XVII

Vielä kerran onni oli ollut myötäinen Urho Koskulalle. Hän oli

onnistunut saamaan eräästä maaseutupankista pienen lainan, jonka avulla

saattoi »jatkaa opintojansa».

Mutta ne opinnot olivat samansuuntaisia kuin ensi vuosina. Kirjoja ei

hän enää lukenut, hän oppi elämää...

Sen viimeisen, epäonnistuneen tentin jälkeen hän oli täydellisesti

herännyt näkemään oman kurjuutensa. Hän ei enää tahtonut pettää

itseänsä turhilla kuvitteluilla ja väärillä toiveilla. Hän myönsi, että

opintonsa olivat nyt päättyneet ja että hän oli tehnyt auttamattoman

haaksirikon. Suuren tuskan ja epätoivon jälkeen oli hän vihdoinkin

alistunut kohtaloonsa. Lamautunut tahto, nuoruus ja heikosti palava

kunnianhimo olivat vielä kerran tehneet yhteisrynnäkön hänen

mielikuvissaan. Mutta samoin kuin ruumiillisen kivun tuntemisella on

rajansa, oli hänen sielullinenkin herkkyytensä hetkiseksi turtunut ja

lamaantunut. Hän myönsi olevansa oman luonteensa ja suuren kaupungin

uhri. Eikä syy kuitenkaan ollut yksinomaan hänessä tai kaupungissa,

vaan se aiheutui kohtalosta, joka oli antanut hänenkin syntyä huonon

rodun jälkeläisenä.

Löydettyänsä tämän verrattain heikon selityksen onnettomuudelleen hän

oli ikäänkuin nukahtanut jonkinlaiseen toimettomuuden ja tylsyyden

tilaan. Hän ei tahtonut mitään, ei tehnyt mitään eikä toivonut mitään.

Kärsi vain niinkuin sairas kärsii huumaavan aineen vaikutuksen

heikkenemishetkellä, voimattomana, osaksi tietoisena, osaksi

tiedotonna. Hän käsitti, että tämän lukukauden jälkeen hänen opintonsa

päättyivät tässä hänelle rakkaaksi käyneessä kaupungissa, sentähden

hän tahtoi nauttia oikein ja järjestelmällisesti kaikesta siitä, mitä

kaupunki saattoi hänelle vielä tarjota. Nauttia niin kauvan kuin siihen

vielä oli tilaisuutta ja rahoja.

Hän istui mielellänsä ravintoloissa ja piti esitelmiä nuoremmille

civiksille, joidenka pöytiin hän usein kutsumatta tunkeutui ja jotka

saivat kunnian maksaa hänen puolestansa, sillä hän tahtoi mikäli

mahdollista säästääkin varoja ja siten pitkittää mahdollisimman kauvan

kaupungissa-oloansa. Hänen puhujalahjansa pääsivät taas täysiin

oikeuksiinsa, kun hän kapakkafilosofina sai pienille seuroille

esittää ajatuksiansa ja kokemuksiansa. Hän selitti nuorille missä

vika oli kaikkeen siihen puolinaisuuteen, joka ilmeni koko meidän

yhteiskuntaelämässämme.

Sosialismi oli vienyt meiltä lapsen uskon, mutta mitään uutta

uskontoa se ei ollut voinut antaa tilalle. Näin ollen vallitsee

maassa uskottomuus eli tila, jossa jokainen saa uskoa mihinkä tahtoo.

Kuitenkin hän tahtoi antaa sosialismille tunnustustakin. Papit olivat

opettaneet kansaa vain lukemaan, mutta sosialismi oli opettanut

ihmisiä myöskin ymmärtämään mitä he lukivat. Kaikki ei ollutkaan enää

järjetöntä ulkolukua.

Mitään kansallista innostusta ei hänen mielestään ollut, sentähden

että kilpailu oli tullut elämän kaikilla aloilla niin suureksi, että

jokaisen täytyi ajaa vain persoonallisia etujansa, jos mieli pysyä

pystyssä ja päästä eteenpäin. Epäitsekkäitä esitaistelijoita ei enää

syntynyt Ne, jotka aikaisemmin olivat päässeet valta-asemiin, istuivat

tyytyväisinä lihapatojensa ääressä ja päivittelivät korkeintaan sitä,

että eivät voineet entiseen hyvään tapaan taata lapsillensa samoja

hyviä paikkoja, sillä tuo aristokraattinen systeemi näytti jo miltei

yli aikansa eläneeltä.

Puolueiden johtajilla ja vaikutusvaltaisilla vanhuksilla ei ollut

mitään sanottavaa. Ainakin he vaikenivat ajan kysymyksissä ja

saiturien lailla tahtoivat viedä mukanansa hautaan »Suomen aamuajan»

luojilta saamansa perinnön. He tunsivat oman köyhyytensä, he olivat

kerran omassa nuoruudessaan saaneet johtajiltansa innostuksensa ja

ne työaseet, ne aatteet, joilla he olivat raivanneet itsellensä

aseman ja toimialan elämässä. Mitään samanlaista innostusta tai

aatteita ei heillä ollut lahjoittaa nuorisolle, ja siksi he vaikenivat

syyttäen, ettei nykyajan nuorisolla ollut ihanteita ja ettei se välitä

vanhempien neuvoista, vaan maleksii omassa velttoudessaan peläten

työtä ja uhrauksia, neuvoista, joita koskaan ei oltu annettu. Työtä

tehtiin ja paljonkin, vaikka se ei nyt enää vienytkään heti parhaille

virkapaikoille...

