalliseen tapaansa, kääntäen
ensin toista, sitten toista vipua, asetellen merkkejä, kääntäen
vaihteita ja toimitellen kaikkia rautatieasemalla kysymykseen tulevia
tehtäviä totuttuun tapaansa.
»Silloin tällöin se työnsä lomassa kiiruhti Jimin tuolin ääreen, siveli
hänen päätään ja taputteli häntä olalle hieman levotonna, sitten odotti
odottamistaan, että Jim kohottaisi päätään entiseen tapaansa, mutta
vanha mies ei äännähtänyt eikä liikahtanutkaan.
»Menin hänen luokseen, ja Jok seurasi kintereilläni kumeasti
murahdellen. Kiersin käsivarteni Jimin ympärille ja koetin nostaa
hänet pystyyn. Hän oli kuollut sydänhalvaukseen ainakin pari päivää
sitten, ja Jok oli aina tuonut hänet kotoaan tänne ja vienyt hänet
takaisin sinne ja koettanut herättää häntä ja houkutella syömään, sillä
näimme jälkeenpäin sen kattaneen pöydän ja latoneen Jimin lautaselle
kaikenlaista ruokaa.
»Koskettaessani ruumista olin varmaankin tullut sysänneeksi sitä, koska
se luiskahti tuolilta ja kaatui suoraksi vaunun lattialle, ennenkuin
ehdin tarttua siihen kiinni.
»Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Jokin pitkien sormien kiertyvän
kaulaani, ja lensin ulos vaunusta takaperin laiturille, ikäänkuin
olisin ollut pahainen lapsi. Sitten minut riipaistiin jaloilleni
jälleen ja pyöräytettiin ympäri, niin että jouduin silmäkkäin tsakman
kanssa.
»Olen ollut monessa tukalassa tilanteessa, Red keskeytti kuivaten hikeä
otsaltaan, mutta en milloinkaan niin lähellä kuolemaa kuin silloin.
Suuri tsakma luuli minun tehneen Jimille pahaa. Sen silmät hehkuivat
vihreinä ja niissä oli murhanhalua. Se aukaisi ison suunsa paljastaen
neljä raateluhammastaan, jotka olivat kuin valkoiset tikarit, ja alkoi
vetää minua lähemmäksi itseään.
»Tiesin sen seuraavassa sekunnissa upottavan ne kurkkuuni ja
riistävän minulta hengen yhdellä ainoalla hirvittävien käsivarsiensa
peloittavalla nykäisyllä. Huusin sille silloin samalla tavalla kuin
olisin huutanut ihmiselle:
»'Hän on kuollut, Jok, mutta minä en tehnyt sitä. Mene hänen luokseen,
poika raukka'. Ja nyökäytin päätäni sinnepäin, missä Jim makasi.
»Ja aivan varmasti eläin ymmärsi. Sen silmien hehku sammui, ja se
päästi minut irti. Sitten se meni vaunuun ja nosti Jimin ruumiin
syliinsä ja rupesi hirmuisesti nyyhkyttämään, samalla tavalla kuin jos
voimakas mies olisi itkenyt. Kiiruhdin rataa pitkin hakemaan apua, ja
onnekseni tapasinkin tarkastajan seuraavalla asemalla.
»Hän otti mukaansa pari ratsupoliisia, ja kaikin kiiruhdimme takaisin
siihen paikkaan, mihin olin jättänyt tsakman ja Jimin.
»Kun saavuimme paikalle, Jok oli tipo tiessään, ja Jimin ruumiskin oli
hävinnyt tietymättömiin. Tsakma oli asettanut kaikki merkit ja vaihteet
paikoilleen, niin että kaikki oli kunnossa muutamiksi tunneiksi, ja
se oli hävinnyt viidakkoon vieden parhaan ystävänsä käsivarsillaan
mennessään. Vaikka panimme pari bushmannia seuraamaan sen jälkiä,
emme koskaan nähneet merkkiäkään Jokista emmekä Jimin ruumiista.
Piilottiko se ruumiin viidakon sydämeen vai hautasiko se sen, sitä emme
milloinkaan saaneet tietää.
