Eräänä huhtikuun aurinkoisena päivänä oli Urho Koskula nähnyt
professori Hagenin auton ajavan ohitsensa Kaivopuistoon vievällä
rantatiellä. Autossa oli istunut kaksi ihmistä, joista toinen oli
vahvasti turkkeihin kääritty mies ja toinen oli varmasti Ebba Hagen.
Auto oli ajanut siksi kovaa, ettei hän ollut ehtinyt nähdä turkkeihin
kääriytyneen henkilön kasvoja. Aluksi hän oli luullut sitä professori
Hageniksi, mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että se ei voinut olla
kukaan muu kuin Albert.
Tuskallinen pistos tuntui hänen rinnassansa.
— He ovat siis löytäneet toisensa, — ajatteli hän, — ja olihan se
luonnollistakin...
* * * * *
Saman päivän iltana Urho istui yksin viimeiseen saakka »Keskipisteessä»
ja kulutti viimeisiä rahojansa. Kadulle tultuansa hän tapasi meluavan
joukon, jossa Jukka Tavela riehui tapansa mukaan äänekkäänä. Jukalla
oli jokin nainen kainalossaan.
— Hyvää iltaa, herra Koskula, ja terveisiä Turusta, — sanoi nainen,
jonka Urho tunsi Martta Hageniksi.
— Te täällä? — sanoi hän hämmästyneenä.
— Missä sitten, jos ei täällä?
— Minä kuulin, että te olitte Turussa ja...
— Tyst, ei siitä sanaakaan, ja pääseehän sieltä takaisin.
— Lähdetään nyt meille, — sanoi Jukka ja tarttui molempia käsipuolesta,
ja sitten he lähtivät kävelemään Töölööseen päin.
— Mihinkä tänne? — kysyi Urho.
— Mennään nyt vain, täällä Museokadulla on Martalla vielä se vanha
boksinsa.
— Todellakin, ja missä on sinun Aino Tuomisesi?
— Hänen täytyi lähteä tästä kaupungista omiin metsiinsä sinne kauvas
Pohjanmaalle tyhmyyksiänsä katumaan. Tuhlasi kaikki rahansa eikä saanut
enää mistään lisää. Eihän hänen nyt niin äkkiä olisi tarvinnut lähteä
täältä, mutta kun tämä Martta tässä yhteen aikaan oli pähkähulluna ja
sanoi irti huoneistonsa. Ja menköön, ja olkoon! Hän alkoikin olla viime
aikoina niin ikävä ja kiusoittava.
— Älä puhu pahaa Ainosta, hän oli hyvä tyttö, — torui Martta.
— Ja on vieläkin, jos niiksi tulee.
He tulivat huoneistoon, jota Martta oli pitänyt yhdessä Aino Tuomisen
kanssa. Osa huonekaluista oli hävinnyt, mutta näinkin se näytti sangen
hauskalta ja kodikkaalta.
Martta haki kaapista juotavaa ja järjesti lasit pöydälle.
— Kiitoksia loppuvalssista, herra Koskula, — sanoi Martta ja kilisteli
Urhon kanssa.
— Kiitoksia teille. Emme olekaan tavanneet toisiamme sen illan jälkeen,
— sanoi Urho ikäänkuin muistellen.
— Emme ole. Muistatteko mitä minä silloin sanoin teille?
— En kuolemaksenikaan.
— Kohtalotoverit! Muistatteko nyt?
— Muistan, tekö sen olette minulle sanonut, se on kaikunut kauvan minun
korvissani, sillä minulle sanottiin se kerran uudestaankin, ja silloin
se sana tuntui minusta niin tutulta.
— Se on luultavaa, sillä sehän on niin yleistä ihmisten kesken.
— Ja mitä te tarkoititte sillä sinä tanssiaisiltana?
— Tarkoitin sitä mitä se sana merkitsee.
— Mutta ettehän te tiedä minusta ja minun kohtalostani mitään?
— Minä tiesin kaikki, sillä minä kuuntelin.
— Se oli halpamaista, — sanoi Urho kiivastuen.
— Eihän teille ollut siitä mitään haittaa, päinvastoin, mehän autoimme
toisiamme sinä iltana kestämään kohtalon kovuutta.
— Olette oikeassa, kiitos avustanne!
Yön hetket kuluivat nopeasti, keskustelu sujui helposti ja verrattain
sisällöttömänä, sillä Martta ei tahtonut puhua mistään vakavasta, ja
hyvä likööri helpoitti surullista mieltä...
* * * * *
Oli jo aamuyö, kun Urho neljättä käydessä lähti ystäviensä luota.
Kaduilla ei ollut vielä liikettä, vain silloin tällöin tuli joku
myöhästynyt kulkija vastaan. Ilman täytti voimakas, mätänevän maan
tuoksu, sillä katuja peitti vielä paikoittain sulavat, likaiset lumet,
jotka odottivat lakaisevaa luutaa. Oli verrattain lämmin. Muutamien
talojen vesirännit soivat nukuttavan hauskasti, kun katoille jääneen
lumen viimeiset tähteet sulivat varhaisessa kevätaamussa.
