XV

Kolkoksi ja kylmäksi oli Urho Koskulan asunto taas käynyt, sillä

kulutettuansa viimeksi ottamansa lainan ei hän taaskaan ollut voinut

maksaa vuokraansa, ja hänen isäntäväkensä, jotka elivät kädestä suuhun,

eivät parhaimmalla tahdollaankaan voineet hankkia tarpeeksi puita, kun

maisterikaan ei ollut maksanut vuokraansa.

Kolkolta tuntui hänen asuntonsa, mutta kolkkoa oli ulkonakin

käyskennellä, sillä varhain tullut talvi oli kylmä, ja hänellä ei ollut

mitään paksumpaa päällysnuttua kuin ohut silkkivuorinen kevätnuttunsa,

joka polveutui niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli ollut rahoja.

Kolkkoa oli koko elämä. Entisen suuren ja aina kalvavan huolen lisäksi

oli tullut lemmensuru. Aluksi ei hän ollut tahtonut uskoa sitä todeksi.

Hänkö ei saisi enää käydä Ebba Hagenin kanssa kokouksissa, kahviloissa,

teattereissa ja kaduilla? Saisi kyllä, mutta vain ystävänä. Se tuntui

mahdottomalta, sillä silloin olisi hän joka hetki liikkunut tuhkalla,

jonka alla hiilet vielä kytivät.

Hän oli pyytänyt Albertia puhelimeen, mutta sieltä oli vastattu, että

hän on sairas. Sitten oli hän pyrkinyt Albertin puheille, mutta silloin

oli sanottu, että lääkärin määräyksen mukaan ei kukaan voinut päästä

sairaan puheille. Kauvan tiedusteltuaan hän oli vihdon saanut tietää,

että Albert oli sairastunut ankaraan keuhkokuumeeseen.

Hänen olisi välttämättä pitänyt tavata Albertia, sillä hänen varansa

alkoivat taas olla niin vähissä, että puuttui miltei jokapäiväinen

ravinto. Albert oli ollut hänen ainoa ystävänsä, joka oli voinut

auttaa häntä rahahuolien tullessa liian uhkaaviksi. Nyt oli mahdotonta

tavata häntä. Mielellänsä hän olisi lähettänyt Albertille edes jonkun

kukkasen, mutta rahaton kun oli, jäi sekin ajatus täyttämättä.

Hän oli käynyt ahkerasti osakuntakokouksissa, ei

osakuntaharrastuksesta, vaan mahdollisesti tavataksensa siellä Ebban.

Mutta Ebba ei ollut kertaakaan näyttäytynyt osakunnassa tai muissa

kokouksissa siitä asti kun Albert oli sairastunut.

Oli kuin vieteri Urhon sydämessä olisi katkennut. Kaikki entiset

hyvät päätökset olivat rauenneet tyhjiksi, usko omiin lukuihin, joka

viime kuukausina oli palannut ja saanut hänet menestyksellisesti sekä

lukemaan että suorittamaan tenttejäkin, oli nyt kokonaan hävinnyt.

Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin hänen kaunis unelmansa oli

muuttunut sydäntäsärkeväksi todellisuudeksi, oli hän koettanut

hukuttaa itsensä työhön. Hän oli lukenut yötä päivää, sillä toinen

laudaatturitentti oli ovella, mutta oli kuin hän olisi menettänyt

muistinsa, hän oli tullut tavattoman hajamieliseksi. Hän saattoi istua

tuntikausia nojatuolissansa avoin kirja sylissä, mutta ajatukset

olivatkin liidelleet omia teitänsä kaukana niistä asioista, joista

kirjassa puhuttiin. Kauhukseen hän huomasi, että aktiivisuus oli

hänestä hävinnyt ja että hänen taipumuksensa miettiä menneisyyttä ja

yleensä elämän arvoja oli huomattavasti kehittynyt. Hänestä oli tullut

ajattelija. Hän koetti pakoittaa itseänsä, sillä hänellä oli selvä

tunto siitä, että jos hän nyt epäonnistuisi tentissänsä, olisivat hänen

lukunsa ainiaaksi lopussa, ja hän ymmärsi mikä merkitys sillä tulisi

olemaan hänen myöhäisempään elämäänsä nähden.

Hänellä oli ollut terveet ja vahvat hermot, vaikka hän olikin niitä

kaikella tavalla kiusannut ja kuluttanut. Niinä vaikeina alkuaikoina,

jolloin herkkä omatunto oli soimannut häntä laiminlyödyistä luvuista,

oli kaikki unhonvaippaan käärivä uni kuitenkin aina lopuksi vapauttanut

hänet edes hetkiseksi tuskallisista ajatuksista. Mutta nyt oli siinäkin

suhteessa tapahtunut muutos. Uni pakeni hänen silmiänsä, ja hän sai

epätoivoisten ajatustensa ristiaallokossa heittelehtiä vuoteellansa

monta pitkää, unetonta yötä.