Mutta parhaiten hän viihtyi lempiaineessaan, kulttuurissa ja

sivistyksessä. Hän oli vihdoinkin saanut nuo käsitteet itsellensä

selviksi. Hän myönsi, että tässä maassa ei ollut kovinkaan paljon

kulttuuria. Se mikä sitä oli, oli pääasiallisesti jälkikaikua

ruotsalaisesta yläluokkakulttuurista. Varsinaista kansan kulttuuria ei

hän myöntänyt olevan muuta kuin uskonnollisella alalla, ja sekin oli

pääasiallisesti Pohjanmaalla. Siksipä siellä sosialismikin vähimmin

oli voinut menestyä, koskapa kansassa oli vakavuutta, joka perustui

vuosisatojen vakaumuksiin ja kokemuksiin. Siellä ei lähdettykään

juoksemaan ensimäisen huutajan jäljessä.

Hän tiesi kertoa nuoremmille, että meidän maamme lähetti opinahjoille

suhteellisesti enemmän kuin mikään muu maa, ja siitä johtui myöskin

sivistystason äkkinäinen aleneminen. Siitä myöskin oli seurauksena se

surullinen tosiasia, että niin paljon nuoria sortui pääkaupungissa

pyrkiessään sivistyksestä osallisiksi, sillä olihan luonnollista, että

moisessa laumassa täytyi olla paljon heikkojakin aineksia.

Kodit olivat liian vähän avoinna näille maaseudulta tulleille

nuorille. He olivat kodittomia ja joutuivat huvituksista rikkaan

kaupungin hukuttaviin pyörteisiin. Hän tunsi köyhiä, kunnollisia

sekä tyttöjä että poikia, jotka asuivat niin huonosti, että eivät

voineet lukea kotonansa, vaan täytyi heidän päivästä toiseen lueskella

ahtaissa seminaarikirjastoissa, joissa usein oli tungokseen saakka

väkeä. Ruoka-aikoina he viivyttelivät ylioppilasruokaloissa ja illat

osakunnassa tai kahviloissa. Rajummat luonteet eivät tyytyneet tähän,

vaan etsivät kalliita ravintoloita. Eivät kaikki, jotka kapakoissa

istuivat, rakastaneet väkijuomia, mutta siellä he tapasivat toverinsa,

siellä oli valoisaa ja kaunista ja siellä sydämet olivat avoinna,

ja sitä nuoriso rakasti. Luokkajakoa ei ylioppilaspiireissä ollut;

köyhä maalaisylioppilas tuhlasi usein yhtä paljon kuin varakkaan

kodin perijä. Mutta köyhät eivät sitä lopullisesti kestäneet, vaan

kompastuivat omiin velkoihinsa ja häipyivät siipirikkoina maaseudulle.

Oli ylioppilaita, jotka aina, milloin olivat vapaita työstänsä,

seurustelivat yksinomaan omassa osakuntahuoneistossaan, omaan heimoon

kuuluvien toveriensa kanssa. Siitähän ei ollut mitään pahaa sanottavaa,

mutta se oli kuitenkin liian yksipuolista, sillä he puhuivat yhä

edelleenkin joka päivä omaa, kotiseutunsa murretta oppimatta edes

sivistynyttä puhetapaa. Nyt, kun professorit, suuren oppilastulvan

tähden, olivat pakoitettuja pitämään sekä vastaanottonsa että tenttinsä

yliopistolla, sattui usein, että nuori ylioppilas, joka oli tullut

tänne Helsinkiin oppimaan muutakin kuin vain tenttilukuja, ei ollut

koskaan nähnytkään ainuttakaan sivistynyttä kotia. Mistä hän siis

olisi oppinut tapoja, mitenkä häntä voitiin edes sanoa sivistyneeksi?

Samanlaisena kuin hän oli tullutkin, hän palasi kotiseudullensa.

Hän myönsi, että hänellä persoonallisesti oli ollut harvinainen onni,

mitä perhetuttavuuksiin tuli. Ja hän puhui toisinaan suurella lämmöllä

ja ihastuksella myöskin eräästä professorista, joka oli kohdellut

häntä rakkaudella, ohjannut neuvoilla ja koettanut kannustaa häntä

eteenpäin. Tämä professori piti ihanteena läheisempää suhdetta oppilaan

ja opettajan välillä. Hän olisi mielellänsä kutsunut oppilaitansa

kotiinsa tutustuakseen heihin, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi

heidän liian suuren lukumääränsä takia. Nyt, kun hän oli lannistunut

ja lopullisesti epäonnistunut luvuissansa sekä luopunut niistä,

hän saattoi vapaasti puhua eräistä opettajistaan mitä suurimmalla

myötätunnolla, sillä nyt ei kukaan uskaltanut väittää, että hän etsi

kenenkään vaikutusvaltaisen suosiota.

