Alkuperäinen villi luonto.
Alkuperäinen villi luonto oli siis voimakas Buckissa ja se kävi yhä
väkevämmäksi niiden ankarien olosuhteiden pakosta, joissa hänen
nykyinen elämänsä kului. Mutta hän osasi salata tämän seikan. Hänen
juuri herännyt viekkautensa kehoitti häntä tasapainoon ja itsensä
hillitsemiseen. Hänellä oli liian paljon oppimista perehtyessään uuteen
elämäänsä, jotta olisi tuntenut mielensä uhkarohkeaksi ja hän koetti
olla antautumatta riitoihin, vieläpä väittikin niitä mahdollisuuden
mukaan. Koko hänen käytöksensä alkoi saada varovaisuuden leiman. Hän ei
osoittanut mitään taipumusta kiivaisiin, äkillisiin tekoihin, ja
huolimatta hänen ja Spitzin välisestä katkerasta vihasta, ei hän tehnyt
itseään syylliseksi mihinkään kärsimättömyyteen tätä kohtaan, vaan
vältti päinvastoin pienimmälläkään tavalla loukkaamasta häntä.
Sitävastoin ei Spitz milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta näyttää
hampaitaan Buckille, luultavasti aavistaen tämän olevan kilpailijan.
Vieläpä hän kiertäen kaartaen ärsytti Buckia, koettaen lakkaamatta
nostaa sotaa, joka ehdottomasti olisi loppunut toisen puolen
kuolemalla. Tämä olisikin otaksuttavasti hyvin pian onnistunut hänelle,
jollei ihmeellistä tapausta olisi sattunut. Eräänä iltana majoituttiin
synkkään paikkaan Le Barge-järven aukealle rannalle. Lumipyry, pimeys
ja tuuli, joka viilsi kuin veitsen pisto, olivat pakoittaneet heidät
hapuillen etsimään itselleen leiripaikkaa. Tuskin olisivat he voineet
löytää huonompaa. Heidän takanaan kohosi pystysuora kalliomuuri.
Perraultin ja Françoisin täytyi tehdä tuli ja asettaa turkkinsa suoraan
jäälle. Teltan olivat he jättäneet Dyeaan voidakseen kulkea nopeammin.
Muutamista ajopuun palasista tekivät he tulen, joka pian sulatti jään
altaan ja sammui, jonka jälkeen heidän täytyi syödä illallisensa
pimeässä.
Aivan suojelevan kallion viereen oli Buck valmistanut itselleen paikan.
Ja siinä oli niin tyyntä ja lämpöistä, että hän vain vastenmielisesti
lähti sieltä syömään kalaa, jota François jakoi ensin sulatettuaan sen
tulella. Mutta kun Buck syöntinsä lopetettuaan palasi takaisin, oli
hänen paikkansa viety. Ja varoittava murina ilmoitti hänelle, että
anastaja ei ollut kukaan muu kuin Spitz. Tähän saakka oli Buck
välttänyt riitaantumasta vihollisensa kanssa, mutta tämä meni toki
liian pitkälle. Villieläin hänessä alkoi karjua. Hän syöksyi Spitzin
kimppuun raivolla, joka hämmästytti heitä molempia, eritoten Spitziä,
sillä entisten kokemuksiensa perusteella tämä piti Buckia tavattoman
ujona ja vaatimattomana koirana, jonka arvo riippui kokonaan vain hänen
koostaan.
Françoiskin hämmästyi nähdessään molempien koirien rajusti tapellen
syöksähtävän kiistellystä pesästä. Hän ymmärsi heti ottelun syyn.
"Ahaa!" huusi hän Buckille. "Näytä hänelle. Anna sille niin että
tietää. Kurjalle anastajalle!"
Eikä Spitz ollut vähemmän halukas tappeluun. Se kiljui raivosta ja
verenhimosta juoksennellen edestakaisin kehässä saadakseen tilaisuuden
hyökätä. Buck oli yhtä raivoisa ja yhtä varovainen, ja juoksenteli
yhtälailla samoissa toiveissa. Mutta juuri tällä hetkellä sattui
merkillinen tapaus, joka katkaisi heidän riitansa herruudesta ja
lykkäsi sen kauas vastaisuuteen, kun he olivat vaeltaneet vielä monta,
monta väsyttävää penikulmaa lisäksi.
Perraultin kovaääninen kirous, kartun kumea läjähdys jonkun pääkalloa
vasten ja kimeä tuskan huudahdus olivat tämän helvetillisen hälinän
johdantona. Leiri kihisi äkkiä hiipiviä, takkuisia koiria -- seitsemän,
kahdeksan tusinaa nälkiintyneitä susikoiria, jotka vainuaan seuraten
olivat tulleet sinne jostain indianikylästä. Ne olivat hiipineet sinne
Buckin ja Spitzin ollessa tappeluhommissa ja kun molemmat miehet
hyökkäsivät niiden joukkoon suurine karttuineen, näyttivät ne
hampaitaan asettuen vastarintaan. Ruoka-aineiden tuoksu oli aivan
villinnyt ne. Perrault äkkäsi koiran, jonka pää oli eväslaatikossa.
Hänen karttunsa putosi raskaasti eläimen törröttävälle kylkiluulle ja
laatikko romahti nurin. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi
parikymmentä nälkiintynyttä eläintä leivän ja sianlihan kimppuun.
Kartut läjähtelivät lakkaamatta. Koirat kiljuivat, vinkuivat ja
ulvoivat tässä kartunläjähdyssateessa, mutta siitä huolimatta
taistelivat kuin hullut saadakseen viimeisenkin hitusen saalistaan.
