Urho seisoi eräällä pienellä maalaisasemalla ja riiteli hermostuneena
asemamiehen kanssa, joka oli muka heitellyt hänen matkakoriansa niin,
että pohja oli siitä puoleksi irtaantunut. Syy ei kuitenkaan ollut
asemamiehessä, vaan korissa, joka oli liiaksi heikko kestääksensä niin
suurta painoa, sillä kori sisälsi pääasiallisesti kirjoja.
Vihdoin hän sai sen kyytipojan avulla onnellisesti rattaille, ja sitten
he lähtivät hiljaa ajamaan. Yöllä oli satanut, ja kuoppainen kyläntie
oli kurainen ja mahdoton juosten ajaa. Tien kummallakin puolella
kasvavat koivut ja lepät seisoivat alakuloisina ja lehdettöminä, ja
likomärät kuuset ja männyt varistelivat raskaita vesipisaroita kolean
tuulen heiluttaessa niiden oksia.
Urho istui äänetönnä ja murtuneena rattailla sekä katseli murjottaen
kulmiensa alta ohi matavia tuttuja seutuja. Ei pieninkään
jälleennäkemisen ilo elähyttänyt hänen väsynyttä mieltänsä. Hänen
ajatuksensa olivat kaukana. Hän näki mielikuvituksessansa, kuinka
juna lähti Helsingin uudelta asemalta, kuinka se porhalsi raskaasti
puhkien ohi Kansallisteatterin, ohi Kaisaniemen ja vihelsi pitkään
ja vihlovasti kiitäessään ohi Alppilantien ylimenopaikan. Taakse jäi
kaupunki, taakse sen kauniit, tutut ympäristöt. Näkiköhän niitä enää
koskaan?... Hän oli pakahtua ikävään...
Hevonen alkoi juosta, sillä he tulivat aukealle, jossa tie kulki
suoraan yli laajojen, mustien kevätpeltojen ja jossa tuuli oli
hiukan kuivannut tietä. Aurinkokin yritti näyttäytyä pilvien lomasta
luoden hiukan valoa ja iloa alakuloiselle maisemalle. Urho ikäänkuin
heräsi ajatuksistaan ja alkoi kysellä kyytipojalta kylän kuulumisia,
mutta vaikka poika jutteli jokseenkin vilkkaasti ja kuvasi hyvin eri
henkilöitä ja tapahtumia, tunsi hän kuitenkin, kuinka vähän häntä
liikutti kaikki se, mistä poika puhui.
Vihdoin he saapuivat kotitorpalle. Vanha mylly, joka ei vielä ollut
täydellisesti kuivunut yöllisen sateen jälkeen, näytti synkältä ja
mustanharmaalta. Myllyoja, joka oli kevättulvan paisuttama, kohisi
voimakkaana ja mustana.
Kukaan ei ollut Urhoa vastassa, sillä isä oli myllyssä työssä eikä
tiennyt mitään poikansa äkkinäisestä kotiintulosta. Urho nosti korinsa
tuvan pienelle, laudoista kyhätylle kuistille ja lähti myllyyn isäukkoa
tervehtimään.
Mylläri Juho Koskula oli varreltaan kookas ja roteva mies, vaikka hän,
ollen hyvän joukon kuudennellakymmenellä, oli käynyt hiukan kumaraksi.
Urho pujahti myllyn ovesta sisään ikäänkuin varkain, ettei vaan kukaan
huomaisi, ja riensi suurten jyväsuppiloiden luo, joiden ääressä arvasi
isän seisovan. Vanha Koskula ei ollut uskoa silmiänsä.
— Kah, Urhokos se siinä? — Mutta sitten muuttui hänen ilmeensä
iloiseksi, ja pyyhittyänsä kätensä vieressä olevaan tyhjään
jauhosäkkiin kävi hän kättä paiskaamaan.
Urhosta oli isä huomattavasti vanhentunut viimeksi kuluneena talvena.
Hänen partansa oli käynyt harmaammaksi, vaikka saattoihan siinä olla
tavallista enemmän jauhonpölyäkin. Ukko tuli iloiseksi ja vastaanotti
poikansa sydämellisellä lämmöllä rauhalliseen, harvasanaiseen tapaansa.
