Järkevänä ja julmana kuin iso veljensä susi, viekkaana ja nopeana
kuin pieni serkkunsa kettu, mustaselkä sakaali kulki tasangon poikki
kuin pilven varjo. Sen piti erityisistä syistä kiiruhtaa kotiin sinä
iltapäivänä, todellisuudessa yhdeksästä erityisestä syystä, koska rouva
Mustaselkä ei kannattanut lasten luvun rajoittamista. Lukuunottamatta
tätä liikkuvaa olentoa kaikki näytti vaipuneen uneen Etelä-Afrikan
auringon paahteessa. Tasangoilla on kuitenkin aina joitakin sellaisia
olentoja, jotka eivät milloinkaan nuku, vaan vaanivat äänettöminä ja
murhanhimoisina kuin kuolema itse.
Kun sakaali kiersi punaisen kallion ympäri, joka hehkui kuumana kuin
kamiina, sen sierainten ihmeelliseen verkostoon siivilöityi kuvottavaa
myskin hajua, niin heikkoa, että metsänväestäkään vain harvat olisivat
vainunneet sen — ja kuitenkin se sai nopean eläimen pysähtymään,
jähmettymään paikoilleen kuin kiveksi muuttuneena. Mustien turmaliinien
tavoin kimaltelevilla silmillään se tarkasteli jokaista ruohomätästä,
jokaista ympärillään olevaa kuivunutta sananjalkapensasta, voimatta
kuitenkaan huomata mitään, mikä olisi uhannut sen turvallisuutta.
Melkein varmana siitä, ettei sitä huolimatta vainuamastaan hajusta
ollut mikään vaara uhkaamassa, se jo kohotti toista etujalkaansa
lähteäkseen jatkamaan matkaansa, kun tuulen henkäys jälleen kantoi
sen sieraimiin saman hajun ja saman viestin: »Ole varuillasi! Ole
varuillasi!»
Hetkisen sakaali seisoi kuin paikalleen jähmettynyt setteri, toinen
etujalka ilmassa, tuuhea häntä suorana ja ohut kuono suunnattuna
uhkaavaa vaaraa kohti, jonka se tunsi, mutta jota se ei nähnyt. Kun se
sitten painoi päänsä alemmaksi, se huomasi katselevansa suoraan kahteen
kauhean valkoiseen silmään ja niiden soikeihin teriin, jotka kiiluivat
kuin lasipalaset hiekasta, johon ne olivat hautautuneina tuskin kuuden
jalan päässä siitä. Näiden tuhoa ennustavien luomettomien silmien takaa
näkyi hiekalla kiemurassa luonnoton ruumis, jota koristivat komeina
kirjauksina seepianruskeat vinoneliöt, rikinkeltaiset ympyrät ja
kahdeksikon muotoiset tummat granaatit.
Nelijalkaisen pedon julma katse kesti hetkisen käärmeen verta
hyydyttävää tuijotusta, mutta ei ainoakaan imettäväinen voi masentaa
katseellaan gaboonilaista kyytä. Kun sakaalin täytyi kääntää silmänsä
pois, ponnahti hiekalla lepäävä hirveä pää taaksepäin, kunnes se
kosketti luonnottoman, jännittyneen ruumiin kiemuraa. Sitten julmat
leuat aukenivat selkoisen selälleen, ja valkoisen kitalaen reunasta
työntyi esiin kaksi liikkuvaa myrkkyhammasta kuin käyrää, välkkyvää
neulaa, ja samassa silmänräpäyksessä käärme iski. Kuin heittokeihäs
sen iso ruumis syöksyi eteenpäin niin nopeasti, että se näytti ilmassa
pelkältä epämääräiseltä väriläiskältä. Ainoastaan se seikka pelasti
sakaalin hengen, ettei se ollut astunut aloittamaansa askelta, sillä
kun käärmeen kirjava ruumis iski maahan, leuka ja myrkkyhampaat olivat
vain muutaman tuuman päässä mustaselän kuonosta.
Murhanhimoisen sukunsa koko viekkaudella ja nopeudella käärme
oli tehnyt aloitteen kaksintaistelussa elämästä ja kuolemasta ja
menettänyt sen. Nyt oli sakaalin vuoro. Osoittaen rohkeutta, jota
monelta suuremmalta pedolta olisi puuttunut, mustaselkä syöksyi,
käärmeen yrittäessä uudelleen kiertyä kiemuraan, sen kimppuun
nopeasti kuin salama. Sen toinen känsäinen käpälä painautui lujasti
litteän pään päälle, toinen naulasi paksun ruumiin maahan kiinni,
ja ennenkuin raivostunut käärme pääsi irroittautumaan, sakaali oli
moneen kertaan lävistänyt sen suomuisen nahan terävillä hampaillaan.
Kiemurrellen ja luikerrellen käärme sähisi hirmuisesti, ja sen
litteän pään kuviot supistuivat ja laajenivat, niin että näytti siltä
kuin käärme olisi irvistellyt viholliselleen. Mutta juuri kun sen
voimakas ruumis oli pääsemäisillään luiskahtamaan sakaalin raskaina
painavien käpälien alta, mustaselän veitsenterävät hampaat lävistivät
myrkyllisen matelijan selkärangan, jolloin se heti meni hervottomaksi
ja oli aivan avuton. Kuoleman uhkaus, joka oli leimunnut noissa
umpeen menemättömissä hopeanvalkoisissa silmissä, himmeni ja sammui
vähitellen. Taistelu oli päättynyt. Sakaali ei kuitenkaan hetkeksikään
irroittanut otettaan, ennenkuin käärmeen hirvittävä pää oli irti
kiemurtelevasta ruumiista. Sitten se, heilauttaen raskaan ruumiin
selkäänsä, lähti jatkamaan keskeytynyttä matkaansa.
