Isännän rakkauden tähden.
Kun John Thornton palellutti jalkansa viime joulukuussa, hänen
toverinsa tekivät hänen olonsa mukavaksi ja jättivät hänet toipumaan,
itse jatkaen matkaansa jokea ylös hankkiakseen sahatukeista tehdyn
lautan Dawsoniin. Hän ontui yhä lievästi sinä päivänä, jolloin pelasti
Buckin, mutta pian lämpimän sään kera ontuminen katosi kokonaan. Ja
täällä, maaten joen rannalla kaiket kevätpäivät läpeensä, katsellen
juoksevaa vettä, laiskasti kuunnellen lintujen laulua ja luonnon
huminaa, Buck sai vähitellen takaisin entisen voimansa.
Lepo on todella paikallaan taivallettuaan kolmetuhatta mailia, ja
täytyy tunnustaa, että Buckista tuli laiska, kun hänen haavansa
paranivat, lihakset pullistuivat ja liha palasi peittämään luut. Itse
asiassa he kaikki velttoilivat -- Buck, John Thorntonkin sekä Skeet ja
Nig -- odottaessaan hirsilauttaa, jonka tuli viedä heidät Dawsoniin.
Skeet oli pieni, irlantilainen setteri, joka heti lyöttäytyi Buckin
hyväksi ystäväksi, kun tämä oli puolikuolleessa tilassa liiaksi heikko
harmistuakseen sen julkeudesta. Skeetillä oli tohtorinvaistoja, joita
usein tapaa koirissa: se nuoli ja pesi Buckin haavoja samalla tavoin
kuin kissa pesee poikasiaan. Joka aamu Buckin lopetettua aamiaisensa,
toimitti se säännöllisesti tämän omin valloin ottamansa tehtävän ja
lopulta kaipasi Buck sen huolenpitoa yhtä paljon kuin Thorntoninkin.
Nig oli myöskin ystävällinen, vaikkei niin mielenosoituksellisesti. Se
oli suuri ja musta, verikoiran ja hirvikoiran sekoitus, ilosilmäinen ja
rajattoman hyväluontoinen.
Buckin suureksi ihmeeksi eivät nämä koirat osoittaneet mitään kateutta
häntä kohtaan. Ne näyttivät olevan tyytyväisiä nauttiessaan John
Thorntonin ystävyyttä ja anteliaisuutta hänen kerallaan. Buckin
voimistuttua houkuttelivat ne häntä kaikenlaisiin mahdollisiin
hauskoihin leikkeihin ja kujeisiin, joihin John Thorntonkaan ei voinut
olla ottamatta osaa. Tällä tavoin läpäisi Buck toipumisaikansa soluen
samalla uuteen olemassaoloon. Ja nyt oppi hän ensi kertaa tuntemaan,
mitä mieltymys, todellinen intohimoinen antautuminen merkitsee. Tätä
tunnetta ei hän koskaan ollut kokenut siellä alhaalla tuomari Millerin
luona Santa Claran aurinkoisessa laaksossa, Tuomarin poikain kanssa oli
hän samoillut ympäri ja käynyt metsällä, he olivat työskennelleet
yhdessä kuin hyvät toverit; pojanpojille oli hän ollut jonkinlainen
mahtava vartija ja tuomarin kanssa ollut arvokkaassa, suurenmoisessa
ystävyyssuhteessa. Mutta kuumeentapaisen, polttavan hellyyden, joka
lähenteli jumaloimista, melkein mielettömyyttä -- tämän tunteen
herättäminen hänessä oli John Thorntonille suotu.
John Thornton oli pelastanut hänen elämänsä sekä oli lisäksi
ihanteellinen isäntä. Toiset miehet huolehtivat koiristaan, koska
velvollisuudentunne ja kunnollisuus kehoittivat heitä siihen, mutta hän
piti huolen omistaan kuin lapsistaan eikä sitäpaitsi voinut menetellä
toisin. Ja hän teki vielä enemmän. Hän ei koskaan unhoittanut tervehtiä
niitä ystävällisesti ja lausua rohkaisevia sanoja. Ja istuutuessaan
pitämään pitkiä keskusteluja heidän kanssaan -- "viettämään
pakinahetkeä", kuten hän sitä kutsui -- oli hän tästä itse yhtä
ihastunut kuin he. Hänellä oli tapana ottaa Buckin pää karkeitten,
kovien käsiensä väliin, nojata siihen omansa ja huojutella Buckia
edestakaisin antaen hänelle kaikkia mahdollisia leikillisen
soimaaviakin nimityksiä, jotka tämän korvissa kaikuivat kuin hyväily.
Buck ei tietänyt mitään ihanampaa koko maailmassa, kuin tämän
kovakätisen hyväilyn ja nämä kuiskatut sanat ja joka kerta edestakaisin
tuuditettaessa tuntui hänestä kuin tahtoisi sydän hypähtää rinnasta
pelkästä ilosta. Ja kun sitten John Thornton päästi taas hänet ja hän
nauravin suin, loistavin silmin ja kurkkuunsa tukahutetuin huudahduksin
lennähti pystyyn jääden siten liikkumattomana isäntänsä eteen
seisomaan, huudahti John Thornton oikealla kunnioituksella: "Totisesti,
Buck -- puheenlahja on ainoa, mikä sinulta puuttuu!"