Sillä aikaa olivat hämmästyneet vetokoirat hyökänneet pesistään
häikäilemättömäin anastajain kimppuun. Ei ikinä ennen ollut Buck nähnyt
sellaisia koiria. Näytti kuin niiden luusto tahtoisi kaivautua nahan
läpi. Ne olivat pelkkää luurankoa -- verhotut likaisiin, irtonaisiin
nahkoihin -- palavin silmin ja kuolaisin leukapielin ja mieletön nälkä
teki ne kauhistuttaviksi ja vastustamattomiksi. Ei ollut mitään
mahdollisuutta ehkäistä niiden hurjuutta. Ensi hyökkäyksessä lyötiin
vetokoirat takaisin kalliota vasten. Buckin kimppuun hyökkäsi kolme
koiraa yhtaikaa ja samassa oli hänen päänsä ja kylkensä täynnä haavoja
ja viiltoja. Oli hirvittävä hälinä. Billee tapansa mukaan kiljui kaikin
voimin. Dave ja Sol-leks taistelivat urhoollisesti rinnakkain vuotaen
verta vähintäin paristakymmenestä haavasta. Joe huiski ympärilleen kuin
mielipuoli. Niinpä hän puri erään vihollisensa etujalan poikki.
Teeskentelijä Pike hyppäsi raajarikon niskaan ja puri tätä äkillisellä
nykäyksellä terävin hampain kurkkuun. Buck iski erään kiukkuisen
vastustajan kurkkuun upottaen siihen hampaansa verivirran ruiskutessa
hänen päälleen. Veren lämmin maku hänen suussaan kiihotti häntä yhä
rajummaksi. Hän ryntäsi uuden vihollisen kimppuun, mutta saikin samassa
itse iskun kurkkuunsa. Se oli Spitz, joka kavalasti hyökkäsi
sivultapäin.
Perraultin ja Françoisin puhdistettua kummankin oman puolensa leiriä,
kiiruhtivat he koirainsa avuksi. Nälkiintyneiden villieläinten raju
joukko työnnettiin takaisin ja Buck pudisti hyökkääjänsä irti
itsestään. Mutta tätä kesti vain pari silmänräpäystä. Molempien miesten
täytyi palata takaisin puolustaakseen jälellä olevaa ruokavarastoaan,
jolloin viholliset uudelleen hyökkäsivät vetokoirain kimppuun. Billee,
joka suorastaan pelosta oli käynyt urhoolliseksi, murtautui raivoavan
kehän läpi paeten jäälle. Pike ja Dub seurasivat häntä ihan kintereillä
ja näiden jälkeen hyökkäsivät kaikki muut toverit.
Buckin kyykistyessä aikeessa loikata samalle suunnalle, näki hän
Spitzin seisovan vierellään valmiina hyökkäämään niskaansa arvattavasti
kaataakseen hänet kumoon. Jos se onnistuisi nyt, kaikkien näiden
vihollisten silmäin edessä, olisi hän mennyttä. Mutta Buck jännitti
kaikki jäsenensä kestääkseen Spitzin hyökkäyksen ja sitten kiirehti
hänkin pakoon järvelle päin.
Sittemmin kokoontuivat nämä yhdeksän ajokoiraa etsiäkseen suojaa
metsästä. Viholliset eivät seuranneet heitä, mutta surullisessa tilassa
he olivat. Ei ollut yhtäkään, jolla ei olisi ollut haavoja neljässä,
viidessä kohden, muutamilla vieläpä hyvin vakaviakin. Dubin takajalka
oli pahoin vahingoittunut; Dolly -- viimeinen Dyeassa hankituista
koirista -- oli saanut suuren viiltohaavan kaulaansa, Joe kadottanut
toisen silmänsä ja hyvänluontoisen Billeen toinen korva oli
rikkipureksittu, riippuen riekaleina sivulla, jonka vuoksi hän ulvoi ja
vinkui koko yön. Päivän sarastaessa nilkuttivat he takaisin leirille,
josta näkivät rauhanhäiritsijöiden hävinneen. Molemmat miehet olivat
pahalla tuulella. Enemmän kuin puolet elintarpeista oli poissa. Vieläpä
olivat nälkiintyneet vieraat pureskelleet köyttötouvin ja reen
päällystänkin. Ei mikään, joka jollain tavoin kelpasi syötäväksi,
ollut säästynyt heiltä. He olivat syöneet parin Perraultin
hirvennahkamokkasiineja, suuren palan silojen nahkahihnoista, vieläpä
parin jalan pituudelta Françoisin piiskaakin. Seisoessaan juuri
vaipuneena tähän surulliseen tarkasteluun, näki hän pahoin kolhitut
koiransa.
"Kas niin, sepä kaunista!" huudahti hän lisäten lempeällä äänellä:
"Ajatelkaahan, jos te nyt kaikki, ystäväni, tulette näistä puremista
hulluiksi! Niin, ajatelkaahan, jos koirat kaikki järjestään tulevat
hulluiksi -- mitä siihen sanotte, Perrault?"
Lähetti pudisti tyytymättömänä päätään. Hänellä oli vielä neljäsataa
penikulmaa kuljettavana ennenkuin pääsisi Dawsoniin ja olisi
hirvittävää, jos koiransa saisivat vesikauhun. Pari tuntia mentyä
kirouksiin ja valjaitten korjausyrityksiin, pantiin pahoinpidellyt
kuormanvetäjät jälleen liikkeelle ja ne ponnistelivat vaivaloisesti
eteenpäin huonointa tietä, minkä tähän saakka olivat kohdanneet --
vaivaloisin taipale heidän ja Dawsonin välillä.
