II.

Väkivalta ja puolueellisuus.

Buckin ensimäinen päivä Dyean rannalla oli kuin paha painajaisuni.

Joka hetki toi mukanaan uusia epämiellyttäviä yllätyksiä. Hän oli

aivan yhtäkkiä temmattu sivistyksen helmasta ja päistikkaa heitetty

mitä alkuperäisimpiin olosuhteisiin. Tämä ei totta tosiaan ollut

aurinkoista ja laiskaa elämää, jolloin ei ole muuta tehtävää kuin

vetelehtiä ja olla ärtynyt. Täällä ei ollut rauhaa eikä lepoa, ei edes

silmänräpäyksen turvallisuutta. Alinomainen kiire ja hämminki, joka

hetki elämä ja jäsenet vaarassa. Täytyi ehdottomasti joka hetki olla

varuillaan, sillä nämä koirat ja miehet eivät juuri olleet säädyllisiä

koiria ja miehiä. He olivat kaikki villejä, jotka eivät tunteneet muuta

lakia kuin väkivallan.

Ei koskaan Buck ollut nähnyt koirain niin tappelevan kuin näiden

sudenkaltaisten koirien ja hänen ensi kokemuksensa siinä suhteessa

antoi hänelle unohtumattoman opetuksen. Oikeastaan se ei ollut välitön

kokemus, muussa tapauksessa ei hän olisikaan jäänyt elämään

käyttääkseen sitä hyödykseen. Curly oli uhri. He olivat majoittuneet

hirsivaraston läheisyyteen ja Curly tapansa mukaan koetti tehdä

tuttavuutta karkeakarvaisen susikoiran kanssa, joka oli niin suuri kuin

täysikasvuinen susi, mutta ei puoleksikaan niin suuri kuin hän itse.

Ei mitään varoitusta etukäteen, vain salamannopea loikkaus,

yhteenpuserrettujen hampaiden metallikova kalahdus, yhtä pikainen

loikkaus takaisin, ja Curly oli rikki revitty silmäpielestä aina

leukaan asti.

Suden tappelutapa -- lyödä sivaltaa ja juosta tiehensä -- mutta tästä

sukeusi vielä parempaa. Kolmekymmentä, neljäkymmentä muuta takkuista

susikoiraa syöksyi paikalle sulkien molemmat tappelevat ympyrään,

katsellen heitä hiljaa ja mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella.

Buck ei ymmärtänyt tätä ääretöntä tarkkaavaisuutta eikä kiihkoa, millä

katselijat nuoleskelivat leukapieliään. Silloin syöksyi Curly

vastustajansa kimppuun, joka taas puri häntä loikahtaen sitten syrjään.

Seuraavalla kerralla vastaanotti tämä hänen hyökkäyksensä rintaansa

tavalla, joka pani Curlyn keikahtamaan nurin. Hän ei noussut koskaan

enään ylös. Tätä juuri olivat nuo tarkkaavaiset katselijat odottaneet.

Nyt syöksyivät ne muristen ja haukkuen hänen kimppuunsa. Tuskasta

ulisten hautautui hän kuhisevan koiraparven alle.

Tämä tapahtui niin äkkiä ja niin odottamatta, että Buck aivan ällistyi.

Hän näki Spitzin ojentavan helakanpunaista kieltänsä -- hänen tapansa

nauraa -- näki Françoisin syöksyvän kirves kädessään ja juoksevan

suoraa päätä tuohon suureen koiraparveen. Kolme miestä nuijat käsissään

kiiruhti hänen avukseen hajoittamaan niitä. Siihen ei mennyt paljon

aikaa. Kaksi minuuttia Curlyn kaatumisesta oli viimeinenkin hänen

hyökkääjistään ajettu pakoon. Mutta hän itse makasi silvottuna ja

hengettömänä siinä verisellä ja sotketulla lumella, melkein

kirjaimellisesti palasiksi revittynä ja musta François seisoi

nojautuneena hänen ylitsensä ja kirosi aivan hirvittävästi. Tämä tapaus

johtui usein Buckin mieleen häiriten hänen untansakin. Vai niin,

_sellainen_ oli siis tapa. Ei mitään rehellistä peliä. Jos kerran

kaatuu, on kaikki lopussa. No, sittepä hän kyllä katsoo, ettei kaadu.

