V.

Tien vaivat.

Kolmekymmentä päivää oli kulunut Dawsonista lähdettyä, kun posti saapui

Skaguayhin Buckin ja hänen toveriensa kuljettamana. He olivat kaikki

surkeassa tilassa, kuluneita ja voimattomia. Buckin sataneljäkymmentä

naulaa oli kutistunut sadaksiviideksitoista. Ja hänen toverinsa olivat

laihtuneet suhteellisesti enemmän, vaikka heillä kaikilla alkujaan oli

ollut kevyempi ruumis. Teeskentelijä Pike, joka vilpillisen elämänsä

aikana usein oli menestyksellä tekeytynyt ontuvaksi, nilkutti nyt

todella. Sol-leks ontui myöskin ja Dubin toinen lapa oli

vahingoittunut.

Kaikkien jalat olivat pahoin kolhitut. Oli kuin olisivat ne kadottaneet

kaiken kimmoisuutensa ja joustavuutensa. Jalat laskettiin raskaasti,

melkein vastenmielisesti maahan ja tämä teki päivämatkat kaksinverroin

väsyttäviksi. Ei ollut mitään muuta vikaa kuin että eläimet olivat

kuolemanväsyneitä. Mutta se ei ollut kuolemanväsymys, joka johtuu

lyhyestä, kiivaasta ponnistuksesta ja joka muutaman tunnin levolla

on autettu -- se oli kuolemanväsymys, joka tulee pitkällisestä,

uutterasta voimainkulutuksesta useiden kuukausien ankarassa työssä.

He eivät kyenneet enää toipumaan, heillä ei ollut enää mitään

voimia varalla. Kaikki oli tullut käytetyksi, joka hitunen. Joka

lihas, joka säie, joka solu oli väsynyt, kuolemanväsynyt, mikä oli

aivan luonnollista. Vähemmässä kuin viidessä kuukaudessa olivat

he kulkeneet kaksituhattaviisisataa penikulmaa ja viimeisillä

kahdeksallatoistasadalla levänneet vain viisi päivää. Postin saapuessa

Skaguayhin olivat koirat menehtymäisillään. Ne jaksoivat tuskin pitää

köydet jännityksissä ja alamäissä töin tuskin voivat pysytellä reen

edessä.

"Kas niin, ripeästi nyt, te väsyneet eläinparat haavottuneine

jalkoinenne," huudahteli ajaja rohkaisevasti Skaguayn pääkatua pitkin

kuljettaessa. "Matka loppuu, näettekös. Ja nyt me lepäämme oikein kauan.

Vai mitä? Kyllä, ihan varmaan lepäämme oikein perusteellisesti."

Ajajat kaipasivat itse lepoa. He olivat kulkeneet tuhatkaksisataa

penikulmaa kahden päivän lepoineen ja kaikkien järjen ja oikeuden

sääntöjen mukaan olivat he ansainneet jonkun ajan lomaa. Mutta kun

sellainen joukko miehiä oli syöksynyt Klondykeen ja niin suuri joukko

morsiamia, vaimoja ja sukulaisia ei ollut lähtenyt mukaan, niin että

posti näille tiettömille seuduille ja sieltä pois kasvoi

suunnattomasti. Ja sitten oli myöskin virallisia käskyjä

kuljetettavana. Uusia Hudson-Bay-koiravaljakkoja asetettaisiin niiden

sijaan, jotka eivät kyenneet palaamaan. Nämä kykenemättömät tietysti

hyljättäisiin ja koska koirat rahoihin verraten eivät merkinneet

mitään, myytäisiin ne.

Kolme päivää kului ja sillä ajalla Buck tovereineen vasta oikein tunsi,

kuinka väsyneitä ja voimattomia he olivat. Neljännen päivän aamuna tuli

kaksi miestä Yhdysvalloista ja osti ne valjaineen päivineen

pilkkahinnasta. Miehet nimittivät toisiaan "Haliksi" ja "Charlesiksi".

Viimemainittu oli keski-ikäinen, vaaleaihoinen mies, heikkoine,

vetisine silmineen, rohkeasti ylöspäin kiverrettyine viiksineen, jotka

muodostivat kuin jonkinlaisen oikaisun veltosti alasriippuvalle suulle.

Hal oli yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotias nuorukainen. Hänellä

oli suuri revolveri ja valtava metsästyspuukko vyössä, joka oli aivan

täpötäynnä ladattuja patruunia. Tämä vyö oli enin silmiinpistävä

hänessä. Se oli hänen täydellisesti kiistämättömän vihreän nuoruutensa

selvänä todisteena. Molemmat nämä miehet eivät selvästikään olleet

omissa oloissaan, ja miksi sellaiset henkilöt lähtevät seikkailemaan

Pohjolaan, kuuluu niihin salaperäisiin kysymyksiin, joihin ei koskaan

voi saada vastausta.

Buck kuuli hierottavan kauppaa, näki jätettävän rahoja hallinnon

asiamiehelle ja tiesi samassa skotlantilaisen "puoliverisen" ja muiden

postinkuljetusajajien nyt katoavan hänen elämästään samalla tavoin kuin

Perrault ja François ja ne muut ennen heitä. Kun Buck tovereineen tuli

uusien omistajien leiriin, näki hän heti kaiken olevan siellä

hutiloitua. Teltta oli huonosti pystytetty, pesemättömiä vateja ja

kuppeja oli siellä ja kaikki oli epäjärjestyksessä. Siellä näki hän

myöskin naisen. Molemmat miehet kutsuivat häntä "Mercedeseksi". Hän oli

Charlesin kanssa naimisissa ja Halin sisar -- kokonaisuudessaan siis

pieni, sievä perheseurue.

