VII.

Kun erämaa kutsuu.

Buckin viidessä minuutissa ansaittua John Thorntonille kuusitoistasataa

dollaria, valmisti hän hänelle täten tilaisuuden suorittaa muutamia

velkoja ja lähteä itään molempien toveriensa kanssa etsimään erästä

salaperäisesti kadonnutta kultakaivosta, jonka historia oli yhtä vanha

kuin maankin. Monet olivat lähteneet sitä etsimään, harvat sen

löytäneet, useimmat eivät olleet koskaan palanneet keksintömatkalta.

Kadonnutta kaivosta ympäröi traagillinen salaperäisyys. Ei kukaan

tiennyt, kuka ensin oli sen keksinyt. Vanhimmatkaan perimätiedot eivät

kuitenkaan ulottuneet tähän asti. Alusta pitäen oli siellä ollut vanha,

kukistumaisillaan oleva mökki. Kuolevaiset olivat kuolinvuoteillaan

vannoneet sen olemassaolon -- niin mökin kuin sen läheisyydessä

sijaitsevan kaivoksenkin -- ja vahvistaneet todistuksensa osoittamalla

kultalohkareita, suuremman arvoisia kuin milloinkaan ennen oli nähty

Pohjoismaissa.

Mutta kukaan nykyään elävistä ei ollut anastanut tätä aarrekammiota, ja

kuolleet olivat kuolleita -- siksi lähtivät John Thornton, Pete ja

Hans, kerallaan Buck ja puoli tusinaa muita koiria, tuntemattomia teitä

itään alkaakseen tehtävän, jossa yhtä hyvät koirat ja miehet kuin he

olivat epäonnistuneet. He matkasivat seitsemänkymmentä penikulmaa

Yukonia ylöspäin, poikkesivat vasemmalle Stewartjoelle, kulkivat Maysin

ja Mc Questionin ohi, jatkaen niin pitkälle, että Stewart näytti vain

pieneltä pilkulta ylhäällä kohoavien vuorenhuippujen keskellä, jotka

muodostivat mantereen selkärangan.

John Thornton ei paljoakan välittänyt ihmisistä tai luonnosta. Hän

saattoi aivan hyvin elää villin tavoin. Kourallisineen suolaa ja

pyssyineen saattoi hän tunkeutua erämaahan, elää missä halusi ja kuinka

kauan halusi. Intiaanein tapaan ei hän pitänyt mitään kiirettä, hankki

itselleen päivällisen partiomatkoillaan, ja jollei tavannut

metsänriistaa, teki hän taas kuin intiaanit -- jatkoi matkaansa siinä

varmassa vakaumuksessa, että ennemmin tai myöhemmin löytäisi sellaista.

Ja siksi oli tuore liha tämän pitkän idänmatkan kestäessä heidän

varsinainen eväänsä, kuorman pääasiallisesti sisältäessä ampumavaroja

ja työkaluja. Ja mitä aikaan tuli, niin olihan tulevaisuus edessä.

Buckille oli tämä samoaminen tuntemattomien seutujen läpi yhtämittaista

huvimatkaa alinomaa metsästettäissä ja kalastettaissa. Useita viikkoja

perätysten, päivä päivältä, saattoivat he jatkaa tällä tavoin. Heidän

vihdoin jonnekin majoituttuaan pysähtyivät he samoin viikkokausiksi,

jolloin koirat vetelehtivät ja miehet polttivat reikiä jäätyneeseen

liejuun ja soraan sekä huuhtoivat lukemattomia pannullisia hiekkaa

etsiessään kultaa. Toisinaan he saivat nähdä nälkää, toisinaan söivät

ylellisesti riippuen metsästysonnesta ja riistan saannista. Tuli kesä,

kuormasto koottiin miesten ja koirain selkään, ja kuljettiin yli

siintävien vuorijärvien tai tuntemattomia jokia ylös ja alas kevyissä

pursissa, joita olivat sahatuista puista valmistaneet itselleen.

Kuukaudet tulivat ja menivät, vaeltajamme kuljeskelivat edestakaisin

näitä tuntemattomia maita, missä ei ketään muita ihmisiä ollut, mutta

jossa silti ihmisiä oli ollut, sikäli kuin kadonneen mökin jutussa oli

perää. He matkasivat yli kesäihanuudessaan kylpevien selänteitten,

värisivät vilusta sydänyön auringossa paljailla kallioilla metsänrajan

ja ikuisen lumen välillä, vaelsivat läpi kesälämpöisten laaksojen

kärpäs- ja sääskiparvien seassa, poimivat jäätiköitten varjoista

mansikoita ja kukkasia, yhtä kypsiä ja kauniita kuin etelän tuottamia.

Syksyllä saapuivat he omituiseen, järvirikkaaseen, synkkään ja

hiljaiseen seutuun, missä villiä lintuja oli ollut, mutta missä nyt ei

ollut elämän merkkiäkään -- ei muuta kuin kolea tuuli, suojapaikoissa

jäämuodostumia ja surumielinen aallonloiske yksinäisiä rantoja vasten.

Tuli uusi talvi ja nyt he vaelsivat heidän edellään kulkeneitten

miesten melkein kokonaan hävinneitä jälkiä pitkin. Kerran saapuivat he

tielle, joka kauan aikaa sitten oli raivattu metsän läpi, ja heistä

tuntui kuin kadonnut mökki olisi ollut lähellä. Mutta tie ei alkanut

missään eikä loppunut missään ja koko sen olemassaolo pysyi

salaisuutena, niinkuin sekin, kuka oli sen raivannut ja miksi hän sen

oli tehnyt. Toisella kertaa he löysivät sattumalta joitakin ajan

kuluttamia metsästäjämajan jäännöksiä ja muutamien lahonneiden huopien

seasta John Thornton löysi piilukkopyssyn. Hän näki sen olevan

Hudson-Bay-komppanian pyssyjä, sen ensimäisiltä retkillä luoteiseen,

jolloin sellainen kivääri oli oman kokoisensa majavannahkapakan

arvoinen. Mutta siinä kaikki -- ei jälkeäkään enempää henkilöistä,

jotka aikoja sitten olivat rakentaneet majan ja jättäneet pyssyn

huopien joukkoon.