Tuo sama kammottava kysymys: — mitä hänestä tulee ja mihinkä tämä

kaikki loppuu —, heräsi yhä uudestaan ja uudestaan koko kaameudessaan.

Epämieluisat, mitä moninaisimmat mielikuvat lensivät hänen sielunsa

silmien ohi. Milloin hän kuvitteli, että oli jo suorittanut kaikki

suuret tentit, puuttui vain yksi pieni approbaatturi, ja aikaa

ei ollut kuin pari viikkoa, mutta silloin taittoi hän vahingossa

jalkansa, sai ankaran kuumeen ja sai maata vuoteessaan kolme kuukautta,

jolloin kaikki tentit vanhenivat ja hän sai aloittaa alusta. Taikka

hän kuvitteli olevansa tentissä suuren joukon kanssa, joista kaikki

olivat osakunnan nuorimpia jäseniä; hän ei osannut vastata yhteenkään

kysymykseen ja joutui nuorempien naurun ja pilkan esineeksi. Kun hän

kuvitteli näitä, valui kylmä hiki pitkin hänen ruumistansa.

Toisinaan oli hän taas ilman aihetta mitä valoisimmalla mielellä ja

kuvitteli, että hän kuukaudessa suorittaa koko tutkintopahasen ja saa

vielä palkinnon laudaatturikirjoituksestaan. Mutta kun hän sitten

muisti, että se vielä oli kirjoittamatta, valtasi hänet sellainen

hätä ja kauhu, että hän kuvitteli itsemurhan ainoaksi pelastukseksi

häpeästänsä. Mutta kylminä voimanhetkinä hän piti itseänsä lapsellisena

ja naurettavana olentona, sillä eihän se nyt ollut mikään häpeä, jos

hän ei saisikaan tutkintoansa suoritetuksi, hänen kaltaisiaan oli

lukemattomia. Mutta näitä voimanhetkiä oli vain niin harvoin, ja

unettomia öitä oli liian usein, ja milloin uni vapauttavana saapui

hänen luoksensa, oli hänen leponsa epämiellyttävien unennäköjen

rasittamaa.

Sellaisten öiden jälkeen olivat hänen hermonsa entistä enemmän

epäkunnossa, ja kun tenttipäivä koitti, oli hän täydellisesti mahdoton

mihinkään järjelliseen ajatteluun. Astuessaan professorin eteen löi

hänen sydämensä niin rajusti, että hän luuli sen pakahtuvan.

Hän ei ollut koskaan erityisemmin ihaillut noita vanhoihin kaavoihin

piintyneitä professoreja, eikä hänen kunnioituksensakaan ollut

ehdoton, puhumattakaan siitä, että hän olisi heitä pelännyt. Mutta

nyt kun professori teki hänelle ensimäisen kysymyksen, joutui hän

niin ymmällensä, että ei voinut vastata mitään asiasta, johonka

jokainen järkevä ihminen olisi voinut lukemattakin vastata. Vaitiolo

otaksuttiin tietämättömyydeksi, ja professori teki toisen kysymyksen,

joka oli entistä helpompi. Mutta hän oli nyt sellaisessa mielentilassa,

että ajatukset salpautuivat voimakkaan veritulvan kanssa aivoihin.

Professori oli hyväntahtoinen mies ja teki vielä muutamia kysymyksiä,

mutta kun tulokset olivat samat, hymyili hän ivallisesti, niin ainakin

Urhosta tuntui, ja sanoi rauhallisesti, miltei ystävällisesti: — Kyllä

kait se on parasta, että herra Koskula tulee joskus toiste takaisin. —

Sanoi ja meni.

Kun Urho oli tullut ulos Yliopiston rappusille ja kylmä ilma kosketti

hänen kasvojansa, heräsi hän kuin pahasta unesta. Hänellä ei ollut

pienintäkään aavistusta mitenkä kaikki oli käynyt. Sen hän muisti, että

suuta kuivasi koko ajan vallan hirvittävästi, ja kuiva se nytkin oli.

Hänen täytyi saada jotain juotavaa. Olisi mennyt ravintolaan juomaan

pullon olutta, jolla jano olisi lähtenyt, mutta hänellä ei ollut

rahoja. Hän alkoi kävellä pitkin Aleksanterinkatua ylioppilastalolle

päin. Kylmä viima löi hänen ohueen, tärkättyyn irtorintaansa, joka oli

tekevinään tärkkipaidan virkaa. Urho nosti päällysnuttunsa kauluksen

pystyyn, sillä hän huomasi, että hän kulki frakkiin puettuna ja että

jokainen vastaantulija saattoi arvata hänen tulevan tentistä. Pitkälle

ei hän ollutkaan ehtinyt, kun vastaan tuli Jukka Tavela.