Buckilla oli muuan hellyyden ilmaisutapa, joka melkein olisi saattanut
merkitä tämän vastakohtaa. Hänellä oli usein tapana tarttua Thorntonin
käteen leuoillaan ja purra niin kovaa, että näkyi syviä merkkejä
nahassa kauan jälkeenpäin. Mutta niinkuin Buck käsitti Thorntonin
soimaukset hyväilynimiksi, niin ymmärsi Thorntonkin, että Buckin
tekopuremien piti kuvata hyväilyä.
Enimmäkseen Buck ilmaisi kuitenkin rakkauttaan hiljaisella ihailulla.
Hän saattoi aivan villiintyä Thorntonin hyväillessä tai puhutellessa
häntä, muttei koskaan kerjännyt tällaista suosiota. Skeetillä oli
toisinaan tapana pistää kuononsa Thorntonin käteen ja tyrkkiä ja sysiä
kunnes häntä alettiin hyväillä ja Nig tuli ja asetti suuren päänsä
Thorntonin polvelle, mutta Buck tyytyi ihailemaan etäältä. Hän saattoi
maata tuntikausia isäntänsä jaloissa ja katsella tätä kasvoihin
jännitetyllä, kiihkeällä tarkkaavaisuudella, tutkien hänen
piirteittensä joka ilmettä, joka vivahdusta. Tai myöskin makasi Buck
jonkun matkan päässä hänestä, hänen takanaan tai sivullaan, katsellen
yhtä tarkkaavaisena hänen vartalonsa rajaviivoja ja pienintäkin hänen
tekemäänsä liikettä. Ja niin läheinen oli heidän suhteensa, että Buck
katseillaan sai John Thorntonin vähänväliä kääntämään päätänsä ja
äänettömänä vastaamaan hänen silmäykseensä, jolloin sama sydämellinen
ilme loisti heissä kummassakin.
Pitkään aikaan pelastuksensa jälkeen ei Buck tahtonut kadottaa John
Thorntonia näkyvistään. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin tämä jätti
teltan, aina siihen hetkeen, kun hän jälleen palasi sinne, seurasi Buck
uskollisesti hänen kintereillänsä. Se asianhaara, että toinen isäntä
toisensa jälkeen oli kadonnut hänen elämästään hänen Pohjolassa
ollessaan, oli synnyttänyt hänessä pelon, etteivät ne koskaan voisikaan
viipyä kauan hänen luonaan. Hän pelkäsi, että Thornton katoisi samalla
tavoin kuin Perrault ja François ja skotlantilainen puolirotuinen.
Vieläpä yön unissakin vaivasi tämä levottomuus häntä. Sellaisissa
tapauksissa hän saattoi karkoittaa unen ja hiipiä kylmässä teltan
sisäänkäytävälle, minne pysähtyi kuunnellakseen isäntänsä hengitystä.
Mutta huolimatta suuresta rakkaudesta John Thorntoniin, -- seikka, joka
osoitti sivistyksen lieventävää vaikutusta, -- oli alkuperäinen,
Pohjolassa herännyt luonto hänessä täydessä, vilkkaassa toiminnassa.
Uskollisuuden ja hellyyden -- nämä sivistyksen hedelmät -- omisti hän,
mutta sen ohessa säilytti hän viileytensä ja kavaluutensa. Pikemmin hän
oli olento, joka oli tullut erämaasta istuakseen John Thorntonin lieden
luona, kuin lempeän Etelän koira, johon sukupolvien sivistys oli
painanut leimansa. Hän rakasti John Thorntonia siksi syvästi, ettei
voinut varastaa tältä, mutta jos oli kysymyksessä joku toinen mies
jostain toisesta leiristä, ei hän silmänräpäystäkään epäillyt. Ja hän
varastikin viekkaudella, joten vältti joutumasta ilmi.
Hän oli aivan täynnä koiranpuremien arpia, tapellen raivoisammin ja
harkituimmin kuin koskaan ennen. Skeet ja Nig olivat liian
hyväluontoisia riidelläkseen niiden kanssa ja sitäpaitsi ne kuuluivat
John Thorntonille. Mutta vieraiden koirien, mitä rotua ja kuinka
korskeita tahansa olivatkin, täytyi viipymättä tunnustaa Buckin
etevämmyys, tai muuten joutuivat he silmänräpäyksessä taisteluun
elämästä ja kuolemasta peloittavan vastustajan kanssa. Ja Buck oli
armahtamaton. Hän oli itse saanut oppia tottelemaan väkivallan lakeja
eikä milloinkaan laiminlyönyt käyttää hyväkseen etua, samoinkuin ei
säästänyt vihollista, jonka kerran oli pakoittanut kuoleman poluille.