Ja jälleen tuli kevät ja pitkän vaelluksensa loppupuolella he löysivät

kadonneen mökin sijasta paikan, missä kulta kimalteli kuin keltainen

voi huuhdinastian pohjalla. He eivät välittäneet etsiä kauempaa.

Työskennellessään joka päivä he kokosivat tuhansittain dollareita

puhtaana kultatomuna ja suurina kimpaleina. Ja he tekivät työtä joka

päivä. Kulta pakattiin hirvennahkapusseihin, viisikymmentä naulaa

kuhunkin, ja nämä pussit pinottiin kuin halot kuusenoksista kyhätyn

mökin seinämälle. He työskentelivät kuin jättiläiset. Päivä toisensa

perästä katosi kuin unelma tässä aarteitten kokoamisessa.

Koirilla ei ollut nyt mitään muuta tehtävää, kuin joskus tuoda kotiin

metsänriista, minkä Thornton oli tappanut, ja Buck loikoili nyt

tuntikausia tulen ääressä miettien. Lyhytsäärinen, karvainen mies

ilmestyi hänelle nyt useammin, koska hänellä oli niin vähän tehtävää.

Siinä loikoessaan ja tuijottaessaan tuleen tuntui Buckista kuin

vaeltaisi hän vähän väliä tuon miehen kanssa kokonaan muussa

maailmassa, jonka hän myös tunsi. Silmiinpistävintä tässä toisessa

maailmassa näytti olevan pelko. Kun Buck näki karvaisen miehen istuvan

ja makaavan tulen edessä pää polvien välissä ja kädet sen päällä

ristissä, huomasi hän miehen unen hyvin levottomaksi. Tämä säpsähteli

usein ja hyppäsi nopeasti pystyyn, jolloin tuijotti kauhistuneena

pimeyteen ja heitti lisää puita tuleen. Vaeltaessaan merenrantaa

pitkin, missä karvainen mies kokosi kuoriaiseläimiä syöden ne sitä

mukaa kuin löysi, väijyi hän ympärillään piileviä vaaroja ja hänen

jalkansa olivat valmiit tuulen nopeudella pakenemaan pienimmänkin

vaaran uhatessa. Äänettömästi he hiipivät läpi metsän, mies edellä ja

Buck hänen kintereillään, molemmat äärimmäisen varuillaan, jännitetyin

korvin ja värisevin sieraimin, sillä karvaisella miehellä oli yhtä

terävä kuulo ja yhtä hieno vainu kuin Buckillakin. Hän osasi myös

kiivetä puihin ja liikkua siellä yhtä nopeaan kuin maassakin

heittäytymällä oksalta oksalle tarttuen niihin käsivarsillaan, vaikka

puut toisinaan olivat kahdentoistakin jalan päässä toisistaan. Hän

hellitti kätensä, heittäytyi eteenpäin ja tarttui uudelleen kiinni,

milloinkaan putoamatta tai hairahtumatta. Näytti todellakin kuin olisi

hän yhtä perehtynyt oleskelemaan ylhäällä puissa kuin maassakin ja

Buckista tuntui kuin olisi hän viettänyt kokonaisia öitä valvoen puiden

alla, missä karvainen mies oli istunut ja nukkuessaan pysytellyt

kiinni.

Karvaisen miehen näky ja houkuttelevat äänet, jotka vielä kuuluivat

metsän syvyydestä, olivat hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Ne

herättivät Buckissa valtavaa levottomuutta ja ihmeellistä kaihoa.

Epämääräisesti hän tunsi suloista iloa, hän ikävöi ja kaipasi jotain,

tietämättä itsekään mitä. Toisinaan hän seurasi metsän houkuttelevaa

ääntä, etsi sitä kuin olisi se ollut esine, haukkuen lempeästi tai

uhkamielisesti, aina sen mukaan, millä tuulella kulloinkin oli. Hän

saattoi pistää kuononsa viileään metsäsammaleeseen, tai mustaan, pitkää

ruohoa kasvavaan maahan päristellen ilosta tuntiessaan väkevän

maantuoksun. Tai myöskin hän makasi tuntikausia kokoonkyyristyneenä,

ikäänkuin piilossa kaatuneiden puiden sientä kasvavain runkojen takana,

suurin silmin ja herkin korvin kuunnellen kaikkea, mikä liikkui tai

kuului hänen ympärillään. On mahdollista, että hän siinä maatessaan

toivoi pääsevänsä tuon merkillisen, kehoittavan äänen perille, jota hän

ei voinut ymmärtää. Mutta hän ei ensinkään tiennyt, miksi teki kaiken

tämän. Hänen täytyi niin tehdä, eikä hän ajatellut ollenkaan syitä.

Vastustamattomat kiihoittimet valtasivat hänet. Saattoi tapahtua, että

hän loikoessaan leirissä ja laiskasti torkkuessaan päivän helteessä,

äkkiä nosti päätään ja höristi korviaan kiihkeästi kuunnellen,

syöksähti pystyyn ja hyökkäsi tiehensä. Ja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi

kävi kulku, läpi metsikköjen ja aukeamien, missä ryhmittäin sieniä

kasvoi. Hänestä oli mieluista juosta pitkin kuivaneita joenuomia ja

salassa vakoilla lintujen elämää metsässä. Kokonaisen päivän hän

saattoi maata pensaikossa ja katsella, miten peltopyyt toitottaen

tassuttivat edestakaisin. Mutta kaikkein mieluisinta oli hänestä kiitää

metsässä kesäisen sydänyön hienossa hämärässä kuunnellen metsän jylhää,

unista suhinaa, selitellen kaikkia merkkejä ja ääniä niinkuin ihminen

lukee kirjaa ja etsien tuota salaperäistä "jotain", joka alinomaa

houkuttelemistaan houkutteli häntä, hänen joko valveilla tai nukuksissa

ollessaan.

Eräänä yönä hän säpsähti äkkiä unestaan ja ponnahti pystyyn silmät

suurina, sieraimet väristen ja vainuten ja karva jaksottain lainehtien.

