IV.

Taistelu päällikkyydestä.

"No? Mitäs minä sanoin? Enkö ollut oikeassa, kun sanoin Buckin olevan

kuin kaksi paholaista?"

Se oli François, joka huudahti tämän seuraavana aamuna huomattuaan

Spitzin kadonneen ja Buckin olevan täynnä haavoja. Hän veti koiran

tulen eteen osoittaen toista haavaa toisen jälkeen.

"Se Spitz on iskenyt kuin hullu", sanoi Perrault tarkastellessaan

kaikkia ammottavia naarmuja ja haavoja.

"Ja Buck kuin kaksi hullua", kuului Françoisin vastaus. "Mutta nyt

tulee täällä varmaan rauhallisempaa. Ei mitään Spitziä enää, ei mitään

melua enää. Aivan varmaan."

Perraultin pakatessa matkatavaroita ja kuormatessa rekeä meni François

valjastamaan koiria. Buck asettui heti Spitzin entiselle paikalle.

Mutta François ei ajatellut häntä, vaan vei Sol-leksin johtajapaikalle.

Françoisin mielestä oli Sol-leks sopivin korvaamaan Spitziä johtajana.

Mutta Buck syöksyi raivoisana Sol-leksin kimppuun, ajoi hänet takaisin

ja asettui itse hänen sijalleen.

"No eipäs vaan!" kirkui François paukuttaen hilpeänä käsiään. "Kas vaan

Buckia! Se on tappanut Spitzin saadakseen sen paikan. Korjaa luusi,

Buck!" huusi hän, mutta Buck ei liikkunut paikaltaan.

Nyt tarttui François koiran niskanahkaan vetäen sen syrjään huolimatta

sen uhkaavasta murinasta, jonka jälkeen Sol-leks jälleen asetettiin

etupäähän. Mutta siitä ei Sol-leks pitänyt, näyttäen selvästi

pelkäävänsä Buckia. François oli itsepäinen, mutta niinpian kuin hän

käänsi selkänsä, ajoi Buck jälleen tiehensä Sol-leksin, joka ei

ollenkaan ollut haluton menemään matkoihinsa.

Nyt vihastui François. "Piru vieköön, kyllä minä opetan sinulle!"

kirkui hän tullen heti takaisin raskas karttu kourassaan.

Buck muisti erinomaisen hyvin punanaapukkaisen miehen ja vetäytyi

hitaasti takaisin. Hän ei myöskään koettanut estää Françoisia tämän

vielä kerran viedessä Sol-leksin etupäähän. Mutta hän kierteli juuri

kartun ulottumispiirin ulkopuolella kiukkuisesti ja raivokkaana

muristen, alituisesti pitäen silmällä karttua voidakseen paeta siinä

tapauksessa, että François nakkasi sen häntä kohti, sillä Buck oli nyt

oppinut ymmärtämään karttuja.

François jatkoi valjastamista ja kun oli valmis asettamaan Buckin sen

entiselle paikalle Daven eteen, hän huusi sitä. Mutta Buck peräytyi

pari, kolme askelta taaksepäin. François seurasi ja Buck peräytyi taas.

Kun tämä oli muutamia kertoja uusiintunut, heitti François kartun pois

luullen Buckin pelkäävän selkäsaunaa. Mutta Buck oli ryhtynyt julkiseen

kapinaan. Mitä hän tahtoi, ei suinkaan ollut päästä selkäsaunasta, vaan

hän tahtoi kulkea etupäässä, toisten johtajana. Hän piti sitä

oikeutenansa. Hän oli taistelemalla saavuttanut sen eikä tyytyisi

vähempään.

Perrault tarttui asiaan. He ajoivat takaa Buckia yhdessä melkein tunnin

ajan. He viskelivät karttuja hänen jälkeensä. Tämä hyppäsi syrjään. He

kirosivat ja noituivat hänet ja hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki

esi-isänsä ja jälkeentulevaisensa aina etäisimpiin polviin asti, joka

karvan hänen ruumiissaan ja joka veripisaran hänen suonissaan, ja hän

vastasi kiukkuisesti muristen ja pysytellen jonkun matkan päässä

heistä. Hän ei yrittänyt juosta pakoon, peräytyi vaan yhä suuremmissa

piireissä leiristä, sillä seivästi ilmaisten, että jos toiveensa

täytettäisiin, tulisi hän takaisin ja olisi kiltti.