Spitz ojensi kieltänsä nauraen yhä uudestaan ja uudestaan ja siitä

hetkestä tunsi Buck katkeraa sovittamatonta vihaa häntä kohtaan.

Ennenkuin Buck oli toipunut Curlyn surullisen lopun tuottamasta

hämmästyksestään kohtasi häntä uusi koettelemus. François tuli ja

asetti hänet johonkin nahkahihnalliseen soljelliseen laitokseen. Ne

olivat silat, jotenkin samanlaiset kuin ne, joihin tallirenkien siellä

kotona Etelässä oli tapana asettaa hevoset. Ja aivan samoin kuin hän

oli siellä nähnyt hevosten työskentelevän, pakoitettiin hänet nyt

työskentelemään. Hänen täytyi vetää François reellä metsään laakson

reunalle ja sitten kääntyä takaisin ajoneuvot täynnä polttopuita. Mutta

vaikka hän tunsi arvokkuutensa syvästi loukkaantuneen tällaisena

vetojuhtana olemisesta, oli hän liian viisas tehdäkseen vastarintaa.

Taipuvaisena antoi hän panna suitset suuhunsa ja teki kaikessa

parastaan, vaikkakin kaikki oli outoa ja vierasta hänelle. François oli

ankara, vaati silmänräpäyksellistä tottelevaisuutta ja onnistuikin

siinä piiskansa avulla. Dave, joka kulki lähinnä rekeä ja oli tottunut

tällaiseen työhön, puri Buckia takaosaan niin pian kuin tämä vaan

erehtyi. Ja Spitz oli kokenut johtaja. Se ei aina päässyt käsiksi

Buckiin, joka kulki aivan jäljessä, mutta se murisi ja sähisi

osoittaakseen tyytymättömyyttänsä ja heittäytyi väliin koko painollaan

taaksepäin pakoittaakseen Buckia tielle, jota hänen tuli kulkea. Buck

oli sukkela oppimaan ja molempien toverien ja Françoisin yhteisellä

johdolla teki hän pian huomattavia edistysaskelia. Ennenkuin he

palasivat majapaikalle ymmärsi hän jo pysähtyä "tjo!":n kuullessaan ja

lähteä liikkeelle sanottaessa: "hei!", käännähtää tien mutkassa pitkään

kaartaen ja väistää seuraajaansa raskaasti kuormitettujen ajoneuvojen

työntyessä heidän kintereilleen alamäissä.

"Kirotun hyviä koiria nämä", sanoi François Perraultille. "Buck vetää

niin helvetin tavalla. Ja oppii niin helposti."

Iltapäivällä tuli Perrault, innoissaan saada lähteä pikasanomineen. Hän

oli ostanut pari koiraa lisää, "Billeen" ja "Joen", kaksi veljestä,

karkeakarvaista susikoirasukua. Vaikka ne olivat samasta äidistä,

olivat ne niin erinäköiset kuin yö ja päivä. Billeen ainoa vika oli

ylenpalttinen hyvänluontoisuus, kun Joe taas oli aivan päinvastaista

luonnetta, juro ja suljettu, murisi alinomaa mulkoillen ilkeillä

silmillään. Buck vastaanotti sen veljellisesti. Dave ei ollut

tietävinään koko tulokkaista, ja Spitz tappeli ensin toisen ja sitten

toisen kanssa. Billee heilutteli tyynnyttäen häntäänsä, kääntyi ympäri

ja juoksi tiehensä nähdessään tyynnyttävät ponnistuksensa turhiksi ja

kiljui -- myöskin se tapahtui tyynnyttävästi -- Spitzin iskiessä häntä

kylkeen. Mutta kuinka Spitz liikehtikin, pyörähteli Joe aina ympäri ja

seisoi hänen edessään karvat pystyssä, korvat nujussa, huulet kierossa

ja muristen, leukapielet lyöden kiivaasti loukkua ja silmät loistaen

saatanallisesta hehkusta -- oikea sotaisen hulluuden ruumiillistuminen.