Buck katseli tarkkaavaisesti, kun he alkoivat purkaa telttaa ja

kuormittaa rekeä. He ponnistelivat aikalailla, mutta umpimähkään ja

järjestyksettä. Teltta vieritettiin huolimattomaksi kääreeksi, kolme

kertaa niin suureksi kuin olisi pitänyt olla. Tinavadit ja kupit

pakattiin pesemättöminä. Mercedes juoksi aina toisten tielle, puheli ja

lörpötteli lakkaamatta neuvoen ja oikaissen. Kun he olivat asettaneet

vaatesäkin reen etupäähän, väitti hän, että sen paikka oli perässä. Ja

kun he olivat muuttaneet säkin sinne ja panneet pari muuta käärettä sen

päälle, keksi hän joukon unhoitettuja tavaroita, joita oli mahdoton

asettaa muualle kuin juuri siihen säkkiin ja niin täytyi heidän purkaa

kaikki uudestaan.

Kolme miestä lähiteltasta tuli ja katseli heitä virnistellen ja

toisilleen silmää iskien.

"Teillähän on oikein rutosti tavaraa mukananne", sanoi yksi heistä,

"eipä silti, että se minulle kuuluisi, mitä te teette, mutta en minä

ainakaan ottaisi tuota telttaa mukaani, jos olisin teidän sijassanne."

"Mahdotonta! Kerrassaan mahdotonta!" huudahti Mercedes kohottaen

kätensä ylöspäin somasti nyreissään. "Mitenkä maailmassa tulisin

toimeen ilman telttaa?"

"Meillä on kevät, eikä tänä vuonna enää tule kylmää", vastasi mies.

Hän ravisti päätään varman näköisenä, ja Charles ja Hal latoivat

viimeiset kääreet tavattoman suuren kuorman päälle.

"Ajatelkaas, jos se romahtaa", sanoi eräs katselijoista.

"Miksikä se sen tekisi?" kysyi Charles lyhyesti.

"Oh, kyllä se hyvin menee, kyllä se menee hyvin", kiiruhti toinen

sanomaan nöyrällä äänellä. "Minä vain ihmettelin, siinä kaikki. Arvelin

sen näyttävän hiukan raskaalta sieltä päältäpäin."

Charles käänsi hänelle selkänsä ja veti köyttötouvin niin lujaan kuin

taisi, joka ei kuitenkaan ollut läheskään tarpeeksi.

"Ja koirat luonnollisesti voivat kiskoa kaiken päivää tuota

konkkaronkkaa perässään", sanoi miehistä se, joka ensin oli puhunut.

"Luonnollisesti", selitti Hal jääkylmällä kohteliaisuudella ottaen

ohjaustangon toiseen käteensä ja toisella heiluttaen piiskaa. "Hei!"

huusi hän. "Hei! -- liikkeelle siellä!"

Koirat asettivat rinnushihnat rintaa vasten, kiskoivat ja rehkivät

kaikin voimin muutamia sekunteja, mutta sitten heittivät sikseen.

Niiden oli mahdoton saada rekeä paikaltaankaan liikahtamaan.

"Laiskat elukat -- minä totisesti opetan teille!" kirkui Hal

valmistautuen löylyttämään niitä piiskalla.

Mutta nyt asettui Mercedes väliin ja huusi: "Oh, Hal, Hal -- sinä et

saa!" Ja hän tarttui piiskaan kiskoen sen veljensä kädestä. "Raukat

eläinparat! Ja nyt saat sinä luvata minulle, ettet ole paha niille koko

matkalla, muuten en astu askeltakaan eteenpäin."

"Kyllä, sinä ymmärrät erinomaisesti koiria, sinä", vastasi veli

pilkallisesti. "Ja minä pyydän, että jätät minut rauhaan. Koirat ovat

laiskoja, sanon minä sinulle, ja niitä täytyy piiskata saadakseen niitä

tekemään jotain. Se on niiden luonto. Kysy keneltä tahansa. Kysy noilta

miehiltä."

Mercedes katsahti rukoilevin silmäyksin noihin kolmeen katselijaan.

Hänen kauniista kasvoistaan saattoi lukea syvää osanottoa toisten

tuskiin.

"Ne ovat veteliä kuin vesi, jos tahdotte tietää", vastasi muuan

miehistä. "Tyystin kuluneita, juuri sitä ne ovat. Ne tarvitsevat

lepoa."

"Oh -- eikö helvetissä!" kaikui Halin parrattomain huulien välistä. Ja

veljen kirouksen kuullessaan pääsi Mercedeseltä suruisa, tuskallinen

"oh!"

Mutta hän oli ylpeä, häilyväinen olento ja nyt kiiruhti hän samassa

puolustamaan veljeänsä. "Älä huoli, mitä tuo mies sanoo", vastasi hän

terävästi. "Sinä ajat meidän omia koiriamme ja teet luonnollisesti

niinkuin parhaimmaksi näet."

Hal sivalsi koiria uudelleen piiskalla. Ne heittäytyivät koko

painollaan rinnushihnoja vasten, painoivat käpälät syvälle

lumiahdokseen, notkistivat ruumistaan ja vetivät kaikin voimin. Mutta

reki seisoi liikkumattomana kuin kiinni naulattuna. Pari kertaa turhaan

yritettyään lakkasivat läähättävät koirat ponnistuksistaan. Piiska

viuhui raivoisasti niiden selässä ja nyt sekaantui Mercedes taas

asiaan. Hän heittäytyi kyyneleet silmissä polvilleen Buckin eteen ja

kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Te raukat eläinparat!" kertasi hän sääliväisesti, "miksi te ette yritä

oikein ankarasti? Silloin pääsisitte selkäsaunasta." Buck ei pitänyt

hänestä, mutta tunsi itsensä liian kurjaksi jaksaakseen vastustaa

pitäen hänen asiaansekaantumistaan päivän ikävyyksiin kuuluvana.