— Terve, terve, kas sinuakin näkee taas pitkästä aikaa ja oikein

frakissa. No onneksi olkoon! — Urho oli niin yllätetty ja hämmästy nyt,

että hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Jukka jatkoi:

— No, tietysti me nyt menemme tenttiviftille?

Urho ei tiennyt mitä vastata, mutta sitten hän keksi samassa

silmänräpäyksessä, että antaa Jukan luulla mitä luulee. Pieni vifti ei

todellakaan tekisi pahaa näin murheeseen. Ääneen hän sanoi:

— Pitäisihän sitä mennä, mutta minä olen niin huonoissa varoissa ettei

oikein kannattaisi.

— Ole huoletta, minulla on kyllä, onnistuin juuri vippaamaan

satalappusen ja sitäpaitsi olen minä sekä hyvällä että huonolla

tuulella yhtaikaa. Olen näet saanut jokseenkin kunnollisen paikan

Turussa eräässä sanomalehdessä, vaikkei siitä vielä pidä puhua,

virkaanastuminen näet tapahtuu vasta jonkun ajan kuluttua. Ja siitä

toisesta, siitä harmin asiasta puhun sinulle, jahka päästään johonkin

sisälle. Mennään vaikkapa »Keskipisteeseen», mitä arvelet?

— Kiitos, mennään vaan, mutta en minäkään ole aivan parhaimmalla

tuulella, pelkään ettei sinulla ole paljon iloa minusta.

Samassa he kääntyivät Hakasalmenkadulle ja poikkesivat sisään eräästä

lasiovesta. »Keskipiste» oli pienehkö, soma ravintola, joka matalilla

väliseinillä oli jaettu monen pilttuun tapaiseen osastoon. Ravintola

oli nytkin, kuten aina, ahdinkoon asti täynnä, mutta aivan kuin

sattumalta tuli yksi noista pilttuista vieraitten poislähdön johdosta

vapaaksi.

— Ymmärrän hyvin sinun huonon tuulesi, — sanoi Jukka. — Noin tentin

jälkeen sitä aivan kuin häpeää itseänsä, kun on onnistunut vetämään

professoria nenästä. Minäkään en jumaliste ollut lukenut cumlaudeani

varten kuin ne vanhat frojut, jotka sisältävät koko viisaan professorin

knoppologian, ja sitten minä laskettelen kuin kirjasta. Kerran se

kysyi toisessa järjestyksessä kuin mitä frojuissa oli, ja silloin oli

vähällä, ettei minun korkea rakennukseni romahtanut alas. Mutta sitten

päästiin taas oikeaan järjestykseen, ja minä suorastaan briljeerasin

sen oppineen omilla viisauksilla. Hiukan nolo sitä sitten on tentin

jälkeen, mutta koska kaikki on humbuugia, niin antaa hurista vaan. Sen

nolouden juo alas ensimäisellä olutpukilla.

Jukka oli kovalla puhetuulella, ja Urho huomasi pian, että hän oli jo

aikaisemmin maistellut. Urho ei tahtonut saada sanaa väliin, mutta ei

hänellä ollutkaan mitään erikoista kerrottavaa.

— Jätetään nyt tentit, — sai hän sanotuksi, — ja kerroppa nyt minulle

mistä sinun huono tuulesi johtuu, kuten tuolla kadulla lupasit.

— Jaa, se sitten vasta on harmillinen juttu, — sanoi hän ja väänteli

hermostuneesti käsiänsä. — Ajattele nyt, kun se Martta Hagen on tullut

hulluksi.

— Eihän toki, koskiko siihen niin se Albertin keuhkokuume, vai mikä

sille tuli?

— Mikä keuhkokuume, itsehän se Martta sen keuhkoon kuulan lennätti.

Aa, sinä et näy tietävänkään koko juttua. Niin, salaisuushan se onkin,

mutta sinulle minä sen kerron näin kunniasanaa vastaan.

— Kerro herran nimessä! — hätäili Urho.

— Minua voi niin sapettaa koko juttu. Nyt on Aino kohta puilla

paljailla ilman asuntoa. Minua niin raivostuttaa.

— Mutta kerro nyt niin, että minäkin jotain ymmärrän.

