XII

Martta kulki kuumeenkaltaisessa tilassa tanssiaisten jälkeisinä

päivinä. Hänellä ei ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jokainen

veripisara hänen suonissansa poltti ja ikävöi hellyyttä ja rakkautta.

Hän ei ollut voinut unhoittaa sitä hyljättyä, alentavaa tilaa, johonka

Albert oli hänet jättänyt sinä kohtalokkaana iltana Aino Tuomisen

asunnossa. Hän oli hillinnyt itseänsä ja esiintynyt niinkuin ei

mitään olisi tapahtunut, vaikka hänen verensä kuohui. Mutta nyt oli

katkeruuden malja tanssiaisissa täyttynyt. Hän oli kuin sairas, ja

mielipuolisuuden ensi idut tekivät työtä hänen rasittuneissa aivoissaan.

Hänen aivonsa kehräsivät yötä päivää vain yhtä ja samaa ajatusta.

Mitä olisi tehtävä tämän häpeällisen tilan poistamiseksi? Hyljätyn

häpeä oli polttanut kuin tulikuuma rauta hänen povessansa. Ja hän oli

monasti itkenyt itsensä nukuksiin kuumassa lemmen kaipuussaan. Se

mikä tunteessa ennen oli ollut hellyyttä ja rakkautta, muuttui nyt

vähitellen raivoksi ja vihaksi.

Viha, viha, mikä suuri ja valtava tunne se olikaan. Sen hurma oli yhtä

suuri ja juovuttava kuin koskaan rakkauden. Sen tuli oli hivuttavaa

kuin lemmen ja se antoi elämälle yhtä suuren sisällön kuin koskaan

rakkaus, mutta sen pyrkimyksenä ei ollut elämän rakentaminen eikä

pysyttäminen, vaan se tahtoi kaiken hävittää ja olemattomaksi tehdä.

Se sytytti mielikuvituksen lukemattomat soihdut niinkuin rakkaus,

mutta niiden loimusta syntyi kaikki armotta tuhoava tulipalo, sillä

vihan kipunat lensivät varmemmin päämaaliinsa kuin kaipauksen lempeät

kyyhkyset...

Hän oli paljastanut oman onnettoman itsensä Albertille, jonka

hänen intohimonsa oli valinnut tunteensa esineeksi. Mutta ei siinä

kyllin, että hänelle oli tapahtunut naista kaikkein haavoittavin

loukkaus. Albert ei ollut ymmärtänyt hänen suurta sielullistakaan

onnettomuuttansa, ja se loukkasi häntä yhtä paljon, ellei enemmänkin,

ja sai hänet tuntemaan koko suuren yksinäisyytensä kammottavan

tyhjyyden.

Tuskaa, tuskaa oli hänen koko elämänsä ollut, ja sen sisällys oli

ollut yksi ainoa tukahdutettu nyyhkytys. Hänen kohtalonsa maljaan

oli tipahtanut jo hänen syntymässään pieni katkeruuden pisara, joka

vuosien kuluessa oli kasvanut kipua ja tuskaa tuottaen niinkuin helmi

kasvaa simpukan kuoressa ja vähitellen sulanut hänen elämänsä viiniin

myrkyttäen sen kokonaan. Nyt tulvi malja yli äyräittensä ja oli

kuohullaan sammuttaa hänen järkensä valon.

Hän oli tottunut suuriinkin loukkauksiin, mutta viime tanssiaisten

loukkaus oli mennyt yli hänen voimiensa, sillä hän oli sairas,

kuolemansairas... Hän oli katkeruudeksensa huomannut olevansa toista

rotua kuin muut hänen lähimmässä ympäristössään. Hän ei kuulunut

heihin, koskapa he kaikki häntä vieroivat, niinkuin valkoinen rotu

vieroo mustaa. He myöntävät mustat kyllä ihmisiksi, mutta pitävät niitä

ala-arvoisina ja halveksivat ja sortavat niitä kaikkialla. Musta oli

hänkin sydämeltään ja sielultaan. Tumma kuin musta timantti, joka on

syntynyt maan uumenissa suurimman paineen alla, ja tuska oli hionut hänet

särmikkääksi...

