— Koko minun olemukseni on hajoamistilassa, — sanoi Urho Koskula
maisteri Hagenille, kun tämä hänen kutsustaan astui hänen huoneeseensa.
— Eihän nyt toki, sinähän olit niin hyvällä alulla,
laudaatturitenttisihän sujui loistavasti, et kai sinä nyt vain aijo
heittää kirvestäsi järveen, vai oletko saanut reput? — kysyi Albert
istuutuen Urhon osoittamaan nojatuoliin.
— Ah, rakas ystävä, jos enää saan kutsua sinua sillä nimellä. Minulle
on tapahtunut jotain paljoa pahempaa kuin reput.
— Mitä herran nimessä, kerro?
— Ikaroksen tavoin minä lensin liian lähelle aurinkoa; silmäni
sokaistuivat sen häikäisevästä loisteesta, vahasiipeni sulivat, ja minä
putosin mereen, josta en enää voi uida maihin.
— Siis haaksirikkoinen, mutta todenteolla, minä en ymmärrä sanaakaan
sinun puheestasi. Oletko päättänyt kokonaan lopettaa lukusi?
— En tiedä, mutta ei nyt ole kysymys luvuista, — sanoi Urho ja nojasi
uuniin, jossa puut paloivat. — Yksinkertaisesti, minä olen rakastunut,
olen kosinut, ja nyt olen mennyt mies...
Albert vuoroin kalpeni ja punastui, kun Urho sanoi rauhallisesti:
rakastunut, kosinut, ja kun hän sanoi viimeisen ajatuksen, pääsi
häneltä vastustamaton, syvä huokaus. Urho luuli hänen osanotosta
huokaavan ja samasta syystä niin muotoansa muuttavan. He olivat kauvan
ääneti. Vihdoin Urho kysyi:
— Mitä sinä sanot?
— Minä?
— Niin, sinä, tiedäthän kait kenestä on kysymys?
— Miksipä en sitä tietäisi, sillä olenhan minä sen huomannut jo ensi
hetkestä ja olenhan minä siitä osani kärsinyt.
— Kärsinyt?
— Niin, kuinka minä sen nyt sinulle sanoisin, minä huomasin surukseni
heti ensi hetkestä, että sinä rakastuisit Ebbaan. Niin, sinähän
olit rakastunut häneen jo ennen kuin edes tunsit häntä, muistanhan
minä sinun innostuksesi hänen runoihinsa. Ja sitten se alkoi aivan
tavalliseen tapaan, ja minä olin usein huolissani sinun puolestasi,
sillä minä luulin, että sinä kerran tulisit onnettomaksi niinkuin
minäkin olen.
— Sinäkin?
— Nyt minä voin sinulle tunnustaa, kun kilpailu on päättynyt.
— Kilpailu, minä en ymmärrä?
— Myönnän rehellisesti, että olin huolissani sinun kohtalostasi, mutta
että tunteeni ei ollut epäitsekästä. Päivä päivältä näin, kuinka sinä
enemmän ja enemmän kiinnyit Ebbaan. Te olitte aina yhdessä, teillä oli
niin paljon yhteisiä kokouksia ja yhteisiä harrastuksia.
— Mutta siinä olikin kaikki, — sanoi Urho tummasti.
— Minä näin surukseni, kuinka Ebba yhä enemmän ja enemmän alkoi etsiä
sinun seuraasi — minähän olin liian jokapäiväinen ja aina saatavissa —
ja onnettomuuteni paisui sanattomaksi tuskaksi.
— Niin, sanaton se todella oli, sillä minä en koskaan huomannut mitään.
Huomasin kyllä sinun epätasaisuutesi, mutta en voinut aavistaa sen
syytä, sillä sinähän seurustelit niin paljon Martan kanssa.
— Se tapahtui kohtalon pakosta, sinä vain et huomannut sitä onnesi
huumassa.
— Älä sano »onnesi huumassa», sillä onnettomuuttani se oli, ja nyt minä
olen siipiä lyhempi.
Urho alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän pysähtyi Albertin
eteen ja katseli häneen tutkivasti.
— Minkätähden sinä et koskaan ilmoittanut minulle mitään tunteestasi?
Minähän olen kilpaillut parhaimman ystäväni kanssa, olenhan kulkenut
kuin varas kodissasi.
— Mitä hyötyä minulla siitä olisi ollut. Sinun kiintymyksesi Ebbaan
oli yhtä oikeutettua kuin minunkin, sillä eihän tunne kysy oikeuksia.
Ja kun Ebba näytti selvästi suosivan sinua, niin eihän minun osakseni
jäänyt muu kuin väistyminen ja vaikeneminen.
— Albert, suo minulle anteeksi surut, joita olen tahtomattani sinulle
tuottanut. Sinä olet liian hieno, sinun olisi pitänyt jollain tavalla
ilmaista itsesi minulle, — sanoi Urho liikutettuna.
— Mitä hyötyä siitä olisi ollut?
— Minä olisin voinut luopua ajoissa, ennenkuin se oli myöhäistä. Ehkä
sekä sinulta että minulta olisi siten säästynyt paljon tuskaa.