»Tarkastaja pyysi minua rupeamaan Jimin seuraajaksi ja tarjosi minulle
hänen talonsa asuttavaksi. En ollut kovinkaan halukas siihen, mutta
koska ei ketään toistakaan ollut käsillä, otin toimen vastaan, ja siitä
lähtien olen ollut täällä.
»Koko sen vuoden asuin Jimin majassa ja nukuin hänen vuoteessaan,
söin hänen astioistaan ja toimitin Jimin työt, mutta en milloinkaan
nähnyt merkkiäkään Jokista. Minusta tuntui kuitenkin aina siltä, ettei
se ollut hyvinkään kaukana. Muutamina öinä heräsin sikeästä unestani
tuntien vaistomaisesti, että jokin olento seisten ikkunan kaihtimen
takana oli tuijottanut minut hereille. Ja joskus kuun peittyessä
pilviin, kun yö oli niin pimeä, että viidakko näytti yhdeltä ainoalta
suunnattomalta nokimöhkäleeltä, kuului pieneltä raivaukseltani aina
loiskinaa ja latkimista, sitten jokin tahi joku saattoi ruveta itkemään
hyvin hiljaa ja surkeasti. Jokin elävä olento kärsi ja murehti ja
oleskeli alituisesti tuon majan läheisyydessä, mutta en milloinkaan
nähnyt missään jälkeäkään paviaanista. Joskus ajattelin tuota
salaperäistä olentoa Jokiksi. Mutta joskus kuvittelin sitä joksikin
aivan muuksi, mikä oli pahinta kaikista. Aioin jo monesti luopua koko
hommasta ja ryhtyä jälleen ratavartiaksi, mutta jostakin syystä pysyin
vain toimessani».
Redin ääni hiljeni vähitellen kuiskaukseksi, eikä tuossa paahtavassa
kuumuudessa kuulunut vähään aikaan muita ääniä kuin räätälilinnun
»vilkaise-vilkaise-minuun»-piipityksiä ja Redin piipun rätinää.
Olin ääneti kuin kala, koska tiesin, että jos lausuisin yhden
ainoankaan sanan, koko tarina katkeaisi siihen paikkaan.
— Kun Jimin kuoleman vuosipäivä oli jälleen käsissä, oli paahtavan
kuuma ilma, Red aloitti äkkiä uudelleen. Koko maailma oli kuin kuuma,
märkä sieni, ja hiki valui virtanaan koko päivän. Illan suussa sain
sähkösanoman, että suuri huvijuna sivuuttaisi tämän paikan hieman
puolenyön jälkeen.
»Se tarkoitti sitä, että asemanhoitajan piti kovan päivätyönsä
päätyttyä huvikseen palata takaisin asemalle järjestämään rata
selväksi tuolle kirotulle huvijunalle samalla tavalla kuin
pikajunille. Tavallisesti asetin iltaisin vaihteen valmiiksi
myöhäiselle paikallisjunalle, 'Huuhkajalle', joten minun ei tarvinnut
sormellanikaan koskea mihinkään, ennenkuin seuraavana aamuna yhdeksän
pikajunan tulolle. Annoin tuolle huvijunalle ja sen huvittelijoille,
öitsijöille, muutamia lempinimiä, vaikka olikin niin kuuma, ettei
jaksanut kunnolleen kiroillakaan. Sitten maleksin kotiini.
»Illallisen jälkeen istuuduin kuistille. Ilma tuntui käyvän joka
minuutti tukahduttavammaksi ja kuumemmaksi. Taivaanrannalla
välähtelivät salamat kuin tuliset käärmeenkielet, ja aina jonkin ajan
kuluttua kuului jyrähdyksiäkin monien mailien päästä. Koska minun ei
tarvinnut palata asemalle ennenkuin vasta neljän tunnin kuluttua,
istuuduin vanhaan nojatuoliini odottamaan. — Sinun ei tarvitse
lörpötellä näistä kertomistani asioista kenellekään», hän sanoi äkkiä
tiukasti.
Uskalsin vain murahtaa jotakin vastaukseksi.