"Kolmenkymmenenpenikulman virta" oli jäistä vapaa. Sen kuohuva vesi
uhmaili kylmyyden vaikutusta, vain vastavirrassa ja tyynin paikoin oli
pitävää jäätä. Tarvittiin kuuden päivän kuulumattomat ponnistukset
näiden kolmenkymmenen hirvittävän penikulman taivaltamiseen. Niitä
saattoi todella sanoa hirvittäviksi, sillä joka askeleella oli niin
miesten kuin koirainkin elämä vaarassa. Perrault, joka kulki
etunenässä, vajosi vähintäin tusinan kertoja jäähän pelastaen itsensä
pitkän tangon avulla. Tätä kantoi hän siten, että sen täytyi pudota
poikkipuolin aukon suulle, jonka hänen ruumiinsa teki jäähän. Mutta
pakkanen nousi, lämpömittari osoitti viisikymmentä astetta pakkasta ja
joka kerta Perraultin pudottua veteen, täytyi hänen tehdä tuli
kuivatakseen vaatteensa, jos tahtoi pysyä hengissä.
Mikään ei peloittanut häntä. Juuri siksi oli hän saanutkin paikan
hallinnon lähettinä. Hän ei peräytynyt mitään vaaroja, antoi aivan
päättävästi pakkasen purra pieniä, kurttuisia kasvojaan pyrkien
eteenpäin aamuvarhaisesta pimeän tuloon asti. Hän vaelsi pitkin noita
kolkkoja rantoja jäätä myöten, joka keinui ja ritisi jalkojen alla,
niin etteivät he uskaltaneet pysähtyä sekunniksikaan. Kerran painui
reki, Dave ja Buck mukanaan, jään sisään, ja koirat olivat kylmästä
kangistuneet ja puolikuolleet ylös ongittaessa. Täytyi tehdä tuli
pelastaakseen niiden elämä. Koko niiden ruumiita ympäröi kova jääkuori
ja molemmat miehet ajoivat ne juoksemaan ympäri tulta niin likeltä,
että liekit koskettivat niihin, jotta sulaisivat ja rupeisivat
hikoilemaan.
Toisen kerran putosi Spitz jäihin vetäen mukaansa koko valjakon aina
Buckiin asti, joka heittäytyi taaksepäin koettaen kaikin voimin seisoa
etujaloin liukkaalla jään reunalla sen ritistessä ja keinuessa hänen
ympärillään. Mutta hänen takanaan oli Dave, joka myöskin peräytyi ja
reen takana François veti niin että jäsenet alkoivat naksahdella.
Tapahtuipa niinkin, että jää murtui yhtaikaa edestä ja takaa ja silloin
ei ollut muuta keinoa kuin pyrkiä kallion rinteille. Perrault kapusi
kuin ihmeenkautta ylös jyrkänteelle Françoisin lämpimästi rukoillessa,
että ihmetyö tapahtuisi. Joka hihna ja nuora solmittuna pitkään köyteen
ja nostettiin koirat kallion huipulle toinen toisensa jälkeen. François
tuli viimeiseksi, reen ja tavaroiden jälkeen. Sitten täytyi etsiä
sopiva paikka laskeutumista varten, mikä myöskin toimitettiin köyden
avulla. Pimeän tullen oltiin jälleen joella, matkattua päivän kuluessa
noin neljäsosa penikulmaa.
Matkueen saapuessa Hootalinquaan, missä jää oli oivallista, oli Buck
melkein menehtynyt. Toisten koirain laita oli yhtä huonosti, mutta
Perrault tahtoen korvata menetetyn ajan hoputti heitä varhain ja
myöhään. Ensimäisenä päivänä he kulkivat kolmekymmentäviisi penikulmaa
Big Salmoniin ja seuraavana vielä kolmekymmentäviisi Little Salmoniin.
Kolmantena päivänä matkustettuaan neljäkymmentä penikulmaa, saapuivat
he Five Fingersiin.
Buckin jalat eivät olleet niin lujat ja kovat kuin toisten koirain.
Niiden monien sukupolvien aikana, jotka olivat eläneet ja kuolleet
senjälkeen kun joku luolaihminen tai joenvaeltaja kesytti viimeisen
hänen villeistä esi-isistään, olivat ne tulleet hennommiksi. Päivät
pitkään hän nilkutti eteenpäin suuressa tuskassa ja majoituttaessa
vaipui maahan kuin kuollut. Niin nälissään kuin olikin, ei hän
liikahtanut paikaltaankaan ottaakseen kalaa, jonka François antoi
hänelle. Françoisin olikin tapana hieroa Buckin jalkoja puolen tunnin
ajan joka ilta ruoan jälkeen, vieläpä uhrasi omien mokkasiiniensa
nokatkin tehden niistä Buckille neljä kappaletta mokkasiineja. Tämä oli
suuri helpoitus Buckille, saipa hän Perraultinkin vetämään kurttuiset
kasvonsa hymyyn eräänä aamuna, kun François oli unohtanut vetää
suojukset Buckin jalkoihin ja tämä asettui selälleen jalat taivasta
kohti kurottaen eikä näyttänyt tahtovan lähteä taivaltamaan ilman
mokkasiineja. Ajan mittaan kovettuivat hänen jalkansa kuitenkin
harjoituksen avulla ja kuluneet mokkasiinit heitettiin menemään.