Muuan katselijoista, joka tähän asti oli purrut hampaitaan yhteen

tukahduttaakseen pahat sanat, avasi nyt suunsa ja sanoi:

"En minä välitä rahtuakaan, mitä teistä tulee, mutta koirain vuoksi

tahdon sanoa teille, että voisitte paljon auttaa niitä irroittamalla

reen. Jalakset ovat kiinni jäätyneet. Heittäytykää koko painollanne

ohjaustankoa vasten, ensin oikealle, sitten vasemmalle, niin saatte

jalakset irti."

Ja nyt koetettiin kolmannen kerran, sittenkun Hal neuvoa noudattaen oli

saanut jäätyneet jalakset irroitetuiksi. Liiaksi kuormitetut, kömpelöt

ajoneuvot pantiin liikkeelle ja Buck tovereineen ponnisteli raivoisasti

piiskanläjähdysten sataessa heidän selkäänsä. Sadan yardsin päässä

mutkaantui tie laskeutuen jyrkkänä suurkadulle. Olisi tarvittu

kokenutta miestä pitämään korkeaksi ja raskaaksi kuormitettua rekeä

pystyssä tässä mäessä ja Halissa ei ollut miestä siihen. Heidän

kaartaessaan tien mutkaa kaatui reki kumoon ja puolet kuormasta putosi

huonosti pingoitettujen vetoköysien välistä. Koirat eivät pysähtyneet.

Keventynyt reki laahasi sivulla heidän jälessään. He olivat

harmistuneita huonosta kohtelusta ja kohtuuttoman raskaasta kuormasta.

Buck oli aivan raivoissaan. Hän juoksi täyttä laukkaa ja toiset

perässä. Hal kirkui: "Pysähtykää! Malttakaa!" mutta sitä ne eivät

kuunnelleet. Hänen täytyi aika lailla juosta saavuttaakseen ne, mutta

kompastui ja kaatui. Kumoon kaatunut reki kitisi hänen edessään ja

koirat syöksyivät katua ylöspäin suureksi hauskuudeksi Skaguayn

asukkaille, kuormaston tavaroiden sinkoillessa pitkin katua.

Armeliaat ihmiset ottivat kiinni koirat ja kokosivat hävinneet

tarvekalut ja antoivat myöskin hyviä neuvoja. Puolta pienempi kuormasto

ja kaksin verroin enemmän koiria pitäisi olla, jos matkustavaiset

tahtoivat päästä Dawsoniin, sanottiin. Hal, hänen sisarensa ja lankonsa

kuuntelivat vastahakoisesti, mutta alkoivat vihdoin tarkastaa

kuormastoa. Ja nyt tuli sieltä päivän valoon suuri määrä säilykkeitä,

jotka herättivät hauskuutta katselijoissa, sillä sellaisella matkalla

ei totisesti saa ajatellakaan säilykkeitä. "Ja täällä on huopia

kokonaisen hotellin tarpeiksi", huudahti muuan miehistä, joka nauraen

auttoi heitä. "Puolet näistä on jo liikaa -- luopukaa niistä. Ja

jättäkää myöskin teltta ja kaikki kupit ja vadit -- kenen luulette

pesevän niitä teille siellä? Herra Jumala, te olette varmaan luulleet

saavanne matkustaa rautatien salonkivaunussa."

Ja nyt seurasi kaiken joutavan järkähtämätön karsinta. Mercedes

purskahti itkuun hänen vaatesäkkejänsä poisheitettäessä ja toinen esine

seurasi toistaan. Hän itki kaikkea yleensä ja jokaista erityistä

esinettä erittäin. Hän pani kätensä ristiin polvien ympäri ja

huojuttelihe edestakaisin mitä sydäntävihlovimmassa epätoivossa. Mutta

nyt hän ei myöskään kulkisi tuumaakaan etemmäksi -- ei, vaikka olisi

tusina Charleseja. Hän vetosi kaikkeen ja kaikkiin, eikö hän tehnyt

oikein, mutta kuivasi lopuksi silmänsä ja alkoi heitellä pois kaikkea

mahdollista, vieläpä välttämättömän tarpeellisiakin esineitä. Ja tällä

tavoin läpikäytyään omat varustuksensa, ryhtyi hän samalla innolla

pitämään huolta seuralaistensa tavaroista raivoten kuin pyörremyrsky

toisten keralla.

Tämä karsinta oli supistanut kuormaston puoleen, mutta se oli vieläkin

peloittavan suuri. Illalla lähtivät Charles ja Hal yhdessä ja ostivat

kuusi kappaletta maahan tuotuja koiria. Alkujaan valjakossa oli ollut

kuusi vetokoiraa, ennätysmatkalla oli ostettu Rink Rapidsissa Teck ja

Koona, yhteensä oli koiria siis nyt neljätoista. Mutta uudet tulokkaat

eivät kelvanneet juuri mihinkään, vaikka niitä maahan tulon jälkeen oli

harjoitettu. Kolme niistä oli lyhytkarvaista pointeria, neljäs

newfoundlantilainen ja molemmat muut mongrelkoiria, sekarotua. Heillä

ei näyttänyt olevan käsitystä mistään, näillä uusilla tulokkailla. Buck

tovereineen katseli heitä vastenmielisesti ja vaikka hän hyvin pian

opetti heidät tietämään paikkansa ja mitä heidän ei pitänyt tehdä, oli

hänen mahdoton opettaa heille, mitä piti tehdä. He eivät edes

halukkaasti menneet valjaisiin. Lukuunottamatta molempia mongreleja,

olivat he kaikki päästään pyörällä ja alakuloisia tuon merkillisen,

villin ympäristön vaikutuksesta, johon heidät oli muutettu sekä

kokemastaan huonosta kohtelusta. Ja molemmissa mongreleissa ei ollut

oppivaisuuden eikä taipuvaisuuden varjoakaan -- luu oli heissä ainoa,

jonka saattoi taittaa.