François istuutui raapien korvallistaan. Perrault katsoi kelloaan ja

kirosi. Aika kului, heidän olisi pitänyt olla matkalla jo tunti sitten.

François raapi uudestaan korvallistaan. Sitten hän pudisti päätänsä

katsahtaen hullunkurisesti irvistäen lähettiin, joka kohautti

olkapäitään sen merkiksi, että olivat voitetut. Sitten meni François

paikalle, missä Sol-leks seisoi ja kutsui Buckia. Buck virnisteli

koirain tapaan, mutta pysyttelihe yhä etäällä. Nyt irroitti François

Sol-leksilta silat vieden tämän takaisin entiselle paikalleen. Koko

valjakko seisoi siloissa katkaisemattomassa rivissä reen edessä

valmiina lähtemään. Buckille ei ollut mitään muuta paikkaa kuin toisten

etunenässä. François kutsui häntä vielä kerran, mutta nytkin virnisteli

Buck pysytellen matkan päässä.

"Heitä pois karttu!" komensi Perrault.

François totteli ja nyt tuli Buck aika ravia voitonriemuisena

irvistellen, käännähti ja asettui paikalle toisten etupäähän. Silat

kiinnitettiin, reki pantiin liikkeelle ja nyt mentiin vauhdilla

eteenpäin molempain miesten juostessa rinnalla.

Kuinka korkealle François oli arvioinutkin Buckin, näki hän kuitenkin,

ennenkuin päivä oli kulunut pitkällekään, ettei ollut kylliksi antanut

arvoa hänelle. Heti oli Buck perehtynyt uuden asemansa velvollisuuksiin

ja kun tuli osoittaa arvostelukykyä, ajatella nopeasti ja toimia

ripeästi, näyttäytyi hän olevansa Spitziäkin etevämpi. Ja kuitenkaan ei

François luullut näkevänsä koskaan tämän vertaista.

Varsinkin lakien säätämiskysymyksessä ja niiden noudattamisessa osoitti

Buck omaavansa hallitsijakykyä. Dave ja Sol-leks eivät ensinkään

välittäneet päällikönvaihdosta. Se ei kuulunut heille. Heidän

velvollisuutensa oli vetää, vetää kaikin voimin ollessaan valjaissa. Ja

niin kauan kuin ei mikään häirinnyt heitä heidän työssään, eivät he

ensinkään kysyneet, mitä muuten tapahtui. Hyväluontoinen Billee seurasi

ketä hyvänsä, joka vain piti hyvää järjestystä. Mutta muut koirat

olivat tulleet vähän rajummiksi Spitzin viimeisinä aikoina, ja olivat

aika hämmästyneet nyt, kun Buck piti heitä ankarassa kurissa.

Lähinnä seuraavaa Pikeä, joka ei juuri koskaan tehnyt enempää kuin oli

pakoitettu, ravisteli Buck laiskuudesta lukemattomat kerrat ja ennen

päivän loppua veti Pike innokkaammin kuin koskaan ennen koko elämänsä

aikana. Ja Joea -- sitä jöröjukkaa -- kuritti hän kelpolailla samana

iltana, seikka, mikä ei vielä koskaan ollut onnistunut Spitzille. Mutta

Buck kaatoi hänet aivan yksinkertaisesti ruumiinsa painolla ja sitten

kuritti, kunnes tämä lakkasi puremasta ja alkoi vinkua ja valittaa.

Valjakon yleinen henki parantui äkkiä. Koirissa uudistui jälleen niiden

entinen yhtenäisyydentietoisuus ja ne ravasivat niin täsmällisesti kuin

olisi työssä ollut yksi ainoa vetäjä. Rink Rapidsissa ostettiin kaksi

uutta kotimaista koiraa, Teck ja Koona, ja into, jota Buck osoitti

niiden opettamisessa, sai Françoisin suuresti hämmästymään.

"Ei ikinä ole ollut sellaista koiraa kuin Buck!" huudahti hän. "Ei, ei

ikinä elämässä! Vieköön minut susi, jollei se ole tuhannen dollarin

arvoinen! Vai mitä? Ettekö ole samaa mieltä, Perrault?"

Ja Perrault nyökkäsi. Hän uskoi saavuttavansa ennätyksen, se kävi

varmemmaksi päivä päivältä. Tie oli oivallisessa kunnossa, hyvin

poljettu ja kova, eikä satanut uutta lunta, joka olisi saanut aikaan

vastustuksia. Eikä pakkanen ollut erittäin kova. Lämpömittari osoitti

viisikymmentä astetta kylmää, jota kesti matkan loppuun. Molemmat

miehet ajoivat ja juoksivat vuoroon ja koirat pidettiin tasaisessa

ravissa harvoine pysähdyksineen.