Eräänä aamuna Pellyssä valjastettaessa tuli Dolly yhtäkkiä hulluksi,
vaikkei ennen oltu huomattu mitään merkkiä siitä. Sairauden puhkeaminen
ilmeni pitkässä, sydäntävihlovassa susiulvonnassa, joka sai kaikki
hänen toverinsa kauhistuksesta vapisemaan. Äkkiä hän ryntäsi suoraan
Buckia kohti. Tämä ei ollut koskaan nähnyt koiran tulevan hulluksi eikä
hänellä siis ollut mitään tietoista syytä pelkoon, mutta vaistosi
kuitenkin jotakin kammottavaa olevan pelissä ja pakeni mitä syvimmän
säikähdyksen valtaamana. Hän syöksyi suoraan eteenpäin, läähättävä ja
vaahtoava Dolly kintereillään yhden ainoan loikkauksen etäisyydellä
jäljessä. Tämä ei voisi saavuttaa häntä, siihen oli Buckin kammo liian
suuri, mutta Buckkaan ei voisi päästä hänestä eroon, niin raivoisan
hullu oli hänen takaa-ajajansa. Buck syöksyi saaren metsikön läpi,
lensi sen matalampaa reunaa alas jäätyneen kanavan poikki toiselle
saarelle, syöksyi siten puoliympyrän tehden takaisin joen pääuomalle
valmistautuen epätoivossaan hyökkäämään sen yli. Ja koko ajan kuuli hän
Dollyn vinkuvan kintereillään, vaikkei uskaltanut katsoa taakseen.
Silloin hän kuuli Françoisin kutsuvan häntä noin neljännespenikulman
päästä ja suuntasi kulkunsa sinnepäin, vaivaloisesti läähättäen ilmaa
ja pannen koko luottamuksensa Françoisin pelastavaan voimaan. François
seisoikin siellä kohotetuin kirvein ja Buckin viilettäessä hänen
ohitseen, Dollyn pää sai musertavan iskun.
Buck hoiperteli reen luo uupuneena, avuttomana ja läähättäen. Tämä oli
Spitzille kultainen tilaisuus. Hän ryntäsi Buckin kimppuun, iski
hampaansa kahdesti turvattomaan viholliseensa repien hänen lihansa aina
luuhun asti. Mutta silloin ehätti François piiskoinensa väliin ja Buck
tyydytyksekseen näki Spitzin saavan pahimman selkäsaunan mitä kukaan
koko matkan aikana.
"Oikea paholainen tuo Spitz", sanoi Perrault. "Jonakin päivänä ottaa se
Buckin hengiltä".
"Mutta Buck on kuin kaksi paholaista", vastasi François. "Tiedän sen,
sillä olen pitänyt sitä silmällä. Ja uskokaa minua -- jonakin päivänä
se voi raivostua niin, että repii koko Spitzin ja sylkee sitten
suustaan lumelle. Ihan varmaan. Minä tunnen sen."
Siitä hetkestä vallitsi sota kummankin koiran välillä. Spitzhän oli
koko valjakon johtaja ja tunnustettu päämies, mutta se vaistosi tuon
merkillisen etelämaalaisen uhkaavan valtaansa. Ja merkilliseltä tuntui
Buck hänestä, sillä kaikista etelämaan koirista, mitä hän tähän asti
oli nähnyt, ei yksikään ollut kelvannut mihinkään eikä kukaan pystynyt
kestämään matkan vaivoja. Ne olivat kaikki olleet liian hentoja ja
sortuneet ponnistuksiin, kylmään ja nälkään. Mutta Buck oli poikkeus.
Se yksin kesti kaiken yhtä hyvin kuin susikoiratkin ja saattoi täysin
vetää vertoja niille voimassa, viileydessä ja viekkaudessa. Se oli siis
erinomainen koira ja mikä teki sen vaaralliseksi, oli se asianhaara,
että punanaapukkainen mies karttuineen oli nakutellut siitä kaiken
sokean huimapäisyyden vallanhimon suhteen. Se oli erinomaisen viekas ja
osasi odottaa aikaansa kärsivällisyydellä, joka ei suinkaan tuntunut
alkuperäiseltä.
Taistelu päällikkyydestä ei ollut vältettävissä. Buck pyrki siihen,
koska se oli luonnonomaista sille ja koska sen oli kokonaan vallannut
sama kuvaamaton, käsittämätön kunnianhimo, joka pakoittaa koiria
vetämään niin kauan kuin voivat liikuttaa itseään, saattaa ne iloisin
mielin kuolemaan valjaisiinsa ja musertaa niiden sydämet, jos ne
poistetaan rivistä. Sama kunnianhimo elähytti Davea hänen kulkiessaan
tuolla lähinnä rekeä ja Sol-leksia sen tarttuessa työhön kaikin voimin
-- sama kunnianhimo hillitsi niitä kulkueen pysähtyessä ja muutti
heidät nyrpeistä ja jöröistä luontokappaleista työteliäiksi,
innokkaiksi, eteenpäinpyrkiviksi olennoiksi. Se juuri kannusti heitä
eteenpäin kaiken päivää, mutta jätti heidät heti niin pian kuin
majoituttiin niiden jälleen vaipuessa tavalliseen tyytymättömään
jöröyteensä. Tämä kunnianhimo kannusti Spitziä kurittamaan työssään
huolimattomia, laiskottelevia tai aamuisin valjaisiin menoaikana
piilottelevia tovereitaan. Se niinikään sai hänet pelkäämään Buckin
kilpailevan päällikkyydestä. Ja Buckia kiihdytti sama kunnianhimo.