Metsästä kuului tuo houkutteleva ääni -- tai ainakin joku sen

sävelistä, sillä niitä oli useita -- selvemmin ja varmemmin kuin

koskaan ennen, pitkäveteinen ulvonta, samalla kertaa samallainen ja

erilainen kuin susikoiran. Ja Buck tunsi sen, vanhaan, tavalliseen

tapaansa -- tämän äänen oli hän ennen kuullut. Hän juoksi leirin läpi,

missä kaikki nukkuivat sikeässä unessa, ja nopeaan ja äänettömästi

kiisi eteenpäin läpi metsien. Tultuaan lähemmäksi ääntä, hän hiljensi

vauhtiaan liikkuen mitä suurimmalla varovaisuudella, kunnes saapui

avonaiselle paikalle, jossa hän näki pitkänlaisen, laihan korpisuden

istuvan kuono pilviä kohti.

Buck ei ollut saattanut aikaan pienintäkään melua, mutta susi lakkasi

ulvomasta näyttäen vainuavan hänen läsnäolonsa. Nyt lähti Buck keskelle

aukeata paikkaa, melkein matelemalla ja ruumis kokoonvetäytyneenä,

häntä ojossa ja kankeana sekä äärimmäisen varovaisesti muutellen

jalkojaan. Hänen joka liikkeensä todisti sekoitettuja uhkauksia ja

ystävyyden osoituksia. Vallitsi uhkaava aselepo, joka aina on ominaista

villien petoeläinten välisille kohtauksille. Mutta susi lähti pakoon

niin pian kuin näki hänet. Buck seurasi hurjasti loikaten perässä,

yrittäen kiihkeästi saavuttaa toisen. Hän ajoi tämän jonkinlaiseen

umpikujaan puron pohjalla, missä hirsiläjä sulki tien. Susi kellahti

nurin, nousi takajaloilleen -- kuten Joella ja kaikilla muilla

susikoirilla oli ollut tapana ollessaan hädässä -- nosti karvat pystyyn

ja murisi, alinomaa loksahutellen leukapieliään.

Buck ei hyökännyt hänen kimppuunsa, kierteli vain hänen ympärillään yhä

tiheämmissä ja tiheämmissä kehissä ystävällisesti koettaen lähennellä.

Mutta susi oli epäluuloinen ja peloissaan, sillä Buck painoi

suunnilleen kolme kertaa niin paljon kuin se, ja sen pää tuskin ulottui

Buckin lapaluun kohdalle. Käyttäen sopivaa tilaisuutta hyväkseen se

kiisi täyttä laukkaa tiehensä ja ajo alkoi uudelleen. Useita kertoja se

joutui uudelleen kiinni ja sama asia toistui taas. Susi oli kai

heikossa kunnossa, sillä muuten ei Buck olisi niin helposti saavuttanut

sitä. Se juoksi kunnes Buck oli aivan sen rinnalla -- pyörähti silloin

ympäri ja pysähtyi, mutta vain jatkaakseen matkaa uudelleen niin pian

kuin tuli tilaisuus.

Vihdoinkin tuli Buckin uutteruus palkituksi. Kun susi näki, ettei

toinen tahtonut mitään pahaa, alkoi se vihdoin haistella hänen

kuonoaan. Ja nyt tulivat he ystävällisiksi toisiaan kohtaan ja

leikkivät hermostuneella, ujostelevalla tavalla, millä villieläimet

koettavat salata viileyttänsä. Kun he olivat hetkisen jatkaneet

leikkimistä, lähti susi laukkaamaan eteenpäin kevyesti ja vapaasti

juosten, mikä selvästi näytti hänen aikovan määrättyyn maaliin. Hän

selvitti Buckille, että tämä tulisi mukaan, ja niin mentiin vieri

vierin pimeässä hämärässä puron uomaa solaa kohti, mistä vesi tuli, ja

yli paljaan vuorenharjan, missä sen lähde oli.

Vesistön vastaiselta puolelta laskeutuivat he tasangolle, missä oli

suuria metsäisiä aloja ja useita koskia ja näiden suurten

metsätaipaleiden halki juoksivat he tuntikausia. Aurinko nousi yhä

korkeammalle ja päivä kävi lämpimämmäksi. Buck tunsi villiä iloa. Hän

tiesi, että vihdoinkin oli noudattanut kutsumusta sekä että nyt juoksi

erämaan veljensä rinnalla kohti sitä paikkaa, mistä houkuttelevat äänet

olivat varmasti kuuluneet. Vanhat muistot riehuivat hänen sisällään, ne

kiihoittivat häntä, kuten muinoin se todellisuus, jota ne kuvastivat,

oli häntä kiihoittanut.

Kaikkea tätä oli hän ennen tehnyt jossain tuolla toisessa maailmassa,

josta hänellä oli hämärä muisto, ja nyt hän teki sitä uudelleen;

syöksyi esteettä eteenpäin vapaudessa ennen polkematon maa jalkainsa

alla ja laaja avaruus päänsä päällä.

Sitten he pysähtyivät juoksevan virran partaalle juomaan ja

pysähtyessään muisti Buck John Thorntonin. Hän istuutui. Susi syöksyi

jälleen tiehensä sitä paikkaa kohti, mistä äänen varmasti täytyi tulla,

mutta kääntyi sitten takaisin Buckin luo, haisteli hänen kuonoaan

koettaen kaikin mahdollisin tavoin kehoitella mukaan häntä. Mutta Buck

käänsi hänelle selkänsä ja lähti hitaasti paluumatkalle. Noin tunnin

ajan juoksi villi veli hänen rinnallaan heikosti vinkuen. Sitten se

istuutui, ojensi kuononsa taivasta kohti ja ulvoi. Se kuului kovin

surulliselta, ja juostessaan eteenpäin kuuli Buck sen yhä heikommin ja

heikommin, kunnes se lopuksi häipyi etäisyyteen.

John Thornton oli juuri syömässä päivällistä, kun Buck syöksähti

leiriin ja hurjassa hellyyden puuskassa hyppäsi hänen päälleen. Hän

pani käpälänsä Thorntonin olkapäille, puski häntä leukaan, nuoli

kasvoja ja puri käteen -- "käyttäytyi kuin oikea hupsu", kuten John

Thornton ilmaisi ajatuksensa. Mutta siitä huolimatta huojutteli hän

Buckin päätä edestakaisin antaen hänelle kaikenkaltaisia nimityksiä.