"Kolmenkymmenen penikulman virta" oli jäätynyt verrattain laajalta ja

vahvaan, ja nyt tarvitsivat he yhden ainoan päivän kulkeakseen saman

matkan, joka mennessä oli vaatinut kymmenen päivää. Yhteen menoon

taivallettiin koko kuusikymmentä penikulmaa -- Lake Le Bargen alipäässä

White Horse Rapidsiin. Yli Marsin, Tagishin ja Bennettin --

seitsemänkymmentä penikulmaa järveä -- kävi kulku niin ripeästi, että

henkilö, jonka vuoro oli juosta reen perässä, sen sijaan sitoi köyden

ympärilleen antaen vetää itseään sillä tavoin eteenpäin. Ja toisen

viikon viimeisenä iltana saavuttivat he White Passin kukkulan, jonka

jälkeen matkattiin alas meren rantaa kohti, missä Skaguaysta ja

satamassa olevista aluksista heijastuva valo kohtasi heidän silmiään.

He olivat saavuttaneet matkallaan ennätyksen. Neljänätoista päivänä he

olivat matkustaneet keskimäärin neljäkymmentä penikulmaa päivässä.

Kokonaista kolme päivää kävelivät Perrault ja François nenä pystyssä

Skaguayn pääkatua edestakaisin ja yhä uudelleen pyydettiin heitä "tulla

juomaan lasillinen". Sillä aikaa oli oivallinen valjakko ihailevan

tyhjäntoimittaja- ja koira-amatöörijoukon ympäröimänä. Yleinen

mielenkiinto suuntautui kuitenkin toisaalle muutamien lurjusten

Lännestä koettaessa varastaa mitä vain kaupungista löysivät saadessaan

kuulia palkaksi vaivoistaan. Perrault sai virallisen käskyn siirtyä

muuanne. François huusi Buckin luoksensa ja heittäytyi itkien hänen

kaulaansa. Ja tämä oli viimeinen kerta kun Buck näki Françoisin ja

Perraultin. He hävisivät hänen elämästään kuten niin monet, monet ennen

heitä.

Puolirotuinen skotlantilainen otti nyt huostaansa Buckin tovereineen ja

seurana tusinallinen toisia koiravaljakkoja matkattiin jälleen

vaivaloista tietä Dawsoniin. Nyt ei ollut kysymyksessä juosta kevyesti

ja vapaasti ennätysajan saavuttamiseksi, vaan nyt oli koko aika

vedettävä raskaita kuormia. Sillä he kuljettivat postia, muun maailman

tietoja siellä ylhäällä navan läheisyydessä kultaa etsiville miehille.

Buck ei ollut erikoisen tyytyväinen, mutta hoiti työnsä hyvin. Hän piti

ylpeytenään tehdä niin, samaten kuin Dave ja Sol-leks, ja hän tarkasti

myöskin, että toverit huolehtivat omastaan, joko sitten kunnianhimo oli

heitä kannustamassa tai ei. Se oli yksitoikkoista elämää, joka kului

koneellisen säännöllisesti. Toinen päivä oli täydellisesti toisen

kaltainen. Määrättyyn aikaan joka aamu tulivat kokit ulos, tekivät

tulen, laittoivat ruoan ja niin syötiin aamiainen. Sitten toiset

purkivat leirin toisten valjastaessa koiria. Lähdettiin matkalle jo

noin tuntia ennen päivänkoittoa. Illan tultua tehtiin jälleen leiri.

Toiset pystyttivät viirit, toiset hakkasivat puita nuotiota varten ja

oksia vuoteiksi, hankkivat vettä tai jäätä kokeille. Sitten

toimitettiin koirain ruokinta. Tämä oli näiden mielestä päivän paras

tunti, vaikka myöskin oli miellyttävää ruoan jälkeen kuljeksia ympäri

noin tunnin ajan toisten koirain kanssa. Siellä oli niitä yli sata ja

niiden joukossa monta kiukkuista tappelupukaria, mutta kun Buck oli

taistellut kolme tappelua pahimpien kanssa, tunnustettiin hänet

herraksi ja mestariksi. Niin pian kun hän murisi ja näytti hampaitaan,

poistuivat ne hänen tieltään.