Hän oli ottanut oppia Spitzistä, postin ja poliisin koirain etevimmistä
tappelijoista ja tiesi, ettei mitään keskitietä ollut. Hänen täytyi
voittaa tai jäädä voitetuksi -- säälin osoittaminen oli heikkoutta.
Varhaisimpina alkuaikoina ei ollut armeliaisuutta olemassakaan. Sitä
olisi silloin käsitetty väärin ja pidetty pelkona ja sellaiset
väärinkäsitykset tuottivat varman kuoleman. Tappaa tai tulla tapetuksi,
syödä tai tulla syödyksi, tämä oli laki, ja Buck totteli tätä harmaan
muinaisajan käskyä.
Hän oli vanhempi päiviä, joita oli nähnyt ja hengähdyksiä, joita oli
vetänyt. Hän oli menneisyyden ja nykyisyyden välirengas ja hänen
taakseen vaipunut ijäisyys virtaili hänessä mahtavin lainein,
joihin hän mukaantui. Hän istui John Thorntonin lieden ääressä --
leveärintaisena, valkoisin torahampain ja pitkäkarvaisin turkein --
mutta hänen takanaan häämöitti kaikenlaisten koirain, puolisusien ja
villien susien varjoja, vaatien ja uhmaillen, maistellen lihaa, jota
hän söi, janoten vettä, jota hän joi, vainuten tuulta ja kuunnellen
hänen kerallaan ja kertoen hänelle erämaan ääniä, selvitellen hänen
luonnettaan, määräten hänen tekojaan, nukkuen ja uneksien hänen
kanssaan ja ilman häntä, sekä itse ollen hänen uniensa esineinä.
Niin valtavasti houkuttelivat häntä nämä varjot, että ihmissuku
herruusvaatimuksineen päivä päivältä etääntyi hänestä. Syvältä metsästä
kaikui toisinaan huuto ja kun hän vain kuuli tämän houkuttelevan ja
hänen sisintään liikuttavan kehoituksen, tunsi hän olevansa pakoitettu
kääntämään selkänsä tulelle ja poljetulle maalle sen ympärillä sekä
tunkeutumaan metsään yhä syvemmälle, tietämättä minkätähden ja minne
kulkisi. Hän ei edes ihmetellyt, mistä tai minkävuoksi houkutteleva
huuto metsän syvyydestä kuului. Mutta kun hän sitten oli ehtinyt
pehmoiselle, muokkaamattomalle alueelle ja puiden varjoon, ajoi rakkaus
John Thorntoniin hänet taas takaisin leiritulen luo.
Thornton yksin pidätti häntä. Koko muu ihmissuku ei merkinnyt hänelle
mitään. Sattui, että matkustavaiset hyväilivät tai ylistivät häntä,
mutta hän oli kylmä ja välinpitämätön heitä kohtaan ja jos joku liian
lähentelevästi osoitti ihastustaan häneen, saattoi hän nousta ja lähteä
tiehensä. Kun Thorntonin toverit, Hans ja Pete, vihdoinkin kauan
odotettuine hirsilauttoineen saapuivat, ei Buck millään ehdoin tahtonut
tietää heistä mitään, ennenkuin sai kuulla heidän olevan Thorntonin
tovereita. Sitten sieti hän heitä passiivisesti, ottaen vastaan heidän
suosionosoituksensa ikäänkuin armosta. He olivat samaa tyyppiä kuin
Thornton, olivat läheisessä yhteydessä maahan, ajattelivat
yksinkertaisesti ja näkivät selvästi. Ja ennenkuin he olivat kääntäneet
tukkilauttansa suvantoon Dawsonin sahan kohdalla, olivat he täysin
käsittäneet Buckin ja sen tavat, eivätkä milloinkaan koettaneet päästä
hänen kanssaan niin tuttavalliseen suhteeseen kuin Skeetin ja Nigin.
Buckin kiintymys Thorntoniin näytti sillä välin yhä kasvamistaan
kasvavan. Ei kukaan muu kuin Thornton saanut kesämatkoilla panna
kuormaa hänen selkäänsä. Ei mikään tuntunut Buckista liian raskaalta,
jos Thornton oli niin määrännyt. Eräänä päivänä -- jätettyään Dawsonin
ja lähdettyään matkalle Tananan pääuomaa kohti -- istuivat miehet ja
nämä kolme koiraa kallionhuipulla, joka äkkijyrkkänä laskeutui toiselle
alastomalle kalliolle kolmesataa jalkaa alempana. John Thornton istui
lähellä kallionrinnettä Buck vieressään. Äkkiä sai Thornton
ajattelemattoman päähänpiston ja hän viittasi Hansia ja Peteä
katsomaan, mitä aikoi tehdä. "Buck, hyppää!" komensi hän ojentaen
kätensä kuilun yli. Seuraavassa silmänräpäyksessä painiskeli hän Buckin
kanssa kallion ulommaisimmalla reunalla. Hans ja Pete iskivät heihin
kiinni ja tempasivat takaisin.
