Kuukausia on kulunut.
Albert makaa vuoteessaan horrokseen vaipuneena. Hänen sairautensa on
käynytkin pitkäaikaisemmaksi kuin aluksi oli luultu, sillä keuhkoihin
oli todella tullut tulehdus, ja hän oli huojunut elämän ja kuoleman
välimailla.
Ebba oli uskollisesti hänen vuoteensa ääressä ja oli vuorotellut
yövalvomisessa sairaanhoitajattaren kanssa. Hän on laihtunut ja käynyt
kalpeammaksi.
Eräänä maaliskuun päivänä Ebba istuu yksin Albertin huoneessa. Ompelus
on pudonnut lattialle hänen käsistänsä, joiden pitkät, hienosti
muodostuneet sormet näyttävät valkoisilta kuin marmoriveistoksen
sormet. Hän tuijottaa vuoteessa nukkuvaa Albertia, jonka posket ovat
painuneet kuopalle. Sairaan kasvoille lankeaa kaamea, kellertävä valo,
joka tunkeutuu huoneeseen värillisten, alaslaskettujen uutimien kautta.
Hänestä tuntuu, niinkuin hän katselisi kuollutta. Ellei rinnan kohdalla
näkisi hengityksestä johtuvaa liikettä, niin voisi todella luulla
Albertia kuolleeksi, sillä niin muuttunut hän on.
Ebbasta on tuo kellertävä valo niin kolkko ja epämiellyttävä, että hän
päättää hiukan nostaa toisen akkunan uudinta, nyt kun sairas nukkuu.
Hän nousee hiljaa ylös ja kohottaa äänettömästi uudinta. Huoneeseen
virtaa maaliskuun voimakkaita auringonsäteitä. Hän kohottaa uudinta
juuri sen verran, että valo ei suoraan lankea sairaan kasvoille, mutta
kuitenkin hiukan vaimentaa keltaisen valon kuolemankolkkoa väriä hänen
rauhallisilla kasvoillansa.
Äkkiä hän jää ikäänkuin jähmettyneenä tuijottamaan eteensä. Hänen
kätensä pitää lujasti uutimen nauhasta kiinni, mutta hän ei enää nosta
eikä laske uudinta, hän vain tuijottaa akkunaan ja ikäänkuin nojaa
itseänsä ohueen uutimennauhaan.
Akkunassa riippuu messinkisten ketjujen varassa jäljennös Gabriel Maxin
taulusta »Pyhän Veronican hikiliina». Legendan mukaan eräs hurskas,
Veronica niminen nainen säälistä pyyhki Kristuksen kasvoja, kun hän
ristiä kantaen uupuneena nousi ylös Golgatan rinnettä, ja tapahtui
ihme. Kristuksen kasvojen tarkka kuva jäi tähän hikiliinaan. Tämän
aiheen on taiteilija kiinnittänyt kankaalle voimakkaalla sielullisella
näkemyksellä ja suurella taidolla. Taulu esittää neljän naulan väliin
pingoitettua kangaskappaletta, jonka keskessä näkyy Kristuksen
kuolemanväsyneet kasvot. Hänen päässään on orjantappurainen kruunu,
ja veripisarat valuvat pitkin hänen laihtuneita, kauniita kasvojansa.
Silmät ovat ummessa, mutta niiden luomet ovat niin taitavasti ja
herkästi maalatut, että jos pitemmän aikaa katselee kuvaa, niin voi
nähdä luomien lävitse avoimet, surulliset silmät, joista valuu kyyneliä
poskille....
Ebba on usein nähnyt tämän kuvan Albertin akkunassa; hän tietää, että
Albert ihailee sitä ja toisinaan katselee, kuinka se valoa vasten
asetettuna elää. Mutta ei Ebba koskaan ole katsellut sitä sellaisella
tarkkaavaisuudella. Hän uskaltaa tuskin hengittää.
Yhdennäköisyys on ilmeinen. Parroittunut ja laihtunut Albert on tässä
valossa hämmästyttävästi tämän taulun Kristuksen näköinen. Nenä
kaareutuu aivan samalla tavalla, suussa on sama kärsivä ilme, ihonväri
on yhtä kellertävä, ja sinervien silmäluomien alta kuultavat nukkuvan
raukeat silmät.
Ebba on kuin kivettynyt, hän katsoo ja katsoo. Vihdoin hän kiinnittää
uutimen nauhan ja tulee hiljaa, miltei horjuen, sairaan luo. Nyt hän
katsoo Albertia. Hänen polvensa alkavat vapista, hän ei näe enää, että
Albertin rinta liikkuu hengityksestä. Hänen on vaikea seistä. Sanaton
kauhu ja hätä täyttävät hänen sydämensä, hänelle selvenee yhtäkkiä
kaikki.
— Albert on kuollut, hän on kuollut...
* * * * *
Ebba kaatuu pyörtyneenä lattialle.
Sairas heräsi jysähdyksestä. Hän varjosti käsillänsä silmiänsä, sillä
liian voimakkaana tunkeutui maaliskuun aurinko hänen huoneeseensa.
Aluksi ei hän nähnyt mitään eikä tajunnut mitä oli tapahtunut; sitten
hän huomasi lattialla makaavan serkkunsa ja soitti heti sähkökelloa.
Sairaanhoitajatar tuli sisälle ja löysi Ebban lattialta pyörtyneenä.
Mahdollisimman pienellä melulla hänet kannettiin huoneeseensa, jossa
hän pian virkosi.
— Neiti tarvitsee hiukan lepoa ja unta, — sanoi sairaanhoitajatar, — te
ette ole tottunut valvomiseen.
— Eihän hän ole kuollut? — kysyi Ebba raukeana.
— Ei, olkaa aivan rauhallinen, hänhän on jo paranemaan päin ja
tänäänkin paljoa virkeämpi kuin eilen. Kuinka te voitte luulla
sellaista?
— Muuten vaan. Kuulkaa, sisar, laskekaa se uudin alas. Ei ole hyvä,
että sairaan huoneeseen tulee niin paljon valoa...