Hän kaatoi puolentynnyrin jyväsäkin suppiloon, tarkasti vielä,
että kaikki oli kunnossa, ja tuli ulos auttamaan Urhoa matkakorin
sisällenostamisessa.
Kun Urho astui tupaan, jossa tuttu, ummehtunut ilma hyväili hänen
kasvojansa, ja näki isän hymyilevät, vanhat kasvot sekä äidin pienen,
likaisen valokuvan seinällä suuren kaksoisvuoteen yläpuolella, oli
hän purskahtaa itkuun, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja alkoi
askarrella korinsa kanssa. Ukko katseli uteliaana ja ajatteli, että
tokkohan sillä on jotain tuomisia. Mutta kun Urho nosti kirjan toisensa
jälkeen pöydälle, istahti hän jakkaralle ja alkoi harvakseen kysellä
kuulumisia. Mutta Urho vastaili vältellen, laverrellen kaikenlaista
asiaankuulumatonta.
— Kun se Mantakin tuosta lähti kylälle asioilleen, olisi äkkiä tuossa
tulokahvit kohauttanut.
— No välikös sen. Vai vielä se Manta auttaa isää siivouksessa ja
ruuanlaitossa?
— Vielähän se. — Keskustelu katkesi siihen, sillä hänen täytyi mennä
myllyyn, ettei kivet tyhjiltään jauha ja sytytä tulipaloa. Urho jäi
yksin tupaan. Hänen oli raskas ja vaikea olla, tuntui niinkuin hänen
koko ajan olisi täytynyt niellä alas jotain kurkkuun takertunutta
palaa. Helsingin-aikuisten unettomien öiden tuttu tuska oli seurannut
häntä tännekin, ja se tuntui entistä ahdistavammalta...
Kun Manta saapui kylältä, syntyi suuri riemu. Kahvit keitettiin
tuossa tuokiossa, ja pöytään ilmestyi leipää, maitoa, kirpale voita
ja sianlihan kanssa paistettuja perunoita. Hän puhui kaiken aikaa
hääriessään talousaskareissa, eikä hänen kyselyhalullaan ollut mitään
määrää, sillä hänen vanha kielensä oli kahvinjuonnista kylällä päässyt
hyvään vauhtiin. Mutta hänelle oli »Urho maisterin» paljoa helpompi
vastata kuin isän harvoihin, vakaviin kysymyksiin.
* * * * *
Mutta ensi hetken riemu alkoi häipyä, kun Juho Koskula ikäänkuin
pieninä, vähitellen vaikuttavina myrkkyannoksina sai Urholta urkituksi
hänen asioittensa oikean tilan. Ensin hän kiivastui, puhui syyttäviä
sanoja vaimovainajastaan, joka oli Urhon vasten hänen tahtoaan
opinteille ohjannut, mutta sitten kohdisti hän kauvan kyteneen,
epämääräisen pelkonsa ja pettyneiden toiveittensa aiheuttamat katkerat
ajatuksensa Urhoon, tuohon viheliäiseen tuhlaajapoikaan, jolta hän ei
voinut toivoa vanhojen päiviensä tukea.
Urhosta tuntui siedettävältä, niin kauvan kuin isänsä oli vihainen
ja ärtyisä, mutta kun hän vähitellen päivien kuluessa rauhoittui ja
kävi entistä harvapuheisemmaksi ja kulki alakuloisena, silloin Urho
luuli menettävänsä järkensä, sillä niin vihloi häntä murtuneen isänsä
näkeminen. Se näky oli kauheampi kuin itse kuolema...
Alkuaikoina oli heillä käynyt paljon kyläläisiä, sekä vanhoja että
nuoria, sillä vaikka Urho oli koettanut ikäänkuin piillen pysyä
kotosalla, ei Manta voinut olla kertomatta kylällä »Urho maisterista».
Ihmiset tulivat uteliaina katsomaan, että »oikeinko se maisteri oli
käynyt isostelevaksi, kun ei kylälläkään näkynyt». Mutta ihmeekseen he
näkivät, että »maisteri oli alhainen ja nöyrä ja puhutteli tuttaviaan
oikein alamaisesti».