Hänen ulkomuotonsa oli niin hirvittävä, että Spitzin täytyi luopua

kuritusaikeestaan. Salatakseen tappionsa kääntyi hän sen sijaan

rauhallista ja vinkuvaa Billeetä vastaan ja veti hänet takaisin

tappelutantereelle.

Saman päivän iltana tuli Perrault mukanaan uusi koira, vanha susikoira,

pitkänlainen, laiha, kovin kulunut, kuono täynnä arpia sekä

yksisilmäinen. Mutta sen ainoassa silmässä kimalsi varoitus -- ei pidä

tungetella -- herättäen kunnioitusta. Sen nimi oli Sol-leks, joka

oikeastaan merkitsee "äkäinen". Samoin kuin Dave ei tämäkään halunnut

mitään, ei antanut mitään eikä odottanut mitään ja kun se hitaasti ja

tyyneesti meni toisten joukkoon, jätti itse Spitzkin sen rauhaan. Sillä

oli omituisuus, jota Buck onnettomuudekseen joutui kokemaan. Se ei

pitänyt siitä, että sitä lähestyttiin sen sokealta sivulta. Buck oli

tietämättään tehnyt itsensä syylliseksi tähän hairahdukseen. Mutta

tästä epähienoudesta huomautti Sol-leks hänelle hyökkäämällä hänen

kimppuansa ja iskemällä kolme tuumaa pitkän haavan hänen kylkeensä aina

luuhun asti. Siitä hetkestä alkaen väisti Buck huolellisesti Sol-leksin

sokeata puolta eikä siitä lähtien saanut mitään harmia hänestä koko

sinä aikana, jona heidän toveruutensa kesti. Sol-leksin ainoa pyrkimys

näytti tarkoittavan -- kuten Daven -- saada olla rauhassa, vaikkakin

heillä molemmilla, kuten Buck sittemmin sai kokea, oli vielä toinen,

hartaampi toive.

Sinä iltana Buck sai ratkaistavakseen suuren arvoituksen, mihin saisi

asettua nukkumaan. Teltta, jota kynttilä valaisi, loisti niin

houkuttelevasti keskellä valkoista lakeutta, mutta Buckin mennessä

sinne sisälle, kuin olisi se ollut aivan luonnollinen asia,

vastaanottivat Perrault ja François hänet kirouksilla ja heittoaseilla.

Toinnuttuaan hämmästyksestään hän peräytyi häpeällisesti takaisin

pakkaseen. Tuuli puhalsi terävästi ja pakkanen puri tuskallisesti

kivistäen hänen haavaansa. Hän asettui lumelle ja koetti nukkua, mutta

kylmyys ajoi hänet pian jälleen ylös. Onnettomana, vilusta vavisten ja

epätoivoissaan, kuljeskeli hän noiden monien telttojen ympärillä, mutta

huomasi kaikkialla olevan yhtä kylmää. Siellä täällä hyökkäsi

villikoiria häntä kohti, mutta hän nosti karvat pystyyn ja murisi

äkäisesti -- sillä oppiminen oli hänelle helppoa -- ja silloin antoivat

he hänen häiritsemättä kulkea ohi.

Vihdoin juolahti ajatus hänen mieleensä. Hänen pitäisi lähteä takaisin

nähdäkseen, miten hänen toverinsa käyttäytyivät. Hänen suureksi

hämmästyksekseen olivat ne kadonneet. Hän kuljeskeli uudelleen ympäri

suurta leiriä etsien niitä ja palasi taas takaisin. Olisivatkohan ne

sisällä teltassa? Ei, niin ei voinut olla asian laita, sillä ei

suinkaan häntä silloin olisi pois ajettu. Mutta missä saattoivat ne

sitten olla? Häntä roikkuen ja ruumis vavisten, oikein lohduttomana,

hän kierteli päämärättömänä telttoja. Yht'äkkiä lumi antoi perään hänen

etujalkojensa alla ja hän vajosi alas. Jotain kiemurteli hänen

jalkojensa alla. Hän hypähti taaksepäin, pörhistäen karvojaan ja

muristen, peläten jotain näkymätöntä ja tuntematonta. Mutta

ystävällinen lyhyt haukahdus rauhoitti hänet, ja hän alkoi tutkia

tilannetta. Lämmin ilman tuulahdus osui hänen sieraimiinsa ja siellä,

lumen alle käpertyneenä sievänä pallona, makasi Billee. Se vingahti

tyynnyttävästi, vääntelihe ja kiemurteli osoittaakseen hyvää tahtoaan

ja aikomuksiaan rohjeten jopa, rauhan lahjuksena, lipaista Buckin

kuonoa lämpimällä kostealla kielellään.

Toinen oppitunti. Siis noinko he tekivät sen? Buck valitsi

luottavaisena sopivan paikan ja melkoisella touhulla ja turhillakin

yrityksillä alkoi kaivaa kuoppaa itselleen. Hetkessä hänen ruumiinsa

lämpö täytti suljetun tilan ja hän oli unessa. Päivä oli ollut pitkä ja

vaivaloinen, joten Buck nukkui sikeästi ja mukavasti, vaikkakin hän

murisi ja haukkui ja vääntelehti pahoista unista.

Buck ei avannutkaan silmiään, ennenkuin hänet herätti ylösnousseen

leirin melu. Aluksi hän ei tiennyt missä oli. Yön aikana oli satanut

lunta ja hän oli kokonaan siihen hautautunut. Lumikinokset puristivat

häntä joka puolelta, ja hänen lävitseen kulki terävä pelon väristys --

villin elukan pelko ansaa kohtaan. Tämä oli merkki siitä, että hän kävi

läpi mielessään omaa elämäänsä aina esi-isiensä elämään asti; Buck oli

näet sivistynyt koira, harvinaisen sivistynyt koira ja omasta

kokemuksestaan ei ollut tutustunut mihinkään ansaan eikä voinut näin

itsestään sitä pelätä. Hänen koko ruumiinsa lihakset supistelivat

kouristuksenomaisesti ja vaistomaisesti hänen niskansa ja hartiainsa

karvat nousivat pystyyn, ja villisti murahtaen hän hypähti suoraan

sokaisevaan päivänvaloon lumen lennellessä hänen ympärilleen välkkyvänä

pilvenä. Ennenkuin hän putosi jaloilleen, hän näki valkean leirin

levittäytyneenä eteensä ja tiesi, missä hän oli ja muisti kaiken, mitä

oli tapahtunut siitä hetkestä, kun hän lähti kävelylle Manuelin kanssa

aina kuopan kaivamiseen lumeen edellisenä iltana.

Françoisin huuto kiinnitti Buckin huomiota. "Mitä sanoinkaan?"

koiranajaja huusi Perraultille. "Tuo Buck on tosiaan helkkarin nopea

oppimaan."

Perrault nyökkäsi vakavana. Hän oli Kanadan hallituksen pikalähetti

kuljettaen tärkeitä sanomia ja piti senvuoksi välttämättömänä varata

oivallisia koiria itselleen. Erikoisesti ilahdutti häntä, että oli

sattunut saamaan Buckin.

Tuntia myöhemmin oli koirain luku taas lisääntynyt kolmella, niin että

niitä nyt oli yhteensä yhdeksän eikä kulunut neljännestäkään, kun ne

kaikki olivat valjaissa matkaten kukkulan rinnettä ylös Dyea-solaa

kohti. Buck oli iloinen päästessään liikkeelle, ja vaikka rasitus

olikin ankara, huomasi hän, ettei hän aivan halveksinutkaan nykyistä

tointansa. Häntä hämmästytti toveriensa osoittama into, joka tarttui

häneenkin, mutta vielä ihmeteltävämpi oli Davessa ja Sol-leksissa

tapahtunut muutos. Heissä oli tapahtunut oikeita ihmeitä

valjastamishetkestä lähtien. He olivat käyneet vilkkaiksi ja

toimeliaiksi, olivat innostuneita työn hyvin sujumisesta sekä

osoittivat kiivasta ärtyisyyttä, jos jokin seikka joutui

epäjärjestykseen tai viivästyi. Ne näyttivät kokonaan antautuneen

eteenpäin pyrkimisen vaivannäköön -- ainoa, minkä hyväksi ne elivät,

ainoa, joka tuotti niille jotain iloa.

Dave kulki lähinnä rekeä, hänen edellään Buck ja sitten Sol-leks, jonka

edessä taas kaikki muut pitkässä jonossa aina johtajaan asti,

viimemainitussa virassa Spitz. Buck oli tarkoituksella asetettu Daven

ja Sol-leksin väliin oppiakseen näiltä. Hän oli tarkkaavainen oppilas,

mutta toiset myös taitavia opettajia. Ne eivät koskaan jättäneet häntä

asioista tietämättömäksi teroittaen opetukset terävin hampain hänen

mieleensä. Dave oli rehellinen ja viisas samalla. Se ei koskaan purrut

Buckia syyttömästi eikä koskaan todellisesti tarvittaissa jättänyt

purematta. Ja kun François piiskoinensa tuki sen hallitusta, piti Buck

viisaampana totella kuin vastustaa. Kerran erään lyhyen pysähdyksen

aikana Buck sotkeutui köysiin, jonka vuoksi matkaanlähtö viivästyi.

Mutta silloin syöksyivät sekä Dave että Sol-leks hänen kimppuunsa ja

kurittivat hänet perinpohjin. Tästä kyllä kaikki sotkeentui vielä

pahemmin, mutta Buck varoi toista kertaa saattamasta aikaan sellaista

selkkausta. Ja ennen päivän loppua oli hän oppinut hoitamaan paikkansa

rivissä niin hyvin, että sekä Dave että Sol-leks lakkasivat näykkimästä

häntä. Yhä harvemmin kohotti François piiskaansa ja vieläpä Perrault

kunnioittikin Buckia itse nostamalla tämän jalkoja niitä

tarkastaakseen.

Päivän matka oli ollut vaivaloinen solan rinnettä ylöspäin Shep Campin

kautta Scalesin ohi metsänrajalle, yli jäätikköjen ja satoja jalkoja

syväin lumikinosten, yli mahtavan Chilcoot-ketjun, joka kohoaa

suolaisen ja suolattoman veden välillä seisten ankarana vartiona synkän

ja yksinäisen Pohjolan portilla. Sitten kävi kulku verrattain helposti

sammuneiden tulivuorien aukkoihin syntyneen järvijonon sivuitse.

Myöhään illalla saapuivat he Lake Bennettin yläpuolella sijaitsevalle

leirille, missä tuhansittain kullankaivajia oli veneenteossa aina

kevääseen jäiden lähtöaikaan asti. Buck kaivoi kolon lumeen ja nukkui

väsyneen vanhurskasta unta, kunnes hänet hyvin varhain seuraavana

aamuna ajettiin ylös pimeään ja kylmään ja tovereineen valjastettiin

taas reen eteen.

Sinä päivänä he kulkivat neljäkymmentä englannin penikulmaa, tie kun ei

ollut niin huonoa, mutta senjälkeisenä ja monena seuraavana päivänä

täytyi heidän kulkea kiertoteitä ja työskennellä ankarammin, eivätkä

sittenkään päässeet niin pitkälle. Säännöllisesti käveli Perrault

kulkueen etunenässä polkien lunta leveillä, litteillä kengillään,

helpottaakseen heidän kulkuansa. François, joka hoiti reen

ohjaustankoa, vaihtoi toisinaan, vaikkei usein, paikkaa hänen

kanssansa. Perraultilla oli kiire ja hän oli koko lailla ylpeä jäiden

tuntemisestaan. Tämä tunteminen olikin välttämättömän tarpeellinen,

sillä syysjää oli hyvin ohutta ja virtapaikassa ei jäätä ollut

ollenkaan.

Päivä päivältä, loppumattomassa jaksossa, ponnisteli Buck eteenpäin

valjaissaan. Liikkeelle lähdettiin aina kauan ennen aamunsarastusta ja

päivän valjetessa oltiin jo pitkällä, monta uutta penikulmaa taakse

jätettynä. Eikä milloinkaan asetuttu leiriin ennenkuin pimeän tultua,

mutta silloin sai kukin kalaosansa ja jokainen kaivautui sitten lumeen

nukkuaksensa. Buck oli hyvin ahne. Hänen jokapäiväinen annoksensa --

puolitoista naulaa auringonkuivukalaa -- näytti katoavan olemattomiin.