Kymmenen minuuttia myöhemmin se katosi akaasian niukkaan varjoon
tuskin huomattavaan koloon ja kierteli toisiaan leikkaavien käytävien
kautta soikeaan holviin, jonka pohjalla oli kuivaa ruohoa ja jossa
yhdeksän pyöreää, pehmeää, nälkäistä penikkaa tervehti sitä iloisesti
vikisten. Ne oli vieroitettu vasta edellisenä päivänä ja nyt ne saivat
ensimmäiseksi tukevaksi ateriakseen syödä kyllikseen tasangon kaikkein
myrkyllisimmän käärmeen lihaa.
Siitä päivästä alkaen ei sakaalivanhemmista kumpikaan enää astunut
jalallaan luolaan, vaikkakin toinen oli aina vartioimassa jossakin
lähellä pensaikossa. Alussa ne toivat saaliinsa luolan suulle;
milloin kaniinin kokoisen sokerirotan, milloin afrikkalaisen riekon,
kalliomurmelin tai jyrsijän, joka puree kuin kärppä ja hyppää kuin
kirppu Mutta olipa saaliina mitä tahansa, jokin odottavista penikoista
sieppasi sen aina suuhunsa ja laahasi suureen alhaalla sijaitsevaan
arkihuoneeseen, jossa kaikki yhdeksän hiljaa ja vihaisesti murahdellen
jakoivat saaliin keskenään.
Eräänä iltana penikat kuulivat taaskin ulkoa tuttua hiljaista hillittyä
haukuntaa, joka merkitsi: »Päivälliselle!» Ryömien toistensa yli ne
tulivat luolan suulle, mutta siellä ei näkynytkään mitään. Mutta ne
kuulivat vieläkin kutsun, ja niiden tarkkaan pieneen kuonoon tunkeutui
vasta tapetun riistan heikkoa, lämmintä hajua. Nuuskien nälkäisesti
työntyi yhdeksän teräväkuonoista päätä ensi kerran luolan ulkopuolelle
ja vainusi, että ruokaa oli jossakin kauempana.
Vihdoin uskaltautui poikueen isoin ja rohkein pois luolasta uuteen
maailmaan. Se näytti siitä niin merkillisen autiolta ja tyhjältä.
Punaisen maakaton asemesta, joka oli niin matalalla, että siihen
ylettyi koskettamaan, häämötti ylhäältä tähdekäs taivas Epäselviä
hahmoja keinui ja kahisi yötuulessa, ja villejä, kimeitä ääniä kuului
ylhäältä, raakkui läheisessä viidakossa ja kantautui vaikeroivina ja
valittavina päivän paahtamalta tasangolta.
Se oli seikkailijalle liikaa, ja se kääntyikin jo palatakseen takaisin,
kun läheisyydessä piileskelevän mustaselkänaaraksen hiljainen
rohkaiseva kutsu kuului vielä kerran ja herkullista ruoan hajua
löyhähti kuivasta lehtikasasta parin kolmen metrin päässä luolan
suusta. Penikan jännittynyt pieni ruumis värähteli kiihkosta kuin
äänirauta, ja se hiipi askel askeleelta kasaa kohti kahdeksan mustan
silmäparin seuratessa sen kulkua.
Penikka ei ollut milloinkaan ennen metsästänyt eikä nähnytkään
mitään sellaista, mutta ei ainoakaan sen sakaali-esi-isistä olisi
väijynyt saalistaan taitavammin kuin tämä pikku pedonalku väijyi
tuota lehtikasaa sinä yönä. Se hiipi tuuma tuumalta sitä kohden,
riistan hajun käydessä yhä voimakkaammaksi. Sitten se kyyristyen äkkiä
ponnahti ilmaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli vihaisesti
muristen upottanut pienet hampaansa lihavaan kalliomurmeliin, jonka emo
Mustaselkä oli tappanut ja piilottanut lehtien alle harjoittaakseen
penikoitaan.
Nähtyään urhoollisen penikan pääsevän voitolle kuolleesta murmelista
muutkin poikueen jäsenet rohkaisivat mielensä, hyökkäsivät ulos ja
jakoivat saaliin jäännökset sen kanssa.
Kun ne raastoivat ja pureskelivat ja jyrsivät saalistaan, tuli perheen
emäkin esille ja tarkasteli ylpeänä niitä, päätellen luultavasti
kaikkien muiden sakaaliäitien tapaan, että hänen lapsensa olivat koko
tasangon parhaimmat, rohkeimmat ja reippaimmat penikat.
Mutta juuri silloin, kun pieni poikue lopetteli päivällistään, tapahtui
jotakin, mikä täydellisesti muutti toisenlaiseksi tämän merkillisen
uuden maailman, jonka ne vastikään olivat löytäneet. Kaukana mustan
sinipunervan taivaanrannan yläpuolella näkyi heikkoa kajastusta,
ja itäinen taivas alkoi hohtaa hopeakenttänä, johon kaukaiset puut
muodostivat seepianruskeita läikkiä. Sitten äkkiä maan laita alkoi
kiiltää kuin kultainen päärme, ja hunajanvärinen kuu vieri hitaasti
taivaalle. Sen valossa etelän kirkkaat tähdetkin, kuten Centaurin
Bangula ja Etelän Ristin Adena, jopa itse suuri Canopuskin vaalenivat
ja himmenivät. Kun varjojen maailma muuttui hyytyneen kullan
satumaaksi, isä sakaali aloitti läheisessä viidakossa heimonsa yölaulun.
Alkaen hiljaisella, matalalla valituksella se nousi puoli oktaavia,
kunnes pääsi jylisevään crescendoon, joka vaiensi hyenojenkin
mielettömän naurun. Sitten sen puoliso liittyi lauluun, ja vuorotellen
yhtyivät siihen penikoidenkin kimeät äänet Ylös ja alas, eteen- ja
taaksepäin, nämä villit äänet värisivät nousevan kuun valossa kunnes
laulajia kohti liiteli varjo, josta kiiluivat vihaiset silmät, punaiset
kuin sula kupari. Sillä hetkellä perheen pää oli nähtävästi syventynyt
merkillisen läpitunkevan ulvontansa huippukohdan tulkitsemiseen.