— No niin, jos kerran käsität sen, Red jatkoi pienen keskeytyksen
jälkeen odotettuaan turhaan väittelyä, voin ilmoittaa sinulle muitta
mutkitta nukkuneeni siihen tuoliin. Hänen äänensä oli kuin murhaajan,
joka tunnustaa tappaneensa turvattoman lapsen.
— Sitten näin unta, että joku pudisteli minua, ja koira vieköön, ettei
joku ollut sitä tehnytkin, koska seuraavana päivänä olkapäässäni siinä
kohdassa, johon oli tartuttu, oli suuria mustelmia. Katsoin kelloani.
Se oli viisitoista minuuttia yli yhdentoista, ja asema oli ainakin
parin mailin päässä.
»Voi minua, voi minua! Red oikein vaikeroi vielä muistellessaankin
sitä. Millaisen sysäyksen se minulle antoikaan! Ponnahdin heti
seisoalleni ja lähdin sitten juoksemaan pitkin rataa ehtiäkseni
ajoissa perille, enkä ottanut lyhtyänikään, jota pimeällä tavallisesti
aina kannoin mukanani käärmeiden pelosta. Luulin joka hetki astuvani
kyykäärmeen tahi kobran päälle, mutta onnekseni ei niin käynyt, ja
saavuin asemalle vahingoittumattomana siksi ajoissa, että oli vielä
muutamia minuutteja aikaa junan tuloon.
»Juuri silloin kohtasi minua se kovan onnen kolahdus, joka oli
vainonnut minua koko päivän. Laskeuduin juuri portaita laiturilta
alemmalle sillalle, jossa merkki- ja vaihdevivut ovat kahdessa rivissä,
kun jalkani sattui johonkin liukkaaseen ja suomuiseen, joka kiemurteli
ja sihisi kauhistuttavasi. Se oli tosin vaaraton, myrkytön myyräkäärme,
joka vaani rottaa, mutta kuinka olisin silloin voinut tietää sitä?
»Tuntiessani sen ruumiin ensi kosketuksen tein heti parisen metrin
pituisen hypyn pimeään ja putosin tavaravaunun rautapuskurien päälle.
Tunsin samalla reisiluuni katkeavan, ikäänkuin se olisi isketty poikki
moukarilla. Tuskat olivat niin ankarat, että maailma musteni silmissäni
muutamiksi silmänräpäyksiksi, ja kun tulin tajuihini, huomasin
makaavani radalla vain noin viidentoista jalan päässä vivuista.
Välimatka olisi yhtä hyvin voinut olla viidenkymmenen mailin pituinen,
sillä niin vähän hyötyä sen lyhyydestä oli minulle. Koetin yhä
uudestaan päästä vipujen luo, mutta kun mieheltä on reisiluu poikki, ei
voi seisoa eikä ryömiä.
»Ja sitten puhkesi rajuilma, joka oli kierrellyt asemaa koko illan.
Ensin kuului hiljaista jyrinää ja kuminaa, sitten seurasi sellainen
räsähdys, kuin kaikki viidakon puut olisivat kaatuneet. Ja sen jälkeen
kuulin toisen äänen; hiljaisen, mutta kauhistuttavamman kuin minkään
ukkosen jyrähdyksen. Se oli kiskojen natinaa ja merkitsi, että
Kapkaupungin huvijuna, joka oli tupaten täynnä naisia ja lapsia, oli
tulossa. Ja vaihde oli auki!»
Red keskeytti jälleen ja kuivasi kasvonsa suurella huivilla.
— Muistelin silloin Indunan pikajunan kerran syöksyneen avonaisen
vaihteen ohi, jolloin viisikymmentä matkustajaa oli palanut kuoliaaksi,
hän jatkoi hetkisen kuluttua. Muistin myös, että vaihdemies tuli
hulluksi, koska hän alituisesti oli kuulevinaan kuolevien naisten
ja lasten huutoja. Toivoin tämän junan tappavan minut ensimmäiseksi
kaikista, syöksyessään pois niiltä kiskoilta, joiden vieressä lojuin
maassa.