Kahteen kokonaiseen päivään ja yöhön ei Buck astunut askeltakaan leirin

ulkopuolelle eikä päästänyt Thorntonia näkyvistään. Hän seurasi tätä

työssä, vartioi syödessä, näki hänen iltasin kääriytyvän huopiinsa ja

taas aamulla vapautuvan niistä. Mutta parin päivän kuluttua kävi veto

erämaahan mahtavammaksi kuin milloinkaan. Buck tunsi samaa

herkeämätöntä levottomuutta kuin ennenkin. Alinomaa seurasivat häntä

muistot villistä veljestä, ihanasta, toisella puolen vuoria

sijaitsevasta maasta ja heidän rinnatusten juoksemisestaan laajan

erämaan halki. Vielä kerran hän alkoi kuljeksia ympäri metsiä, mutta

villi veli ei palannut. Ja vaikka Buck pitkät, pitkät yöt makasi

valvoen ja kuunnellen, ei synkkää houkuttelulaulua enää kuulunut.

Nyt hän alkoi nukkua yöt ulkona ja oli poissa leiriltä useita päiviä

perätysten. Kerran hän kulki yli vuorenharjan ja laskeutui alas

toiselle puolen, suurten metsätaivalten ja koskien maahan. Siellä hän

kuljeskeli kokonaisen viikon turhaan etsien villin veljen tuoreita

jälkiä. Hän eli metsänriistasta, jonka matkalla tappoi ja kiisi

eteenpäin kevyttä, tasaista juoksua, johon ei koskaan tuntunut väsyvän.

Hän pyydysti myös lohia leveästä virrasta, joka laski jossain mereen.

Saman virran partaalla hän tappoi suuren, mustan karhun, jonka

moskiitit olivat tehneet sokeaksi, tämän ollessa myös kalastamassa,

ja joka sitten avuttomana ja hurjana syöksyi metsien halki.

Sokeudessaankin oli karhua kuitenkin vaikea voittaa. Syntyi ankara

taistelu, joka herätti Buckin villin luonnon täyteen eloon. Kun hän

pari päivää myöhemmin palattuaan saaliinsa luo näki tusinan verran

ahmoja taistelevan siitä, hajoitti hän ne kuten akanat tuuleen. Kaksi

jäi paikalle, mutta ne eivät koskaan enää voineet kiistellä kenenkään

kanssa mistään.

Buckin verenhimo kävi nyt voimakkaammaksi kuin milloinkaan. Hän oli

surmaaja, elävä olio, joka lähti rosvoamaan toisia eläviä, itselleen

ruoaksi kelpaavia olioita. Ja tämän teki hän yksinään ilman toisten

apua. Hänen oma voimansa ja häikäilemättömyytensä auttoivat häntä

säilyttämään elämän vihamielisessä ympäristössä, jossa vain voimakas

sai elää. Tämä herätti hänessä suuren ylpeyden, joka tartunnan tavoin

levisi koko hänen ruumiilliseen olemukseensa. Se ilmeni hänen

jokaisessa pienimmässäkin liikkeessään, jokaisen lihaksen

taivutuksessa, puhui lujaa ja selvästi hänen tavassaan käyttäytyä ja

teki hänen komean turkkinsa, mikäli mahdollista, vielä komeammaksi ja

kiiltävämmäksi. Jollei hänellä olisi ollut ruskeita pilkkuja kuonossaan

ja silmien yläpuolella ja pitkää, valkokarvaista rinnusta, olisi häntä

aivan hyvin saattanut luulla suunnattoman suureksi "sudeksi," isommaksi

kuin sukunsa suurimmat. Suuruuden ja voiman oli hän perinyt isältään

S:t Bernhardinkoiralta, mutta hänen äitinsä, paimenkoira, oli antanut

muotonsa tälle suuruudelle ja painolle. Hänellä oli samallainen

pitkulainen kuono kuin sudella, tosin suurempi ja päänsä oli kyllä

jonkun verran leveämpi kuin villien veljiensä, mutta sudenpää se oli

kuitenkin suurin piirtein.

Hän oli kavala ja viekas kuin susi, suden villi neuvokkuus oli hänellä.

Hänen älynsä oli sekä paimenkoiran että S:t Bernhardinkoiran. Ja kaikki

tämä yhdistettynä, ynnä se kokemus, jonka hän oli saavuttanut mitä

ankarimmassa koulussa, teki hänestä peloittavimman olennon, mikä

milloinkaan on erämaassa kuljeksinut. Syöden alituisesti vertavaluvaa

lihaa, hän oli juuri nyt täydessä kukoistuksessaan, elämänsä

huippukohdassa, pulpahdellen voimaa ja väkevyyttä. Thorntonin hyväillen

silitellessä hänen selkäänsä kuului rätisevä ja sähisevä ääni,

koska tästä kosketuksesta jokainen hiuskarva purki sisäistä

magneettisuuttaan. Jokainen hänen olemuksensa osa, aivot ja ruumis,

hermorakenne ja säie olivat kehittyneet mitä suurimpaan täydellisyyteen

ja kaikkien näiden osain kesken vallitsi mitä täydellisin sopusointu.

Kaiken, mikä vaati terävää näköä ja kuuloa ja ripeätä toimintaa,

käsitti hän salaman nopeasti. Niin nopeasti kuin susikoira saattoikin

loikata hyökätäkseen tai puolustautuakseen, oli Buck kuitenkin

kaksinverroin nopeampi. Hän näki liikkeen, kuuli äänen ja toimi

lyhyemmässä ajassa kuin muut koirat tarvitsivat ainoastaan

käsittääkseen, mille taholle katselisivat tai kuuntelisivat. Käsitys,

päätös ja teko olivat hänelle samanaikuisia. Luonnollisesti tapahtui

kukin erikseen, mutta ne seurasivat toisiaan niin salamannopeasti, että

melkein sulivat yhteen. Hänen lihaksensa olivat elinvoimaa täynnä ja

kimmoiset kuin teräsjouset. Elämä kuohui hänessä mahtavana virtana,

raisuna ja hillitsemättömänä -- näytti melkein kuin tahtoisi se

puhkaista kuorensa puhtaassa innostuksessa ja kummuta yli koko

maailman.

"Koskaan ei ole ollut sen vertaista koiraa", sanoi John Thornton eräänä

päivänä kolmen toveruksen seisoessa ja katsellessa Buckia, kun se

tukevin askelin lähti leiriltä.