"Sehän on oikein kamalaa", selitti Pete, kun kaikki oli ohi ja he
jälleen saattoivat puhua.
Thornton pudisti päätään. "Ei, se on suuremmoista, sitä se on, ja
hirvittävää samalla. Monasti se oikein peloittaa minua, tiedättekö."
"Minä en tahtoisi mielelläni olla sen sijassa, joka tekisi sinulle
jotain pahaa", sanoi Pete varmasti, Buckiin päin nyökäten.
"En minäkään, hitto vieköön", selitti Hans.
Ja ennen vuoden loppua toteutuivat nämä sanat. Oltiin Circle Cityssä.
"Musta Burton", kiukkuinen ja hurja mies oli kapakassa riitaantunut
erään kullanhuuhtojan kanssa ja Thornton meni rauhaa välittämään. Kuten
tavallisesti makasi Buck nurkassa pää etukäpäläin välissä pitäen
silmällä isäntänsä pienintäkin liikettä. Ilman edeltäkäypää varoitusta
lyödä läimäytti Burton tätä. Thornton horjahti, pysyen pystyssä vain
tarttumalla aitaukseen.
Samassa silmäräpäyksessä kuulivat katselijat äänen, joka ei ollut
koiranhaukuntaa eikä ulvontaa, vaan jota pikemmin voi sanoa karjunnaksi
sekä näkivät Buckin hypähtävän ja lentävän suoraan Burtonin kurkkuun.
Mies pelasti henkensä vaistomaisesti ojentamalla käsivartensa mutta
kaatui selälleen lattialle Buck kimpussaan. Buck veti torahampaansa
irti käsivarresta iskien uudelleen kurkkua kohti. Sillä kertaa onnistu
Burtonin suojella itseään vain osaksi: koira repi hänen kaulansa. Mutta
nyt hyökkäsivät kaikki katselijat Buckin kimppuun ja ajoivat sen
tiehensä. Erään välskärin pysähdyttäessä verenvuotoa kuljeskeli koira
hurjasti muristen edestakaisin ympäröivän väkijoukon ulkopuolella
koettaen murtautua sen läpi. Vain karttujen avulla saatiin se pysymään
loitolla. Pidettiin heti paikalla "kokous", jossa tultiin siihen
päätökseen, että Buckilla oli ollut kylliksi syytä tarttua asiaan,
jonkavuoksi se vapautettiin. Mutta tästä päivästä lähtien oli hänen
arvonsa vakiintunut ja hänen maineensa kulki jokaiseen Alaskan
kullankaivajaleiriin.
Myöhemmin syksyllä hän pelasti John Thorntonin elämän toisellakin
tavalla. Kolme toverusta oli kuljettamassa pitkää, kapeata venettä
pitkin vaivaloista väylää Forty-Mile-Creekissä. Hans ja Pete kulkivat
rantaviertä kannattaen venettä köydestä, jota muuttivat puusta puuhun,
Thorntonin istuessa veneessä ja sauvoessa sitä eteenpäin huudellen
käskyjään tovereillensa rannalla. Buck oli myöskin maissa, askel
askeleelta seuraten venettä, irroittamatta silmiään herrastaan.
Eräässä erittäin hankalassa paikassa, missä muuan alastomain luotojen
muodostama särkkä pistäysi vedestä, hellitti Hans köyttä ja Thorntonin
keskellä virtaa sauvoessa venettä, hän juoksi rantaviertä köydenpää
kädessään, vetääkseen veneen jälleen rannemmaksi särkän sivuutettuaan.
Vene lensi rajua vauhtia virtaa alaspäin. Sen suoriuduttua särkästä,
jännitti Hans köyttä, mutta teki sen liian kiivaasti, niin että vene
kellahti ylösalasin ja Thornton paiskautui virtaan, joka villissä
lennossa kiidätti häntä joen vaarallisimpaan paikkaan, mistä ei kukaan
voinut ajatellakkaan uimalla pelastautua.
Silmänräpäyksessä oli Buck heittäytynyt veteen. Uituaan kolmesataa
yardsia hän saavutti Thorntonin keskellä raivokasta vedenpyörrettä.
Niin pian kuin koira tunsi, että Thornton oli tarttunut hänen
häntäänsä, ui hän kaikin voimin rantaa kohti. Mutta maihin kulku kävi
hitaasti, kun sitä vastoin virtaa alaspäin kiidettiin hämmästyttävää
vauhtia. Ja vähän kauempaa kuului pahaenteinen kohina paikalta, missä
hurja virta kävi vielä rajummaksi ja missä kallionkielekkeet, jotka
pistäytyivät esiin vaahdosta kuin suunnattoman kamman hampaat, repivät
sen pyöriviksi repaleiksi. Viimeisen jyrkän putouksen alkaessa oli
veden vetovoima hirvittävä ja Thornton tiesi, että oli mahdotonta
päästä rannalle. Hän raahautui kiivaasti kallionkielekkeen yli,
lennähti toisen päällitse ja paiskautui kolmatta vasten musertavalla
voimalla. Ja nyt tarrautui hän molemmin käsin kiinni sen niljaiseen
kärkeen päästäen samalla Buckin. Pyörivän veden kohinan läpi hän huusi:
"Mene, Buck! Mene!"
