I.

Alkuperäisen lain mahti.

"Syntyperäinen kaipaus huokaa ja kärsii tottumuksen kahleissa,

ja viimein herää julmuus pitkällisestä talviunestaan."

Buck ei lukenut sanomalehtiä, sillä siinä tapauksessa olisi hän

tiennyt vaaran uhkaavan sekä häntä että jokaista vahvalihaksista,

paksuturkkista koiraa Puget Soundin ja San Diegon välisellä alueella.

Sittenkun muutamat miehet hapuiltuaan napaseudun pimeydessä olivat

löytäneet sieltä jonkinlaista keltaista metallia ja höyrylaivat ja

kuljetusyhtiöt toitottaneet löydöstä, syöksyi tuhansittain ihmisiä

Pohjolaa kohti. Ja nämä ihmiset tarvitsivat koiria, suuria, väkeviä,

vahvalihaksisia koiria, jotka voisivat tarttua voimakkaasti työhön,

paksuturkkisia, jotta tämä voisi suojella heitä pakkaselta.

Buck asui suuressa talossa Santa Claran aurinkoisessa laaksossa.

Paikkaa kutsuttiin tuomari Millerin taloksi. Rakennus sijaitsi

kappaleen matkaa tieltä puoleksi puiden kätkössä, joiden lomitse näki

aina jonkun pilkahduksen suuresta, ilmavasta, ympäri taloa kiertävästä

kuistikosta. Paikalle johtivat soraiset ajotiet kiemurrellen pitkin

laajoja nurmikkoja korkeiden poppelien alla, joiden oksat toisiinsa

sekaantuivat. Asuinrakennuksen takana oli kaikki vielä suurempaa, kuin

mitä sen edessä. Siellä oli suuria tallirakennuksia, joissa tusinamäärä

renkiä ja poikia hommaili; siellä kokonaisia rivejä viiniköynnösten

umpeenkasvamia palvelusväen asuntoja, siellä suunnattoman pitkä ja

hyvässä kunnossa oleva ulkohuonejono, laajoja viiniviljelyksiä,

vihreitä laitumia, hedelmäpuutarhoja ja joukottain marjapuita. Ja

sitten oli siellä myös pumppulaitos porakaivoa varten ja suuri

sementtinen vesisäiliö, jossa tuomari Millerin pojat kävivät

aamukylvyssä ja myöskin kuumin iltapäivin vilvoittamassa itseään.

Tätä suurta aluetta Buck hallitsi. Siellä oli hän syntynyt ja siellä

viettänyt kuluneet neljä vuotta elämästään. Luonnollisesti oli siellä

muitakin koiria. Täytyihän niitä olla niin suuressa paikassa, mutta ei

niitä otettu lukuun. Ne tulivat ja menivät, asuivat täyteen ahdetuissa

koirankopeissa tai viettivät huomaamatonta elämää talon piilopaikoissa,

kuten esimerkiksi japanilainen mopsi Toots ja meksikolainen karvaton

Ysabel -- eriskummallisia olentoja, jotka harvoin pistivät kuononsa

oven ulkopuolelle tai laskivat jalkojansa maahan. Sitäpaitsi oli siellä

myöskin pari tusinaa foxterrierejä, jotka vimmapäissään rähisivät

Tootsille ja Ysabelille, kun nämä kurkistelivat ikkunoista, kokonaisen

lauman palvelustyttöjä asestettuina vastoilla ja köysiluudilla heitä

suojellessa.

Mutta Buck ei ollut sidottu huoneisiin eikä koirankoppiin. Hän tuli ja

meni minne halusi. Hän ui vesisäiliössä yhdessä tuomarin poikien kanssa

ja seurasi heitä metsästysretkille; oli tuomarin tyttärien - Mollien ja

Alicen -- vartijana heidän pitkillä aamu- ja iltakävelyillään;

talvi-illoin hän makasi tuomarin jalkain juuressa iloisen takkavalkean

ääressä kirjastossa; kanniskeli tuomarin lapsenlapsia selässään ja

valvoi heidän uskaliaita retkiään kaivolle ja tallipihalle -- niin,

vieläpä kauemmaksikin, aitaukselle, missä varsat olivat laitumella, ja

marjaviljelyksille asti.