Järkevä sakaali on kuitenkin oppinut tietämään, että valppaus niin yön
kuin päivänkin joka hetkenä on hengen hintana tasangolla, koska kaikki
ajattelemattomat siellä joutuvat surman suuhun. Niinpä tapahtui, että
juuri varjon liitäessä kohdalle, vanha sakaali keskeytti laulunsa äkkiä
ja päästi lyhyen haukahduksen, mikä sen rodulla on vaaran merkki.
Nopeasti kuin tuulen heilauttaman oksan varjot penikat livistivät
niiden ja luolan välisen alueen poikki, samalla kun ylhäältä kuului
sellaista ääntä, kuin joku olisi särkenyt pähkinöitä. Siellä pimeässä
vaaniva kuolema, iso huuhkaja, napsutteli vihaisesti käyrää nokkaansa,
kunnes syöksyi poikueen viimeisen kimppuun. Juuri kun sen käyrät
kynnet olivat tunkeutua syvälle penikan selkään, urossakaali hyökkäsi
sitä vastaan selkäkarvat pystyssä. Pensaikosta kuului kahinaa, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi puoliso sen vieressä; sen hampaat
kimaltelivat kuin valkoiset tikarit sen muristessa linnulle, joka oli
uskaltanut uhata sen penikoita. Sellainen ylivoima oli jo liikaa julman
huuhkajankin karaistuneelle rohkeudelle. Napsauttaen nokkaansa vielä
kerran se häipyi pimeään.
Muutamia päiviä myöhemmin emo Mustaselkä kutsui penikkansa ulos niin
hyvin päivällä kuin yölläkin, ja jälleen sama penikka johti toisia.
Kun se livisti tuon viittäkymmentä metriä leveän alueen poikki, joka
oli luolan ja sen päivällisen välissä, vanha sakaali katseli sitä
hämmästyneenä. Kaikilla sen veljillä ja sisarilla oli ruskeankeltaiset
kyljet ja hopeanmusta selkä, mistä niiden heimo oli saanut nimensä,
mutta jostakin merkillisestä sattuman oikusta poikueen johtaja oli
kuin susi-esivanhempien jälkeläinen. Se oli lähes kolmattaosaa isompi
kuin muut penikat ja niin punainen kuin punainen kettu, eikä sen
ruumiissa ollut ainoaakaan mustaa karvaa. Se näytti myös perineen
kokonsa ja värinsä mukaisen rohkeuden ja sellaisen ripeyden, joka vielä
jyrkemmin erotti sen sukulaisistaan. Mutta huolimatta sen väristä, emä
hyväksyi sen todelliseksi _rooiksi_, kuten hollantilaiset nimittävät
mustaselkiä, ja siitä päivästä alkaen se alkoi opettaa sille ja muille
pennuilleen niitä elämän ja kuoleman läksyjä, joista jokaisen eläimen
täytyy olla täydellisesti perillä, joka haluaa elää koko ikänsä
tasangolla.
Siispä sakaaliemo opetti pennut pensaikossa, jota suojelivat
tuulenkaadot ja kuuden tuuman pituisista piikeistä muodostuneet
säleiköt, valkoiset kuin vaalenneet luut. Ne oppivat käyttämään
juomavetenään kaktuksien ja erämaan meloonien kullankeltaista mehua,
ja kun ruokaa oli vähän, tulemaan toimeen päiväkausia vatsa tyhjänä.
Se opetti niitä pelkäämään ylhäältä kuuluvaa siipien havinaa ja maasta
kuuluvaa sihinää, jotka molemmat ennustivat pienille sakaaleille
kuolemaa. Ne oppivat tietämään senkin, että peloittavan myrkyllinen
sarvikyy väijyy tavallisesti kuumassa hiekassa, siihen silmiään myöten
hautautuneena, että maasika, jolla on muulin korvat, suden pää ja
kengurun jalat, on vaaraton, mutta että mesimäyrä, ainoa eläin koko
maailmassa, jonka selkä on harmaa ja vatsa musta, on jätettävä rauhaan,
Samoin on asian laita pitkäjalkaisiin servaleihin, isoihin punaisiin
kissoihin nähden, ja penikoiden piti erittäinkin varoa täplikästä
kuolemaa, leopardia. Ne oppivat tietämään, että vaikka juovikas
maasusi onkin sakaalia paljoa suurempi, se on tosiasiassa hampaaton
ja haluton taisteluun, sekä että hyenat ovat huolimatta hirveistä
leuoistaan, joilla voi purra vaikka kiven murskaksi, arkoja pelkureita.
Faaraorotat ja genettikissat ovat oivallista riistaa, jos väijyjä vain
on kyllin nopea sieppaamaan kynsiinsä sellaisen eikä välitä muutamista
salamannopeista puraisuista. Lopuksi ne oppivat sen ensimmäisen ja
viimeisen ehdon että niiden koko ajan täytyi olla varuillaan ja silmät
auki.
Asuessaan vielä luolassaan pieni perhe sai tutustua kaikkein
verenhimoisimpaan, julmimpaan ja vaarallisimpaan elävistä olennoista —
ihmiseen. Koettaessaan hankkia nälkäiselle perheelleen parisenkymmentä
naulaa lihaa päivässä urossakaali oli tunkeutunut muutamien
mailien päässä sijaitsevaan uudistaloon ja tuonut sieltä muutamia
kananpoikia ja pari angorakiliäkin Maanviljelijä tiesi sellaisen
häikäilemättömyyden merkitsevän, että jossakin lähistöllä majaili
sakaaliperhe, ja pitkään haettuaan hän löysikin luolan.