Näine toivottoman ymmälle joutuneine uusine tulokkaineen ja

vanhoine valjakkoineen, jotka olivat tyysten kuluneet melkein

keskeytymättömässä kahdentuhannenviidensadan penikulman vaelluksessa,

näyttivät matkan toiveet kaikkea muuta kuin valoisilta. Molemmat

langokset olivat kuitenkin erittäin hauskalla tuulella. Ja ylpeitä

he olivat myös. Sillä vaikuttivathan he kerrassaan mahtavilta

matkustaessaan neljinetoista koirineen! He olivat nähneet toisia rekiä

lähtevän solan yli Dawsoniin, mutta eivät koskaan olleet nähneet

kenelläkään niin useata koiraa. On tosin jo napamatkan luonteessa syy,

miksi ei pidä antaa neljäntoista koiran vetää rekeä, sillä eihän yhteen

rekeen mahdu ruokaa neljälletoista koiralle. Mutta sitä eivät Charles

eikä Hal tienneet. He olivat laskeneet kaiken etukäteen lyijykynän ja

paperin avulla -- niin ja niin paljon tarvitsee yksi koira -- niin ja

niin monta koiraa -- niin ja niin monta päivää -- joka oli

todistettava. Mercedes katseli heidän olkapäittensä yli ja nyökkäsi

rikkiviisaana. Sehän oli kaikki niin yksinkertaista.

Myöhään seuraavana aamuna kulki Buck katua ylöspäin pitkän valjakon

etunenässä. Ei mitään virkeyttä ollut näissä vetäjissä -- ei eloa eikä

halua hänessä eikä tovereissaan. He alkoivat matkansa aivan

kuolemanväsyneinä. Neljä kertaa oli hän kulkenut tuon pitkän

rantakaupungin ja Dawsonin välisen matkan ja tietoisuus siitä, että

hänellä nyt jälleen oli tämä matka edessään -- niin väsynyt ja lopen

rasittunut kuin oli -- teki hänen mielensä katkeraksi. Hän ei tehnyt

työtään halusta ja samoin oli toisten koirain laita. Vastatulleet

olivat arkoja ja pelästyneitä ja vanhalla valjakolla ei ollut mitään

luottamusta omistajiinsa.

Buckilla oli epämääräinen vaisto, etteivät he voisi luottaa näihin

molempiin miehiin ja tähän naiseen. Hehän eivät oikeastaan tienneet,

miten mitäkin oli tehtävä, ja ajan kuluessa kävi selväksi, etteivät he

oppisikaan tietämään. He olivat kaikessa velttoja ja huolimattomia,

ilman järjestystä sekä kuria. He tarvitsivat puolen yötä saadakseen

pystyyn hutiloidun teltan, ja puolen aamupäivää meni sitä jälleen

purettaessa ja rekiä kuormitettaessa, vaikka kaikki tapahtui niin

leväperäisesti, että he kaiken päivää olivat täydessä työssä

tukkiessaan ja uudelleen asetellessaan tavaroita. Muutamina päivinä he

eivät ennättäneet muuta kuin kymmenen penikulmaa. Toisinaan eivät

hiiskahtaneet paikaltaankaan. Eikä heidän ainoanakaan päivänä

onnistunut taivaltaa enempää puolta siitä matkasta, jota tavallisesti

pidetään perustana laskettaessa koirain ruokavarastoa.

Välttämättömyyden pakosta loppuisi siis heidän vetäjäinsä ruoka kesken.

Mutta tätä he vielä jouduttivat liian runsaalla ruokinnalla, jonka

kautta nälkäruokinta oli pikemmin ovella. Vastatulleilla, joiden

ruuansulatus ei ollut alituisesta nälänhädästä harjaantunut ottamaan

suurinta mahdollista hyötyä vähästä, oli kohtuuton ruokahalu. Ja kun

Hal sitten huomasi perin väsyneitten kantakoirain vetävän huonosti,

tuli hän siihen lopputulokseen, että määräannos oli liian niukka. Hän

antoi niille kaksinkertaisen annoksen. Ja kaiken lisäksi -- kun

Mercedes huolimatta kyynelistään ja rukouksistaan ei voinut taivuttaa

häntä antamaan niille vielä enempää, varasti hän kapsäkeistä ja antoi

salaa. Mutta Buck tovereineen ei tarvinnut ruokaa, vaan lepoa. Vaikka

he matkasivat niin hitaasti, oli raskas kuorma oikea koettelemus ja sen

raahaaminen vaati ankarasti heidän voimiaan.