Buck nosti julkisen kapinan toisen valtaa vastaan. Hän meni väliin
Spitzin tahtoessa rangaista laiskottelijoita. Ja hän teki sen tyynesti
ja varmasti. Eräänä yönä oli ollut valtava lumisade ja aamulla ei
näkynyt teeskentelijä Pikeä missään. Se varmaankin makasi koloonsa
hautaantuneena syvän lumen alla. François kutsui ja etsi sitä turhaan.
Spitz oli raivoissaan kiukusta. Se syöksähteli edes takaisin läpi
leirin, vainuskeli ja raapi lunta joka paikasta, missä pahantekijä
olisi saattanut olla kätkeytyneenä, murisi sitä tehdessään niin
hirvittävästi, että Pike vapisi pelosta kätkössään.
Mutta kun se sitten vihdoin keksittiin ja raivostunut Spitz lennähti
syntisen kimppuun sitä rangaistakseen, heittäytyi Buck yhtä raivoisana
väliin. Tämä tapahtui niin odottamattomasti ja suoritettiin niin
viekkaasti, että Spitz kaatui kumoon. Pike, joka ennen oli vavissut
pelosta, rohkastui Buckin julkisesta kapinasta ja syöksyi
kumoonkaadetun johtajansa kimppuun. Buckille oli "rehellinen peli"
nykyään unohtunut lakipykälä ja hän hyökkäsi myöskin Spitzin kimppuun.
Mutta François, joka oli naureskellen katsellut heitä niinkauan kuin
oltiin oikeudenmukaisia, sivalsi nyt Buckia piiskalla kaikin voimin. Se
ei kuitenkaan saanut Buckia erkanemaan kaadetusta vastustajastaan ja
Françoisin täytyi tarttua piiskansa paksuun päähän. Puolipyörryksissä
ankarasta iskusta peräytyi Buck saaden vielä useita piiskan iskuja,
Spitzin perinpohjin kurittaessa huolimatonta Pikeä.
Seuraavina päivinä, välimatkan Dawsoniin yhä lyhetessä, Buck piti yhä
tapanaan mennä Spitzin ja tämän kuritettavan väliin, mutta teki sen
viekkaasti ja Françoisin poissa ollessa. Tästä Buckin salaisesta
kapinasta oli seurauksena yleisen kapinallisuuden herääminen käyden yhä
kiihkeämmäksi. Daveen ja Sol-leksiin ei kapinanhenki ollut tarttunut,
mutta toiset kävivät yhä pahemmiksi. Mikään ei käynyt enään niinkuin
olisi pitänyt. Oli alituinen riita ja kinastelu. Käytiin loppumattomia
tappeluja, joiden alkujuuri ja syy Buck oli. Hän piti Françoisia
alinomaisessa jännityksessä, sillä tämä odotti vain taistelua elämästä
ja kuolemasta Buckin ja Spitzin välillä, tietäen sellaisen ennemmin tai
myöhemmin syttyvän. Useana yönä olivat toisten koirain riita ja tappelu
saaneet Françoisin syöksähtämään ylös makuupaikaltaan säikähtyneenä
luullen Spitzin ja Buckin iskeneen toistensa kurkkuihin.
Mutta odotettu tilaisuus ei ollut vielä tullut ja kulkue saapui
Dawsoniin eräänä koleana iltapäivänä eikä suurta taistelua vielä ollut
sattunut. Siellä oli monta miestä ja lukemattomia koiria ja Buck näki
niiden kaikkien olevan ahkerassa työssä. Näytti olevan määrätty, että
koirain tuli tehdä työtä. Kaiken päivää he pyrkivät pitkissä
valjakoissa eteenpäin ylös ja alas suurta katua ja vielä pimeän
tultuakin kuului niiden kellojen kilinä. Ne vetivät rakennusaineita
ja puita ja tekivät kaikkea sellaista työtä, johon Santa Claran
laaksossa käytettiin hevosia. Silloin tällöin Buck tapasi
etelämaalaiskoiria, mutta enimmäkseen ne kuuluivat kaikki Pohjolan
villiin susikoiransukuun. Säännöllisesti joka ilta kello yhdeksän ja
sitten kaksitoista ja kolme, virittivät ne yöllisen laulun, hirvittävän
ulvonnan, johon Buck mitä suurimmalla innolla yhtyi.
Revontulten leimutessa heidän päittensä yläpuolella, tähtien väristessä
kylmässä avaruudessa ja maan levätessä jäykistyneenä ja paleltuneena
lumipeiton alla, olisi tämä koirain ulvonta saattanut olla kaiken
eläväisen uhmauksen ilmaisuna -- jollei se olisi kaikunut mollissa --
pitkäveteisenä, puoliksi nyyhkyttävänä valituksena, joka pikemmin
muistutti maan elävien olentojen rukousta, niiden, jotka taistelivat
olemassaolosta. Se oli vanha, vanha laulu, yhtä vanha kuin ulvovien oma
suku, muuan uuden maailman ensi lauluista, sen aikuisia, jolloin kaikki
laulut olivat surullisia. Ja sen synkkyys oli lukemattomien sukupolvien
onnettomuuksista suurentunut valitukseksi, joka nyt niin syvästi
liikutti Buckia. Hän valitti ja nyyhkytti samasta elämäntuskasta, jota
esi-isänsä ennen häntä olivat tunteneet ja samasta salaperäisestä
pimeän ja kylmän pelosta, jota he olivat kokeneet. Ja että hän tunsi
laulun niin syvästi liikuttavan itseään, oli vain todistuksena siitä,
miten kokonaan hän oli antautunut kuuntelemaan sukunsa alkuaikain
alkuperäisiä elämänilmauksia miespolvia vanhan sivistyksen takaa.