"Ei, kaava varmaankin särkyi juuri kun Buck valmistui", sanoi Pete.

"Toden totta, samaapa minäkin ajattelin", selitti Hans.

He näkivät hänen lähtevän rauhallisena leiristä, mutteivät nähneet sitä

äkillistä ja hirvittävää muutosta, joka hänessä tapahtui, niin pian kun

hän saapui metsien kätköihin. Siellä ei hän enää kulkenut niin

tyynesti. Hän muuttui silmänräpäyksessä villieläimeksi, hiipi eteenpäin

kevyesti ja äänettömästi kuin kissa -- ohikiitävä varjokuva, joka

sukelsi esiin ja häipyi varjoihin taas. Hän tiesi, miten käyttää

hyväkseen jokaista piilopaikkaa, osasi ryömiä eteenpäin mahallaan kuin

käärme ja kohottautua ja iskeä yhtä nopeasti kuin se. Hän osasi ottaa

metsäkanan tämän pesästä, tappaa kaniinin sen nukkuessa, pyytää ilmasta

pikkulintuja, jotka yhden ainoan sekunnin myöhästyneenä etsivät

turvapaikkaa puista. Kala vedessä ei ollut kylliksi nopea hänelle eikä

majava sulussaan tarpeeksi varovainen jäädäkseen häneltä huomaamatta,

Hän tappoi syödäkseen, ei saaliinhimosta, mutta hän tahtoi mieluummin

syödä omaa tappamaansa. Huumoriakin oli hänen luonnossaan. Hänen suuri

ihastuksensa oli hiipiä varkain oravain kimppuun ja päästää ne saatuaan

ne parahiksi kiinni, jolloin ne kuoleman hädässä hyökkäsivät puiden

latvoihin.

Syksyn tultua oli paljon hirviä, jotka kulkivat etelää kohti

talvehtiakseen alavammissa laaksoissa, missä ilmanala ei ollut niin

ankara. Buck oli jo kaatanut puolikasvuisen vasikan, joka oli eksynyt

omistaan, mutta hän kaipasi innokkaasti suurempaa, vaarallisempaa

saalista, jonka hän eräänä päivänä tapasikin selänteellä, puron suulla.

Kaksikymmeninen hirviparvi oli vaeltanut poikki metsien ja virtojen

maan; niiden joukossa oli mahtava uros. Se näytti hyvin rajulta, oli

noin kuusi jalkaa korkea ja siis niin peloittava vastustaja kuin Buck

milloinkaan saattoi toivoa. Edestakaisin ravisteli uros suuria

sarviaan, jotka haarautuivat neljääntoista kärkeen, äärimmäisten väliä

oli seitsemän jalkaa. Sen pienissä silmissä kiilui terävä, häijy loiste

ja se mylvi raivoisasti nähdessään Buckin.

Uroksen toisesta kyljestä, aivan lavan vierestä, pisti nuolenpää esiin,

ja tämä oli sen raivon syy. Alkuaikain muinaisista metsänajoista

johtuvan vaistonsa ohjaamana koetti Buck eroittaa uroon toisista. Se ei

ollut mikään helppo työ. Hän alkoi haukkua ja tanssia sen ympärillä,

tarpeellisen välimatkan päässä sen valtavista sarvista ja litteistä

kavioista, jotka yhdellä ainoalla otteella olisivat potkaisseet elämän

hänestä. Voimatta kääntää selkäänsä uhkaaville torahampaille sekä

lähteä eteenpäinkään, kävi uros aivan villiksi raivosta. Se hyökkäsi

Buckia vastaan, joka viekkaasti vetäytyi takaisin houkutellen urosta

eteenpäin teeskentelemällä kykenemättömyyttään paeta. Mutta kun Buck

oli saanut uroon eroitetuksi muista, kävi pari, kolme nuorempaa urosta,

jotka olivat kääntyneet takaisin haavoitetun toverinsa avuksi, hänen

kimppuunsa, ja ne auttoivat sen jälleen muun lauman yhteyteen.

On muuan villin luonnon kärsivällisyys -- itsepäinen, väsymätön ja

hellittämätön kuten elämä itse -- kärsivällisyys, joka saa hämähäkin

loppumattomat tunnit istumaan liikkumattomana verkossaan, käärmeen

säilyttämään kiemuraisen asentonsa ja pantterin makaamaan hiljaa

väijymäpaikassaan. Tämä kärsivällisyys ilmenee erityisesti olennoissa,

jotka pyydystävät elävää ravintoa. Samaa kärsivällisyyttä oli nyt

Buckissakin hänen ryhtyessään juoksemaan hirven vieressä estäen sitä

kulussaan. Hän ärsytti nuoria uroita, hätyytti naaraita ja niiden

puolikasvuisia vasikoita ja saattoi suuren, haavoitetun uroon

mielettömään, hurjaan raivoon. Tätä kesti puolen päivää. Buck hyökkäili

kaikilta tahoilta lauman kimppuun, eroitti uhrinsa laumasta niin pian

kun uros oli saavuttanut jälleen toiset, väsytti vainottujen

kärsivällisyyden, joka näillä on huomattavasti pienempi kuin

vainoojalla.

Päivän kuluessa ja auringon laskiessa luoteiseen -- pimeys oli palannut

ja syysyöt kestivät kuusi tuntia -- kävivät nuoret uroot yhä

hitaimmiksi kääntyäkseen ahdistetun toverinsa avuksi. Lähestyvän talven

pelko ajoi heitä alavammille seuduille ja näytti siltä kuin eivät he

koskaan voisikaan pudistaa luotaan väsymätöntä takaa-ajajaansa, joka

pidätteli heitä. Eihän sitäpaitsi lauman eikä heidän oma elämänsä ollut

uhattu. Vihollinen himosi vain yhtä, jonka elämä oli heille paljoa

vähemmän tärkeä kuin heidän omansa, ja lopuksi tunsivat he tyytyvänsä

tämän veron suorittamiseen.