Ja sitten alkoi nälkäruokinta. Eräänä päivänä Hal teki sen huomion,

että puolet koiranruoasta oli kulunut, vaikka heillä oli vasta

neljännes matkaa takanaan sekä ettei rukouksilla eikä rahalla voitaisi

lisätä varastoa. Ja nyt vähennettiin koirain annokset tavallista

pienemmiksi, jonka ohessa koetettiin pidentää päivämatkoja. Hänen

sisarensa ja lankonsa tukivat näitä puuhia, mutta raskas kuorma ja

heidän oma kykenemättömyytensä olivat vastuksena. Oli yksinkertainen

seikka antaa koirille vähemmän ruokaa, mutta mahdottomuus saada ne

ripeämpään kulkuun, kun heidän oma kykenemättömyytensä joutua aamuisin

nopeammin matkavalmiiksi esti heidät muutamalla tunnilla pidentämästä

päivämatkaa. Ei ollut kylliksi, etteivät he ymmärtäneet hoitaa koiria,

he osasivat yhtä vähän pitää huolta itsestään.

Dub oli ensimäinen uhri. Kömpelö varasraukka kun oli -- aina hän joutui

kiinni ja rangaistiin -- oli hän kuitenkin ollut uskollinen työntekijä.

Hänen nyrjähtänyt lapaluunsa, jota ei koskaan oltu hoidettu ja joka ei

koskaan ollut saanut levätä, kävi yhä pahemmaksi ja pahemmaksi ja

viimein ampui Hal hänet suurella revolverillaan. Kerrotaan näillä

seuduin, että maahan tuotu koira kuolee nälkään sillä ruoalla, joka

maassa syntyneelle on kohtuullinen. Noilla kuudella vastatulleella ei

siis ollut muuta neuvoa kuin kuolla, kun eivät saaneet kuin puolet

päiväannosta. Newfoundlandilainen menehtyi ensiksi, sen jälkeen nuo

kolme lyhytkarvaista pointeria. Mongrelit riippuivat itsepäisemmin

kiinni elämässä, mutta niidenkin täytyi lopuksi hellittää.

Tällöin oli kaikki lempeys ja miellyttävyys, joka tapaa olla

luonteenomaista eteläisimpien seutujen asukkaissa, kokonaan haihtunut

näistä kolmesta matkustajasta. Romanttisuuden hohde, jossa he olivat

etäältä nähneet tämän pohjoisnaparetken, oli riistetty pois ja matka

todellisuudessa oli heistä liian kova ja koetuksellinen. Mercedes

lakkasi itkemästä koiria, koska hänellä nyt aina oli suremista

itsessään ja riitelemistä miehensä ja veljensä kanssa. Riitelemiseen he

eivät koskaan väsyneet. Heidän ärtyisyytensä johtui heidän

surkuteltavasta tilastaan, kasvoi sen keralla ja vihdoin ilmeni

suunnattomin mittasuhtein. -- Sitä ihmeellistä kärsivällisyyttä, jonka

usein näkee kovaa työtä tekevissä ja paljon kärsineissä ihmisissä silti

pysyessä ystävällisinä tavoissaan ja sanoissaan, ei ollut näillä

miehillä eikä tällä naisella. Heillä ei ollut aavistustakaan

sellaisesta kärsivällisyydestä. He olivat melkein kangistuneita ja

hädässä. Heidän lihaksiaan pakotti, luustoaan pakotti ja sydäntään

pakotti. Ja siksi oli heidän puheensa terävää, kovat sanat olivat

aamuisin ensimäisiä heidän huulillaan ja viimeisiä iltasin ennen

nukkumista.

Charles ja Hal kiistelivät heti kun Mercedes vain antoi heille siihen

tilaisuuden. Kukin heistä kuvitteli tekevänsä enemmän työtä kuin

oikeastaan olisi pitänyt tulla hänen osalleen, eikä kukaan laiminlyönyt

joka tilaisuudessa tuoda esiin tätä vakaumusta. Toisinaan oli Mercedes

miehensä kannalla, toisinaan veljensä. Tuloksena oli kiivas,

lakkaamaton perheriita. Se saattoi alkaa kiistalla siitä, ken pilkkosi

risuja tuleen -- kiista, joka koski vain Charlesia ja Halia -- mutta

ennen pitkää se liikkui muidenkin suvun jäsenten keskuudessa, isien,

äitien, enojen, serkkujen, joista toiset olivat tuhansien penikulmien

päässä, toiset jo kuolleitakin. Mitä tekemistä Halin mielipiteillä

taiteesta ja kirjallisuudesta tai senlaatuisista seuranäytelmistä,

joita enonsa kirjoitti, saattoi olla polttopuiden halkomisen kanssa, ei

ole helppo käsittää, mutta saattoi yhtä hyvin tapahtua, että riita

kääntyi Charlesin valtiollisiin mielipiteisiinkin. Ja että hänen

sisarensa juoruisella kielellä saattoi olla jotain yhteyttä tulen

sytyttämisen kanssa Yukonin luona, sitä saattoi tuskin kukaan muu kuin

Mercedes käsittää, mutta hän huojensi sydäntään lausumalla joukottain

ajatuksia tästä asiasta vetäen samalla sattumalta päivänvaloon useita

epämiellyttäviä luonteenpiirteitä, jotka olivat ominaisia hänen

miehensä suvulle. Ja sillä välin tuli jäi sytyttämättä, leiri oli

tuskin puolivalmiskaan eivätkä koirat olleet saaneet ruokaa.

Mercedes luuli voivansa täydellä syyllä valittaa sukupuolensa vuoksi.