Varhain eräänä aamuna, kun taivas oli ylt'yleensä sininen ja
kullanvärinen ja kun aurinko loisti kuin majakka juuri taivaanrannan
yläpuolella, mustaselän perhe heräsi maan kaivamiseen ja koirien
haukuntaan, joita mustat ja valkoiset metsästäjät olivat tuoneet
mukanaan. Mutta kaikissa sakaalien luolissa on takaovikin. Metsästäjät
tiesivät sen ja tutkivat paikkaa tarkkaan, kunnes löysivät ja
tukkesivat pari pientä aukeassa tasangossa näkyvää aukkoa. Mutta
sitä he eivät kuitenkaan tienneet, että vanha viekas sakaali-isä oli
kaivanut ne vain näön vuoksi ja kätkenyt todellisen pakoaukon keskelle
tiheikköä.
Kun penikat kuulivat kuoleman lähestyvän niitä pimeässä, ne livahtivat
kuin varjot käytävään ja ryömivät vuorotellen okaisten mimosapensaiden
väliin, missä ne kohtasivat molemmat vanhat mustaselät, jotka olivat
levottomina hiiviskelleet luolan läheisyydessä. Tällä kertaa Punainen
Rooi, joka oli sisaruksiaan urhoollisempi, poistui viimeiseksi
luolasta. Kun metsästäjien äänet alkoivat kuulua lähempää, se kiiruhti
toisiaan leikkaavien käytävien kautta liittyäkseen veljiensä joukkoon,
mutta silloin tapahtuikin jotakin kauhistuttavaa.
Kun se aikoi lähteä ryömimään pitkin kapeaa käytävää, joka johti
turvaan, se huomasi olevansa liian iso mahtuakseen aukosta. Kaivaen
hurjasti käpälillään se alkoi suurentaa sitä, mutta ei ollut enää
aikaa. Lapioiden kolahtelu alkoi kuulua yhä selvemmin sen takaa, ja
ennenkuin se olisi ehtinyt kaivaa itselleen tien ulos vapauteen,
miesten ja koirien kirjava joukko olisi saanut sen kiinni.
Silloin jokin vainotuilta varhaisemmilta sukupolvilta periytynyt
itsesäilytysvaisto tuli sille avuksi. Ei kukaan ollut opettanut sille
maan alla asuvien viimeistä keinoa, mutta se oli tänä epätoivon
hetkenä yhtä tyyni kuin vanha ja kokenut sen rotuun kuuluva olisi
ollut. Kiiruhtaen takaisin sellaiseen kohtaan, jossa käytävä teki
mutkan, se kaivoi sen seinään juuri mutkan taakse niin ison kuopan,
että sen notkea täyteläinen ruumis mahtui siihen. Sitten se raapien
maan takaisin kaikilla neljällä käpälällään sai aukon suun suljetuksi
viimeisessä silmänräpäyksessä.
Noudattaessaan käytävän suuntaa metsästäjät sivuuttivat mutkan koirien
vainuamatta sakaalia, jonka erotti niistä vain kuuden tuuman vahvuinen
löyhä maakerros. Makuupaikassaan Punainen Rooi saattoi kuulla kaivajien
huutoja ja kiroilemista heidän tullessaan aukolle, josta perheen muut
jäsenet olivat paenneet. Vasta sitten kun äänet olivat häipyneet
kuulumattomiin, Punainen Rooi kaivautui esille piilopaikastaan ja
livahti pois liittyäkseen toisiin, jotka olivat piiloutuneet tiheimpään
pensaikkoon.
Sen päivän jälkeen eivät pojat milloinkaan enää palanneet hajoitettuun
luolaansa, vaan elelivät aukealla tasangolla vanhojen sakaalien
silmälläpidon alaisina ja vartioimina, jotka opettivat niille erämaiden
kaiken viekkauden ja viisauden.
Melkein heti sen jälkeen kuin ne alkoivat asua aukealla tasangolla,
vanhat sakaalit opettivat niille joukkometsästystä. Ne aloittivat
kääpiöantiloopista, _duikerista_, joka on lautasten kohdalta vain parin
jalan korkuinen eikä paina tuskin kymmentä kiloa. Vanhempien ohjatessa
nuoret mustaselät hajaantuivat ketjuun ja kiitivät tasangon poikki,
kunnes jäniksen tapaan ruohikkoon piiloutunut kääpiöantilooppi, jolla
on ohuet neulanterävät sarvet, syöksähti esille kätköstään. Kuin pommi
se ponnahti ilmaan ja suuntasi kulkunsa lähintä tiheikköä kohti ja
pomppi kuin kumipallo yli pensaiden, voidakseen pitää takaa-ajajansa
näkyvissään. Ehdittyään pensaikkoon se sukelsi tiheään lehvistöön ja
tehden suoran kulman alkoi kulkea polvissa läpi pensaikon, kunnes luuli
päässeensä piiloutumaan niin hyvin, ettei sitä mikään voinut löytää.
Kuin kettukoirakatraan johtaja vanha urossakaali vei penikoistaan
puolet viidakon läpi suoraan pienen antiloopin piilopaikkaan, sen
terävän vainun milloinkaan erehtymättä suunnasta, toisenpuolen jäädessä
vartioimaan viidakon laitoja ja emä Mustaselän sijoittuessa kauaksi
tukimieheksi siltä varalta, että antilooppi ehkä murtautuisi toisen
puolustuslinjan läpi. Yhä uudestaan takaa-ajettu eläin ponnahti pakoon
aivan lauman edestä ja hyökkäsi aukealle, mistä yksi tahi useammat
vartiossa olevat sakaalit karkoittivat sen takaisin. Vihdoin se pääsi
pujahtamaan huonosti vartioidusta paikasta ja syöksyi vilahduksessa
vihollisketjun läpi ja kiiti sitten tasangon poikki, emäsakaalin
enää ollessa sen ja vapauden välissä. Kun tämä lähestyi, se pysähtyi
paossaan valmistautuen pujahtamaan naarassakaalin ohi sellaisilla
salamannopeilla käännöksillä, joista duikeri on tunnettu. Mutta juuri
kun se hiljensi vauhtiaan, vilahti läheisen pensaan takaa jotakin
ruskeaa, ja Punainen Rooi syöksyi antiloopin niskaan hämmästyneen
emänsä odottavien leukojen edessä.