Koskaan ei hän saanut kyllikseen ja nälän tuskat kalvoivat häntä

lakkaamatta, kun sitävastoin toiset koirat, jotka eivät olleet niin

suuria ja muutoin olivat tottuneita tähän ankaraan elämään, eivät

saaneet enempää kuin naulan kukin ja kuitenkin pysyivät hyvissä

voimissa. Buck menetti pian entisen nirsuutensa. Aluksi hän söi

hitaasti, mutta huomasi pian, että toverinsa lopetettuaan ennen häntä

sieppasivat itselleen hänen jälellä olevan osansa. Ei kannattanut

ollenkaan koettaa puolustaa palasiansa. Hänen ajaessaan paria, kolmea

käpälämäkeen, katosi ruoka toisten kurkkuihin. Päästäkseen tästä

pulasta, päätti hän syödä yhtä nopeasti kuin toisetkin ja nälkä johti

hänet niin pitkälle, ettei hän ollenkaan pitänyt itseään liian hyvänä

ottamaan, mikä ei ollut hänen omaansa. Hän näki miten toiset tekivät ja

oppi heistä. Kerran hän näki kuinka Pike, muuan uusista koirista --

muuten taitava teeskentelijä ja varas -- hyvin viekkaasti varasti

palasen sianlihaa Perraultin kääntäessä selkänsä. Seuraavana päivänä

teki Buck saman kepposen ja onnistui pääsemään pakoon koko saaliineen.

Nousi mahdoton hälinä, mutta Buck vältti kaikki epäluulotkin. Muuan

hänen tovereistaan -- Dub -- joka usein käyttäytyi kömpelösti ja aina

joutui kiinni rikoksistaan, sai kärsiä rangaistuksen Buckin pahasta

teosta.

Tämä ensi varkaus oli merkkinä siitä, että Buck saattoi kestää ja tulla

toimeen kovassa, vihamielisessä Pohjolassa. Se toi esille hänen kykynsä

mukautua muuttuneisiin olosuhteisiin, mikä pelasti hänet joutumasta

pikaisen, hirvittävän kuoleman omaksi. Vielä se osoitti hänen

siveellisyytensä joutuneen rappiolle, olevan murskaantumaisillaan,

mutta sehän olikin vain tarpeeton painolasti olemassaolon

häikäilemättömässä taistelussa. Alhaalla Etelässä, missä oli

uskollisuutta ja hyvää toveruutta, saattoi hyvinkin kunnioittaa toisten

omaisuutta ja persoonallisia tunteita, mutta Pohjolassa, missä

väkivalta ja puolueellisuus vallitsivat, olisi aivan hullu, jos

ajattelisi sellaisia. Ja jos tekisi niin, joutuisi auttamattomasti

hukkaan.

Eihän Buck nyt juuri näin kirkkaasti ja selvästi arvostellut. Hän oli

aivan yksinkertaisesti sopiva uuteen elämäänsä ja mukautui tietämättä

sen vaatimuksiin. Koko elämässään ei hän koskaan ollut peräytynyt

taistelusta, olipa se sitten koskenut mitä tahansa. Mutta

punanaapukkainen mies oli karttuineen iskenyt häneen alkuperäisemmän

peruslain. Sivistyneenä koirana olisi hän saattanut uhrata elämänsä

siveellisen velvollisuuden puolesta, esimerkiksi puolustaakseen tuomari

Millerin ratsupiiskaa, mutta että hän nyt oli täydellisesti

peräytymässä sivistyksestä, sitä todisti juuri hänen kykynsä kääntää

selkä siveellisille velvollisuuksille pelastaakseen oman nahkansa. Hän

ei varastanut siksi, että tämä seikka olisi huvittanut häntä, vaan

tyydyttääkseen vatsansa vaatimuksia. Eikä hän varastanut avoimesti;

vaan viekkaasti ja salaa, koska hän kunnioitti toisten karttuja ja

hampaita. Sanalla sanoen -- hän teki minkä teki siksi, että oli

helpompaa tehdä se, kuin jättää tekemättä.