Hän oli kaunis ja hän oli nainen ja kaiken ikänsä oli häntä kohdeltu

ritarillisesti. Mutta se tapa, jolla miehensä ja veljensä nyt

kohtelivat häntä, oli kaukana ritarillisuudesta. Hän oli tottunut

olemaan avuton. He olivat siihen nyt tyytymättömiä. Mutta tällä

valituksella, mitä hän piti sukupuolensa tärkeimpänä etuoikeutena, teki

hän heidän elämänsä sietämättömäksi. Hän ei enää ollenkaan

säälitellyt koiria ja koska oli väsynyt ja helläjalkainen, tahtoi hän

itsepäisyydessään ajaa reessä. Hän oli kaunis ja hän oli nainen, mutta

painoi yli sadankahdenkymmenen naulan -- raskas lisätaakka kuormaan,

jota heikot, nälkäiset eläimet laahasivat eteenpäin. Hän ajoi kuitenkin

useita päiviä kunnes koirat kaatuivat ja reki pysähtyi. Charles ja Hal

pyysivät ja rukoilivat häntä nousemaan pois ja kävelemään; he koettivat

taivuttaa häntä ja anoivat nöyrästi, jolloin hän istui ja itki,

vaivaten taivasta syyttämällä heitä armottomuudesta.

Kerran he nostivat väkivallalla hänet reestä. Mutta sitä he eivät

koskaan tehneet uudelleen. Ensiksi hän heittäytyi rennoksi kuin

hemmoteltu lapsi ja sitten istuutui tielle. Seuralaisensa hoputtivat

kulkueen liikkeelle, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Kuljettuaan

kolme penikulmaa purkivat he kuorman ja kääntyivät häntä hakemaan. Ja

niin täytyi heidän väkivallalla asettaa hänet jälleen rekeen.

Heidän omat ylenmääräiset vastuksensa tekivät heidät

välinpitämättömiksi koirain kärsimyksille. Halilla oli mielipide, jota

hänen oli tapana sovittaa toisiin, ja se kuului: "täytyy karaistua".

Alussa oli hän saarnannut tätä oppia sisarelleen ja langolleen ja kun

hänen ei onnistunut saada heitä sitä käsittämään, mätki hän sitä

koiriin karttuineen. Five Fingersissä loppui koiranruoka ja muuan

hampaaton, vanha intiaaniakka tarjoutui myymään heille muutamia nauloja

jäätynyttä hevosnahkaa suuresta revolverista, joka metsästyspuukon

ohella riippui Halin kupeella. Kehnoa ruoan vastiketta oli tämä nahka,

joka kuusi kuukautta sitten oli nyljetty erään karjankuljettajan

nälkään nääntyneistä hevosista. Jäätyneessä tilassa se muistutti

galvanoituja raudankaistaleita ja kun koirat olivat saaneet sitä

vatsaansa, suli se siellä ohuiksi, ravinnottomiksi nahkahihnoiksi,

lyhyine karvoineen, jotka vaikuttivat ärsyttävästi ja olivat

sulamattomia.

Kaiken tämän kestäessä hoippuroi Buck kuin ilkeässä unessa toisten

etunenässä eteenpäin. Hän veti niinkauan kuin jaksoi, ja kun ei enää

voinut, kaatui kumoon maaten hiljaa kunnes piiskanläiskäykset tai

kartuniskut pakoittivat hänet jälleen jaloilleen. Kaikki joustavuus ja

kiilto oli kadonnut hänen kauniista, tuuheasta turkistaan. Karvat

riippuivat löyhinä ja kankeina tai kuivuneesta verestä takkuisina

niissä kohdin, missä Halin karttu oli häntä haavoittanut. Hänen

lihaksensa olivat kutistuneet luiseviksi kyhmyiksi ja lihakerros oli

kadonnut, niin että jok'ikinen ruumiinsa luu selvästi kuvastui

irtaimena riippuvan nahan alta, joka kaikkialla tyhjyydessään

ryppyisenä ja poimuisena verhosi häntä. Se oli todellakin

sydäntävihlovaa. Mutta Buckin uljuus ei murtunut. Sen oli kohtaus

punanaapukkaisen miehen kanssa osoittanut.

Sama oli Buckin toverienkin laita. Kaikki he olivat vaeltavia

luurankoja. Ja nyt oli heitä kaikkiaan seitsemän. Äärimmäisessä

kurjuudessaan olivat he käyneet tunnottomiksi niin piiskansivalluksille

kuin kartuniskuillekin. Lyöntien tuottama tuska tuntui heistä

tukahutetulta ja kaukaiselta. Tuskin elivät he puolinaista tai edes

neljännes-elämää. He olivat aivan yksinkertaisesti seitsemän kappaletta

nahkapusseja, kukin sisältäen luurangon, jossa elonkipinä heikosti

lepatti. Niin pian kuin pysähdyttiin, luhistuivat he valjaineen

läjään kuin kuolleet, heikko elonkipinä himmeni, näyttäen olevan

sammumaisillaan. Ja kun sitten karttu tai piiska kosketti heitä,

lehahti kipinä taas heikosti ja he kohottautuivat vaivaloisesti ja

horjuivat taas eteenpäin.

Tulipa päivä, jona hyväluontoinen Billee kaatui eikä enää voinut

kohottautua. Hal, joka oli myynyt revolverinsa, otti kirveen ja iski

sillä Billeetä päähän koiran maatessa vetohihnan välissä. Sitten

leikkasi hän hihnat, joten ruumis irroittui valjaista ja laahasi sen

tien sivuun. Buck näki sen ja hänen toverinsa näkivät sen ja tiesivät,

että sama oli oleva ennen pitkää heidänkin kohtalonsa. Seuraavana

päivänä kaatui Koona ja nyt oli vain viisi jäljellä -- Joe, perin

kulunut voidakseen enää olla ilkeäsisuinen; Pike, ontuva rampa, vain

puoliksi tunnoissaan, mikä ei sallinut hänen enää teeskennellä tai

laiskotella; toissilmäinen Sol-leks, yhä uskollisena paikallaan ja

surren vähiä työvoimiansa; Teck, joka ei ollut karaistunut tekemään

talvisin niin pitkiä matkoja kuin toiset, oli nyt uupunein joukosta; ja

vihdoin Buck, joka yhä kulki matkueen etunenässä, välittämättä enää

kurista sekä koettamatta teroittaa sitä tovereihinsa, ollen pitkät ajat

kuin sokea heikkoudesta, nähden tien vain häämöittävän edessään ja

löytäen sen vain jalkojensa heikon tunnon avulla.