Myöhemmin lauma oppi metsästämään suurempaa punaista antilooppia, jonka
rengasmaisin kohoutumin varustetut sarvet taipuvat eteenpäin ja joka
ahdistettuna piiloutuu vesikuoppiin niin syvälle, että vain sieraimet
ovat näkyvissä. Vihdoin koitti sellainenkin päivä, jolloin sakaalit
erottivat johtajahärän nopeiden säiläantilooppien laumasta. Sellainen
iso eläin on lautasiltaan viiden jalan korkuinen, ja sen komeat käyrät
lähellä toisiaan sijaitsevat sarvet ovat terävät kuin pistimet; niitä
pelkää leijonakin. Säiläantilooppi-uros oli niin nopea ja kestävä, että
viekkaat sakaalivanhemmat tavoittivat sen vasta myöhään iltapäivällä
ajettuaan sitä moneen vuoroon. Kun se ryhtyi pitämään puoliaan, oli
mustaselkien koko rohkeus ja taito tarpeen sen kaatamiseen, ja lopussa
juuri Punainen Rooi iski jälleen ensimmäisenä hampaansa sen kurkkuun.
Siitä päivästä alkaen Punainen Rooi alkoi metsästää yksinään, ja
toisetkin noudattivat kukin vuorostaan sen esimerkkiä, kunnes koko
lauma hajaantui n. sadan neliömailin laajuiselle tasangolle. Tämän
jälkeen toveruus oli lopussa, ne eivät enää tunteneet toisiaan.
Jonkin ajan kuluttua sakaaliperheen hajaantumisesta rupesi villin väen
keskuudessa raivoamaan nälänhätä, jollainen silloin tällöin sattuu
tasangolla. Laitumet paahtuivat paljaiksi, monet ruohonsyöjät muuttivat
muualle, riistaa oli vähän ja sekin kovin arkaa. Mustaselän perheen
hajaantuneiden jäsenten oli pakko henkensä pitimiksi syödä sammakoita,
toukkia, sisiliskoja ja muita nälkäannoksia. Vain Punainen Rooi, joka
oli nyt kookkaampi maasutta, halveksi moista ravintoa. Kun se lopulta
ei itse enää löytänyt riistaa, se uskalsi ruveta »kärkkyjäksi».
Valkoiset miehet, jotka tekevät johtopäätöksiään, ovat tuhat vuotta
luulleet kaikkien sakaalien seuraavan leijonaa sen metsästysretkillä.
Jo kauan sitten bushmannit, järkevät mustat kääpiömetsästäjät,
jotka tietävät villistä väestä enemmän kuin muut ihmiset, koska he
elävät niiden parissa, saivat selville, että vain urhoollisimmat ja
järkevimmät sakaalit uskaltavat seurata eläinten kuninkaan jälkiä.
Kaikkien niiden, jotka tahtovat saada osansa kuninkaan tappamasta
riistasta, täytyy kulkea kuolema kupeellaan, koska leijona herkeämättä
vaanii jokaista kutsumatonta vierasta, joka syö itsensä kylläiseksi sen
pöydästä; ja vaikk'ei kärkkyjän tarvitsekaan kärsiä puutetta eläessään,
sen elämä saattaa tosiaankin muodostua hyvin lyhyeksi.
Valittuaan komean mustan leijonan isännäkseen Punainen Rooi pani
henkensä alttiiksi jokaisella metsästysretkellä.
Tämä tarkasti rajoitettu leijonan ja sakaalin välinen toveruus alkoi
erään seebran taposta. Eräänä paahtavan kuumana iltapäivänä muuan
tuollainen viisas kesytön juovikas eläin suuntasi kulkunsa myötätuuleen
kohti akaasiametsikköä, jonka varjo loi kuivuneelle ruoholle tummia
läikkiä. Kun yksinäinen olento lähestyi puita, irtaantui äkkiä keskeltä
katvetta tumma hahmo, joka osoittautui mustaksi leijonaksi, ja syöksyi
sitä kohti kuin salama. Verrattomana kilpajuoksijana seebra kääntyi
oitis ja lähti kiitämään pakoon tasangon poikki.
Onnettomuudeksi ei mikään eläin, lukuunottamatta pitkäjalkaista
metsästävää leopardia, jaksa laukata kahtasataa metriä nopeammin kuin
takaa-ajava leijona. Pitkillä vaivattomilla hypyillään tasangon Musta
Kuolema kiiti kolme jalkaa samalla aikaa kun seebra kaksi ja sai sen
kiinni ennen kuin oli päättänyt pitkän syöksysarjansa, johon leijona
hyökätessään melkein aina lopettaa takaa-ajonsa. Pudottuaan pakenevan
eläimen selkään tuo suuri kissa ojensi toisen voimakkaan etukäpälänsä
ja väänsi seebran pään sivulle katkaisten heti sen kaulan; sitten
se tarttui hirvittävillä leuoillaan uhrinsa raskaaseen ruumiiseen,
laahaten sen takaisin varjoon, nauttiakseen sen siellä kaikessa
rauhassa.
Kesken ateriansa tasangon musta kuningas sattui kohottamaan päätään
parhaiksi nähdäkseen ruskean varjon katoavan pensaikkoon, jolloin
se totesi, että sen tämän jälkeen täytyi metsästää kahden puolesta,
ellei sen onnistuisi tappaa tahi karkoittaa pois tuota kärkkyjää.
Kamalasti murahtaen se painoi päänsä alas, kunnes suuri harja muodosti
kehän sen ympärille. Sitten se paljastaen kaikki terävät hampaansa
karjaisi uhkaavasti vertahyydyttävän haasteensa, joka tähän saakka oli
aina karkoittanut kaikki sen tapaamat eläimet. Mutta omituista kyllä
sillä ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta tuohon kärkkyjään, joka
kieltäytyi lähtemästä hurjaan pakoon.