»Sitten kiskot alkoivat soida ja helistä, ja parin mailin päässä,
Gembokin leikkauksen kohdalla, näin kapkaupunkilaisen veturin
lyhdyn kimaltelevan kuin tähti. Mutta se kasvoi kasvamistaan,
kunnes oli kuun kokoinen. Sitten se kirkastui kuin aurinko muuttuen
suureksi liekehtiväksi silmäksi, joka leimusi yhä lähempänä. En
ollut milloinkaan tiennyt, millaisia kärsimyksiä ihminen voi joutua
kestämään, ennenkuin maatessani siinä avutonna ja katsellessani junaa,
joka kuljetti matkustajiaan kohti kuolemaa, vaikka minut olikin
palkattu suojelemaan heidän henkeään.
»Veturin lyhty vain suureni suurenemistaan, kunnes se näytti täyttävän
koko taivaan. En ollut milloinkaan ennen rukoillut, Red tunnusti
hämillään, mutta silloin rukoilin. Huusin ainakin 'Hyvä Jumala!' niin
kovasti kuin vain jaksoin.
»Sitä ei juuri voi väittää rukoukseksi, mutta me molemmat olimme
sentään toimessa. Hän ymmärsi sen kaikissa tapauksissa, sillä
seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin pikajunan raiteiden vivun helinää
ja narinaa. Joku oli hakenut avaimen, joka riippui aseman päädyssä,
aukaissut vivun ja väänsi nyt tuota vaihdetta paikalleen, joka
siirtäisi huvijunan pikajunien raiteelle ja pelastaisi sen. Vaikka
olikin niin kuuma, pursusi ruumiini joka huokosesta kylmää hikeä.
»Silloin juuri välähti niin kirkas salama, että näin kaiken, ikäänkuin
esineet olisivat olleet valkohehkuista rautaa. Aivan edessäni seisoi
Jok suurilla käsijaloillaan. Sen suu oli puolittain auki, silmät
leimusivat, ja se väänsi pikajunien vaihteen vipua, niin että sen
kyhmyisten käsivarsien lihakset jännittyivät kuin teräsköydet. Ja usko
tahi ole uskomatta, mutta aivan tsakman takana, molemmat kädet Jokin
olkapäillä ja katsellen sitä kuin ylpeillen oppilaastaan tavalliseen
tapaansa, seisoi vanha Jim Tully. Minun katsellessani heitä kuului
äkkiä hirmuista jyrinää ja tärinää, ja Kapkaupungin juna kiiti ohitseni
heiluen ja tärskyen pikajunien raiteella porhaltaessaan kuudenkymmenen
mailin nopeudella tunnissa — turvallisena ja vahingoittumattomana kuin
Herran kukkarossa.
»Sitten pimeys jälleen peitti kaiken, koskenaan ryöppysi vettä
pilvistä, ja minä vaivuin yhä synkempään pimeyteen tuntematta enää
mitään, ennenkuin heräsin Kapkaupungin sairaalassa. Reiteni oli
lastoissa, kaikki kustannukset oli maksettu, eikä minulla ollut muuta
tehtävää kuin syödä ja juoda ja tulla terveeksi.
»Ratavartia oli löytänyt minut seuraavana aamuna tajutonna ja pahasti
loukkautuneena maasta makaamasta, ja hän oli ilmoittanut minun
kääntäneen vaihteen ja pelastaneen huvijunan, vaikka reisiluuni oli
poikki. Yhtiö oli vähältä lahjoittaa minulle kultamitalin ja...»
Red vaikeni kesken lauseen vedellen haikuja piipustaan.
— Sallikaa minun kysyä teiltä erästä asiaa, lausuin arasti.
Se riitti. Red näytti äärettömästi katkeroituvan.
— Miksi ihmeellä sinä, hän huusi, koko ajan väittelet ja keskeytät, kun
mies yrittää kertoa sinulle jonkin tarinan! Minä olen väsynyt — niin,
sir, lopen väsynyt.
Ja hän käveli pois majesteetillisesti ottamaan vastaan tulevaa
tavarajunaa ja kuunnellakseen juoruja ylemmiltä uudisviljelyksiltä.