Oli kaunis kevätilma, mutta eivät koirat eivätkä niiden omistajat

huomanneet sitä. Päivä päivältä nousi aurinko aikaisemmin ja laski

myöhemmin. Päivä alkoi sarastaa jo kello kolmelta aamuisin ja hämärää

kesti yhdeksän tienoille iltasin. Ja kaiket pitkät päivät oli yhtä

ainoata leimuvaa auringonpaistetta. Aaveentapainen talvihiljaisuus oli

väistynyt heräävän elämän äänekkään kevätsolinan tieltä. Ja tämä porina

nousi elämäniloa värisevästä maasta. Se tuli esineistä, jotka heräsivät

uuteen eloon ja taas liikkuivat -- esineistä, jotka olivat olleet kuin

kuolleita ja maanneet liikkumattomina pitkien kuukausien pakkasessa.

Mahla nousi mäntyihin. Raidat ja haavat silmukoivat. Pensaat ja

viiniköynnökset verhosi uusi, viheriöivä juhlavaippa. Sirkat lauloivat

öisin ja päivisin kihisivät kaikenlaiset ryömivät ja matelevat

pikku-elävät auringossa. Peltopyyt ja tikat kurisivat ja nakuttelivat

metsässä. Oravat koputtelivat, linnut visersivät ja korkealla ilmassa

kiisivät villit linnut kiilanmuotoisissa parvissa etelämaista pohjoista

kohti.

Joka kukkularinteeltä kuului virtaavan veden lirinä, salalähteiden

kohina. Kaikki elpyi, paisui, liikehti. Yukon ponnisteli murtaakseen

jäitään, jotka vangitsivat sitä. Virta söi sisältä ja aurinko kalvoi

päältä. Siinä syntyi ilmarakoja ja halkeamia, jotka laajenivat kevyiden

jäälohkareiden painuessa jokeen. Ja keskellä kaikkea tätä puhkeavaa,

uhkuvaa ja porisevaa vastaherännyttä elämää, leimuavan auringon

paisteessa kevättuulien hyväileminä, vaelsivat molemmat miehet, nainen

ja vetokoirat ikäänkuin kuolemaa kohti.

Koirien alinomaa hoiperrellessa ja kaatuillessa, Mercedesen ajaessa ja

itkiessä, Halin kiroillessa ja Charlesin silmäin kaihoisasti vettyessä,

saapuivat he vihdoin John Thorntonin leiriin White Riverin suulle.

Charles istuutui hirrelle lepäämään, mutta istuutui hitaasti ja

suurella vaivalla, sillä hänen jäsenensä olivat aivan jäykät. Hal ei

virkkanut sanaakaan. John Thornton oli juuri viimeistelemässä koivupuun

palasesta vuoleskelemaansa kirvesvartta. Vuoleskellessaan hän kuunteli,

vastaili lyhyesti ja antoi selviä neuvoja, kun sellaisia pyydettiin.

Mutta hän tunsi väen ja antoi neuvonsa täysin vakuutettuna, ettei niitä

seurattaisi.

"Jo aikoja ennen tätä ovat ne meille hokeneet, että tie alkaa olla

epävarmaa ja että tekisimme parhaiten, jos majoittuisimme", vastasi

Hal, kun John Thornton varoitti heitä jatkamasta matkaa epävarmaa jäätä

pitkin. "Ne ovat sanoneet, ettemme me koskaan saapuisi White Riveriin

ja tässä me nyt olemme joka tapauksessa." Viimeinen lause sanottiin

ivallisella ja voitonriemuisella äänellä.

"Ne ovat tehneet oikein varoittaessaan teitä", sanoi John Thornton.

"Tie voi pettää koska tahansa. Täytyy olla hullu ja hullun sokea onni,

jotta sellainen uhkapeli onnistuisi. Sanon teille suoraan, etten

tahtoisi jättää elämääni tuon jään varaan kaikesta Alaskan kullasta."

"Siksi, ettette ole hullu, luulenpa vain", sanoi Hal. "Mutta

samantekevää, me jatkamme matkaa Dawsoniin". Hän kiersi auki piiskansa.

"Kas niin -- ylös sieltä, Buck! Hei! Ylös kaikki! Hei!"

Thornton jatkoi vuolemistaan. Hän tiesi turhaksi asettua hullun ja

hänen päähänpistonsa väliin -- ja pari, kolme mielipuolta enemmän tai

vähemmän ei millään tavoin häiritsisi maailman menoa.

Mutta koirat eivät nousseet käskemällä. Ne olivat jo kauvan sitten

ennättäneet sille asteelle, etteivät totelleet selkäsaunatta. Ja nyt

alkoi piiska armottoman tehtävänsä. John Thornton puri huuliaan.

Sol-leks oli ensimäinen, joka kompuroi jaloilleen. Teck seurasi

esimerkkiä. Sitten Joe, vaikka tuskasta ulisten. Pike ponnisteli

epätoivoisesti. Kahdesti kaatui se takaisin noustuaan puolitiehen,

mutta kolmannella kerralla onnistui sen päästä ylös. Buck ei

koettanutkaan, vaan makasi rauhallisena minne oli kaatunut. Piiska

sattui häneen ehtimiseen, mutta hän ei valittanut eikä liikahtanutkaan.