Buckkaan ei voinut pysytellä paikoillaan, virta kuljetti häntä
huolimatta epätoivoisesta vastustuksesta, ja hänen oli mahdotonta
kääntyä takaisin. Kuullessaan Thorntonin toistavan käskyään, hän
puolittain kääntyi vedessä ja nosti päätään ikäänkuin tahtoen
viimeisen kerran katsahtaa isäntäänsä. Tämän jälkeen alkoi hän taas
tottelevaisesti pyrkiä rantaan. Hän ui tavattoman voimakkaasti. Hans ja
Pete vetivät hänet maihin paikasta, jonka toisella puolen kaikki
pelastuminen olisi ollut mahdotonta.
He tiesivät että ajan, jonka mies voi pysytellä kiinni tämän mahtavan
virran niljaisessa kalliossa, sai laskea vain minuuteissa. Siksi he
kiirehtivät niin nopeaan kuin saattoivat rantaa ylöspäin pitkän matkaa
tuolle puolen sitä paikkaa, missä Thornton roikkui. He kiinnittivät
köyden, jolla olivat venettä pidätelleet, Buckin kaulaan ja lapojen
ympäri, varoen, ettei se häntä kuristaisi tai uidessa olisi esteenä, ja
heittivät hänet siten virtaan. Rohkeasti lähti Buck viiltämään reippain
vedoin, muttei kyllin suoraan virtaa kohti. Tämän erehdyksen hän
huomasi liian myöhään ollessaan aivan Thorntonin kohdalla muutaman
vetäisyn päässä hänestä ja virran kuljettaessa häntä auttamattomasti
ohitse.
Hans vetäisi kiireesti köyttä kuin olisi Buck ollut vene. Mutta kun
koiraa täten keskellä virtaa kiristettiin, painui se vedenpinnan alle
jääden sinne siksi kunnes ruumiinsa töyttäsi rantaa vasten, jolloin se
raahattiin maalle. Buck oli puoleksihukkunut ja Hans ja Pete
heittäytyivät hänen päälleen jyskyttääkseen painollaan veden hänen
sisästään ja ilmaa sen sijaan. Hän kohottautui horjuen, mutta kaatui
jälleen. Samassa Thorntonin ääni kuului hyvin heikosti heidän
korviinsa. He eivät voineet eroittaa sanoja, mutta tiesivät hänen
olevan äärimmäisessä hädässä. Isännän ääni vaikutti Buckiin kuin
sähköisku. Hän syöksähti pystyyn ja juoksi molempain miesten edellä
rantaa ylös, paikalle, mistä nämä ennen olivat heittäneet hänet veteen.
Vielä kerran sidottiin köysi hänen ympärilleen ja hän viskattiin
virtaan. Ja jälleen hän ryhtyi uimaan voimakkaasti kohti kalliota,
mutta tällä kertaa suoraa reittiä. Hän oli kerran erehtynyt laskuissaan
ja siihen ei hän toiste tahtonut tehdä itseään syylliseksi. Hans hoiti
köyttä niin, ettei se koskaan riippunut höllänä ja Pete piti huolta,
ettei se takana päässyt sotkeutumaan. Buck jatkoi uimistaan kunnes oli
suoraan Thortonin yläpuolella. Silloin hän kääntyi ja hyökkäsi
pikajunan nopeudella isäntäänsä kohti. Thornton näki hänen tulevan ja
Buckin töytätessä häneen kuin muurinmurtaja, virran koko voiman
ajamana, ojensi Thornton käsivartensa ja kietoi ne koiran pörröisen
kaulan ympäri. Hans kiersi köyden puun ympäri ja ryhtyi vetämään,
jolloin molemmat, niin Buck kuin Thorntonkin, hävisivät veteen.
Puolikuristuneina ja puolitukehtuneina, milloin toinen, milloin toinen
veden pinnalla, raahautuen pitkin epätasaista pohjaa, iskien kallioihin
ja puunjuuriin, vedettiin heidät rannalle.
Tullessaan tuntoihinsa makasi Thornton vatsallaan puupölkyllä, Hansin
ja Peten rajusti huojuttaessa häntä edestakaisin. Hänen ensi
silmäyksensä etsi Buckia, jonka rennon ja näköjään elottoman ruumiin
vieressä Nig viritti surullisen ulvonnan, Skeetin nuollessa märkää
kuonoa ja sulkeutuneita silmiä. Thornton itse oli pahoin haavoittunut
ja loukkaantunut. Kun Buck oli jälleen toipunut, tutki isäntä
huolellisesti koko sen ruumiin, jolloin huomasi kolme kylkiluuta olevan
poikki.