Murahtaen hurjasti leijona palasi ateriansa ääreen ja syödessään
vartioi leimuavilla silmillään sakaalia. Kun tuo kylmäverinen ruskea
peto ryömi lähemmäksi, musta hallitsija ponnahti ilmaan karjaisten
toisen kerran hirvittävästi ja hyökkäsi kuin lumivyöry Punaista Rooita
kohti. Leijonan vauhti lyhyellä matkalla on suurempi kuin sakaalin ja
jos vain viimemainittu olisi hätäytynyt silmänräpäykseksikään, se olisi
menettänyt henkensä. Mutta hätäytyminen oli sellaista ylellisyyttä,
johon Punaisella, Reoilla ei ollut milloinkaan varaa, ja vaikka se
kiitikin eteenpäin niin kovaa vauhtia kuin suinkin pääsi, se piti
kuitenkin olkansa yli silmällä takaa-ajajaansa. Juuri kun leijona
oli päässyt melkein iskumatkan päähän, sakaali kääntyikin äkkiä ja
kiiti samassa halki tasangon toiseen suuntaan. Leijonan jalat olivat
liian pitkät niin jyrkkien käännösten tekemiseen; ennenkuin se ehti
hidastuttaa vauhtiaan sen verran, että pääsi kääntymään sakaalin
perään, tämä oli jo päässyt monta metriä edelle. Sama toistui yhä
uudestaan. Joka kerta kun leijona oli saavuttamaisillaan tuon notkean
nopean olennon, tämä pääsi jyrkällä käännöksellä tahi ristihyppäyksellä
pitkän matkan päähän.
Jättiläiskissa ajoi takaa koiraa, edestakaisin poikki tasangon.
Punainen sakaali olisi milloin tahansa päässyt turvaan viidakkoon,
jossa leijona ei olisi voinut seurata sitä, mutta se piti parempana
panna henkensä nopeutensa ja ovelien syrjähyppyjensä varaan. Ja se
voitti, sillä leijona luopui vihdoin takaa-ajosta ja palasi äreänä
päivällisensä ääreen. Lopetettuaan ateriansa se poistui keinuvaan
tapaansa, niinkuin sen on tapana tehdä, kun sillä ei ole kiirettä
mihinkään. Kuljettuaan ohi puun painautui se äkkiä pitkäkseen
korkeaan ruohoon ja katosi silmänräpäyksessä näkyvistä. Piilostaan se
katseli, kuinka sakaali lähestyi raatoa niin turvallisesti kuin jos
se itse olisi tappanut seebran, ja kuinka se valmistautui aloittamaan
herkullista ateriaansa.
Erinomaisen huolellisesti ja kärsivällisesti, jotka ominaisuudet ovat
tehneet leijonasta niin kuuluisan metsästäjän. Musta Kuolema alkoi
väijyä sakaalia, mutta tulos oli aina sama. Säännöllisesti kävi niin,
että kun leijona oli päässyt niin lähelle kuokkavierastaan, että juuri
aikoi syöksyä sen niskaan, sakaali pyörähti rauhallisesti, mutta
nopeasti päivällispöydästään aukealle tasangolle, missä leijona ei
voinut saavuttaa sitä; sen se jo oli oppinut näkemään.
Tällainen oli tämän metsästystoveruuden alku, joka oli hyödyksi
sakaalille, mutta toivottomaksi kiusaksi leijonalle. Hiljaa, nopeasti
ja kylmäverisesti Punainen Rooi seurasi isäntäänsä kaikilla sen
tekemillä pyyntimatkoilla ja söi säännöllisesti osansa sen surmaamasta
eläimestä.
Mielisuosiolla ei tasangon herra kuitenkaan alistunut moiseen
järjestykseen. Yhä uudestaan se asettui väijyksiin palaten takaisin
omia jälkiään pitkin hiiviskellen koettaessaan, vaikka turhaan,
päästä eroon kiusallisesta loisestaan. Aina kuitenkin sakaalin terävä
vainu ilmaisi ajoissa leijonan tarkoitukset, ja juuri kun se oli
joutumaisillaan kauhean kissan kynsiin se livahtikin turvaan aukealle
tasangolle, jonne se vielä saattoi pysähtyä iloisesti irvistelemään,
kun pettynyt leijona tuli äkeänä esille piilopaikastaan ja poistui
majesteetillisesti, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassakaan
sellaisia olentoja kuin sakaaleja.
Sitten kevät saapui nopeasti, kuten aina troopillisessa vyöhykkeessä.
Uusi ruoho levisi pitkin kuivunutta tasankoa kuin viheriä tuli, ja
viikon kuluttua se oli aivan täynnä kukkia, tuoksuja ja värejä.
Ja juuri silloin, lokakuisessa lemmenhurmassaan, Punainen Rooi
tapasi sen. Ihmissilmistä se olisi näyttänyt tavalliselta nopealta
mustaselkä-sakaalilta. Mutta Rooin mielestä se oli kaikki, mikä on
kaunista, hienoa ja ainakin toistaiseksi saavuttamatonta. Turhaan
se lauloi sille öisin laulunsa, jotka olivat täynnä mitä kauneimpia
ulvahduksia, värähtelevää vaikerointia ja nopeita haukahduksia,
musiikkia, joka pakotti täplikkäät hyenatkin vetäytymään pois
kilpailusta. Rooi ajoi naarasta takaa päiväkausia, mutta se karttoi
Rooita melkein aina ja murahteli ja näykki tätä, kun tämä sattumalta
tavoitti sen. Mutta Rooi suhtautui kaikkeen tyynesti. Joskus se, eroten
leijonasta, metsästeli omaan laskuunsa ja lahjoitti naarakselle lihavia
jäniksiä ja meheviä portimoita, itse koskematta niihin. Joskus se
salli sen, molempien hengen ollessa vaarassa, jakaa kanssaan leijonan
tappaman saaliin, mutta vasta karkoitettuaan pois kaikki muut sakaalit,
jotka rohkenivat yrittää samaa.