Seitsemän päivän kuluttua Dawsoniin saapumisesta olivat he
paluumatkalla pitkin jyrkkää rannikkoa Barrakista Yukontietä, ohjaten
jälleen kulkuaan Dyeaa ja valtamerta kohden. Perraultilla oli vielä
tärkeämpiä pikasanomia kuin tullessa. Ja häneenkin oli tarttunut
kunnianhimo -- hän pani määräkseen saavuttaa tällä matkalla vuoden
ennätyksen. Monet asianhaarat suosivat hänen päätöstään. Viime
viikkojen lepo oli virkistänyt koiria saattaen ne hyvään kuntoon. Tien,
jonka he mennessä olivat raivanneet, olivat sittemmin seuraavat
matkustavaiset tallanneet. Vielä olivat poliisiviranomaiset
järjestäneet pari, kolme elintarpeiden varastoa niin hyvin koiria kuin
ihmisiäkin varten, joten Perrault saattoi matkustaa melkein ilman
kantamuksia.
Ensimäisenä päivänä ennättivät he aina Sixty Mileen saakka, siis
viidenkymmenen penikulman päivämatkan, sen jälkeisinä päivinä he
matkasivat Yukonia ylöspäin, hyvän taipaleen Pellyä kohden.
Mutta tätä erityistä nopeutta ei François saavuttanut ilman suurta
vaivaa ja monia vastuksia. Kavala kapinanhenki, jonka Buck oli
herättänyt, oli hävittänyt kaiken yhtenäisyystunteen koko valjakosta.
Se ei vetänyt enää niin tasaisesti ja tukevasti ikäänkuin yksi ainoa
koira olisi ollut valjaissa. Buckin kaikille kapinoitsijoille antama
salainen kehoitus oli johtanut heidät kaikkiin mahdollisiin pieniin
ilkivaltaisuuksiin. Spitz ei enää ollut tuo erittäin pelätty johtaja.
Entinen kunnioitus häntä kohtaan oli haihtunut, vieläpä mentiin niin
pitkälle, että uhmailtiin hänen virkavaltaansa. Eräänä iltana Pike
varasti häneltä suuren palan kalaa ahmien sen suuhunsa Buckin
suojeluksen alaisena. Toisena iltana joutuivat Dub ja Joe tappeluun
Spitzin kanssa pakoittaen hänet luopumaan rangaistuksesta, jonka he
olivat ansainneet. Eikä Billeekään, hyväluontoinen Billee, ollut enää
niin hyvälaatuinen kuin ennen eikä vinkunut puoliksikaan niin hellästi
kuin entispäivinä. Buck ei koskaan lähestynyt Spitziä murisematta
uhkaavasti. Hän käyttäytyi todellakin pöyhkeästi, saattaen rehennellen
kävellä edestakaisin aivan Spitzin nenän edessä.
Tämä kurin höltyminen vaikutti koirain keskinäisiinkin suhteisiin. Ne
riitelivät ja kinastelivat enemmän kuin koskaan, niin että leiri
toisinaan muistutti ulvovaa hulluinhuonetta. Ainoastaan Dave ja
Sol-leks pysyivät samanlaisina, vaikka tosin loppumaton kinastelu
heidän ympärillään oli tehnyt heidät ärtyisemmiksi. François lasketteli
kaikenlaisia voimasanoja, polki lunta turhaan raivoten ja repi
tukkaansa. Hänen piiskansa viuhui melkein lakkaamatta koirain selässä,
mutta se ei paljoa auttanut. Niin pian kuin hän käänsi niille selkänsä,
syöksyivät ne jälleen yhteen. Piiskoineen hän tuki Spitziä, mutta Buck
puolestaan kannatti toisia. François tiesi Buckin olevan koko kapinan
takana ja Buck kylläkin tajusi sen. Mutta Buck oli liian ovela
joutuakseen kertaakaan kiinni itse pahanteossa. Hän työskenteli
rehellisesti valjaissa, sillä työ oli tullut hänelle tyydytykseksi,
vaikka tietenkin oli paljon hauskempaa salassa jouduttaa tappelua
toverien kesken ja sotkea hihnoja.
Eräänä iltana ruoan jälkeen heidän majoituttuaan Tahkeenan suulle, oli
Dub ajanut liikkeelle lumivalkoisen kaniinin, mutta kompastui ja
kadotti saaliinsa. Tuossa tuokiossa oli koko valjakko täydessä kaniinin
ajossa. Noin sadan yardsin päässä oli Luoteispoliisin leiri ja siellä
viisikymmentä koiraa, kaikki susikoirarotua, jotka nyt kaikki tulivat
hyökäten ottamaan osaa metsästykseen. Kaniini kiisi tiehensä virran
reunaa alaspäin tehden pienen mutkan sisäänpäin jäätyneelle uomalle,
missä sitten koetti pysytellä. Se lensi kepeästi lumipeitteistä pintaa
koirien ollessa kireässä työssä viiltäessään eteenpäin. Buck kulki ajon
etunenässä -- kaikkiaan oli siinä noin kuusikymmentä osanottajaa -- ja
niin mentiin poukamasta poukamaan, mutta hänen oli mahdoton saavuttaa
saalista. Hän ojentautui niin että melkein laahasi maata, hänen
haukuntansa kaikui lujaa ja kiihkeästi ja komea ruumiinsa lensi
salamannopeasti eteenpäin, loikkaus loikkaukselta kalpeassa, valkeassa
kuunvalossa. Ja harppaus harppaukselta karkasi valkea kaniini
vainoojansa edellä kuin kimalteleva aavekuva.
