— Sinulle on tullut kirje, — sanoi Ebba eräänä toukokuun
iltapäivänä ja ojensi sen Albertille, joka istui kirjoituspöytänsä
ääressä ja järjesteli paperejansa, jotka olivat osia hänen
tohtorinväitöskirjastaan.
— Kiitos, kas vain, sehän on Urho Koskulalta. Joko hän nyt on
muuttanut näin varhain maalle. Oli todella ikävää, että hän ehti
lähteä, ennenkuin minä tapasin häntä. Urho raukka oli kovin väsynyt
ja masentunut, kun minä hänet viimeksi tapasin, mutta siitähän on jo
kuukausia. — Albert avasi kirjeen ja silmäili sitä hetkisen itseksensä,
sitten hän alkoi lukea sitä ääneen alusta, sillä tunsivathan he
molemmat Urhon:
/#
Maalla, kotona toukokuun 7 päivänä.
_Rakas ystävä!_
Istun täällä maalla isäni pienessä tuvassa ja kuuntelen lähellä olevan
myllykosken kohinaa. Minun _täytyi_ vihdoinkin jättää rakas Helsinki,
sillä olisin muutoin kuollut nälkään sen kaduille. Minulla oli
monasti halu ja kaipaus tulla Sinun luoksesi, saadakseni nähdä Sinua,
neuvotella kanssasi ja vihdoin pyytääkseni Sinulta rahaa, mutta olihan
se mahdotonta. Sinä olit silloin vielä kuulemma jokseenkin heikko,
enkä minä rohjennut rasittaa Sinua sellaisilla huolilla.
Täällä on kuolettavan ikävää. Olen isäukon kanssa kahden. Hän on
käynyt vanhaksi, mutta otti minut ystävällisesti vastaan niinkuin
tuhlaajapojan. Olen kertonut hänelle koko onnettomuuteni, minusta
ei tule mitään... Minua hävettää niin sanomattomasti, mutta ainakin
toistaiseksi täytyy minun turvautua hänen apuunsa. Naapurit ovat
hirvittävän vastenmielisiä. He käyvät täällä usein muka kuulemassa
pääkaupungin uutisia, mutta minä tunnen hermoillani, että he ovat
tulleet katsomaan alennustilaani. He iloitsevat siitä, sen näkee
heidän silmistänsä, jotka kaiken aikaa varastavat minun ilmeitäni.
Nyt vasta täydellisesti käsitän koko suuren onnettomuuteni. En ole
»herra», joka voisi virallansa elättää itsensä, enkä myöskään ole
talonpoika taikka mäkitupalainen, joka kuuluisi tänne. Minä kuulun
siihen kaikkein halveksituimpaan luokkaan, »olemattomiin», jotka ovat
alempiarvoisia kuin orjat muinaisessa Roomassa, sillä niilläkin oli
jokin ammatti tai tehtävä, mutta minulla ei ole mitään...
Ympäristöni täällä ei tunnusta minua omaksensa, ja kaupunki ei
myöskään huolinut minusta. Olen kuin maan ja taivaan välillä, vailla
mitään pohjaa. Minä yritin astua ulkopuolelle syntymäni minulle
määräämän yhteiskunta-aseman renkaan eli kehän. Siihen ei minulla
ollut kylliksi voimia, ja nyt ympäristöni halveksii minua sentähden,
että minä julkeninkaan yrittää nousta heitä korkeammalle, ja kuitenkin
täytyy minun asua näiden loukattujen parissa. En voi lähestyä ketään,
sillä vanhemmat ihmiset muka tietävät mikä minä olen, ja nuoret
vierovat minua siksi, että olen »herra» taikka, mikä heistä on
kaikkein pahinta, olen »hävinnyt herra».
Vapunpäivä oli minun oikea koettelemukseni päivä. Olin hengessäni
mukana siellä Helsingissä. Niin mielelläni olisin tehnyt kaikki ne
tavanmukaiset hullutukset, jotka kuuluvat sen päivän ohjelmaan siellä.
Ajattelet, että minussa ei ehkä vieläkään ole todellista vakavuutta.
On kyllä! Mutta olisin niin mielelläni ollut vielä kerran, vaikkapa
viimeisen kerran, oikein nuori, vallaton ja hurja... Vanha, likainen
ylioppilaslakkini oli minulla sinä päivänä päässäni sisällä tuvassa.
Myllyojasta poimitut tulenkeltaiset rentukat loistivat saviruukussa
pöydälläni niinkuin lukemattomat auringot, mutta eivät ne valaisseet
minun sieluani, sillä niin taittunut olin minä mielestäni. Minä en
kehdannut lähteä ulos se lakki päässäni, sillä tunsin, että ihmiset
olisivat katsoneet sitä niinkuin häpeäni kruunua. Älä luule, että olen
tullut sentimentaaliseksi, sillä kuten tiedät, pidän sitä tunnelajia
varsin ala-arvoisena, mutta minä en voi sille mitään, että tunsin
sillä tavalla Vappuna.