Hämärän saavuttua seisoi vanha uros painunein päin katsellen

tovereitansa -- naaraita, joita oli suojellut, vasikoita, jotka olivat

hänen poikasiaan, uroita, jotka olivat hänen valtansa alaisia -- niiden

ravatessa eteenpäin ripeätä vauhtia sakenevaan pimeään. Hän ei voinut

seurata heitä, sillä hänen kuononsa edessä tanssi tämä säälimätön,

terävillä torahampailla varustettu kauhu, joka ei tahtonut päästää

häntä menemään. Hän painoi kolmesataa naulaa yli puolen tonnin; hän oli

elänyt pitkän, voimakkaan elämän taisteluineen ja kamppailuineen -- ja

nyt uhkasi häntä kuolema näistä vihollisen terävistä torahampaista,

vihollisen, jonka pää ei ulottunut edes hänen suuriin, kyhmyisiin

polviinsa.

Tästä hetkestä alkaen ei Buck jättänyt saalistaan päiväksi eikä yöksi.

Hän ei suonut uroolle silmänräpäyksenkään lepoa eikä sallinut koskaan

hänen tyydyttää nälkäänsä puun lehdillä tai nuorten koivujen ja pajujen

vesoilla. Ja yhtä vähän sai haavoittunut sammuttaa palavaa janoansa

solisevista virtapaikoista, joiden ohi he kulkivat. Usein se syöksyi

pitkiä taipaleita hurjana eteenpäin. Sellaisissa tilaisuuksissa ei Buck

ollenkaan koettanutkaan hillitä sitä, vaan seurasi ihan sen kintereillä

tyytyväisenä leikin kulkuun. Hän pani maata hirven seisoessa hiljaa,

Neljännen päivän lopulla kaatoi hän vihdoin suuren uroon. Kokonaiseksi

vuorokaudeksi jäi hän saaliinsa luo, syöden ja nukkuen useaan toviin.

Tuntiessaan täysin levänneensä, virkistyneensä ja vahvistuneensa, hän

ohjasi kulkunsa leiriä kohti, takaisin John Thorntonin luo. Hän kulki

kevyttä, tasaista juoksua jatkaen sitä tuntikausia tarvitsematta

silmänräpäystäkään harkita tietä, suoraan kotiinpäin vieraiden seutujen

halki, ilmansuunnista niin varmana, että se saattoi ihmisen

magneettineuloineen häpeään.

Juostessaan havaitsi hän yhä voimakkaammin muutoksen ilmassa

ympärillään. Siinä oli jokin voima, joka teki erämaan elämän aivan

toisenlaiseksi kuin se oli ollut kesällä. Ja tämä tosiasia ei enään

kauempaa ilmennyt hänelle salaperäisellä, selittämättömällä tavalla.

Linnut puhuivat siitä, oravat lavertelivat siitä, itse tuuli kuiskutti

sitä. Useita kertoja pysähtyi Buck, hengitti syvin vedoin raitista

aamuilmaa, lukien siitä viestin, joka ajoi häntä kiirehtimään

juoksuaan. Häntä painosti tunne tapahtumaisillaan olevasta

onnettomuudesta, jollei se jo ollut tapahtunut. Ja kulkiessaan

viimeisen vesistön ohi ja hyökätessään alas laaksoon leiriä kohti,

jatkoi hän matkaa suuremmalla varovaisuudella.

Kolme penikulmaa leiriltä löysi hän vastapoljetun tien, jonka

nähdessään karva nousi pystyyn hänen niskassaan ja selässään. Polku

johti suoraan leirille, John Thorntonin luo. Buck kiisi eteenpäin

nopeasti ja varovaisesti, joka hermo äärimmilleen jännitettynä ja

kaikki aistit hereillä tarkkaamaan niitä moninaisia yksityisseikkoja,

joilla oli kokonainen tarina kerrottavanaan -- kaikki paitsi ei loppua.

Hänen kuononsa antoi riittävän kuvauksen tapahtumasta, jonka jälkiä hän

seurasi. Hän huomasi metsän äänettömän hiljaisuuden. Linnut näyttivät

menneen. Oravat olivat kätkeytyneet. Yhden ainoan näki hän --

kiiltävänharmaan pienen raukan, joka oli painautunut niin litteäksi

harmaata, lahonnutta oksaa vasten, että näytti puun pahkalta.

Buckin kiitäessä eteenpäin kuin pakeneva varjo, vetäytyi hänen kuononsa

äkkiä kiivaasti syrjään kuin olisi se tapahtunut väkivaltaisesti. Hän

seurasi keksimäänsä jälkeä pensaikkoon, josta löysi Nigin. Se makasi

kyljellään, oli laahannut itsensä sinne ja kuollut, kaksi nuolta

ruumiissaan.

Sata yardsia kauempana tapasi Buck yhden vetokoirista, jonka Thornton

oli ostanut Dawsonista. Se makasi keskellä tietä vääntelehtien

kuolinkamppailussaan. Buck teki kaarroksen lentäen sen ohi

pysähtymättä. Leiristä kuului heikko kaiku monista kohoavista ja

laskevista äänistä. Buck ryömi mahallaan aina hakatulle aukeamalle

asti. Siellä makasi Hans suullaan maassa, täynnä nuolia, jotka

törröttivät hänen ruumiissaan kuin piikkisian harjakset. Samana hetkenä

suuntasi Buck katseensa sitä paikkaa kohti, missä Thorntonin risumajan

piti olla ja näki siellä jotain, joka sai karvat nousemaan pystyyn

hänen niskassaan ja hartioillaan. Hän joutui mitä vimmastuneimpaan

raivoon. Hän ei tiennyt mylvivänsä eikä ulvovansa, mutta teki sitä

kuitenkin hurjalla viileydellä. Viimeisen kerran elämässään hän antoi

vihan voittaa viekkautensa ja ymmärryksensä; hänen suuri rakkautensa

John Thorntonia kohtaan sai hänet unohtamaan kaiken muun.