Kaikkien niiden alkuperäisten vaistojen heräämisen, vaistojen, jotka
määrättyinä lainsäätäminä aikoina houkuttelevat miehiä meluisista
kaupungeista metsään ja vainioille tappamaan toisia eläviä olentoja
lyijyhauleillaan, jotka kemiallisia apuneuvoja käyttäen singautetaan
menemään -- verenhimon, tappamishalun -- kaiken tämän tunsi Buck tällä
hetkellä, mutta vain äärettömän paljon voimakkaammin. Hän syöksyi
kokonaisen metsästäjäjoukon etunenässä riistan jälkeen, elävän
elintarpeen, jonka tahtoi tappaa omin hampain saadakseen kastaa
kuononsa aina silmiin asti lämpimään vereen.
On eräänlaista haltioitumista, joka on elämän huippukohta ja jonka yli
elämä ei voi kohota. Ja niin paradoksimaista on elämä, että tämä
innostus tulee juuri eläessä mitä voimakkaimmin ja kuitenkin tulee se
kuin suurena koko elämän unhoituksena. Tämä innostus haltioittaa
taiteilijan hänen kohoutuessaan tulisessa hurmauksessa oman itsensä
yläpuolelle; tämä elämänunhoittaminen lämmittää sotamiestä
taistelukentällä, tekee hänet murhanhimoiseksi ja saattaa hänen
kieltämään kaiken anteeksiannon; tämä sama haltioituminen oli vallannut
Buckin hänen hyökätessään eteenpäin toisten etunenässä muinaisen
susiulvonnan kaikuessa, janoten elävää ruoka-ainetta, joka pakeni niin
nopeaan hänen edellään kuutamossa. Hän ilmaisi, mitä luontonsa
syvyydessä piili ja luontonsa osissa, jotka olivat vielä syvemmät,
sillä ne ulottuivat taaksepäin aina ajan helmaan asti. Häntä johti
elämän mahtava virta, olemisen vuorovesi, ilo, joka täytti hänen
jokaisen lihaksensa, nivelensä ja jänteensä, ilo siitä, että oli
kaikkea muuta kuin kuollut, että oli täynnä hehkua ja elämänhalua ja
saattoi ilmaista sen täten riemuiten juoksemalla tähtivalossa pitkin
liikkumattomana lepäävän kuolleen aineen pintaa.
Mutta Spitz, joka hurmaantuneenakin oli kylmäverinen ja harkitseva,
jätti nopeasti toiset ja painalti suoraan kapean kannaksen poikki,
missä lahti oli tehnyt syvän uurteen. Tätä ei Buck tiennyt. Juostuaan
mutkan päähän, hän näki tosin kaniinin kiitävän edellään kuten
ennenkin, mutta hän näki myöskin toisen, suuremman olennon loikkaavan
ulkonevalta kalliorannalta syöksyen suoraan alas kaniinin eteen. Se oli
Spitz. Kaniini ei ennättänyt kääntyä. Ja kun koiran valkoiset hampaat
iskivät sen selkään keskellä juoksua, huusi se niin lujaa kuin
haavoitettu ihminen. Tämän äänen kuullessaan -- Elämän huudon Kuoleman
omaksi jouduttuaan -- viritti koko Buckia seuraava joukkue oikean
hornan kuorolaulun ilosta.
Mutta Buck ei ottanut osaa kuoroon. Hän ei enään hillinnyt itseään,
syöksähti Spitzin kimppuun niin läheltä, ettei tämä päässyt
vihollisensa kurkkuun. He vierittelivät toisiaan tomumaisessa lumessa.
Spitz hypähti ylös aivan kuin ei häntä ikinä olisi kaadettukaan kumoon,
puri Buckia kylkeen ja loikkasi syrjään. Kaksi kertaa purasi se
hampaansa yhteen kuin loukun teräspontimet ja hypähti taaksepäin
saadakseen parempaa jalantukea sekä värisevin huulin murisi
kiukkuisesti.
Buck tiesi silmänräpäyksessä kaiken. Nyt oli aika tullut. Oli
kysymyksessä elämä ja kuolema. Heidän siinä kiertäessään toisiaan
muristen ja vinkuen, korvat oikona taaksepäin, kiihkeästi vaanien
pienintäkin etua, tuntui Buckista ikäänkuin hän olisi kokenut tämän
kaiken jo ennen. Hän oli muistavinaan kaiken -- lumenverhoaman maan ja
metsän, kuutamon ja taistelutunnelman. Kaiken ympäröivän valkeuden ja
hiljaisuuden verhosi aavemainen rauha. Ei pienintäkään suhinaa ilmassa
-- mikään ei liikkunut, ei lehti eikä oksa. Koirain hengitys kohosi
näkyvästi, mutta hitaasti ja verkkaan kylmään avaruuteen. Valkoisesta
kaniinista olivat ne tehneet pikaisen lopun, nämä koirat, jotka eivät
olleet mitään muuta kuin huonosti kesytettyjä susia. Nyt ne olivat
kokoontuneet odottavaan piiriin. Ne olivat myös äänettömän hiljaisia
istuessaan siinä kiiluvin silmin hengityksen hitaasti kohotessa
ylöspäin. Buckille ei tämä muinaisajan kohtaus ollut mitään uutta eikä
hämmästyttävää. Oli kuin olisi se aina ollut tavallinen asia.
