XI

Niinkuin suureen juhlaan kutsuen loistivat professori Hagenin

kaksikerroksisen kivitalon akkunat. Runsas valo tulvehti jokaisesta

akkunasta heijastuen taloa ympäröiville valkoisille hangille. Reki

toisensa jälkeen pysähtyi kahden voimakasvaloisen kaarilampun

valaiseman pääsisäänkäytävän eteen. Aina silloin tällöin saattoi nähdä

reestä ulos astuvien naisten kauniita silkkipäähineitä, vilahduksen

jostain vaaleasta puvusta tai valkoisen pienen tanssikengän.

Professori Hagenilla oli tavanmukaiset syystanssiaiset. Koko suuri

huoneisto tulvehti nuorisoa, valoja ja kukkien tuoksua. Alakerrassa

olevaan suureen saliin, jonka kullatut, violetinvärisellä silkillä

päällystetyt huonekalut olivat sijoitetut pitkin seiniä, oli

kerääntynyt suurin osa vieraista. Ebba ja Martta, jotka molemmat olivat

puetut samalla tavalla, vaaleanvihreään silkkipukuun, jota tuoreet

kallat koristivat, vastaanottivat tulevia salissa. Albert puuhaili

suuressa hallissa johtaen vieraita sisälle esiteltäviksi äidillensä,

joka istui kauniissa nojatuolissa salin valkoisen marmorikamiinin

edessä.

Kello oli jo kahdeksan, suurin osa vieraita oli saapunut. Iloinen

puheensorina täytti huoneet, kaikki odottivat tanssin alkamista.

Oltiin hiukan jännittyneinä siitä, kenenkä kanssa Albert aloittaisi

tanssiaiset; arvailtiin sinne, tänne, mutta suurin osa oli kuitenkin

sitä mieltä, että hän aloittaa Ebba-serkkunsa kanssa. Muutamat

suorastaan tiesivät juoruta, että tänä iltana muka julkaistaan Ebban

ja Albertin kihlaus, mutta kun salin ovelle ilmestyi Urho Koskula

komeana ja miehekkäänä hyvin silitetyssä frakissaan, sai keskustelu

toisen suunnan; kuiskailtiin ja viittoiltiin, ja tärkeä kysymys tanssin

alkamisesta jäi ratkaisematta.

Mutta kauvaa ei tarvittu ratkaisua odottaa. Suuresta hallista alkoi

kuulua valssin säveliä, ja pian sen jälkeen asteli Albert lattian

poikki Ebban luo ja alkoi tanssin. Hänen kintereillänsä seurasi Urho

Koskula, joka pyysi Martan, ja pian oli tilava salin lattia tanssivia

pareja täynnä. Alkuvalssi oli jokseenkin pitkä, jotta nuoret herrat

saisivat tilaisuuden tanssia kaikkien neitosten kanssa ja siten

lähemmin tervehtiä sekä vanhoja tuttujansa että sinä iltana esiteltyjä

naisia.

Naisvalikoima, sillä valikoimaksi sitä todella saattoi sanoa, oli

monellekin herroista sangen outo. Kaikki neitoset järjestänsä olivat

kauniita, ja näytti siltä, niinkuin tätä pintapuolista mittapuuta

silmällä pitäen tämä kokoelma olisi valikoitu. Herrat huomasivat sen

pian ja onnittelivat Albertia valintansa johdosta, mutta toiset, jotka

kaipasivat muutakin kuin vain naisellista kauneutta, eivät voineet

olla ivallisesti huomauttamatta sitä, mistä tällainen rajoitettujen

hengenlahjojen salonki oli kokoon haalittu.

Albertia eivät liikuttaneet edulliset eikä epäedulliset huomautukset,

hänellä oli tunto isännän velvollisuuksista, ja hän teki kaikkensa,

jotta vierailla olisi ollut hauskaa. Tanssiohjelma oli vaihteleva ja

runsas, ja ihmeellistä kyllä, sai hän herrat tanssimaan ahkerasti, mikä

ei suinkaan ollut helppoa, sillä helsinkiläiset nuoret herrat ovat

siinä suhteessa sangen laiskoja, he kun ovat jo koulupoikina tanssineet

itsensä kylläisiksi.