Mutta ei mikään näistä huomaavaisuudenosoituksista näyttänyt pystyvän
liikuttamaan kaunottaren sydäntä. Se salli niiden tapahtua, mutta siinä
olikin kaikki.
Sitten oli muutamina päivinä äkillinen, mahdoton helle, jollaista
joskus sattuu Afrikassa loppukeväästä. Metsästeleminen ei ollut koko
tasangolla milloinkaan ollut huonompaa, ja kaikki riista pysytteli
kuopissaan ja luolissaan. Kuin laiha ruskea varjo Punainen Rooi seurasi
mustan leijonan kintereillä, ja sen takana, kaukana taustalla, näkyi
sen valitun sakaalinaaraksen terävä kuono ja pieni pää. Hiljaisina ja
valppaina ja nälissään nämä kolme metsästelivät tasangolla ja tutkivat
turhaan tiheiköt ja viidakot. Ei minkäänlaista syötävää näyttänyt
olevan missään liikkeellä.
Kerran leijona tapasi muurahaissiilin, haarniskavarusteisen
muurahaisten syöjän, jonka kovasuomuinen ruumis on ananaksen
tahi maissin tähkän näköinen. Kylmäverinen eläin kiertyi heti
läpitunkemattomaksi palloksi, johon eivät leijonankaan hampaat
pystyneet. Kun leijona oli jatkanut matkaansa, molemmat sakaalit
jyrsivät nälkäisinä turhaan matelijamaista eläintä ja seurasivat sitten
leijonaa.
Vihdoin, kun kaikki kolme juuri aikoivat pujahtaa surkastuneen
orapihlajametsikön siimekseen, pysähdytti kuumassa ilmassa äkkiä
tuntuva haju leijonan ja sakaalit kuin naulattuina paikoilleen. Ihmisen
sieraimista se olisi tuntunut raskaalta, kuumalta, kummalliselta ja
oudolta, mutta äkkiä pysähtyneelle kolmikolle se merkitsi äkkikuolemaa
ja sellaisen vihamielisen voiman läheisyyttä, jota ei edes eläinten
kuningaskaan uskaltanut uhmata.
Koska oli henki kysymyksessä, leijonan keltaiset ja sakaalien mustat
silmät tarkastelivat edessä leviävän maan jokaista neliöjalkaa,
kunnes ne samanaikaisesti äkkiä keksivät vähemmän kuin viidentoista
jalan päässä parinkymmenen jalan pituisen, paikoitellen ruskeaksi
palaneeseen, paikoitellen vielä viheriään ruohikkoon piiloutuneen
kalliopythonin äärettömät kiemurat. Levätessään siinä tuo kuoleman
kehä oli vaipuneena kuin syviin mietteisiin. Tuossa suuressa
satulanruskeassa ruumiissa oli siellä täällä mustareunaisia ruskean
lehden karvaisia läikkiä, ja koko liikkumaton kasa sekoittui ja
sulautui täydellisesti kuihtuneeseen kasvullisuuteen, jonka varjossa se
oli melkein piilossa.
Suuren käärmeen kiemuroiden muodostaman ympyrän halkaisija oli ainakin
seitsemän jalkaa, ja sen keskellä, ruumiin paksuimman kohdan varassa,
lepäsi pitkäkäinen vihainen pää, suu täynnä taaksepäin taipuneita
hampaita, jotka olivat litteät ja terävät kuin keihäät. Kiemuraläjän
keskeltä kiiluivat punaiset, luomettomat silmät, joiden terät olivat
kohtisuorassa. Ei edes petojen terävä katsekaan kyennyt saamaan
selville, nukkuiko python vai ei. Siitä kuitenkin riippui elämä
tahi kuolema, sillä kun kalliopython kerran tekee hyökkäyksen, ei
ainoakaan sen hirmuisten hampaiden saavutettavissa oleva ihminen eikä
eläin voi vapautua niiden otteesta. Jouduttuaan kerran kiinni ei edes
leijona, huolimatta jättiläisvoimistaan ja ketteryydestään, voi mitään
teräksenlujille kiemuroille, jotka suuri käärme kietoo sen ympärille.
Se puristaisi leijonan yksinkertaisesti kasaan, sen kaikki ruhjovat
kiemurat murskaisivat sen ruumiin jokaisen luun. Maailmassa ei ole enää
olemassa montakaan eläintä, jotka pelkillä voimillaan saattavat uhmata
tuota pariakymmentä jalkaa pitkää kiinteää lihaskimppua, joka muodostaa
jättiläiskäärmeen ruumiin. Kuningaskäärme, julma etelä-amerikkalainen
vesikäärme anaconda ja intialainen python kasvavat pitemmiksi,
mutta parinkymmenen jalan pituinen ja noin sadan kilon painoinen
kalliopythonkin on jo tarpeeksi suuri peto leijonankin kartettavaksi.
Musta kuningas tuijotti hetkisen nälkäisesti kiemuroihin kiertyneeseen
kuolemaan pysytellen kuitenkin tarpeeksi kaukana siitä kuolemanrajasta,
johon kymmenen jalan säteellä piirretty käärmeen hyökkäyspiiri ulottui,
ja katseli sitten surullisesti pitkin tasankoa.