Urho suuntasi kulkunsa kaupunkiin päin. Hänestä oli hauskaa kävellä
kaduilla ja hän valitsi tien Pietarinkadulle läpi Vanhankirkon puiston.
Tultuansa tuohon hiljaiseen puistoon, jossa nyt ei näkynyt ainuttakaan
ihmistä, hän istahti uupuneena eräälle penkille. Vaikka hän olikin
väsynyt ja juomien hämmentämä, ei häneltä kuitenkaan jäänyt
huomaamatta, että hän istui vanhoilla haudoilla. Ja hänen ajatuksensa
alkoivat väkisinkin askarrella ijäisyyskysymyksissä, sillä haudoilla
asustavat silloinkin, kun ne ovat keskellä vilkasliikkeistä kaupunkia,
vainajien tomun maahan sitomat ajatukset. Ne ikäänkuin leijailevat
hautojen yllä ja hiljaisina hetkinä etsivät muotoa niiden elossaolevien
aivoissa, jotka ovat haudoille eksyneet...
Kostea maa tuoksui mullalle. Urho muisti pellot siellä maalla, ja
hymyilevänä tuli äidin kuva mieleen. — Onnellinen hän, joka nukkuu
nurmen alla siellä!
Urhoa oli usein vaivannut se, että äidin haudalla ei ollut
mitään ristiä, sillä sen hankkiminenhan oli luonnollisesti hänen
velvollisuutensa. Mutta täällä hän sai sillekin omantunnon soimaukselle
lohdutuksen, sillä hän näki, että kaikki on katoavaista, että
komeimmatkaan hautakivet eivät voineet uhmata vuosien kuluttavaa
voimaa. Siis kaikki oli turhaa...
Sitten siirtyivät hänen ajatuksensa omaan itseensä. Tänään hän
oli nähnyt, kuinka hänen viimeiset, epämääräiset toiveensa olivat
surkastuneet niinkuin hennot sirkkalehdet kevätkylmässä. Hän
ymmärsi, että Ebba ei enää koskaan voinut kuulua hänelle, ei edes
ajatuksissakaan. Niin kauvan kuin Ebba oli ollut vapaa, oli hänelläkin
palanut pieni kynttilä toivon alttarilla, mutta nyt se oli sammunut, ja
rukousnauhan viimeinen helmi oli luisunut hänen sormiensa lomitse...
Vanhankirkon metalliset vesirännit rapisivat, niinkuin hiljaisella
sateella. Vasta lumesta vapaaksi päässyt maa nosti ensimäisiä ruohon
kärkiä ja tuoksui huumaavasti. Hän painoi päänsä penkin selustaan ja
katseli yli hautojen. Hän olisi itkenyt menetettyjä nuoruuden työvuosia
ja etukäteen elettyä tulevaisuutta, mutta hänellä ei ollut enää
kyyneleitä. Hän kadehti vainajia, sillä niin raskasta oli elää...
Muutamia kyyhkysiä lensi kirkon räystään alta. Ne laskeutuivat maahan
ruohikolle ja alkoivat varhaisen aamiaisensa. Urho katseli uteliaana
niiden puuhia. Hän näki, että ne löysivät syötävää ja että ne iloisina
kulkivat puunjuurelta puunjuurelle.
Noidenkin esivanhemmat olivat kerran olleet metsien ja tunturien
asukkaita, mutta vihdoin kaupunkeihin muutettuaan olivat nekin
muuttuneet kaupunkiin kuuluviksi. Kaupunki antoi niille ravinnon, mutta
hän, joka oli ensipolven asuja täällä, sai palata siipirikkona takaisin
kotiseudullensa, sillä hän ei ollut kestänyt sitä taistelua eikä niitä
ponnistuksia, joita kaupunki häneltä vaati, jotta se olisi elättänyt
hänet ja tunnustanut hänet omaksensa...
Oli valoisaa kuin päivällä.
Valo tulvehti kaikkialta, salaperäisenä, ja kuulakkana. Se ei luonut
mitään varjoja, sillä sen voima oli yhtä suuri kaikkialla. Vähitellen
alkoivat häntä vastassa olevien korkeitten kivimuurien akkunat kiiltää
ja palaa. Aurinko oli noussut...
Kaikessa tuossa heräämisessä ja loisteessa oli hänen tumman sielunsa
vastakohta. Valo häikäisi häntä. Sanomaton kaiho valtasi Urhon koko
keväisellä voimallaan. Hän tiesi viettävänsä viimeistä yötä tässä
kauniissa kaupungissa ja hän olisi mielellänsä itkenyt, mutta hänellä
ei ollut enää kyyneleitä...