Mitä hän oli tehnyt tullaksensa sellaiseksi kuin oli? Oliko hän itse

itsensä luonut? Mitä voi eläin värillensä, mitä kasvi kukinnollensa?

Martta tunsi itsenä viattomaksi omaan kohtaloonsa, ja siksi täytti

katkeruus hänet koko pyörryttävällä voimallansa.

Hän oli nähnyt Albertin kirjoituspöydällä erään pienen mustan esineen,

joka kiinnitti hänen huomiotansa, ja hän oli saanut halun vallata sen

itsellensä. Albert ei ollut kotona, ja Martta päätti käydä tutkimassa

hänen kirjoituspöytäänsä. Hän hiipi hiljaa Albertin oven taakse ja

naputti ovelle; hän kuunteli hetkisen, ja kun vastausta ei kuulunut,

aukaisi hän oven hiljaa ja pujahti sisälle. Huoneessa oli pimeä, sillä

oli jo iltapäivä, mutta hän ei uskaltanut sytyttää sähköä, jotta

ei kukaan huomaisi hänen siellä oloansa. Hän hiipi lattian poikki

kirjoituspöydän luo ja hapuili siellä olevia esineitä. Hänen kätensä

sattui johonkin terävään esineeseen, joka pisti häntä sormeen; hän

oli kirkaista pelästyksestä ja tuskasta, mutta hillitsi itsensä, kun

huomasi, että se olikin vain teräskynä, joka oli tunkeutunut hänen

sormeensa. Hän veti sen pois ja alkoi edelleen pälpättävin sydämin

kopeloida pöydällä. Vihdoin hänen kätensä osui kylmään esineeseen,

jonka hän heti tunsi; kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Hän

sieppasi sen siitä ja kääntyi palataksensa ovelle, mutta samassa hän

kuuli ovelta hiljaista koputusta.

Veri jähmettyi hänen suonissaan, — kukahan se mahtoi olla, ja mitä hän

sanoisi selitykseksi siihen, että hän näin pimeässä liikkui Albertin

huoneessa? Albert se ei voinut olla, koskapa hän naputti ovelle,

ajatteli hän.

Kolkutus uudistui, ja samassa ovi aukeni, ja hallista tulvehtiva valo

heitti leveän juovan oven vastaiselle seinälle. Hän näki selvästi siinä

valossa, että Ebba pisti päänsä äkkiä ovesta sisälle, mutta nähtyänsä,

että huone oli pimeä, vetäytyi heti pois ja sulki oven.

Martta hengitti helpommin, vaara oli ohi. Jos Ebba olisi huomannut

hänet, olisi hänen ollut vaikeata antaa mitään järjellistä selitystä

siellä oloonsa. Hän kuunteli hetkisen henkeänsä pidättäen, hän kuuli

kuinka Ebban askeleet etenivät ja kuinka Ebba palasi huoneeseensa.

Silmänräpäyksessä oli hänkin ovella ja palasi hengästyneenä omaan

huoneeseensa.

Hänen kädessään oli pieni, musta browning-pistoli. Kuinka se tuntui

viileältä ja virkistävältä hänen kuumassa kädessänsä. Hän tarkasteli

sitä huolellisesti ja varovaisesti ja huomasi, että siinä oli seitsemän

panosta. Hän tunsi hyvin sen ampuma-aseen ja osasi käyttää sitä, sillä

kesällä he olivat harjoitelleet sillä maaliinampumista, kun Albert oli

ollut heidän maatilallaan.