Eniten kaikesta hän piti ehkä tulen läheisyydessä makaamisesta,

takajalat koukistettuina alle ja etujalat suoraan eteen ojennettuina,

pää kohotettuna ja kiiluvat silmät uneksien tuijottavina suoraan

liekkeihin. Toisinaan hän ajatteli tuomari Millerin suurta taloa Santa

Claran aurinkoisessa laaksossa, sementtistä kylpyallasta ja

meksikolaista Ysabelia ja jaappanilaista Tootsia. Mutta vielä useammin

muisti hän punanaapukkaisen miehen, Curlyn kuoleman, suuren taistelunsa

Spitzin kanssa ja ne hyvät ruoat, joita oli syönyt ja tahtoisi syödä.

Hän ei ollut kotikipeä. Aurinkoinen Etelä oli vain utuinen, kaukainen

muistelma ja sellaisilla muistoilla ei ollut mitään valtaa häneen.

Paljon valtavampi oli perinnöllisyyden lain vaisto. Niinpä esineet,

joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, tuntuivat hänestä aivan

tutuilta. Nämä vaistot eivät oikeastaan olleet mitään muuta kuin hänen

esi-isiensä muistoja, jotka vähitellen olivat käyneet tavoiksi --

jatkuneet myöhempiin aikoihin ja nyt, vielä kauempana ajassa, elivät

uudelleen hänessä.

Toisinaan maatessaan siinä kokoon kyyristyneenä ja uneksien tuleen

tuijottaessaan tuntui hänestä kuin kuuluisivat liekit toiseen tuleen ja

että hän, maatessaan siinä kyyristyneenä tulen luona, oli nähnyt toisen

miehen edessään, aivan erilaisen kuin tuo kokki, sillä sen miehen

sääret olivat olleet lyhyemmät, käsivarret pitemmät ja lihakset olivat

pikemmin jänterät ja kyhmyiset kuin pyöreät ja pulleat. Miehen tukka

oli ollut pitkä ja takkuinen ja otsa taapäin kallistuva. Hän päästi

omituisia ääniä ja näytti kovin pelkäävän pimeätä, johon lakkaamatta

tuijotti. Puolitiehen polven ja jalan välille ulottuvassa kädessään

piteli hän karttua, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty suuri kivi.

Hän oli melkein alasti, vain takkuinen ja vanukkeinen eläimen nahka

riippui selässä, mutta ruumiinsa oli hyvin karvainen. Muutamin paikoin

-- rinnassa, hartioilla ja käsivarsien ja reisien ulkosivussa oli tämä

karvapeite melkein turkin paksuinen. Mies ei seisonut pystysuorassa,

vaan piti ruumiinsa lanteilta eteenpäin kumarassa ja polvensa koukussa.

Mutta tämä mies oli omituisen notkea, melkein kissamaisen hyppytaidon

hän omisti sekä sitäpaitsi sen nopean käsityskyvyn ja valppauden, joka

on luonnonomaista alituisessa niin näkyvien kuin näkymättömienkin

seikkain pelossa elävälle olennolle.

Toisen kerran hän saattoi nähdä tuon karvaisen miehen istuvan

kyykyllään ja nukkuvan tulen edessä pää vaipuneena polvien väliin. Hän

piti silloin kyynärpäänsä nojassa polvia vasten ja kätensä ristissä

pään päällä ikäänkuin tahtoisi karvaisilla käsivarsillaan suojella sitä

sateelta. Ja toisella puolen tulta, kaukana pimeässä, saattoi Buck

nähdä joukon hiiliä loistavan parittain, aina parittain -- ja hän

tiesi, että ne olivat villien petoeläinten silmiä. Ja hän saattoi

kuulla rasahduksia pensaikosta villieläinten tunkeutuessa sen läpi, ja

pienimmänkin melun, jonka nämä pimeässä saivat aikaan. Siinä makasi hän

nyt Yukonin rannalla ja unelmoi tästä. Ja hänen unisin silmin

vilkuttaessaan tuleen saattoivat nämä kuvat ja äänet toisesta

maailmasta saada hänen selkä-, lapa- ja kaulakarvansa nousemaan

pystyyn, ja hän vinkui hyvin matalaan ja hillitysti tai murisi hiljaa,

jolloin kokki huusi hänelle: "Hei, Buck, poikani, -- herääpäs!" Ja

silloin katosi koko uneksittu maailma ja todellinen oli sen sijaan

hänen silmäinsä edessä ja hän nousi, haukotteli ja ojentelihe kuin

olisi nukkunut.