Useita kertoja näytti Thornton tahtovan sanoa jotain, mutta kuitenkin

hillitsi itsensä. Kostea sumu levisi hänen silmiinsä ja piiskan yhä

viuhuessa alkoi hän epäröiden kävellä edes takaisin.

Ensi kerran laiminlöi Buck tottelemisen ja siinä oli kylliksi syytä

Halin raivostumiseen. Hän heitti pois piiskan ja tarttui karttuun.

Mutta Buck ei liikahtanut, vaikka raskaita iskuja satoi hänen päälleen.

Samoin kuin toverinsakin, hän tuskin kykeni nousemaan, mutta ero oli

siinä, että hän oli päättänyt olla tekemättä sitä. Hän aavisti

epämääräisesti uhkaavan perikadon. Hän oli tuntenut sen jo saapuessaan

joen rannalle ja sen jälkeen ei tämä tunne ollut jättänyt häntä. Joka

askeleella, minkä hän koko tänä päivänä oli ottanut ohuella, hauraalla

jäällä, arveli hän vainuavansa onnettomuuden yhä lähenevän ja tuolla

ulompana jäällä hänen edessään, minne isäntänsä tahtoi ajaa hänet,

vaani varma perikato. Hän ei liikahtanut paikaltaankaan. Niin paljon

oli hän kärsinyt ja niin pitkälle oli hän päässyt, etteivät lyönnit

enää tuntuneet niin raskailta. Ja Halin yhä jatkaessa lyömistänsä,

alkoi Buckin hervoton elonliekki lepattaa sammuakseen. Hän oli

kuolemaisillaan. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsistyneeksi. Oli

kuin olisi hän kaukaa etäältä huomannut, että häntä lyötiin. Mitään

tuskaa ei hän enää tuntenut. Oikeastaan ei hän tuntenut yhtään mitään,

hyvin heikosti vain tajusi jysähdyksen kartun kohdatessa hänen

ruumistaan. Mutta varmaankaan ei ruumis enää ollut hänen, se tuntui

olevan jossain niin etäällä...

Äkkiä, ilman edelläkäypää varoitusta, epäselvästi kiljaisten -- se

tuntui kuin eläimen karjunnalta -- hyökkäsi John Thornton karttua

käyttelevän miehen kimppuun. Hal lensi maahan kuin olisi kaatuva puu

sattunut häneen. Mercedes huusi täyttä kurkkua. Charles katseli

levottomasti ympärilleen, kuivasi vetiset silmänsä, muttei voinut

ojentaa jäykistyneitä jäseniään.

John Thornton kumartui Buckin yli ankarasti koettaen hillitä itseään.

Hän oli liian raivoissaan kyetäkseen puhumaan.

"Jos vielä kerran lyötte sitä, tapan minä teidät," sähisi hän vihdoin

tukahtuneella äänellä.

"Se on minun koirani", vastasi Hal kuivaten suutaan verestä jälleen

pystyyn päästyään. "Pois tieltä tai muuten näytän minä teille. Minä

jatkan matkaa Dawsoniin."

Thornton seisoi hänen ja Buckin välillä eikä näyttänyt aikovan poistua

tieltä. Hal veti pitkän metsästyspuukkonsa vyöltään. Mercedes kirkui,

itki, nauroi, osoittaen kaikkia hysteerisen kohtauksen merkkejä.

Thornton löi kirvesvarrella Halia rystysiin, niin että veitsi putosi

maahan ja kun Hal tahtoi ottaa sen ylös, sai hän uudelleen iskun. Tämän

jälkeen kumartui Thornton, otti puukon ylös ja leikkasi parilla vedolla

Buckin vetohihnat poikki.

Hal ei ollut enää riidanhaluinen. Ja sitäpaitsi hänellä oli täysi työ

sisarensa hoitamisessa ja Buckissa oli hänen mielestään liian vähän

eloa jäljellä voidakseen olla miksikään hyödyksi reen edessä. Muutamia

minuutteja myöhemmin lähtivät he rannalta jatkaen matkaa jokea

alaspäin. Kuullessaan heidän menevän nosti Buck päätänsä nähdäkseen.

Nyt kulki Pike etunenässä, Sol-leks lähinnä rekeä, Joe ja Teck välissä.

Kaikki koirat ontuivat ja horjuivat. Mercedes ajoi kuormitetussa

reessä, Hal piteli ohjaustankoa ja Charles laahusti jäljessä.

Buckin katsellessa heidän jälkeensä, laskeutui Thornton polvilleen

hänen viereensä tunnustellen karkeilla, ystävällisillä käsillään,

olisiko jokin luu murtunut. Kun Thornton oli lopettanut tutkimisensa ja

huomannut, ettei Buckilla ollut muita vikoja kuin joukko haavoja ja

että se muuten oli mitä nälkiintyneimmässä tilassa, oli reki ennättänyt

noin neljänneksen penikulman päähän. Buck ja Thornton näkivät niiden

kömpivän eteenpäin jään yli. Yhtäkkiä he näkivät reen takaosan vaipuvan

kuin syvään latuun, ohjaustanko, johon Hal oli takertunut kiinni,

kohosi äkkiä ilmaan. Mercedesen huuto tunkeutui heidän korviinsa. He

näkivät Charlesin kääntyvän, ottavan askeleen juostakseen takaisin,

mutta samassa suuri jäälohkare petti ja niin ihmiset kuin eläimetkin

katosivat. Vain ammottava aukko oli enää näkyvissä. Tien pohja oli

pudonnut alta pois.

John Thornton ja Buck katsahtivat toisiinsa.