Silloin otti sen kuokkavieras, punainen sakaali, joka niin usein oli
paennut henkensä edestä leijonaa ja hyvillä mielin tyytynyt juhlimaan
sen aterian jäännöksillä, vastaan taisteluhaasteen, johon eläinten
kuningas ei ollut uskaltanut suostua. Ehkä se johtui nälästä tahi sen
suonissa virtaavasta suden verestä, tahi mahdollisesti tuon toisen,
solakan, sorean sakaalin läheisyys antoi Punaiselle Rooille sen
äkillisen, mielettömän rohkeuden puuskan, jollaista ei ainoakaan sen
heimolainen ollut milloinkaan osoittanut. Sen sijaan, että Rooi olisi
sivuuttanut vaanivan surman turvallisen matkan päässä, se ryömikin
kuolemanrajan laidalle jokainen lihas jännittyneenä ja pingoittuneena,
niin että sitä katselivat ihmetellen sekä sen takana piileskelevä
sakaalinaaras että kauemmaksi pysähtynyt leijona, joka oli keskeyttänyt
matkansa huomatessaan kärkkyjänsä omituiset puuhat.
Aivan sen merkitsemättömän kohdan viereen, jonka takana odotti
äkillinen, hirvittävä kuolema, punainen sakaali ryömi. Koska se vielä
oli hengissä, se tiesi suuren pythonin nukkuvan.
Ryömien melkein litteänä se laahautui lähemmäksi matelijan kuolettavien
tuomion-silmien tuijottaessa siihen näkemättä mitään. Suuri käärme
saattoi kuitenkin herätä milloin tahansa ja musertaa sen muodottomaksi
murskatun lihan ja katkenneiden luiden muodostamaksi kasaksi, sillä
pythonin suuri ruumis on niin herkkä, että se tuntee sen maan
pienimmänkin värähdyksen, jolla se lepää. Ehkä sakaali ymmärsi sen,
sillä niin pian kuin se oli ryöminyt tarpeeksi lähelle ollakseen varma
hypystään, se singahti läpi ilman kuin nuoli ja putosi aivan kuoleman
ympyrän keskukseen. Samassa kun päivän paisteessa välkkyvät kiemurat
jännittyivät sen kosketuksesta, se upotti kulmahampaansa, neljä
valkoisenkimaltelevaa tikaria, syvälle pythonin litteän pään juureen
aivan siihen paikkaan niskaan, missä selkäranka liittyy aivoihin.
Sekunnin murto-osassa se painoi neljä solakkaa käpäläänsä hirviön
suomuista, värähtelevää nahkaa vasten, puri murahtaen hampaansa yhteen
käärmeen aivoissa ja ponnahti sitten tehden korkean hypyn henkensä
edestä taaksepäin. Se sai kiittää sekunnin murto-osaa ja tuuman
välimatkaa siitä, että se pelastui yhden kiemuran otteesta, joka
kiertyi äkkiä ylöspäin, ikäänkuin metallijousi, Sitten haavoittuneen
käärmeen koko suuri ruumis kiemurteli ja kieppuroi hirmuisesti repien
juurineen maasta pensaita, raastaen turpeita ja painaen ruohon maahan,
niin raivoavan uhkan näkyessä vääntelevissä kiemuroissa, että musta
leijonakin perääntyi kiireesti muutamia askelia. Seisten turvassa
okaisen pensaan takana Punainen Rooi ei liikahtanutkaan, ennenkuin
kuolevan käärmeen rajut tempoilut olivat muuttuneet avuttomaksi
vääntelehtimiseksi. Sitten se tavalliseen luottavaiseen tapaansa
vilahti sukkelaan mustalle mullalle kynnetyn taistelutantereen poikki
kiinnittämättä lainkaan huomiota leijonaan ja toiseen sakaaliinkaan,
jotka molemmat katselivat sitä jonkin matkan päässä. Repien kuolleen
käärmeen sitkeän, täplikkään nahan palasiksi terävillä hampaillaan
se paljasti sen alla piilleen kiinteän, valkoisen lihan ja kohottaen
päätään katsoi vakavasti naarassakaaliin. Siinä katseessa piili
varmaankin jokin salattu tarkoitus, koska naaras heti lähti piilostaan
pensaikosta ja kiiruhti tallautuneen ruohon ja irtireväistyjen
pensaiden peittämän ympyrän keskelle. Molemmat alkoivat syödä punaisen
sakaalin tappaman käärmeen kiinteää, valkoista lihaa.
Pysytellen syrjässä musta leijona kiljaisi, kun troopillisen vyöhykkeen
pimeys alkoi levitä tasangolle. Jostakin tuntemattomasta syystä se
ei pienimmälläkään tavoin yrittänyt häiritä sakaalien ateriaa eikä
lähestyä osaksi jo syötyä käärmettä, ennenkuin molemmat pikkupedot
olivat kylläisinä juosta sipsuttaneet tiehensä. Silloin, ja vasta
silloin se ryömi paikalle tyydyttäen nälkänsä sillä, mitä matelijan
suuresta ruumiista oli jäljellä.
Ehkä leijona epäili jotakin juonta käärmeen puolelta eikä uskaltanut
lähestyä kuollutta hirviötä, ennenkuin oli nähnyt jonkin toisen
eläimen syövän sen lihaa. Ehkä se pelkäsi vaarallista voimannäytettä
tahi sotajuonta sakaalin puolelta, joka oli sen omien silmien edessä
muuttunut nöyrästä kärkkyjästä louhikäärmeen tappajaksi. Olipa sen
asian laita miten tahansa, se tosiseikka säilyy mainehikkaana lukuna
Punaisen Rooin elämäkerrassa, että kerran tasangon musta leijona
tyydytti nälkänsä sillä, mitä oli jäänyt tähteeksi Rooin surmaamasta
eläimestä.
Liekö johtunut kunnioituksesta punaisen sakaalin rohkeutta kohtaan
tahi ihanasta tyydyttävän aterian aiheuttamasta kiitollisuudesta,
joka tapauksessa, oli syy mikä tahansa, kävi niin, että kun molemmat
sakaalit juoksivat tiehensä tasangon poikki ensimmäisten tähtien
syttyessä, pienemmän sakaalin hento terävä pää painautui luottavaisesti
suuremman hartioiden kaareutumaan. Naaras seurasi nöyrästi koirasta,
sen pujahtaessa turvaan okaiseen viidakkoon.
Punainen Rooi oli vihdoinkin voittanut itselleen puolison.