Postin kuljettaminen oli uutteruutta vaativaa ja kova työ vei vetäjien

voimat. Ne olivat kovin laihtuneet ja huonossa tilassa saapuessaan

Dawsoniin, niiden olisi pitänyt saada levätä vähintäin kahdeksan,

kymmenen päivää. Mutta jo parin päivän kuluttua he olivat paluumatkalla

Barracksista Yukonia alaspäin vetäen kokonaisia pakkoja kirjeitä,

joiden tuli päästä maailmalle. Koirat olivat tyyten väsyneet, ajajat

nurisivat ja jokapäiväinen lumisade oli onnettomuuden lisänä. Tämä

merkitsi tien pehmenemistä, jolloin jalakset kulkivat kankeammin ja

vetäminen oli raskaampaa. Mutta ajajat olivat hyviä ja rehellisiä

miehiä, he tekivät parhaansa vetäjiensä hyväksi.

Yöksi pysähdyttäessä oli koirain hoito tärkein seikka. Ne saivat

ruokansa ennenkuin ajajat olivat syöneet eikä kukaan miehistä mennyt

makuusijalleen ennenkuin oli tarkastanut koirainsa jalat. Mutta siitä

huolimatta koirain voimat yhä heikkenivät. Talven alusta asti olivat ne

kulkeneet kahdeksantoistasataa penikulmaa koko ajan raahaten

kuormitettuja rekiä -- ja kahdeksantoistasadan penikulman matkaaminen

painaa kyllä leimansa sitkeimpäänkin ja lujimpaan. Buck kesti kuitenkin

sen. Hän piti yhä tovereitaan säännöllisessä työssä ja kurissa, vaikka

itsekin oli hyvin väsynyt. Billee vinkui ja valitti joka yö unissaan.

Joe oli jörömpi kuin koskaan ennen ja Sol-leks ei sallinut kenenkään

lähestyä ei sokealta eikä muulta sivulta.

Dave kärsi kuitenkin enin kaikista. Hänen suhteensa oli jotain

hullusti. Dave oli käynyt pahasisuiseksi ja äreäksi ja niin pian kuin

majoituttiin, kaivoi hän heti pesänsä ryömien siihen. Ajajan täytyi

kantaa sen ruoka pesään. Kun se vain oli päässyt valjaista ja asettunut

makuulle, ei kukaan voinut saada sitä taas jalkeille ennenkuin

valjastettaessa seuraavana aamuna. Välistä matkalla reen äkisti

nytkähtäen pysähtyessä tai ponnistettaessa saadakseen se uudestaan

liikkeelle, saattoi Dave huutaa ääneen tuskasta. Ajaja tutki sen

tarkoin voimatta keksiä mitään vikaa. Kaikki ajajat osoittivat

mielenkiintoa Davea kohtaan. He puhuivat siitä aterian aikana ja

polttaessaan viimeisiä piippujaan ennen maatamenoaikaa. Ja eräänä

päivänä pitivät he oikean neuvottelun. Dave tuotiin pesästään tulen

eteen ja he puristelivat ja painelivat sitä kunnes se monet kerrat

uudelleen oli huutanut. Jotakin sisäistä vikaa oli siinä, mutta mitään

luumurtumaa he eivät huomanneet. Oli mahdotonta päästä selville, mikä

sitä vaivasi.

Kun matkue saapui Cassiar Bariin, oli Dave niin heikko, että alinomaa

horjui ja lankeili valjaissaan. Johtaja pysähtyi ja irroitti sen

valjaista, jonka jälkeen asetti seuraavan koiran -- Sol-leksin -- reen

eteen aikoen antaa Daven juosta vapaana reen takana. Mutta sairas kun

oli, Dave vain suuttui viraltapanosta, murisi ja haukahteli hihnoja

päästettäessä ja vinkui aivan epätoivoisesti nähdessään Sol-leksin

pääsevän sille paikalle, joka hänellä itsellään oli niinkauan ollut.

Sillä hänellä oli innokkaan työntekijän koko kunnianhimo, ja vaikka

itse oli kuolemansairas, ei hän kuitenkaan voinut kestää sitä, että

joku muu hoiti hänen paikkaansa.

Kulkueen lähtiessä liikkeelle lönkötti Dave vieressä pehmeässä lumessa

poljetun tien sivussa ja hyökkäsi lakkaamatta terävine hampaineen

Sol-leksin kimppuun koettaen kaataa hänet kumoon toiselle puolelle

lumeen, samalla kuin pyrki päästä vetohihnojen sisään hänen ja reen

väliin. Ja koko ajan se vinkui, vonkui ja kiljui surusta ja tuskasta.