— Katsos, asia on nyt niin, että Martta sai jonkinlaisen

hermokohtauksen, samanlaisen kuin hänellä väliin lapsenakin oli, — on

kuin hän toisinaan ei olisi oikein viisas — ja ampui mielettömyydessään

Albertia browningilla eräänä iltana heillä kotona. Albert sai kuulan

keuhkoonsa ja on jo kauvan maannut kuoleman kielissä. Martta taasen

lääkärin määräyksestä eristettiin sairashuoneeseen, sillä hänen

hermosairautensa voi johtaa vakavampaankin mielenhäiriöön.

— No nyt minä ymmärrän, ettei Marttaakaan ole näkynyt. Onko hän aivan

raivona?

— Ei se hulluus nyt sellaista ole, mutta hän on vaan muuten niin

kummallinen, hän on korkeimmassa määrässä hysteerinen. Aino on joskus

päässyt hänen luokseen, ja silloin ei hän tee muuta kuin itkee vaan.

Toissapäivänä hän kertoi Ainolle koko jutun, jota perhe salaa. Hän ei

itsekään käsitä, kuinka hän siinä määrässä menetti hillitsemiskykynsä,

hän näet teki sen mustasukkaisuudesta ja onnettomasti rakastuneena.

Mutta hän oli ollut niin onneton ja sairas. Hän oli kertonut Ainolle

yhtä ja toista onnettomasta lapsuudestaan ja sairaudestaan. Kerran

oli hän nuorena koulutyttönä hukuttaa itsensä onnettoman rakkautensa

takia. — Nyt hän oli katunut tekoansa, katunut koko entistä elämäänsä

ja sanonut Ainolle, että hän ei tahdo enää ottaa osaa heidän yhteisen

asuntonsa maksamiseen, sillä hän muuttaa parannuttuansa Turkuun ja

muuttaa myöskin tapansa.

— Mikä yhteinen asunto heillä on ollut, eikö Martta olekaan asunut

professori Hagenilla kuten minä luulin?

— On kyllä, mutta se oli nyt sellainen kodikas boksi, jossa saattoi

pitää hiukan hauskaa, ja hän maksoi osan ja Aino toisen osan vuokrasta

ja Aino asui siellä. Nyt joutuu tyttöpaha kadulle, sillä ei hänellä ole

varaa pitää yksin omaa asuntoa.

— No mutta onko Aino Tuominenkin tuhlannut jo kaikki rahansa? Häntähän

sanottiin »Pohjolan kuningattareksi».

— Ei sillä nyt koskaan ole niin paljoa ollutkaan, ja se mitä oli, meni

pääasiallisesti siihen kuuluisaan ulkomaanmatkaan, jolloin hän kävi

Aleksandriat, Roomat, Pariisit, Lontoot ja Berliinit, ja loput ovat

kuluneet täällä vähän yhteen ja toiseen. Minun on sääli tyttöä, sillä

hän oli sangen hauska toveri.

— Oli?

— Niin, eihän meillä nyt enää voi olla sanottavaa yhteistä, kun

hänen rahansa ovat loppuneet. Ymmärrät kait, että en minä voi häntä

vaatimattomalla palkallani elättää. — Jukka puhui avomielisesti ja

kyynillisesti kaikista asioistaan, sillä hän oli jo huomattavasti

alkoholin vaikutuksen alainen.

— Se minua vain voi niin harmittaa tässä, — sanoi hän, — että se Martta

rupeaa nyt leikkimään sellaista enkeliä.

— Minkälaista enkeliä?

— Hän on muka tullut uskovaiseksi. Mutta kaikkea se tuuliviiri

koettaakin. Ei siitä tule mitään, sillä sellaisille se on tuiki

mahdotonta.

— Minkälaisille?

— Kyllä sinä tiedät mitä maata Martta oli. Hänen on mahdoton parantua,

sillä hän on huonoa rotua.

— Huonoa rotua, — toisti Urho väsyneesti. Hän oli juonut innokkaasti

keskustelun aikana, sillä hänen ruumiinsa ikäänkuin kaipasi alkoholia.

Nyt alkoi hänestä tuntua hiukan helpommalta, hän unohti tenttinsä,

Ebban ja kaikki muut katkerat asiat.

— Huonoa rotua, sanon minä, — kertasi Jukka humalaisen

tylsäjärkisyydellä.

Kello läheni yhtä, poismenon hetki oli käsissä. Jukka maksoi laskun,

joka muistutti Falstaffin laskua, sillä siinä velottiin ruuasta vain

muutamalla markalla, mutta juomasta sitä enemmän. Kadulle tultua Jukka

sekaantui pian muiden kapakoista tulevien kanssa keskustelemaan,

ja Urho käytti tilaisuutta hyväksensä lähtien yksin, jonkun verran

huojuen, kotiansa kohden.