Intiaanit tanssivat parhaillaan hävitetyn risumajan jätteiden

ympärillä, kun he äkkiä kuulivat hirvittävää mylvinää ja näkivät jonkun

eläimen, jonka vertaista eivät ennen olleet nähneet, hyökkäävän heitä

kohti. Buck -- elävä raivon hirmumyrsky -- heittäytyi heidän kimppuunsa

mitä raivoisimmassa murhahalussa. Hän hyppäsi lähimmän miehen niskaan

-- se oli intiaanien päällikkö -- ja repi yhdellä otteella hänen

kaulansa, niin että verivirta ruiskahti poikkipurrusta suonesta. Buck

jätti nyt tämän uhrin oman onnensa nojaan ja syöksyi yhtä hurjana

toisen kimppuun. Ei ollut mitään mahdollisuutta vapautua hänestä. Hän

hyökkäsi keskelle intiaaneja, puri, repi ja tappoi toisen toisensa

jälkeen hyppien ja heittäytyen sinne ja tänne, joten nuolet estyivät

sattumasta häneen. Hänen liikkeensä olivat niin käsittämättömän nopeita

ja intiaanit olivat tunkeutuneet niin lähelle toisiaan, että he

nuolillaan osuivat hänen asemestaan toisiinsa. Muuan nuori metsästäjä,

joka raivoavan koiran loikatessa heitti keihäänsä Buckia kohti, tapasi

yhtä tovereistaan keskelle rintaa sellaisella voimalla, että keihäs

kulki suoraan tämän lävitse ja kärki tunkeutui selästä ulos. Silloin

valtasi intiaanit hillitön säikähdys ja he pakenivat mitä suurimmassa

kauhistuksessa metsiin huutaen mennessään, että Paha Henki oli käynyt

heidän kimppuunsa.

Ja Buck antoi toden totta aihetta tähän nimitykseen, kun hän raivosta

vaahdoten seurasi heidän kintereillään kaataen heitä maahan kuin

metsäkauriita heidän paetessaan puiden väliin. Se oli intiaaniheimon

turmanpäivä. Se hajoitettiin laajalti ja leveälti ja kesti kokonaisen

viikon ennenkuin sen viimeiset tähteet kokoontuivat alempana

sijaitsevaan laaksoon laskeakseen tappioitaan. Buckin väsyttyä

takaa-ajoon, kääntyi hän takaisin tuhottuun leiriin. Hän löysi Peten

kuolleena makaamassa huopapeitteissään -- hän oli siis ollut

äkkiarvaamattoman, unen aikana tehdyn hyökkäyksen ensi uhri. Thorntonin

epätoivoinen taistelu oli jättänyt selviä jälkiä maahan. Buck vainusi

jokaisen yksityisseikan kulkien aina syvän lammikon reunalle asti. Sen

reunalla -- pää ja kaikki neljä jalkaa vedessä -- makasi Skeet,

uskollisena viimeiseen asti. Lammikon vesi oli liejuista ja paksua

salaten hyvin kätkönsä. Ja se kätki nyt John Thorntonin, sillä Buck oli

seurannut hänen jälkiään aina veteen asti, mutta mitään jälkeä ei

johtanut sieltä pois.

Koko päivän istui Buck lammikon reunalla miettien, tai myöskin kuljeksi

herkeämättä ympäri leiriä. Kuoleman -- sen, joka saa aikaan, että

lakataan liikkumasta ja mennään pois elävästä elämästä -- tunsi hän.

Hän tiesi, että John Thornton oli kuollut. Se oli synnyttänyt suuren

tyhjyyden hänen sisässään, jotakin nälän sukuista, mutta tämä oli

tyhjyys, joka jyrsi ja nakerteli, ja jota ei voinut sammuttaa ruoalla.

Toisinaan hän pysähtyi tarkastelemaan intiaanien ruumiita ja unhoitti

silloin tuskansa. Näinä hetkinä hän tunsi erityistä ylpeyttä itsestään,

suurempaa kuin milloinkaan ennen oli tuntenut. Hän oli tappanut

ihmisiä, jaloimpia kaikista otuksista, ja oli tappanut ne keskellä

niiden väkivaltaa ja puolueellisuutta. Hän haisteli uteliaana kuolleita

ruumiita. He olivat kuolleet niin helposti. Oli vaikeampaa tappaa

susikoiria kuin heitä. He eivät olisi ollenkaan vaarallisia, jollei

heillä olisi nuolia, keihäitä ja karttuja. Tästä lähtien ei hän

milloinkaan pelkäisi heitä, jollei heillä ole nuolia, keihäitä tai

karttuja kädessään.

Tuli yö. Täysikuu nousi korkealle taivaalle puiden yläpuolelle ja

loisti yli maan, joka kylpi aaveentapaisessa kimalluksessa. Ja yön

puhjettua vainusi Buck, siinä miettien ja surren istuessaan, että

metsässä liikkui toinen elämä kuin täällä. Hän nousi ylös, kuunteli ja

vainuskeli. Kaukaa, hyvin kaukaa kuuli hän epäselvää, mutta terävää

haukahtelua, jota seurasi kokonainen kuoro samantapaisia ääniä.

Vähitellen haukahtelu läheni ja kuului yhä selvemmin. Myöskin tämän

tunsi Buck jälleen -- hän oli kuullut sen siellä toisessa maailmassa,

jota uskollisesti piti muistossaan. Hän meni keskelle aukeamaa ja

kuunteli. Sehän oli sama houkutteleva, monisävelinen erämaan ääni,

kaikuen valtavammin ja kutsuvammin kuin milloinkaan. Hän oli valmis

tottelemaan kehoitusta, valmiimpi kuin koskaan ennen. John Thornton oli

kuollut. Viimeinen side oli katkennut. Ihminen ja hänen

herruusvaatimuksensa eivät kahlehtineet häntä enää.

Ajaen elävää ravintoa siirtyvien hirvien kintereillä -- kuten

intiaanitkin olivat tehneet -- oli susilauma vihdoin kulkenut metsien

ja virtojen maan halki ja saapunut aina siihen laaksoon, missä Buck

oleskeli. Joukko virtasi esiin kuin hopeanharmaa joki poikki kuun

valaiseman, aukean paikan, ja keskellä tannerta seisoi Buck

liikkumattomana kuin kuvapatsas odottaen heidän tuloaan. Hän seisoi

siinä niin hiljaa ja niin suurena, että he hämmästyivät ja pysähtyivät

silmänräpäykseksi. Mutta silloin rohkaisihe uskaliain joukosta ja

syöksyi häntä vastaan. Buck vastaanotti hyökkäyksen salamannopeudella

ja iski tätä kurkkuun. Sitten hän seisoi siinä jälleen yhtä

liikkumattomana kuin ennenkin lyödyn vihollisensa vääntelehtiessä

kuolemantuskissaan hänen takanaan. Kolme muuta sutta koetti samaa aivan

perättäin. Mutta toisen toisensa jälkeen täytyi vetäytyä takaisin veren

virratessa heidän rikkirevityistä kaulastaan ja lavoistaan.