Hänen kehityksensä -- tai paremmin peräytymisensä -- kävi hyvin

nopeaan. Lihakset kävivät raudanlujiksi ja kaikki tavallinen tuska

jätti hänet tunnottomaksi. Ja taloudelliseksi hän kävi niin hyvin

sisäisesti kuin ulkonaisestikin. Hän saattoi syödä mitä tahansa, kuinka

inhottavaa ja sulamatonta se olikin, ja saatuaan tämän sisäänsä, imi

hänen vatsanesteensä syödystä aineesta ravinnon aina viimeiseen

hiukkaseen asti, minkä jälkeen hänen verensä kuljetti sen jokaiseen

etäisimpäänkin paikkaan hänen ruumiissaan, joka siitä tuli sekä lujaksi

että sitkeäksi. Näkönsä ja hajuaistinsa terottuivat aivan

ihmeellisesti, kuulonsa kävi niin erinomaiseksi, että hän unissaankin

kuuli heikoimmankin kolinan tietäen, ennustiko se rauhaa vai vaaraa.

Hän oppi pureksimaan varpaittensa väliin tarttuneen jään, ja ollessaan

janoinen, paksun jääkerroksen peittäessä juotto-avantoa, osasi hän

murtaa sen kohoamalla takajaloilleen ja sitten laskeutumalla jäälle

etujalat jäykkinä. Hänen etevin ominaisuutensa oli osata vainuta tuulta

ja laskea sen laatu edeltäkäsin. Olipa kuinka tyyntä tahansa hänen

kaivaessaan itselleen koloa puun juurelle tai rantaäyräälle, löysi

aamun tieneessä sattunut tuuli hänet aina suojanpuolelta.

Eikä hän oppinut vain kokemuksesta, vaan kauan sitten sammuneet

vaistotkin heräsivät eloon hänessä. Sukupolvien kesyn elämäntavan tulos

haihtui vähitellen. Hämärät havainnot ajalta, jolloin sukunsa vielä oli

ollut nuori, versoivat hänessä epämääräisesti -- ajalta, jolloin villit

koirat hyökkäilivät joukoin aarniometsissä tappaen saaliinsa sen

saavutettuaan. Hänen ei ollut vaikea oppia iskemään kiinni, viiltämään

halki tai puremaan poikki kurkun yhtä nopeasti kuin susikin. Siten

olivat hänen muinaiset esi-isänsä tehneet. Ja ne elivät nyt uudestaan

hänessä. Entinen elintapa ja vanhat temput, jotka nämä olivat jättäneet

perinnöksi jälkeläisilleen, olivat hänenkin. Hän harjoitti kaikkea

ponnistuksetta, keksimättä siinä mitään uutta, aivankuin olisi kaikki

aina piillyt hänen luonnossaan. Ja kun hän kylminä öinä kohotti

kuononsa tähtiä kohti ja antoi kuulua pitkäveteisen, susimaisen

ulvonnan, olivat ne hänen esi-isiänsä -- jo kuitenkin kauan sitten

sekoittuneet maan tomuun -- jotka hänen kauttansa käänsivät kuononsa

tähtiä kohti ja ulvoivat vuosisatojen takaa. Hänen äänenpainonsakin oli

heidän -- sama, jolla he olivat purkaneet surujansa ja omalla

tavallansa tulkinneet suurta hiljaisuutta, kylmyyttä ja pimeyttä.

Todistukseksi minkälainen nukkeleikki elämä on, virtasi ikivanha laulu

hänen rinnastaan hänen palatessaan omiensa alkuperäisiin elintapoihin.

Ja se tapahtui siksi, että ihmiset olivat löytäneet keltaista metallia

Pohjolasta ja siksi, että puutarharenki Manuelilla ei ollut niin suurta

palkkaa, että se olisi riittänyt muuhunkin kuin ruokaan ja vaatteisiin

hänelle itselleen, hänen vaimolleen ja heidän monille pienille

jälkeläisilleen.