Vika kaikkeen tähän nurinkuriseen oli itse maamme

oppikoulujärjestelmässä. Kaikki, liian monet, pyrkivät ylioppilaiksi,

koskapa sitä arvoa katsottiin välttämättömäksi pohjasivistykseksi joka

alalle. Nythän jo miltei täytyi rautatievirkamiehen, joka liimaili

numerolappuja ihmisten matkalaukkuihin, olla ylioppilas. Pian kait

vaadittiin ylioppilastutkintoa pika-ajureiltakin...

Tilastotiede numeroineen oli hirvittävä tiede, sillä sehän sanoi

kylmästi, että niin ja niin monta prosenttia ihmisistä teki sitä ja

sitä, joutui turmioon, teki itsemurhan j.n.e. Kullakin yksilöllä oli

oma paikkansa näiden numeroiden suunnattomassa kaikkeudessa. Kenen

kohtalo oli sortua, häntä ei voinut auttaa, sillä lopuksi oli hänkin

vain yksi numero...

Aivan heltymykseen saakka hän saattoi toisinaan, varsinkin hiukan

enemmän maisteltuaan, puhua kohtalosta ja sen ankarista laeista. Hän

tunsi itse selvästi ja voimakkaasti, että hänkin oli yksi niistä,

joidenka _täytyi_ lisätä niiden lukua, jotka sortuvat pyrkiessään

sivistykseen...

_Täytyi_, kuka siihen pakoitti? Piti taistella vastaan ja rajusti.

Mutta mistä otti voiman, jos sitä ei ollut omassa itsessä? Ulkoakäsin

se ainakaan ei tullut. Hän tiesi, että ennen ilmaan heitetty kivi

muuttaa liikkeensä suunnan kuin ihminen oman sisäisen itsensä.

Taipumuksiaan saattoi kehittää eri suuntiin, mutta muuttaa omaa

olemustaan ja siinä piileviä voimia — sitä ei voinut kukaan...

* * * * *

Ja päivästä päivään Urho Koskula kulutti nuoruuttaan ja niitä viimeisiä

rahoja, jotka hän oli onnistunut hankkimaan. Toisinaan hän tuijotti

kuin mielipuoli totuutta vasten kasvoja. Oman elämänsä ankaraa

totuutta. Hän ei voinut enää lukea, ei ainakaan järjestelmällisesti. Ja

tulevaisuus? Sitä ei ollut olemassa.

Usein hän kulki kaduilla tuntikausia ja katseli siellä olevaa elämää.

Hän oli yhä enemmän ja enemmän alkanut käsittää Albertin ihastusta

kaupunkiin. Aina hän oli sen ymmärtänyt, mutta nyt se muuttui hänelle

omaksi sisäiseksi tunteeksi ja pakoksi, sillä sen olemuksessa piili

hänen ystävänsä, joka makasi sairaana ja jota hän niin kipeästi

kaipasi. Albert oli monasti tukenut ja lohduttanut häntä ja näyttänyt

suuren ystävänsydämensä ohella kaupunginkin ihmeellisen sydämen.

Nyt ei hän saanut nähdä ystäväänsä, mutta kaupunki oli vielä hänen

lohduttajansa...

Katujen melussa hänen kalvava tuskansa kuoli, ja sen rikkaat tapahtumat

kiinnittivät hänen mieltänsä pois omista, ikävistä ajatuksista...

Elävätkuvat muuttuivat hänelle suorastaan paheentapaiseksi intohimoksi.

Niissä hän saattoi istua tuntikausia kulkien toisesta elävienkuvien

teatterista toiseen. Oli niin mukavaa istua tylsänä lämpimässä

huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuntui niin rauhoittavalta

kuunnella sen taikarukin nukuttavaa surinaa, joka kehräsi silmien

eteen kokonaisia maailmoja täynnä järkyttäviä elämänkohtalolta, onnea,

onnettomuutta, leikkivää iloa ja huutavaa tuskaa... Sattui usein, että

hän ei seurannut yhtäjaksoisesti mitä tuolla valkoisella kohtaloiden

liinalla väristen tapahtui. Hän vaipui suloiseen rauhaan ja nukuttavaan

välinpitämättömyyteen. Väliin hän saattoi suorastaan raivostua, että

valot sytytettiin ja meluava väliaika tuli herättäen hänet näkemään

ympärillänsä olevia ikäviä ihmisiä.

Kadulle tultuaan toisinaan hänen väsyneissä, kirvelevissä silmissään

pyörivät kaikki ihmiset, talot ja hän itse yhtenä hurjana kaaoksena,

joka oli kuin hirvittävä kuoleman tanssi. Silloin hän lähti johonkin

ravintolaan ja kulutti iltansa juomalla ja hurjistelulla...