Parinkymmenen foxterrierin joukossa liikkui hän suurella arvokkuudella

-- Toots ja Ysabel olivat melkein täydellisesti olemattomat hänelle,

sillä hän oli kuningas -- kaiken, mikä liikkui, ryömi ja mateli ja

lensi tuomari Millerin pihalla, ihmiset lukuunotettuina, kuningas.

Buckin isä, suuri Elmo-niminen Newfoundlandinkoira, oli ollut tuomarin

eroittamaton seuralainen ja Buck pani rehellisesti parastaan periäkseen

isänsä tavat. Hän ei ollut niin erikoisen suuri -- ei painanut enempää

sataaneljääkymmentä naulaa -- sillä hänen äitinsä, Shep, oli ollut

skotlantilainen paimenkoira. Mutta nämä sataneljäkymmentä naulaa ynnä

se arvokkuus, jonka hyvät elämäntavat ja yleinen kunnioitus suovat,

saattoivat hänet tilaisuuteen käyttäytyä tosikuninkaalliseen tapaan.

Niinä neljänä vuonna, jotka olivat kuluneet hänen ensimäisestä

penikka-ajastaan, oli hän elänyt kuin veltostunut ylimys. Hänessä oli

syntyperäistä, ylhäistä ylpeyttä ja oli hän sitäpaitsi hiukan itsekäs,

jollaisiksi maaseudun ylimykset toisinaan tulevat eristetyn asemansa

takia. Mutta hänen pelastuksensa oli, ettei hän tyytynyt olemaan

pelkästään hemmoteltuna suosikkina. Metsästys ja muut sen sukuiset

huvitukset ulkosalla olivat estäneet hänet lihomasta ja karaisseet

hänen lihaksensa. Hänelle, kuten kylmiä kylpyjä rakastaville

ihmisroduille, oli rakkaus veteen tullut hermojavahvistavaksi ja

terveyttä suojelevaksi keinoksi.

Tällainen oli Buck-koira syksyllä 1897, jolloin Klondyken huhut

houkuttelivat miehiä kaikilta maailman kulmilta jäätyneeseen Pohjolaan.

Mutta Buck ei lukenut sanomalehtiä eikä myöskään tiennyt puutarharenki

Manuelin olevan huonon tuttavuuden. Manuelilla oli suuri helmasynti:

hän pelasi mielellään kiinalaisissa arpajaisissa. Ja hänen

pelihimossaan oli muuan valtava kiihko -- hän uskoi pelijärjestelmään.

Tämä oli hänen perikatonsa. Sillä pelatakseen järjestelmän mukaan,

tarvitaan rahoja ja puutarharengin palkka tuskin riittää muuhun kuin

vaimon ja suuren lapsilauman elättämiseen.

Tuomari oli rypäleviljelysyhdistyksen kokouksessa ja hänen poikansa

olivat innokkaassa urheiluseuran järjestämishommassa sinä muistettavana

iltana, jolloin Manuel pani toimeen kavalan tekonsa. Ei kukaan nähnyt,

kun hän otti Buckin mukaansa hedelmäpuutarhan kautta ja Buck kuvitteli

tavallisen kävelyn olevan kysymyksessä. Lukuunottamatta yhtä ainoata

mieshenkilöä ei myöskään kukaan nähnyt, kun he saapuivat pienelle

College Parkin pysäkkiasemalle. Mutta tämä mies puhui Manuelin kanssa

ja rahoja helisi heidän käsissään.

"Tavara sidotaan ennenkuin se jätetään ostajalle", sanoi vieras mies

karkeasti ja Manuel sitoi paksun köyden Buckin kaulaan.

"Pidä kiinni ja vedä, mutt' älä kurista sitä," sanoi Manuel ja vieras

murisi jotain vastaukseksi.