— Ei, ystävä, kohtaloa ei voi kukaan muuttaa, me olemme
kohtalotovereita, — sanoi Albert surullisesti.
— Kohtalotovereita, — toisti Urho ikäänkuin muistellen. Hänestä tuntui,
että joku oli lausunut sen saman sanan hänelle hiljan, mutta hän ei
muistanut kuka ja missä. — Kaikki ihmiset ovat kohtalotovereita, —
sanoi hän painolla.
— Niin, ainakin siinä, että me kaikki saamme aikaisemmin tai myöhemmin
»surun lahjan».
Hämärä hiipi huoneeseen, uunissa olivat puut jo palaneet loppuun.
Hiilloksella hehkui sininen liekki, joka lepatti levottomasti niinkuin
virvatuli, toisinaan nousten korkealle, toisinaan kokonaan kuollen.
Urho oli istuutunut tuolille lähelle uunia ja tuijotti äänetönnä
hiillokseen.
— »Surun lahjan», — toisti hän hajamielisenä. — Muistuu mieleeni
hetki, jolloin minä ensi kerran tunsin suurta surua, jolloin elämä
näytti minulle ensi kerran suuren, tumman varjon. Minulla oli Hannes
niminen lapsuudenystävä, me olimme paljon leikkineet yhdessä, hän oli
naapuritorpasta. Yhdessä me kävimme kansakouluakin ja me rakastimme
toisiamme niinkuin kaksi ystävää voi rakastaa. Kun minä jouluksi ja
kesiksi palasin kaupungin lyseosta, oli meidän jälleennäkemisemme riemu
ääretön. Hän harjoitti suutarintyötä isänsä kanssa ja paikkasi aina
minunkin saappaani, kun minä olin lomalla, eikä hän millään tahtonut
ottaa maksua, vaikka minä kuinka tarjosin, ja kuitenkin he olivat
paljoa köyhempiä kuin me, sillä heitä oli niin monta lasta.
Vuosi vuodelta Hannes kävi kalpeammaksi ja laihemmaksi. Kun minä eräänä
jouluna tulin kotiin, oli Hannes kuollut paria päivää aikaisemmin.
Hänessä oli ollut parantumaton keuhkotauti. Silloin minä hiivin
puuvajaan ja itkin katkerasti kuollutta ystävääni. Paitsi äitiäni
oli hän ainoa side, joka liitti minua syntymäpitäjääni. Häntä minä
usein ajattelin koulukaupungissa ja hänen näkemisestään minä iloitsin
etukäteen. Nyt hän oli poissa, ja minä tunsin suurta surua ja
ammottavaa tyhjyyttä. Sinä iltana tarttui elämä ensi kerran ankaralla
rautakourallaan sydämeeni, ja minä sain jonkinlaisen aavistuksen
siitä, mitä elämä on... Mutta kuinka pieni se tuska sittenkin oli
verrattuna niihin kärsimyksiin ja suruihin, joita myöhemmin tuli, kun
äiti kuoli, kun elonhuoli ja tulevaisuuden epätoivo täyttivät mielen.
Tuskin ne olivat suurempia suruja, mutta tuntemismahdollisuudet olivat
kasvaneet... Ja nyt, nyt on minullakin »surun lahja», suuri sydämen
suru... — Hän vaikeni ja tuijotti hiillokseen. Kaukaa kuuluivat
raitiovaunun kellon kilahdukset ja kummalliset vonkuvat äänet kun
se ajoi käänteissä, ja kattoon syntyi palavan katulyhdyn aavemaisia
heijastuksia.
— Eihän sinulla, Albert, ole mitään syytä suruun, hänhän on sinun, —
sanoi Urho kotvan kuluttua.
— Ei hän ole minun.
— Sinä kait sen tiedät.
Albert nousi ja puristi sydämellisesti Urhon kättä.
— Kiitos siitä, että kutsuit minua, kiitos luottamuksesta!
— Sinä olet siis antanut minulle anteeksi? — kysyi Urho liikutettuna.
— Rakas ystävä, eihän anteeksipyynnöllä ja anteeksiannolla ole mitään
merkitystä, sillä eihän voi olemattomiksi tehdä toiselle tuottamiaan
kärsimyksiä anteeksipyynnöllä. Se voi korkeintaan osoittaa, että
toisella on halua parantua tulevaisuuteen nähden. Näkemiin, ystävä...
* * * * *
Kadulle tultuaan Albert näki vanhan, köyryselkäisen miehen, joka kulki
hitaasti pitkin katua hänen edellänsä ja sytytteli pitkällä rautaisella
vavalla katulyhtyjä. Hänen tuli niin hyvä olla ja hänen teki mieli
sanoa tuolle vanhukselle:
— Kiitos siitä, että sinä valaiset ihmisten pimeitä polkuja.
Hänestä tuntui, niinkuin jokainen syttyvä lyhty olisi lisännyt valoa
hänen sielussansa. Siellä tuntui niin kirkkaalta ja kevyeltä...