Spitz oli tottunut tappelija. Huippuvuorilta napaseutujen läpi Kanadan
ja erämaiden halki oli se tapellut kaikenlaisia koiria vastaan ja aina
läpäissyt voittajana. Sen raivo oli kiihkeää, muttei koskaan sokeata.
Repimis- ja tappamishimossaan ei se koskaan unhoittanut, että
vihollistansa johtivat samat intohimoiset pyyteet. Se ei koskaan
hyökännyt vastustajansa niskaan ennenkuin itse oli valmistautunut
vastaanottamaan hyökkäyksen, ei koskaan käynyt kenenkään kimppuun
ennenkuin oli varma voivansa puolustaa itseänsä.
Buck yritti turhaan iskeä hampaansa suuren valkoisen koiran niskaan.
Hänen torahampaansa koettivat tavoittaa tämän pehmeätä lihaa, mutta
töyttäsivätkin sen sijaan Spitzin teräviin hampaisiin. Leukapieli löi
leukapieltä vasten ja huulet saivat vertavuotavia haavoja, mutta Buck
ei päässyt minnekään toisen valppauden takia. Silloin hän tulistui ja
ahdisti vastustajaansa oikealla hyökkäysten rankkasateella. Yhä
uudelleen se iski lumivalkoista kurkkua kohti, missä elämänvirta
pulpahteli niin lähellä pintaa, mutta joka kerta torjui Spitz sen
hyökkäykset päästen pakoon. Silloin Buck teeskenteli hyökkäävänsä
kurkkuun, mutta vetikin äkkiä takaisin päänsä taivuttaen sen samalla
kertaa sivuun, ikäänkuin tahtoisi sysätä toista kylkeen kaataakseen
hänet kumoon. Mutta nytkin syöstiin Buck iskulla takaisin ja Spitz
vapautui.
Spitz oli haavoittumaton, kun Buckin monista haavoista sitävastoin
vuosi verta ja hän läähätti ponnistuksesta. Taistelu alkoi käydä
epätoivoiseksi. Ja koko ajan istui äänetön piiri heidän ympärillään
odottaen susimaisella saaliinhimolla saada repiä palasiksi sen, joka
kaatuisi. Buckin hengähtäessä ryhtyi Spitz hyökkäämään estäen häntä
saamasta jalansijaa. Kerran Buck oli tupertumaisillaan nurin ja koko
odottava kuusikymmeninen koirapiiri syöksähti ylös. Mutta viimeisessä
silmänräpäyksessä pääsi se jaloilleen -- ja nuo kuusikymmentä
istuutuivat jälleen odottamaan.
Mutta Buckilla oli ominaisuus, joka on välttämätön suuruuden
saavuttamiseksi, nimittäin mielikuvitus. Hän tappeli vaistosta, mutta
saattoi yhtä hyvin tehdä sen harkiten. Hän hyökkäsi ikäänkuin tahtoen
tehdä entisen temppunsa, mutta viime silmänräpäyksessä laskeutui
syvälle lumeen tarttuen vastustajansa vasempaan etujalkaan. Kuului
muserretun luun rauskahdus ja nyt seisoi valkoinen koira hänen edessään
kolmella jalalla. Kolme kertaa koetti Buck turhaan kaataa vihollistansa
kumoon, sitten uudisti hän viime temppunsa musertaen tämän oikean
etujalan. Huolimatta tuskistaan ja kaikesta avuttomuudestaan taisteli
Spitz raivoisasti pysyäkseen pystyssä. Hän näki äänettömän piirin
kiiluvine silmineen, riippuvine kielineen ja hopealta kimaltelevine,
ylöskohoavine hengityksineen sulkeutuvan ympärilleen, kuten niin
monasti ennen oli nähnyt samanlaisten piirien sulkeutuvan lyödyn
vastustajansa ympärille. Mutta nyt oli hän, joka oli lyöty.
Ei ollut mitään toivoa enään. Buck oli taipumaton. Armeliaisuus oli
jotain, joka oli varattu lämpimämpää ilmastoa varten. Hän valmistautui
viimeiseen hyökkäykseen. Piiri oli tullut niin lähelle, että hän tunsi
susikoirien hengityksen sivulta päin. Hän saattoi nähdä ne kaikilla
kolmella taholla edessään, puoleksi kyyristyneinä ollakseen valmiita
loikkaamaan ja silmät kiinnitettyinä häneen. Tuli parin sekunnin
hiljaisuus.
Kaikki eläimet olivat liikkumattomia kuin kivikuvat. Vain Spitz värisi
ja samalla ärhenteli huojuessaan edestakaisin hirvittävästi muristen,
ikäänkuin tahtoisi peloittaa uhkaavan kuoleman pakoon. Mutta silloin
Buck loikkasi, ja nyt oli hän vihdoinkin saavuttanut päämääränsä, hänen
kylkensä tapasi vihollisen niin että tämä kaatui.
Tumma piiri muuttui mustaksi pisteeksi kuunvalaisemalla lumella ja
Spitz katosi näkyvistä. Buck seisoi vieressä ja katseli. Voittoisa
taistelija, jossa alkuperäinen villi luonto vallitsi, oli täyttänyt
surmatyönsä ja huomannut sen hyväksi.