Buck oli tyynellä arvokkuudella alistunut ottamaan köyden kaulaansa.

Sellaista ei tosin ikinä ennen ollut tapahtunut hänelle, mutta hän oli

oppinut luottamaan ihmisiin, jotka tunsi ja luuli heitä itseänsä paljon

viisaammiksi. Mutta kun köyden molemmat päät jätettiin vieraan käsiin,

murisi hän uhkaavasti. Hän oli vain ilmaissut tyytymättömyytensä, mutta

ylpeydessään luuli sen olevan saman kuin käskyn. Hämmästyksekseen

vedettiin kuitenkin köysi tiukemmaksi hänen kaulaansa, niin ettei hän

voinut hengittää. Äkillisessä raivossa hyökkäsi hän nyt vieraan miehen

kimppuun, mutta tämä kohtasi hänet puolitiessä, tarttui hänen

kurkkuunsa ja viskasi hänet kiivaalla tempauksella kumoon. Köyttä

vedettiin armotta yhä kovemmin Buckin raivoissaan taistellessa kieli

riippuen ulkona suusta ja voimakkaan rinnan läähättäen koettaessa

turhaan saada ilmaa. Ei ikinä elämässään oltu Buckia kohdeltu niin

pahoin eikä ikinä elämässään ollut hän ollut niin raivoissaan. Mutta

hänen voimansa heikkenivät, silmänsä kävivät lasimaisiksi ja hän oli

miltei tajuton, kun juna vihelsi ja molemmat miehet heittivät hänet

tavaravaunuun.

Epäselvästi hän tajusi, että kielensä tuntui kipeältä ja että häntä

jonkinlaisissa ajoneuvoissa viedä tärisytettiin. Veturin kimeä vihellys

jotakin ylimenopaikkaa sivuutettaessa ilmoitti hänelle, missä hän oli.

Hän oli ollut liian usein matkoilla tuomarin kanssa ollakseen

tuntematta tavaravaunuissa matkustamisen epämiellyttävyyttä. Buck avasi

silmänsä ja ne kiiluivat vihasta, joka olisi sopinut ryövätylle

kuninkaalle. Vieras hyppäsi tarttuakseen hänen kurkkuunsa, mutta sillä

kertaa oli Buck häntä sukkelampi. Hänen leukapielensä pusertuivat

miehen käden ympäri hellittämättä siitä, ennenkuin köysi vielä kerran

oli tehnyt hänet tunnottomaksi.

"Yep saa toisinaan suonenvetokohtauksia," sanoi mies matkatavarain

valvojalle, joka oli tullut sisään melun kuullessaan. "Isäntä on

lähettänyt minut sen kanssa eläinlääkärille Friscoon", lisäsi hän

huolellisesti piilottaen haavoitetun kätensä. "Luulee hänen voivan

parantaa sen".

Pienessä, erään kapakan takana sijaitsevassa vajassa San Franciscon

satamassa purki sittemmin haavoitettu vieras kaikessa hiljaisuudessa

itseksensä ajatuksiansa tämän yöllisen matkan johdosta.

"Minun saamiseni on kaikkiaan viisikymmentä dollaria", mutisi hän,

"mutta tuhannestakaan en tekisi sitä toista kertaa".

Hänen kätensä oli kiedottu veriseen nenäliinaan ja oikea

housunlahkeensa tahriintunut polvista aina alas asti.

"Kuinka paljon sai toinen?" kysyi kapakoitsija.

"Sata", oli vastaus. "Ei tahtonut, Jumala minua auttakoon, ottaa

senttiäkään vähempää."

"Yhteensä sataviisikymmentä", laski kapakoitsija. "Mutta sen arvoinen

se on, siitä panen pääni pantiksi".

Mies avasi verisen nenäliinan ja katseli vahingoittunutta kättään.

"Kunhan en vaan saisi vesikauhua..."

"Jollette sitä saa, niin on se siksi, että olette syntynyt

hirtettäväksi", tokaisi kapakoitsija nauraen. "Ja nyt saatte vähän

auttaa minua", lisäsi hän.