Täällä tekee kevät niin ihanana tuloansa, mutta minua ei se ilahduta,
sillä kaipaukseni on siellä Helsingissä. Käyn miltei joka päivä
kolme kilometriä kirkonkylän kauppiaan luo, sillä hänelle tulee
pääkaupunginlehtiä, ja siellä viivyn usein iltahämärään ja luen niitä.
Hyvä Jumala, kuinka ihminen voi tulla sellaiseksi, kuinka on vihlovaa
kun lukee: »Tänään vedetään Seurasaaren ulkomuseossa nuottaa»,
»Alppilassa soittaa tunnettu italialainen orkesteri», »Hesperian
puistossa on suuri kevätjuhla», »Aurinkoinen huone vuokrataan
Merikadulla». Minä voin toisinaan lukea kaikki asuntoilmoituksetkin
ja kuvittelen mielessäni missä päin kaupunkia ne asunnot ovat ja mitä
muistoja liittyy minulla siihen ja siihen paikkaan. Kaupunki on vienyt
minun sieluni, vaikka ruumiini vetelehtiikin täällä. Sinä, Albert,
ymmärrät minun kaihoni ja tuskani...
Lohdutusta ei suo edes se tieto, että on lukemattomia muita, joilla
on sama kohtalo, sillä minun kohtaloni on yksinomaan minun. Minä
vihaan sitä hetkeä, jolloin tulin Helsinkiin, ja kuitenkaan en
mielisi luopua ainoastakaan sikäläisestä elämyksestä, sillä siellä
minä olen kuitenkin todella elänyt. Täällä oloni onkin jo kuolemaa
taikka ainakin elävänähaudattuna olemista, sillä niin minua täällä
tukahduttaa...
Tämäntapaisia tunnelmia minulla täällä on, vaikka eivät ne olekaan
mitään tunnelmia, sillä ne ovat minun elämääni. Sinä toivottavasti
olet jo jokseenkin terve. Sinun haavasi kait ovat vähitellen
arpeutuneet, ja sydämesi vammalle lienet saanut lääkkeen? Toivon
Sinulle parhainta vointia, tervehdi Ebba-serkkuasi, jos luulet, että
hän välittää terveisistäni. Muista joskus minua, joka kerran olin ja
olen vieläkin ystäväsi
_Urho_.
#/
— Olipa se surullinen kirje, siinähän kerrottiin kokonainen
elämäntarina, vieläpä hyvin monien nuorien, elämäntarina, — sanoi
Albert asettaen kirjeen kuoreensa ja sitten omaan pöytälaatikkoonsa.
— Minun käy niin sääliksi häntä. Minulla on ollut usein niin paha
olla, sillä enhän minä tahtonut hänelle mitään pahaa enkä minä aikonut
leikkiä hänen kanssansa. Hän oli viisas, sanomattoman rehellinen ja
hyvä poika, enkä minä huomannut hänen tunnettansa. Meidän olisi pitänyt
tiedustella häntä ennen Vappua ja kutsua tänne, — sanoi Ebba.
— Niin olisi. Ihmettelin minä kyllä itsekseni miksei hän ilmestynyt
vähitellen luokseni, mutta en minä voinut aavistaa, että hänen asiansa
olivat niin huonosti. Sinä tiedät, että minä olen pitänyt hänestä aina
hyvin paljon; pidin hänestä silloinkin kun hän särki minun salaisen
onneni. Hänen kohtalonsa on traagillinen, mutta samalla hyvin yleinen
nykyään. Kylmät luonteet, jotka sokeina kaikille muille harrastuksille
saattavat heti alunpitäen kokonaan antautua luvuilleen, onnistuvat ja
asettuvat tutkintojensa nojalla, tosin usein elämästä sangen vähän
tietävinä, virkoja odottavien pitkään jonoon. Mutta herkät, usein
keskinkertaista lahjakkaammat, sortuvat, sillä heillä on sammumaton
halu ottaa selvää kaikesta ja elää kaikkea, mutta sitä he eivät kestä,
se käy heille ylivoimaiseksi, sillä yksi nuoruus on siihen liian lyhyt.
— Mutta olihan Urho Koskula sentään poikkeuksellinen luonne?
— Eräissä suhteissa kylläkin, mutta heitä on lukemattomia. Minä tunnen
sen maailman. Martta ja Aino Tuominen esimerkiksi ovat koko joukon
harvinaisempia ilmiöitä, mutta kyllä heidänkin kaltaisiaan on enemmän
kuin luullaan. Varsinkin Vappuna, jos panet merkille, huomaat heidät
heti, sillä sehän on päivä, jolloin usein, itse päivän rohkaisemina,
paljastetaan luonteiden salatuimpia piirteitä.
— Mutta rakas Albert, mitä sinä silloin luulet tämän kansan
tulevaisuudesta, jos sen sivistyneet naisetkin...
— Uskon, että sillä on suurikin tulevaisuus, vaikka sen tulevaisuutta
rakentaessa sattuu useita rakennusonnettomuuksia, jotka kysyvät
ihmisuhreja...