— Kuolemanavain, — ajatteli hän ja piteli sitä kädessään. Hän asetti

sen kylmän suun ohimoansa vasten, sulki silmänsä ja ajatteli: — vain

yksi liipaisu ja kaikki olisi lopussa.

Lopussa? Kuka sen tiesi, kuka takasi hänelle, että sitten alkaisi

parempi olotila? Tästä elämästä hän tiesi mitä se oli, tiesi sen olevan

tuskaa, mutta hänellä ei ollut varmaa käsitystä mitkä tuskat saattoivat

häntä toisaalla odottaa ja mitä mahdollisuuksia hänellä oli siellä

tuntea tuskaa. Ehkä hänen tuntemiskykynsä siellä vain suurenisi, jos

sielu kerran oli kuolematon.

Pelkäsikö hän kuolemaa?

Ei, ei siinä ollut mitään pelättävää. Jo monasti ennen hän oli

ajatellut näitä asioita, ja aina oli hänelle jäänyt kaksi vaihtoehtoa.

Joko elämä ei ollut muuta kuin lyhyt välitila, ja silloin ei kuolema

ollutkaan kaiken loppu, vaan seurasi sitä uudet tulevaisuudet, taikka,

jos tietoisuus kuolemassa katosi, ei sielulla myöskään ollut kykyä

tuntea tai tehdä mitään havaintoja, ja silloinhan oli pelko aivan

aiheeton. Mutta hän rakasti elämää kaikesta huolimatta eläimellisellä

kiintymyksellä, vaistomaisella ja rajattomalla elämänrakkaudella. Hän

oli toisinaan varastanut itsellensä hetkilento-onnea ja hetken iloja

eikä hän tahtonut niistä hetkistä vieläkään luopua. Nuoruus ja koko

luonto nousivat kuoleman ajatusta vastaan...

Mutta jotain oli tehtävä, jotain ratkaisevaa, sillä se ajatus oli

hänessä kypsynyt ja pysyi hänessä tylsäjärkisen itsepintaisuudella.

Hän ei jaksanut enää kestää tätä tuskaa, joka vei häneltä kaikki hänen

voimansa ja elämänhalunsa...

Samassa muistui hänen mieleensä Ebba, joka oli yrittänyt tulla Albertin

huoneeseen juuri sillä hetkellä, kun hän oli saanut ampuma-aseen

käteensä. — Ebba, eikö juuri hän ollut kaikkien hänen kärsimyksiensä

ja onnettomuuksiensa syy? Ebba, eikö juuri hän, hänen armas sisarensa,

ollut se olento, joka kylvi hänen tiellensä katkeruuden polttavia

kukkia... Ajatusten tulva paisui rajuksi ja pyörryttäväksi, kun hän

taas alkoi muistella kaikkia niitä vääryyksiä, joita Ebba oli hänelle

tuottanut. Ebba oli riistänyt häneltä Albertinkin rakkauden...

Hän puristi lujasti kädessään olevaa asetta, tuntien samassa, että

pieni haava hänen kädessänsä hiljaa jomotti ja kirveli, mutta se oli

hänestä yhdentekevää, sillä hänen sydämensä kirveli paljoa kovemmin...

Hän tunsi itsensä niin hermostuneeksi, että ei voinut ajatella enää

ainuttakaan ajatusta loppuun, sillä toinen ajatus tunki toisen

tieltään. Hänen poskensa hehkuivat, kylmät väreet ristelivät

tuontuostakin pitkin hänen ruumistansa niinkuin kuumetaudissa.

Kuolema... häntä värisytti sittenkin.

Elämä... silmien ohi kiitivät Ebban ja Albertin kuvat rinnakkain,

ja hän yksin tuli jälessä. Hän sulki silmänsä ja istui kauvan

liikkumatonna. Ovelle koputettiin. Martta säpsähti ja heitti pistolin

pöytälaatikkoon.

— Pöytä on katettu, — sanoi palvelijatar ja sulki taas oven.