Pää pyörryksissä ja tuntien sietämättömiä tuskia kaulassa ja kielessä

-- puolikuoliaaksi kuristettuna -- koetti Buck kohottautua kiusaajiaan

vastaan. Mutta yhä uudelleen kaadettiin hänet kumoon ja miltei

kuristettiin, kunnes molempien miesten oli onnistunut viilata poikki

metallikaulanauha, joka oli Buckin kaulassa. Senjälkeen irroitettiin

myöskin köysi ja koira paiskattiin jonkinlaiseen häkkiin.

Siellä makasi se loppupuolen väsyttävää yötä vavisten kiukusta ja

haavoittuneesta ylpeydestä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä kaikki tämä

merkitsi, Mitä tahtoivat ne hänestä, nuo vieraat miehet? Miksi

pidettiin häntä ahtaaseen häkkiin suljettuna? Hän ei tiennyt

minkävuoksi, mutta hänellä oli epämääräinen tunne uhkaavasta

onnettomuudesta. Monet kerrat yössä hypähti hän ylös vajan ovea

naristen avattaessa, luullen tuomarin tai hänen poikiensa tulevan.

Mutta se ei ollut koskaan kukaan muu kuin kapakoitsija. Hänellä

oli kädessä talikynttiläpahanen, jonka heikko liekki valaisi

hänen pöhöttyneitä kasvojansa. Ja joka kerta tukahtui Buckin

kurkusta esiintunkemaisillaan oleva iloinen haukunta muuttuen

raivoisaksi murinaksi.

Mutta niin antoi kapakoitsija hänen olla rauhassa ja aamulla tuli neljä

miestä nostamaan häkkiä. Enemmän vain kiusaajia, ajatteli Buck, sillä

kaikki olivat ilkeännäköisiä, risaisia ja renttumaisia ja hän riehui ja

raivosi heille häkissään. Mutta miehet nauroivat ja pistelivät

säleitten väliin keppejä, joihin hän hyökkäsi mitä raivostuneimmin

iskien torahampaansa niihin, kunnes huomasi, että sitä miehet juuri

tahtoivatkin. Silloin paneutui hän maata tuikeannäköisenä ja antoi

heidän nostaa häkin kuormavaunuun. Ja nyt saivat sekä Buck että häkki

kulkea monien käsien läpi. Toimistokonttorin kirjurit tarkastivat ensin

häkin ja antoivat nostaa sen toiseen kuljetusvaunuun, jonka jälkeen se

matalissa työntövaunuissa seuranaan joukko pakkalaatikoita ja kääreitä

vietiin lauttaveneeseen. Sitten asetettiin häkki jälleen

työntövaunuihin ja vietiin suurelle rautatieasemalle, missä se

lopullisesti sovitettiin tavaravaunuun.

Kaksi päivää ja kaksi yötä retuutettiin tätä tavaravaunua eteenpäin,

pitkässä junajonossa kimakasti viheltävän veturin jäljessä ja kaksi

päivää ja kaksi yötä sai Buck olla ilman ruokaa sekä juomaa. Äkeissään

oli hän junahenkilökunnan ensimäisiin lähestymisyrityksiin vastannut

raivoisalla murinalla ja nämä olivat kostaneet ärsyttämällä häntä. Kun

hän väristen ja kiukusta vaahdoten ryntäsi häkin säleitä vastaan,

nauroivat he hänelle ja tekivät pilkkaa hänestä: murisivat ja

haukkuivat kuin mitä inhoittavimmat koirat, naukuivat, räpyttelivät

käsivarsiaan ja raakuivat kuin varikset. Siinä tekivät he hyvin

yksinkertaisesti, sen hän kyllä tiesi, mutta siksi juuri haavoittikin

se niin äärettömästi hänen arvokkuuttansa ja hänen kiukkunsa kasvoi ja

kasvoi. Nälästä ei hän niin paljon välittänyt, mutta vedenpuute

saattoi hänelle ankaria kärsimyksiä ja kiihoitti hänen kiukkunsa

korkeimmilleen. Ylpeä ja tunteellinen kun oli, synnytti huono kohtelu

hänessä kuumeen, joka kohosi hänen ajettuneen ja kuivuneen kaulansa ja

kielensä tulehduksesta.