"Tämä ratkaisee asian", selitti hän. "Me majoitumme tänne
toistaiseksi." Ja sen he tekivätkin, pysähtyivät, kunnes Buckin
kylkiluut paranivat ja hän jälleen kykeni jatkamaan matkaa.
Seuraavana talvena suoritti Buck Dawsonissa toisen urotyön, joka
kenties ei ollut niin suuremmoinen kuin tämä, mutta tuotti hänelle yhä
suurempaa kunniaa ja mainetta kautta koko Alaskan. Ja tämä urotyö oli
noille kolmelle miehelle erittäin edullinen, sillä se tuotti heille
mahdollisuuden varustautua kauan kaivatulle matkalle tutkimattomaan
itään, minne ei ainoakaan kullankaivaja vielä ollut saapunut. Tapaus
johtui eräästä keskustelusta Eldoradokapakassa, jossa kerskailtiin
mielikoirista. Suuren maineensa vuoksi oli Buck toisten maalitauluna ja
Thorntonin täytyi alinomaa jyrkästi puolustaa sitä. Puolen tunnin
kinastelun jälkeen selitti muuan läsnäolevista, että hänen koiransa
voisi saada liikkeelle reen viidensadan naulan painoisine kuormineen,
sekä vetää sitä edelleen. Toinen taas kerskasi, että hänen koiransa
tekisi saman kuudensadan naulan painoiselle kuormareelle, ja kolmas
seitsemänsadan.
"Pyh! Joutavia!" sanoi John Thornton. "Buck saa reen liikkeelle, vaikka
siinä olisi tuhannen naulan kuorma!"
"Saa liikkeelle? Ja vetää sitä sata yardsia?" kysyi Matthewson,
bonanzalainen pomo, joka oli kerskannut seitsemästäsadasta.
"Niin, saa juuri, ja vetää sata yardsia edelleen", selitti Thornton
kylmästi.
"No hyvä", sanoi Matthewson verkkaan ja varmasti, niin että kaikki
saattoivat kuulla sen, "minulla on taskussani tuhat dollaria, jotka
sanovat, ettei hän voi tehdä sitä, ja tässä ne ovat." Tämän sanottuaan
hän nakkasi lihamakkaran kokoisen kultajauhopussin myymäpöydälle.
Kukaan ei puhunut mitään. Thorntonin ajattelemattomaan haasteeseen, jos
sitä nyt siksi saattoi nimittää, oli suostuttu. Hän tunsi veren
kohoavan kasvoihinsa. Kielensä oli tehnyt hänelle kepposet. Hänhän ei
ensinkään tiennyt, kykenisikö Buck saamaan tuhannen naulan kuormaa
liikkeelle. Sehän oli puoli tonnia! Suunnaton paino, joka hämmästytti
häntä. Hän uskoi vahvasti Buckin voimiin ja oli monasti arvellut tämän
jaksavan vetää sellaisen kuorman, muttei koskaan ennen ollut sattunut
mahdollisuutta koettaa sitä -- ja nyt seisoi vähintäin tusina miehiä
katse häneen kiinnitettynä, hiljaa ja odottaen. Ja sitäpaitsi ei
hänellä ainakaan ollut tuhatta dollaria, yhtä vähän kuin Hansilla ja
Petelläkään.
"Minulla on juuri tuolla ulkona reki, kuormana kaksikymmentä kappaletta
viidenkymmenen naulan jauhosäkkiä", jatkoi Matthewson törkeällä
suorasukaisuudella, "sen ei siis tarvitse teitä estää."
Thornton ei vastannut. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä sanoisi. Hän
katsoi toista toisen jälkeen hajamielisin ilmein, aivan kuin olisi
kadottanut ajatuskyvyn ja etsisi jotain, millä jälleen panisi sen
käyntiin. Silloin osui hänen katseensa Jim O'Brieniin, toiseen pomoon,
entiseen toveriinsa. Tämä näky näytti antavan hänelle johtolangan ja
kannustavan häntä johonkin, jota hän ei milloinkaan ollut uneksinutkaan
tekevänsä.
"Voitko lainata minulle tuhat dollaria?" kysyi hän melkein kuiskaten.
"Kyllä" vastasi O'Brien paiskaten kultapussin Matthewsonin pussin
viereen. "Ja teen sen, vaikka minulla onkin hiton huono usko, että
eläin voisi tehdä niinkuin sanoit, John."
Eldoradon vieraat lähtivät kadulle koetta katsomaan. Pöydät jätettiin
ja kauppiaat ja metsästäjät kiiruhtivat nähdäkseen, miten vedon
kävisi. Oltiin puolesta ja vastaan. Useita satoja karvalakkisia ja
karvakintaisia miehiä kokoontui sopivan matkan päähän reen ympärille.