Silloin hyökkäsi koko joukko hujan hajan hänen kimppuunsa. He

ehkäisivät toisiaan ja tungeskelivat innoissaan syöstäkseen saaliinsa

päälle. Buckin ihmeellinen joustavuus ja nopeus olivat hänelle nyt

suureksi hyödyksi. Hän pyöri ympäri takajaloillaan, iski ja puri joka

taholle, näytti olevan kaikkialla ja oli aina kääntynyt kohti

vihollisiaan, niin nopeaan pyörähti hän ympäri, puolustaen itseään

niiden hyökkäyksiä vastaan niin edestäpäin kuin sivuiltakin. Estääkseen

niitä pääsemästä taakseen vetäytyi hän lammikolle, sen ohi, joenuomaa

kohti, kunnes tuli korkealle sorapengermälle, mihin kullankaivajat

olivat tehneet suorakaiteenmuotoisen kaivannon. Vähitellen hän siirtyi

sinne, asettuen kaivokseen, missä kolmelta puolen oli suojassa, ollen

pakoitettu vastaanottamaan vain edestä tulevat hyökkäykset.

Ja tämän teki hän niin taitavasti, että sudet puolen tunnin kuluttua

masennettuina vetäytyivät takaisin. Kaikkien kieli riippui suusta ja

valkoiset torahampaat loistivat mitä julmimmin kuunvalossa. Muutamat

olivat asettuneet pitkälleen pää kohossa ja korvat pystyssä, toiset

seisoivat ja vartioivat Buckia ahnaalla tarkkaavaisuudella ja osa

heistä latki vettä lammikosta. Silloin läheni pitkänlainen, laiha ja

harmaa susi varovaisesti ja ystävällisin elein ja Buck tunsi hänessä

villin veljensä, jota oli yön ja päivän seurannut erämaassa. Se vinkui

hyvin ystävällisesti ja Buckin vastattua samalla tavoin, haistelivat he

toistensa kuonoja.

Nyt tuli vanha, laiha ja edellisissä taisteluissa pahoin kolhiintunut

susi Buckin luo. Koira nosti huuliaan alkaakseen murinan, mutta hekin

lopettivat haistelemalla toistensa kuonoja. Tämän jälkeen istuutui

vanha susi, nosti kuononsa kuuta kohti ja antoi kuulua pitkäveteisen

ulvonnan. Kaikki toiset sudet tekivät samoin. Ja nyt tunsi Buck jälleen

kehoituksen, joka oli kaikunut hänen korviinsa erämaasta. Hän istuutui

ja otti osaa ulvontaan. Kun tämä oli tehty, lähti hän suojelevasta

nurkastaan, susilauma tungeskeli hänen ympärillään, vainuskeli ja

päristeli puoleksi ystävällisesti, puoleksi kiukkuisesti. Lauman

johtaja alkoi tavallisen haukahtelun ja lähti metsiä kohti. Kaikki muut

seurasivat, haukahdellen kuorossa. Ja Buck juoksi niiden keralla, rinta

rinnan villin veljensä kanssa ja juostessaan haukahteli hän kuten

hekin.

Tähän loppuu nyt Buckin tarina. Ei kulunut useatakaan vuotta, kun

intiaanit huomasivat omituisen muutoksen metsäsusien jälkeläisissä,

sillä osalla niistä oli ruskeita pilkkuja silmäin yläpuolella ja

kuonossa ja sitäpaitsi leveä, valkoinen edusta rinnassa. Mutta vielä

kummallisempia olivat tarinat, joita intiaanit tiesivät kertoa

aavekoirasta, jolla oli tapana juosta susilauman etunenässä. Intiaanit

pelkäävät tätä aavekoiraa, sillä se on heitä viekkaampi. Ankarina

talvina varastaa se, mitä vain saa heidän leireistään, kokee heidän

paulansa, tappaa heidän koiransa ja ilkkuu heidän uskaliaimmankin

metsästäjänsä ponnistuksille.

Niin, kerrotaanpa vielä kauheampiakin asioita siitä. On ollut

metsästäjiä, jotka eivät milloinkaan ole palanneet leiriin, ja on ollut

metsästäjiä, jotka veljensä ovat löytäneet hirvittävin, rikkirevityin

kurkuin, sudenjälkiä ympäröivässä lumessa, suurempia kuin tavallisen

sudenjalan jättämiä. Syksyisin, kuin intiaanit seuraavat muuttavia

hirviä, välttävät he aina erästä tiettyä laaksoa. Ja on naisia, jotka

käyvät synkiksi ja vakaviksi, kun leiritulen ääressä kerrotaan, miten

Paha Henki tuli ja valitsi tämän laakson asuinpaikakseen.

Kesäisin käydään kuitenkin täällä pahamaineisessa laaksossa

vierailulla, jossa intiaanit eivät mitään tiedä. Sinne saapuu silloin

suunnattoman suuri, komea, kiiltäväturkkinen susi, joka on sekä

yhtäläinen että erilainen kuin muut sudet. Se kulkee yksin hymyilevän

metsämaan poikki ja saapuu avonaiselle paikalle puiden keskessä. Siellä

juoksee kullankeltainen tomuvirta mädäntyneestä hirvennahkapussikasasta

ja sekottuu maahan. Ja pitkä ruoho kasvaa sen päälle kätkien sen

loisteen auringolta. Ja siinä istuu tuo suuri susi, miettii hetkisen ja

sitten päästää yhden ainoan pitkäveteisen, surullisen ulvonnan

ennenkuin lähtee.

Mutta hän ei ole aina yksin. Talven pitkien öiden saavuttua ja susien

etsiessä ravintoaan alempana sijaitsevista laaksoista, saattaa hänet

nähdä villin joukon etunenässä syöksyvän eteenpäin kalpeassa

kuunvalossa tai leiskuavien revontulten loisteessa, jättiläissuurena ja

täyttä kurkkua yhtyen toveriensa lauluun.