Nurmet kaupungin hyvinhoidetuissa puistoissa ovat täydessä
kevätvihreydessään, vaahterat kukkivat ja aukovat läpikuultavia
lehtiään, muistopatsaiden juuret upeilevat tulpaani-, hyasintti-
ja narsissikomeudessaan, toreilta tulevat ihmiset kantavat
käsissään täysin puhjenneita tuomenkukkia, lapset juoksentelevat jo
syrjäkaupungilla avojaloin, ja esplanaadeilla kulkevat varakkaat
ihmiset näytellen uusia, heleänvärisiä kevätpukujaan. Kaikkialla on
eloa ja liikettä, Helsingin kevät on hurmannut sen asujamet uuteen,
vilkkaampaan elämään.
Albert on täysin toipunut sairaudestaan, ja hän on taas aloittanut
nuo tavanmukaiset yksinkävelynsä kaupungilla. Ebba seuraisi häntä
mielellänsä, sillä hän pelkää, että jokin onnettomuus voisi sattua
Albertille, mutta hän kunnioittaa Albertin tahtoa, sillä hän tietää,
kuinka rakkaita nuo kävelyt hänelle ovat. Kulkevathan he usein
yhdessäkin, mutta toisinaan Albert kuitenkin lähtee yksin.
— Joko taas, — sanovat tutut graniittiset portinpylväät, jotka
niinkuin kaksi lahjomatonta vahtia seisovat Hagenin talon edustalla
ja jotka Albertin mielestä seuraavat niinkuin valvova omatunto hänen
ulosmenojaan ja kotiinpaluitaan.
Kaikkialla hän näkee nyt vain iloa ja riemua. Kasarmikadulla tulee
häntä vastaan joukko meluavia koululapsia, jotka ovat päättäneet
koulunsa. Tytöillä on tukat hajallaan ja heillä on päällään
valkoiset, uudet hameet, jotka ovat hulmuavia ja keveitä kuin heidän
onnellinen naurunsa. Pojilla on myöskin uudet puvut, ja he eivät voi
kulkiessaankaan pidättyä vähän kisailemasta ja painimasta, sillä heidän
käsivartensa sykähtelevät voimaa niinkuin vallattomat kevätpurot.
Esplanaadeilla leikkii vaaleapukuisia lapsia, jotka tupruttavat
tomua ilmoille niinkuin leppoisa kevättuuli. Äidit ja hoitajat
kirjavine päivänvarjoineen ovat lasten keskellä kuin kauniit
kukat päivänpaisteessa. Värikkäät ilmapallot hohtavat auringossa
ja tempoilevat rihmassaan, niinkuin niillä olisi halu keväisen
mielen lailla nousta korkeuksiin, taivaan sineen, yli kattojen ja
kirkontornien. Kaikki elää, kaikki liikkuu, kaikki ääntää. Kevät on
kaupungissa siitä kummallinen, että se muuttuu kovaääniseksi, kaikki
tahtovat äänekkäästi tuoda ilmoille kevätriemunsa. Innostava on oikea
kevätpäivä Helsingissä.
Päivin on Albert iloinnut siitä, että hän taas, pitkän poissaolon
jälkeen, saa katsella tuttuja paikkoja, saa liikkua ihmisvilinässä ja
tuntea kuuluvansa siihen. Hän on iloinnut siitä, että hän on ikäänkuin
uudestaan saanut elämän lahjan ja entistä paljoa rikkaampana ja
onnekkaampana.
Mutta illat, nuo kuulakat kevätillat, ne ovat tukahduttaa hänet
huumallansa. Silloin on hänellä tapana toisinaan kävellä ikäänkuin
vastavirrassa pitkin suurta Unioninkatua. Työmiehet ovat jo muuttaneet
pukuansa ja tulevat tummana jonona morsiamineen, vaimoineen ja
lapsineen kohti keskikaupunkia yli tuon loivakaarisen kivisillan, joka
tukevien graniittikaiteittensa väliin mahduttaa satoja ihmisiä ja
yhdistää työn ja kyynelten kaupungin kauniiseen varallisuuden ja ilon
kaupunkiin. Hän on ikäänkuin lumouksen vallassa. Ihanaa on elää ja olla
nuori ihminen...