Muuan seikka tuotti hänelle iloa -- köyttä ei ollut hänen kaulassaan.

Se oli tuottanut hänen kiusaajilleen kunnottoman edun, mutta nyt, kun

sitä ei ollut, antaisi hän heidän nähdä toista. He eivät ikinä enään

saisi panna köyttä hänen kaulaansa. Sen oli hän lujasti päättänyt.

Kahteen päivään ja kahteen yöhön ei hän ollut syönyt eikä juonut ja

näiden päivien ja öiden alituisessa kidutuksessa kehittyi hänessä

sellainen määrä kiukkua, että se tiesi pahaa sille, joka ensiksi osuisi

hänen eteensä. Hänen silmänsä veristyivät ja hän muuttui raivoavaksi

hornanhengeksi. Hän oli niin muuttunut, ettei tuomari Millerkään olisi

tuntenut häntä ja junahenkilökunta huokasi todellisesta helpotuksesta

päästessään hänestä Seattlessa.

Siellä otti neljä miestä varovaisesti häkin haltuunsa kuljettaen sen

sitten kuormavaunuista pienelle korkeitten muurien ympäröimälle

takapihalle. Suuri, karkea mies, punainen naapukkalakki sysättynä alas

niskaan, tuli ulos ja kirjoitti kuitin johtajan kirjaan. Buck arvasi

tässä heti uuden kiusaajansa ja syöksyi mitä villimmässä raivossa häkin

säleitä vastaan. Miehen suu vetäytyi julmaan hymyyn, hän lähti hakemaan

käsikirvestä ja karttua.

"Ette suinkaan aio ottaa sitä nyt ulos?" kysyi johtaja.

"Kyllä, juuri niin", vastasi mies, heti senjälkeen tähdäten

kirveeniskun häkkiä vastaan.

Neljä miestä, jotka olivat kantaneet häkin takapihalle, hävisivät

silmänräpäyksessä, valmistautuen varmoilta paikoilta muurin päältä

katselemaan, mitä tulisi tapahtumaan.

Buck hyökkäsi pirstaantuneita säleitä vasten, iski hampaansa niihin,

väänsi ja kiskoi. Minne kirves putosi ulkopuolelle, siinä oli hän heti

saapuvilla sisäpuolella, kiukkuisesti muristen ja haukahdellen,

yrittäen raivoisan kiihkeästi päästä ulos, minkä punanaapukkainen mies

tyynesti näytti sallivan.

"Nyt, sinä punasilmäinen perkele", sanoi hän, saatuaan aukon siksi

suureksi että Buck saattoi päästä siitä lävitse. Ja samassa hän heitti

kirveen ottaen kartun oikeaan käteensä.

Buckia saattoi todellakin syystä kutsua punasilmäiseksi perkeleeksi,

kun hän karvat pystyssä, vaahtosuisena ja hullu kiilto verisissä

silmissään lyyhistyi maahan loikatakseen ja hyökätäkseen vihollisensa

kimppuun. Suoraan punanaapukkaista miestä vastaan heittäytyi hänen

sataneljäkymmentä naulaa painava ruumiinsa, väristen raivosta, joka oli

kiihdytetty äärimmilleen kahden päivän ja kahden yön kärsimyksillä

vankeudessa. Mutta puolitiessä, juuri kun hänen piti iskeä

torahampaansa viholliseensa, sai hän iskun, joka pani hänet

seisahtumaan ja hänen leukapielensä lyömään yhteen tuskallisesta

kivusta. Hän tupertui ja kaatui maahan selälleen ja kyljelleen. Ei

ikinä ennen koko elämässään oltu häntä lyöty kartulla ja hänen oli

mahdoton käsittää, kuinka se saattoi tapahtua. Puoleksi haukkuen

puoleksi vinkuen oli hän heti jälleen jaloillaan ja hyökkäsi uudelleen

vihollista vastaan. Ja jälleen hän sai saman iskun kuin ennenkin ja

vaipui yhtä raskaasti maahan. Sillä kerralla hän ymmärsi, että se oli

karttu, mutta villissä raivossaan ei ollenkaan älynnyt olla varovainen.