Skotlantilainen yritti ajaa sitä piiskalla pois, mutta Dave ei

vähintäkään välittänyt lyönneistä eikä johtajalla ollut sydäntä lyödä

kovempaa. Dave asettui kerrassaan jyrkästi reen perässä juoksemista

vastaan, vaikka se oli helppoa, ja juosta lönkötti yhä syvässä lumessa

tien vieressä, missä joka hyppy oli vaivaloinen. Vihdoin oli hän

kokonaan menehtynyt, lankesi ja makasi liikahtamatta siinä, mihin

kaatui, surkeasti ulisten pitkän rekijonon liukuessa tietä eteenpäin.

Ponnistaen viimeiset voimansa sen onnistui kuitenkin päästä jälleen

ylös ja seurata perässä siksi kunnes joukkue vielä kerran pysähtyi.

Silloin se laahusti toisten rekien ohi omalleen, missä asettui

Sol-leksin viereen. Ajaja oli hetkeksi poistunut sytyttääkseen erään

toverin luona piippunsa. Hän palasi pian kehoittaen koiriansa lähtemään

liikkeelle. Nämä kiisivät tietä pitkin ilman minkäänlaista ponnistusta,

käänsivät harmistuneina päänsä ja pysähtyivät mitä suurimman ihmettelyn

valtaamina. Ajaja puolestaan ei ollut vähemmin hämmästynyt sillä reki

ei ollut liikahtanut paikaltaankaan. Hän huusi tovereitaan näyttääkseen

heille, mitä oli tapahtunut. Dave oli purrut poikki Sol-leksin molemmat

vetohihnat ja seisoi nyt reen edessä tavallisella paikallaan.

Hänen silmänsä kerjäsivät ja rukoilivat, että hän saisi jäädä

paikalleen. Johtaja oli epätietoinen. Hänen toverinsa kertoivat usein

kuulleensa koirista, jotka olivat kuolleet surusta, kun ne oli

eroitettu työstään, vaikka juuri tämä työ oli tehnyt ne

kuolemansairaiksi. Ja he esittivät esimerkkejä koirista, joita itse

olivat tunteneet -- vanhenneita tai viallisia raukkoja -- jotka olivat

kuolleet surusta, kun oli poistettu ne valjaista. He pitivät siksi

pelkkänä armeliaisuutena antaa Daven kuolla tyytyväisenä ja iloisena

paikallaan, kun se kerran joka tapauksessa kuolisi. Ja niin se

valjastettiin uudelleen reen eteen ja hän iski ja veti kuin ennen,

vaikka useasti päästi tahtomattaan huutoja, kuu sisäinen vamma ahdisti

häntä. Useat kerrat se kaatui ja kerran ajoi rekikin hänen päälleen,

niin että toinen takajalkansa vahingoittui ja hän sen jälkeen vain

nilkuttaen pääsi liikkumaan. Mutta hän kesti kuitenkin seuraavaan

leiripaikkaan, missä ajajansa antoi hänen panna maata tulen

eteen. Aamulla oli hän liian sairas voidakseen lähteä eteenpäin.

Kouristuksentapaisin ponnistuksin se nousi ylös, mutta hoippui ja

kaatui. Silloin hän ryömi hitaasti toveriensa valjastamispaikalle. Hän

vei etujalat eteenpäin ja veti sitten ruumiin perässä jonkinlaisella

hyppyliikkeellä, jonka jälkeen taas muutti etujalkansa muutamia tuumia

eteenpäin. Mutta hänen voimansa loppuivat ja viimeisen kerran näkivät

toverinsa hänet, kun hän makasi läähättäen lumessa katsoen kaivaten

heidän jälkeensä. He kuulivat hänen surullisen ulvontansa siksi kunnes

katosivat näkyvistä mäntypuuvyön taakse.

Siellä pysähdyttiin. Skotlantilainen "puoliverinen" meni hitaasti

leiripaikalle, jonka juuri olivat jättäneet. Toiset ajajat lakkasivat

puhumasta. Sitten kuului revolverinlaukaus. Ajaja palasi kiireesti

takaisin. Piiskat läjähtivät, kulkuset kilahtivat iloisesti, reet

liukuivat eteenpäin. Mutta Buck tiesi -- ja sen tiesivät muuten kaikki

koirat -- mitä juuri oli tapahtunut mäntypuuvyön takana.