Taivaan sini on niin vaalean herkkä, tuuli on niin lauha, ja kadut
tuntuvat miltei pehmoisilta, sillä niin keveänä astuu jalka niille.
Kaikilla ihmisillä on kiire, ja kuitenkaan ei ole kiire mihinkään.
Kaikilla on kevyt ja iloinen olla, ja kuitenkin asuu jokaisen sydämessä
salainen haikeus, kevätillan sanaton kaipaus, joka on niin suloinen,
että se tekee melkein kipeätä. Ja se uusiintuu aina joka kevät niinkuin
lehdet tulevat vaahteroihin. — Suloista on olla ihmisjoukossa ja
kuvitella, että ne tuntevat samoin kuin itse.. .
Tänä keväänä on Albert herkempi kaikelle kuin koskaan ennen, mutta hän
onkin saanut kaksi lahjaa: elämän ja rakkauden...
Tällaisena aurinkoisena päivänä istuvat Ebba ja Albert korkealla
Tähtitorninmäellä eräällä penkillä lähellä »Haaksirikkoisten»
patsasta. Aurinko paistaa täydellä terällään. On miltei tyven.
Pienet, kevyet aallot lepattelevat satamassa ja kimmeltävät
auringonpaisteessa. Pursikiubin muutamat siromuotoiset alukset
ikäänkuin paistattavat valkoisia purjeitansa auringossa. Raitiovaunujen
kellot kilahtelevat, satamaradan veturi lennättää ilmaan valkoisia
savupilviä, keveitä ja haihtuvia kuin kevätajatus. Autojen torvet
törähtelevät, satamassa olevien laivojen nostokoneet pitävät rautaisine
ketjuineen korvia-huumaavaa melua. Vihreä mäenrinne hyvinhoidettuine
ruohokenttineen kaareutuu pehmeänä kuin tuuleentumaan tuotu kallis
matto. Kaupunki elää, tekee työtä ja meluaa kauniissa keväässä.
Ebba pitää Albertia kädestä ja katselee »Haaksirikkoisten» patsasta.
— Kun sinä olit hyvin sairas, huusit monta kertaa, että et tahdo olla
haaksirikkoinen. Kerran sinä tahdoit nousta ja kohotit kättäs juuri
kuin tuo pronssimies tuossa, ja minulla oli täysi työ saada sinut
rauhoittumaan.
— Niin, Ebba, kerran minä olen ollut hukkua kuin nuokin, ja siksi se
kuva on syöpynyt sieluuni. Mutta nyt on minun alukseni luja. Nyt minä
voin katsoa maalle päin ja huutaa tuolle alhaalla olevalle kaupungille:
»Hän, jolla on elämän usko itsessänsä ja rakkaus tukenansa, ei tarvitse
kenenkään apua tuolia.» — Hän puristi Ebban kättä hiljaa. Ebba ei
sanonut mitään, vaan katseli kauvaksi merelle. He istuivat siinä kauvan
sanattomina, ja aurinko paistoi lämpimästi heidän päällensä. Vihdoin
Ebba käänsi katseensa kaupunkiin päin ja sanoi.
— Elämä kutsuu meitä tuolla alhaalla.
— Niin, Ebba, yksi jakso elämässämme on päättynyt, sen kuohunta ja
erehdykset ovat voitetut. Nyt odottaa meitä tuolla alhaalla uudet
taistelut, uudet ilot ja surut, mutta jotain kait olemme oppineet ja
sentähden täytyy meidän tehdä paljon työtä, ettei onnemme särkyisi...
He nousivat ja astelivat hiljaa, käsikädessä, alas tasaista, vihreitten
nurmien reunustamaa tietä, joka johti suorien katujen ja kauniitten
puistojen kaupunkiin: