Nyt se oli hänelle selvinnyt. Jonkun heistä täytyi poistua...
Martta kulki levottomana ja hermostuneena professori Hagenin
suuressa huoneistossa. Hän istahti hetkiseksi professorin suureen
kirjastohuoneeseen, jossa paitsi suuria mahonkisia kirjahyllyjä oli
paljon varsinkin alankomaalaisia maalauksia ja muutamia vanhoja
veistokuvia. Hän sieppasi pöydältä erään ulkomaalaisen taidejulkaisun
ja selaili sitä hajamielisenä. Hänen silmänsä osui sattumalta erääseen
kuvaan, joka esitti Sodoman Pyhää Sebastiania.
— Kas, tuossahan nyt on sitä Albertin julmuuden kauneutta, — ajatteli
hän ilkeästi katsellen kuvaa. — Nyt minäkin alan ymmärtää hänen
estetiikkaansa ja tahdon sovelluttaa sitä elävään elämään, sillä tieto
ilman käytäntöä on kuollut omaisuus. — Hän ajatteli aivan rauhallisesti
ja kylmästi.
Samassa hän kuuli alhaalta hallista liikettä ja ovenkäyntiä. Veri lensi
heti hänen sydämeensä, ja sydän tykytti kiihtyneesti. Hänen korvissansa
humisi, ajatukset eivät kulkeneet, hän joutui mielipuolisuuden rajalle.
Äkkiä hän heitti lehden luotaan ja juoksi ylähalliin, mutta sinne
tultuansa hän huomasi pettymykseksensä, että liikkuja ei ollutkaan se,
jota hän odotti; täti vain lähti ulos ajelulle.
Martta meni yläsaliin ja alkoi soittaa pianoa, mutta sitten hän
läimähytti pianonkannen kiinni niin rajusti, että koko piano hymisi,
ja juoksi alakertaan, jossa suuressa salissa oli kovaääninen flyygeli.
Hän alkoi soittaa ikäänkuin raivostuneena »Orage» nimistä meluavaa
kappaletta. Hän hakkasi koskettimia niin, että flyygeli vapisi, ja
sai todella ukkosen pauhun kuuluville. Soitto kaikui hirvittävänä
meluna sekä suuressa salissa että avarassa hallissa. Työhuoneessaan
istuva professori lähetti palvelijan sanomaan Martalle, että hän ei
saisi soittaa niin rajusti, mutta Martta soitti kiellosta huolimatta
kappaleen loppuun ja purskahti sitten äänekkääseen itkuun.
— Mikä neidin on, onko neiti sairas? — kysyi palvelijatar
osaaottavasti, mutta Martta ei vastannut mitään, itki vain. Hän itki
kauvan ja rajusti. Kun palvelijatar oli jättänyt hänet yksin, kaivoi
hän povestansa pistolin ja tarkasteli sen lukkoa. Sitten hän asetti sen
flyygelin kannelle ja alkoi soittaa vienoa, surunvoittoista romanssia,
mutta pitkälle ei hän päässyt soitossaan, sillä itkunpuuska valtasi
hänet taas.
Palvelijatar oli käynyt ilmoittamassa Ebballe, että Martta oli sairas,
ja Ebba tulikin alas saliin. Samassa heitti Martta nenäliinansa
pistolin päälle ja ponnahti seisomaan.
— Mitä sinä haet täältä? — huusi hän raivostuneena.
— En mitään, tulin vain katsomaan, oletko sinä pahastikin sairas, —
sanoi Ebba nöyrästi ja hämmästyneenä Martan raivosta.
— Mene tiehesi täältä, älä kiusaa Jumalaa! — huusi Martta ja hapuili
selkänsä takana flyygelin päällä olevaa asetta.
— Jumalaa? Mikä sinun on, oletko sinä mieletön?
— Mieletön, olen, olen, varo itseäsi, viaton karitsa, —Martta sieppasi
pistolin ja uhkasi sillä, — älä kiusaa minua, ulos täältä...
Ebba pelästyi kauheasti ja pakeni huutaen ylös professorin luo apua
hakemaan.
Martta oli niin kiihdyksissä, ettei tiennyt mitä teki ja mitä puhui.
Mutta samassa hän kuuli kuinka alaovi kävi. Hän tarkisti kuuloansa ja
juoksi yläkertaan sekä asettui erään suurta palmua kannattavan pylvään
taakse. Hänen aivonsa eivät ajatelleet mitään, ja sydän löi niin
rajusti, että olisi luullut hänen ohimosuoniensa halkeavan.
Albert oli riisunut päällysnuttunsa ja alkoi nousta toiseen kerrokseen.
Samassa hän huomasi Martan hameen, joka näkyi pylvään takaa.
— Älä koetakaan peloittaa, en minä säiky tuollaisia mörköjä, — sanoi
hän nauraen, mutta samassa Martta syöksyi esiin, kuului kaksi kovaa
pamahdusta ja Albertin kirkaisu. Albert horjahti taaksepäin ja vieri
alas portaita.
Samassa silmänräpäyksessä professori syöksyi Ebban seuraamana halliin.
Martta seisoi liikkumatonna tuijottaen verissään makaavaa Albertia.
Pistoli oli pudonnut hänen kädestään.
— Albert! — kirkaisi professori ja riensi alas rappusia poikansa luo.
— Ebba, soita heti tohtori Vikmannille, hyvä Jumala, mikä se numero
nyt onkaan, kas kun minä en sitä nyt muista, se on... se on... 7061,
7061 heti, heti, — änkytti hän kalmankalpeana. Ebba riensi puhelimeen,
ja professori kantoi Albertin kahden palvelijan avustamana yläkertaan
Albertin omaan huoneeseen.
— Pitäkää silmällä tuota mielipuolta, — sanoi hän ankaralla äänellä
eräälle palvelijalle osoittaen Marttaa. Martta seisoi liikkumatta
tuijottaen niinkuin mielipuoli Albertia, jonka kasvot olivat
liidunvalkeat ja josta kantaessa valui portaisiin pitkä, punainen
verijuova. Sitten hän pyörtyi...
Paikalle saapunut lääkäri teki heti perinpohjaisen tutkimuksen.
Toinen kuula oli tunkeutunut keuhkon läpi ja tullut ulos lapaluun
alta, toinen oli lievästi haavoittanut vasenta kättä, ja putoamisessa
hän oli saanut muutamia mustelmia. Lääkärin lausunnon mukaan oli
haava siksi vaarallinen, että sairasta ei voitu liikuttaa ja viedä
mihinkään sairashuoneeseen, vaan oli häntä hoidettava kotona. Onneksi
ei tarvinnut tehdä mitään leikkausta, sillä kuulahan oli tullut ulos.
Vähän ajan kuluttua saapui sairaanhoitajatar.
Albert makasi vielä tajuttomana, kun professori kysyi Ebbalta, joka
seisoi vuoteen jalkopäässä ja itki:
— Minkätähden kaikki tämä?
— En minä ymmärrä, — vastasi hän ja katseli säälien professoria.
— Missä Martta on?
— Hänet on viety huoneeseensa ja pantu vuoteeseen. Tohtori sanoi, että
hänellä on kova kuume, mutta hän ei ymmärrä mistä se johtuu.
— Sitä tyttöä on vartioitava, ettei hän karkaa. Hän saa vastata vielä
teostansa, jos minun ainoa lapseni kuolee, — sanoi professori ankarana,
mutta purskahti sitten itkuun. Kaikkivaltias sairaanhoitajatar vaati
heitä poistumaan sairaan huoneesta ja jättämään heidät kahden, eikä
kukaan uskaltanut nousta hänen ankaraa tahtoansa vastaan, sillä kaikki
käsittivät, että hän ymmärtää kaiken ja tahtoo sairaan parasta.
Syntyi kauhea melu ja touhu, kun professorin rouva tuli kotia ja sai
kuulla onnettomuudesta. Ensin hän oli vähällä pyörtyä, mutta se saatiin
virvoitusaineilla estetyksi. Sittenhän sai täydellisen raivokohtauksen
ja tahtoi, että poliisi heti paikalla kutsuttaisiin vangitsemaan
Marttaa, joka oli tahtonut tappaa hänen ainoan poikansa.
— Sen minä aina olen sanonut Emmalle, että ei olisi pitänyt ottaa
mitään langenneiden naisten lapsia perheeseensä. Niistä ei ole muuta
kuin harmia ja ikuista skandaalia. Olisi ollut parempi, jos Martta heti
pienenä olisi annettu vaikka jollekin yksinkertaiselle maalaispapille
kasvatettavaksi, niin ehkä hänestä niissä oloissa olisi tullut ihminen,
mutta tällä lailla on hänestä saatu murhaaja ja heittiö!
Hän puhkesi itkuun ja itki pitkän aikaa.
Toinnuttuansa hän tahtoi heti mennä Martan luo ja antaa hänelle oikean
ripityksen, mutta professori sai sen estetyksi, sillä olihan ilmeistä,
että Martta ei ollut täysin viisas, ja olihan lääkärikin sanonut, että
hänellä oli korkea kuume.
* * * * *
Sinä yönä ei professori Hagenilla paljoa nukuttu. Albert houraili
kovasti. Sairaanhoitajattarella ja Ebballa, joka oli saanut luvan olla
hänen apunaan, oli täysi työ pitää sairasta vuoteessaan. Albert huusi
kummallisia näkyjänsä:
— Älkää sammuttako niitä lyhtyjä, älkää sammuttako, ei maailmassa ole
liiaksi valoa... valoa... joko se gramofoni taukosi... soikoon...
soikoon... myöhäistä, myöhäistä, meidän täytyy hukkua... meidän
täytyy... älkää huutako...
Ebba istui tavallista kalpeampana ja katseli Albertia, joka taisteli
kauhukuviensa kanssa.
Martta oli saanut illalla lääkärin määräämiä lääkkeitä, joiden piti
poistaa kuume, mutta kuume kohosi yhä. Seuraavana päivänä oli hänen
hermosairautensa kehittynyt jo siksi pitkälle, että lääkäri määräsi
hänet eristettäväksi. Martta pyysi päästä sairashuoneeseen, ja täti
suostui siihen mielellänsä, sillä hän ei tahtonut pitää koko tyttöä
kattonsa alla.
* * * * *
— Hänen sairautensa on Jumalan rangaistus, — sanoi professorin rouva
kälyllensä, joka oli saapunut ensimäisellä junalla Turusta.
— Niin, niin, — itki hän enemmän kiukusta kuin mielipahasta. — Se on
niin harmillista, kasvattaa ja kasvattaa ja täydellisesti epäonnistua.
Omista lapsistaan voi vastata, mutta toisten... se on veren vika, veren
vika! Minä olen tehnyt niin paljon hänen puolestansa, minä olen niin
paljon kärsinyt hänen tähtensä. Mutta ei hän koskaan ole ymmärtänyt
mitä hänen puolestaan on uhrattu ja tehty, ja aivan hyvää hyvyyttä,
tässä nyt on palkka. Ah, minä olen vallan pakahtua harmista, tällainen
skandaali, ja hän kehtaa aina vain väittää, että hänen elämänsä on
ollut paljasta kärsimystä ja että hänelle on aina tehty vääryyttä,
vaikka hänellä on ollut paremmat päivät kuin monella muulla, ja millä
hän on sen ansainnut...
— Se on häpeämätöntä kiittämättömyyttä, — sanoi professorin rouva
lohduttaen.
— Niin juuri, kiittämättömyyttä se on...