Hän uudisti hyökkäyksensä kymmenkunta kertaa ja yhtä usein kohtasi

häntä kartunisku, joka kaatoi hänet maahan.

Muutaman erittäin kovan iskun jälkeen kompuroi hän jälleen pystyyn

ollen liiaksi pyörryksissä voidakseen uudelleen hyökätä. Hän hoippui

sinne tänne, veri juoksi hänen nenästään, suustaan ja korvistaan ja

kaunis turkkinsa oli takkuinen ja verisen kuolan tahrima. Mies astui

nyt pari askelta eteenpäin ja antoi hänelle tyynesti harkiten

hirvittävän kartuniskun kuonoon. Kaikki se tuska, mitä hän ennen oli

kärsinyt, oli mitätöntä tähän kuulumattomaan kidutukseen verrattuna.

Hurjasti karjuen, melkein kuin leijona, syöksyi hän jälleen miestä

kohti. Mutta sillä välin oli tämä muuttanut kartun oikeasta kädestä

vasempaan ja tarttui kylmäverisesti Buckin alaleukaan, jota veti

samalla sekä alaspäin että taaksepäin. Buck pyöri ympäri ilmassa ja

putosi senjälkeen suin päin rinnoilleen maahan.

Sitten hän hyökkäsi jälleen ylös viimeisen kerran. Nyt hän sai sen

hyvinlasketun iskun, jota kiusaajansa tahallaan tähän asti oli

viivytellyt antamasta -- ja Buck kutistui kokoon ja vaipui kokonaan

tajuttomana maahan.

"Siinä vasta mestari koirien kurittamisessa, totta vieköön", huusi yksi

noista neljästä muurilla, olevasta ihastuneena.

"Hän nutistaa yhden joka päivä ja kaksi sunnuntaisin", vastasi johtaja,

joka nyt kiipesi vaunuunsa pannen hevoset liikkeelle.

Buck tuli tuntoihinsa jälleen, mutta voimansa olivat lopussa. Hän

makasi siinä, mihin oli kaatunut ja tarkasteli sieltä punanaapukkaista

miestä.

"Tottelee Buck-nimeä", sanoi tämä itsekseen luettuaan läpi

kapakoitsijan kirjeen, joka sisälsi tarkan kuvauksen häkistä ja sen

sisällyksestä. "Kas niin, Buck-poikani", lisäsi hän kehoittavalla

äänellä, "nyt on meillä ollut pieni hauskuutemme, ja paras, mitä voimme

tehdä, on lopettaa se tähän. Sinä olet saanut oppia tuntemaan paikkasi

ja minä tiedän omani. Ole nyt kiltti poika, niin käy kaikki hyvin ja

saat hyvää ruokaa. Ilkeyden minä kyllä pian pudistan sinusta.

Käsitätkö?"

Tätä sanoessaan hän taputti pelkäämättä Buckin päätä, jota äsken oli

niin armottomasti lyönyt ja vaikka karvat ehdottomasti nousivat pystyyn

miehen käden kosketuksesta, alistui koira ilman muuta tähän hyväilyyn.

Sitten mies lähti hakemaan vettä ja Buck joi mitä himokkaimmin. Tämän

päälle sai hän hetkisen perästä oivallisen aterian raakaa lihaa, jonka

hän pala palalta otti voittajansa kädestä.

Hän oli lyöty, sen hän tiesi, mutta ei silti aivan murtunut. Hän tajusi

kerta kaikkiaan, ettei hänellä ollut mitään toiveita pitää puoliansa

kartulla varustettua miestä vastaan. Hän oli saanut vakavan opetuksen

eikä unhoittanut sitä koskaan koko elinaikanaan. Se oli hänen

vihkimyksensä alkuperäisen lain alaiseksi ja hän meni sitä puolitiehen

vastaan. Elämä sai ankaramman leiman ja samalla kun hän pelkäämättä

käsitti sen, heräsi myös kaikki se viekkaus ja kavaluus, joka piili

kätkettynä hänen luonnossaan. Ajan vieriessä tuli sinne useita koiria,

toiset häkeissä, toisia johdettiin köydestä, muutamat sävyisiä ja

hiljaisia, toiset vimmapäisiä ja raivoavia kuten hän oli ollut -- ja

kaikkien, toisen toisensa perästä, näki hän alistuvan punanaapukkaisen

miehen tahtoon. Ja joka kerta, saadessaan olla uuden, julman kohtauksen

todistajana, painui opetus yhä syvempään Buckin mieleen: kartulla

varustettu mies oli lainantaja, hallitsija, jota tuli totella, vaikkei

välttämättömästi kursailla. Sillä sellaiseen ei Buck koskaan tehnyt

itseään syylliseksi, vaikka monasti näki kuritettujen koirien

liehakoivan punanaapukkaista miestä, heiluttavan häntää hänelle ja

nuolevan hänen kättänsä. Mutta hän näki myös koiran, joka ei tahtonut

liehakoida eikä totella, kadottavan elämänsä taistelussa herruudesta.

Silloin tällöin tuli vieraita miehiä, jotka puhuivat innokkaasti,

mielistelevästi ja kaikenlaisin tavoin ja elein punanaapukkaiselle

miehelle. Ja kun rahat oli laskettu, ottivat vieraat jonkun tai

joitakuita koirista mukaansa. Buck ihmetteli, minne ne mahtoivat

joutua, sillä ne eivät koskaan palanneet, mutta hän tunsi suurta pelkoa

tulevaisuuden suhteen ja oli mielissään joka kerta kun ei kuulunut

valittuihin.

Mutta lopuksi tuli hänenkin vuoronsa. Eräänä päivänä tuli sinne pieni

kurttuinen mies, joka puhui murteellisesti englantia ja käytti paljon

ulkomaalaisia, ihmeellisiä huudahduksia, joita Buck ei ensinkään

ymmärtänyt.

"Sacre bleu!" huudahti hän Buckin nähdessään. "Kirotun komea koira. Eh

bien! Mitä se maksaa?"

"Kolmesataa ja pienet kaupantekijäiset päällisiksi", vastasi

punanaapukkainen mies reippaasti. "Ja koska hallitus maksaa, niin ette

suinkaan tingi hintaa, vai kuinka, Perrault?"

Perrault veti suunsa nauruun. Ottaen huomioon, että koirien hinnat

tavattoman suuren kysynnän vuoksi olivat kohotetut pilven korkuisiksi,

ei hinta niin kauniista eläimestä ollut kohtuuton. Canadan hallinto ei

menettäisi jutussa, sillä sen pikasanomat eivät hidastuisi kulussaan,

päinvastoin. Perrault oli koiratuntija ja Buckia tarkastellessaan

huomasi hän sellaisia olevan vaan yhden tuhannessa -- "niin, yhden

kymmenessätuhannessa", ajatteli hän itsekseen.

Buck huomasi rahoja maksettavan, eikä senvuoksi ensinkään hämmästynyt,

kun pieni, kurttukasvoinen mies vei mukanaan hänet ja hyvänluontoisen

Newfoundlandinkoiran, Curlyn. Tällöin näki hän viimeisen kerran

punanaapukkaisen miehen, ja Curlyn ja hänen Narwhalin kannelta

katsellessa häipyvää Seattlea näki hän viimeisen kerran myös

aurinkoisen Etelän. Curly ja hän vietiin kannen alle ja jätettiin

mustaihoisen jättiläisen, Françoisin huostaan. Perrault oli

ranskalais-kanadalainen, hyvin mustaihoinen, mutta François oli

puoliverinen ranskalais-kanadalainen sekä kaksinverroin niin musta.