Nämä vieraskäynnit olivat Urholle sanomattoman vastenmielisiä. Häntä
inhoitti ja hän vihasi kaikkia noita uteliaita ihmisiä, jotka tulivat
häntä kyselyillään kiusaamaan. Hän oli aina vainuavinaan, että
ihmiset puhuivat hänelle ilkeyksiä viattomuutta teeskennellen. Hän ei
tuntenut pienintäkään yhteenkuuluvaisuutta heihin, mutta hän koetti
olla ystävällinen ja kansanomaisen kohtelias, jotta kenelläkään ei
olisi mitään muistuttamista häntä vastaan ja jotta hän siten voisi
mahdollisimman kauvan salata oman onnettomuutensa, sillä toivoihan hän
vielä aikaa voittaen pääsevänsä johonkin muualle täältä.
Yhä enemmän ja enemmän kirkastui hänelle oma syyllisyytensä. Hän
näki taas uudestaan, kuinka vaatimatonta ja kieltäytyvää kättensä
työllä eläjien elämä sentään oli. Ruoka, joka ensi päivinä oli ollut
siedettävää, muuttui sekä huonommaksi että niukemmaksi, sillä kodissa
vallitsi suuri köyhyys. Urho ei voinut ilman katkeruutta ja katumusta
muistella kaikkia niitä monia komeita päivällisiä, joita hän toisten
rahoilla oli syönyt Helsingin suurissa ravintoloissa. Nyt hän taas
huomasi, kuinka paljon ihmiset saavat kärsiä ja ponnistella vain
jokapäiväisen leipänsä takia. Mutta kun isä tuontuostakin nuhdellen
huomautti Mantalle ruuan huonoutta, kun »maisterikin» oli kotona,
häpesi Urho niin, että olisi toivonut olevansa kaukana sieltä, sillä
Manta vastasi aina kimmastuneena, että syököön mitä on ansainnutkin.
Myöskin Manta oli vähitellen viekkaudessaan lirkuttanut harvapuheiselta
Juho Koskulalta Urhon salaisuuden ja myrtynyt siitä, että häneen,
vanhaan ihmiseen ja sukulaiseen, ei oltu sen enempää luotettu. Siksipä
hän parjailikin Urhoa kylällä pikkuhiljaa, kun vaan sopi. Jokainen uusi
päivä toi Urholle uusia kärsimyksiä.
Mitä hän tekisi? Millä saisi aikansa kulumaan? Lukisi, mutta mitä
hyötyä siitä olisi, sillä eihän isä, yhtä vähän kuin hänkään, uskonut
lukuihin, ja Manta suorastaan halveksi ja ilkkui tuota suurta
kirjapinoa kaapin päällä. — Eräänä päivänä paistoi aurinko niin
viekoittelevasti tuvan pienestä akkunasta, että hän ei enää kestänyt
sisällä tukahduttavassa kuumuudessa, vaan lähti ulos mennäksensä
metsään kävelemään. Mutta samassa valtasi hänet sellainen halu jollain
tavalla ansaita leipänsä, että hän juoksujalkaa riensi myllyyn
auttaaksensa isäänsä myllyssä. Isä hämmästyi hänen tulostaan ja työnsi
hänet lempeästi syrjään sanoen nöyrällä, mutta samalla nuhtelevalla
äänellä:
— Älähän toki, eihän sinun nyt sentään sovi, nauraisivat vielä kylällä,
kun sinä tällä lailla...
Urho ei kuullut enempää, sillä hän syöksyi ulos kuin haavoitettu
ja juoksi jonkun matkaa ylös pitkin myllynuoman reunaa. Äkkiä hän
pysähtyi ja katseli silmät kummasti palaen mustaan veteen. Häntä niin
huimasi. Vesi veti puoleensa niin voimakkaasti. Samassa ilmestyi
isäukko myllyn ovelle; hän oli hätääntyneen näköinen, ja hänen kasvonsa
olivat jauhoista ja kalpeudesta lumivalkoiset. Urho säpsähti ja katsoi
isäänsä, jonka pää notkahti kumaraan. Sitten hän asteli hitaasti
sisälle tupaan...