Matthewsonin jauhosäkkireki oli seisonut siinä jo pari tuntia ja
silloisessa pakkasessa -- lämpömittari osoitti 60 astetta nollan
alapuolella -- olivat jalakset jäätyneet kiinni kovaan pakkautuneeseen
lumeen. Tarjouduttiin panemaan kaksi yhtä vastaan, ettei Buck saisi
rekeä hiiskahtamaan paikaltaankaan. Ja sitten nousi kiista sanojen
"saada liikkeelle" merkityksestä. O'Brien väitti Thorntonilla olevan
oikeuden nyrjäyttää kiinnijäätyneet jalakset irti ja sitten vasta Buck
"saisi reen liikkeelle" tästä sen liikkumattomasta tilasta. Matthewson
sitävastoin itsepäisesti puolusti sanojen merkitsevän, että koiran
tulisi myöskin keikauttaa jalakset irti jäätyneestä lumesta. Suurin osa
niistä, jotka olivat olleet läsnä vetoa lyödessä, ratkaisivat asian
Matthewsonin eduksi ja nyt tahdottiin panna kolme yhtä Buckia vastaan.
Kukaan ei suostunut tähän, sillä ei kukaan luullut Buckin suoriutuvan
voittajana. Thornton itse piti tekoaan hätäiltynä ja tunsi itsensä
kovin masentuneeksi. Katsoessaan rekeä, joka seisoi siinä kymmenen
koiraa eteen valjastettuna, tuntui kaikki hänestä mielettömyydeltä.
Matthewson oli voitonriemuinen.
"Kolme yhtä vastaan!" huudahti hän. "Minä panen tuhatluvun lisäksi,
Thornton. Mitä siitä sanotte?"
Thornton oli epäröivän näköinen, mutta hänen taisteluhalunsa oli
herätetty -- taisteluhalu, joka elähyttää vedonlyöjiä, tekee heidät
sokeiksi kaikille mahdottomuuksille ja kuuroiksi kaikelle muulle kuin
taistelun houkutuksille. Hän kutsui Hansin ja Peten luokseen. Näiden
pussit olivat hyvin ohuet ja hoikat. Kolme toverusta yhdessä eivät
voineet saada kokoon kahtasataa dollaria enempää. Tämä oli nykyään koko
heidän pääomansa, mutta empimättä panivat he sen Matthewsonin
kuuttasataa vastaan.
Sitten vapautettiin ne kymmenen vetäjää ja Buck omine siloineen
valjastettiin reen eteen. Buckiin oli tarttunut tuo selvä, yleinen
kiihtymys ja hän tunsi sisässään, että hänen jollain tavoin täytyi
tehdä jotain suurta John Thorntonin hyväksi. Hänen komea ulkomuotonsa
herätti ihastuksen sorinan. Hän oli mitä parhaimmassa kunnossa, ei
hituistakaan liian lihava, ja ne sataviisikymmentä naulaa, jotka hän
painoi, edustivat pelkkää sitkeyttä ja voimaa. Hänen pitkäkarvainen
turkkinsa kiilsi kuin silkki. Karva oli aina puolikohoksissa ja näytti
joka liikkeellä nousevan pystyyn ikäänkuin ylenmääräinen voima tekisi
joka eri karvan eläväksi ja toimekkaaksi. Valtava rintansa ja
voimakkaat etujalkansa olivat mitä sopusointuisimmassa suhteessa muuhun
ruumiiseen, lihakset tiiviinä kääryinä nahan alla. Tunnusteltiin näitä
lihaksia, ne olivat kovia kuin rauta, ja nyt laski eroitus kahteen yhtä
vastaan.
"Piru vieköön, sir! Piru vieköön, sir!" mumisi muuan edellisen
hallitsijasuvun jäsen, kultakuningas Skookum Benchistä. "Tarjoan teille
kahdeksansataa hänestä, sir, ennen koetta, sir -- kahdeksansataa juuri
sellaisenaan kuin hän nyt tuossa seisoo."
Thornton pudisti päätänsä mennen Buckin luo.
"Te ette saa seisoa hänen vieressään", vastusti Matthewson. "Hänen
täytyy olla vapaa ja esteetön ja saada kylliksi tilaa."
Koko joukko oli äänetön. Saattoi kuulla vain vedonlyöjäin äänet, kun ne
turhaan tarjosivat kahta yhtä vastaan. Kaikki tunnustivat Buckin olevan
komean eläimen, mutta kaksikymmentä kappaletta viidenkymmenen naulan
jauhosäkkiä oli heidän mielestään liian mahtava paino uskaltaakseen
hellittää rahakukkaroaan.
Thornton vaipui polvilleen Buckin viereen. Hän otti koiran pään
käsiensä väliin ja painoi tämän posken omaansa. Hän ei pudistellut tätä
leikillisesti, kuten hänellä oli tapana, eikä myöskään mumissut
sydämellisiä kirouksia, kuiskasi vain hänen korvaansa: "Jos sinä pidät
minusta Buck! Jos sinä pidät minusta, Buck!" niin kuiskasi hän. Ja Buck
vinkui hillityssä innossaan.
Suuri joukko tarkasteli heitä uteliaana. Asia alkoi käydä
salaperäiseksi. Tuohan näytti loihtimiselta. Thorntonin noustessa ylös
otti Buck hänen kätensä kintaineen leukapieliensä väliin, painoi
hampaansa syvään siihen, päästäen sen sitten verkkaan ja
vastahakoisesti. Tämä oli vastaus, vaikkei sitä annettukaan sanoilla,
vaan toisenlaisella hellyyden ilmauksella. Thornton vetäytyi
taaksepäin.
"Nyt Buck!" sanoi hän.
Buck veti hihnat itseään vasten antaen niiden sitten jonkun verran
hölletä. Tämän oli hän oppinut.
"Tsoh!" kaikui Thorntonin ääni. Se kuului terävänä suuren hiljaisuuden
vallitessa.
Buck käännähti oikealle lopettaen tämän liikkeen heilahduksella,
joka jäykisti hihnat ja äkillisesti nykäyttäen seisautti hänen
sadanviidenkymmenen naulan painonsa. Kuorma tärisi ja jalaksista kuului
narskuva ääni.
"Hei!" komensi Thornton.
Buck suoritti nyt saman tempun, tällä kertaa vasemmalle. Narina muuttui
kovaksi rätinäksi, reki käännähti, anturat irtautuivat ja liikkuivat
useita tuumia sivulle. Reki oli irti kiskaistu. Katselijat pidättivät
tietämättään henkeään, niin jännitetty oli heidän tarkkaavaisuutensa.
"Ja nyt -- eteenpäin!"
Thorntonin komennushuuto tuli äkkiä kuin pistoolinlaukaus. Buck
heittäytyi koko painollaan eteenpäin rintahihnoja vasten, jolloin
nuorat naristen jännittyivät. Koko hänen ruumiinsa keskittyi
suunnattomaan ponnistukseen, lihakset vääntyivät ja kiertyivät kuin
olisivat olleet elävät silkinhienon turkin alla. Hänen valtava rintansa
painui maata vasten, päätään piti hän eteenpäin nojautuneena ja
jalkansa työskentelivät raivoisasti, niin että kynnet muodostivat
yhdensuuntaisia uurteita kovaan pakkautuneeseen lumeen. Reki notkahteli
ja tärisi, näytti olevan liikkeelle lähtemäisillään. Silloin luiskahti
Buckin käpälä ja kuului tuskallinen huuto. Mutta samassa alkoi reki
liikkua, kuten näytti pienin, nopeaan toisiansa seuraavin sysäyksin,
vaikkakaan se ei oikeastaan enää todellisesti ollenkaan seisahtunut --
kulki puoli tuumaa -- tuuman -- kaksi... Sysäykset lakkasivat
huomattavasti, reki alkoi tasaisesti kulkea eteenpäin.
Miehet huoahtivat alkaen jälleen hengittää, huomaamatta, että muutamia
silmänräpäyksiä olivat olleet hengittämättä. Thornton juoksi reen
jäljessä kehoittaen Buckia lyhyin, ystävällisin huudoin. Välimatka oli
mitattu. Koiran lähestyessä hakattua puukasaa, joka merkitsi sen paikan
rajaa, missä nuo sata yardsia loppuivat, alkoi suosionsorina, joka yhä
lisääntyi ja lopuksi puhkesi mitä villeimpään huutoon Buckin
sivuuttaessa maalin ja pysähtyessä isäntänsä komennuksesta. Jokainen
katselija riemuitsi, vieläpä Matthewsonkin. Hatut ja kintaat lensivät
heti ilmaan. Puristettiin toistensa käsiä -- sama asia kenen -- ja
kaikki huusivat kilpaa yleisessä, hajanaisessa sekasorrossa.
Mutta Thornton laskeutui jälleen polvilleen Buckin viereen. Pää
painettiin päätä vasten ja hän huojutti uskollisen eläimen kaulaa
edestakaisin. Lähinnä seisovat kuulivat hänen hyväilevästi kiroovan ja
haukkuvan Buckia, tehden tämän pitkään ja pontevasti, lämpimästi ja
rakkaudella.
"Piru vieköön, sir! Piru vieköön, sir!" mumisi Skookum Benchin
kultakuningas. "Annan teille tuhat dollaria siitä, sir, tuhat dollaria,
sir -- kaksitoistasataa, sir."
Thornton nousi ylös. Hänen silmänsä olivat kosteat. Suuria kyyneliä
vieri pitkin hänen poskiaan. "Sir", sanoi hän Skookum Benchin
kultakuninkaalle, "e-ei, sir. Saatte mennä niin pitkälle kuin tietä
riittää, sir. Se on ainoa vastaus, mikä minulla on antaa teille, sir."
Buck otti Thorntonin käden hampaittensa väliin. Ja Thornton huojutti
koiran päätä edestakaisin. Kuin yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät
kaikki katselijat kunnioittavan matkan päähän. Kukaan ei tahtonut olla
epähieno häiritsemällä enää molempia ystävyksiä.