Nämät olivat Buckille uutta lajia ihmisiä -- hän oli näkevä monta,

monta muuta lajia lisäksi -- hän ei osoittanut mitään mieltymystä

heihin, mutta oppi pian vilpittömästi kunnioittamaan heitä. Hän näki

heti Perraultin ja Françoisin olevan rehellisiä, tyyniä ja

täydellisesti oikeudenmukaisia miehiä ja sitäpaitsi liian viisaita,

kysymyksen ollessa koirista, antaakseen näiden peijata itseään.

Narwhalin välikannella oli, paitsi Buckia ja Curlya, kaksi muuta

koiraa. Toinen heistä oli suuri, lumivalkoinen Huippuvuorten koira,

jonka valaanpyyntilaivan kapteeni oli sieltä tuonut ja joka sittemmin

oli seurannut erästä geoloogista retkikuntaa Barrensiin. Spitz oli

ystävällinen ja valheellisen mielestelevä, saattoi nauraa virnistellä

toista päin naamaa juuri miettiessään jotain halpamaista kepposta,

kuten esimerkiksi silloin, kun varasti osan Buckin ruoasta ensimäisessä

ruokinnassa. Kun Buck hyökkäsi toisen kimppuun rangaistakseen tätä,

viuhui äkkiä Françoisin piiska ilmassa tavaten ensi sijassa syyllistä.

Buckin ei tarvinnut muuta kuin ottaa luunsa takaisin. Tämä oli Buckista

oikeudenmukainen teko ja miehen arvo alkoi kohota hänen silmissään.

Toinen koira ei tehnyt mitään lähestymiskoetta, eivätkä toisetkaan

välittäneet siitä, mutta ei se myöskään koettanut varastaa uusilta

tulokkailta. Se oli ärtyinen, jörö vintiö ja näytti Curlylle selvästi

tahtovansa olla rauhassa ja että nousisi aika melu, jos häntä

häirittäisiin. Tämän koiran nimi oli "Dave" ja se vain söi, nukkui ja

välistä haukotteli, ei osoittanut pienintäkään mielenkiintoa mihinkään,

ei edes silloin kun Narwhal sivuuttaessaan "Kuningatar Charlottan

salmen" pyöri, kallistelihe ja elämöi kuin olisi alus ollut mielipuoli.

Buck ja Curly olivat puolivilleinä pelosta, Dave vain harmissaan nosti

päätänsä katsahtaen välinpitämättömästi heihin, haukotteli ja nukkui

uudelleen.

Päivät ja yöt työskenteli aluksen valtimo yhtä väsymättömästi, ja

vaikka toinen päivä oli melkein toisen kaltainen, huomasi Buck ilman

vähitellen kylmenevän. Vihdoin eräänä aamuna hiljeni potkurin jyskytys

ja tavattoman vilkas liike syntyi Narwhalilla. Buck kuuli sen yhtä

hyvin kuin toisetkin koirat ja ymmärsi muutoksen olevan tulossa.

François irroitti koirat ja vei ne kannelle. Ensi askeleillaan siellä

ylhäällä kylmällä lattialla vajosivat Buckin jalat johonkin valkoiseen,

jauhomaiseen, joka muistutti liejua. Hän vetäytyi kiivaasti päristellen

takaisin. Lisää tätä valkoista ainetta putosi ilmasta. Hän ravisteli

itseään, mutta yhä enemmän sitä tuli. Silloin haistoi hän sitä

uteliaasti ja nuolaisi pikkusen kielellään. Se poltti kuin tuli, mutta

silmänräpäyksessä oli kadonnut. Buck oli aivan ällistynyt. Hän koetti

uudelleen, sama tulos. Katselijat nauroivat täyttä kurkkua ja Buck

häpesi, tietämättä miksi, sillä ensi kertaa elämässään hän näki lunta.