Mieliala oli mitä hilpein, kaikkialta kuului iloista naurua ja

puheensorinaa. Albert näytti iloiselta, vaikka tosin hiukan

rasittuneelta ja hermostuneelta. Ebba hymyili kaikille kaunista

hymyänsä, mutta Martta tuntui pingoittuneelta ja huonotuuliselta.

Hänelle oli taaskin tapahtunut vääryys. Hän olisi luonnollisesti

tahtonut kutsua parhaimman ystävättärensä Aino Tuomisen, mutta Ebba ja

Albert eivät olleet siihen suostuneet.

— Ei meidän sovi kutsua sellaisia, — oli Ebba sanonut.

— Millaisia? — kysyi Martta kiivastuneena — Eikö hän muka ole kylliksi

hyvä tänne?

— Ei, pieni Martta, — oli Albert vastannut hymyillen. Kuinka hän oli

raivostunut, sillä hän oli ymmärtänyt mitä Albert tarkoitti. Oli ollut

vähällä, että hän olisi jäänyt pois koko tanssiaisista, mutta tädin

vuoksi hän ei uskaltanut, ja sitäpaitsi hän tanssi sangen mielellänsä.

Pian hän kuitenkin huomasi, että oli tehnyt suuren virheen tulemalla

näihin tanssiaisiin. Hänellä olisi varmasti ollut hauskempaa jossain

ulkona Ainon kanssa. Ainakin olisi hän saanut tehdä vähemmän katkeria

havaintoja. Vaikka hän oli yksi tanssiaisten emännistä, kehtasivat

tapoja vailla olevat, hänelle sangen vieraat herrat olla hänelle

epäkohteliaita. Jokaisella oli jo ikäänkuin koko illan seuraksi valittu

oma neitonen, mutta hän sai istua paljon yksin ilman seuraa. Jukka

Tavelakin oli hänelle nyrpeissään Ainon takia, niinkuin se olisi ollut

hänen vikansa.

Martta istui suuren, kultakehyksisen peilin alla ja vilkaisi siihen.

Olihan hän usein nähnyt itsensä peilissä, mutta ei hän ollut luullut,

että voisi olla sen näköinen kuin hän nyt oli. Tuo havainto ei suinkaan

ollut hänelle mieluisa, sillä hänen täytyi myöntää itsellensä, että hän

ei ollut tänä iltana eduksensa. Ehkä syy oli sopimattomassa puvussa.

Mutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan tanssivia pareja muistui

hänen mieleensä totuus: rakkaus ja onni kaunistavat kasvoja, mutta

onnettomuus ja viha rumentaa ne.

Niin, onneton hän oli ja vihainenkin. Varsinkin. Albertia hän vihasi,

sillä Albert liehui kaikkialla koko illan, oli kohtelias kaikille,

mutta unhoitti kiireessään hänet, niin ettei ollut kertaakaan tanssinut

hänen kanssansa. Ja hän vihasi Albertia siksi, että kaikki nämä

epäkohteliaat herrat olivat Albertin joko tuttavia tai ystäviä. Kun

polkka, jota hän niin mielellänsä olisi tanssinut, oli loppunut, juoksi

hän yläkertaan, sulkeutui huoneeseensa ja heittäytyi vuoteellensa

itkien.

Mutta alhaalla salissa jatkuivat tanssiaiset iloisina ja meluavina.

Mieliala oli kohonnut, soittajalle suotiin tuskin hetken lepoa, sillä

tanssi-innostus oli vallannut kaikki. Urho Koskula tanssi paljon ja

innokkaasti, ja moni tyttö katseli ihastuksella hänen komeuttansa ja

miehekästä esiintymistänsä. Hän koetti pysytellä Ebbaa niin lähellä

kuin suinkin, mutta Ebba ei saanut paljoa istua, sillä kaikki tahtoivat

tanssia kauniin Ebba Hagenin kanssa; sitäpaitsi hän tanssi hyvin sekä

jutteli hauskasti, ja olihan hän yksi tanssiaisten emännistä.

Urho Koskulan liiallinen huomaavaisuus alkoi Ebbaa kuitenkin

hermostuttaa. Sitäpaitsi hän oli huomaavinaan, että Koskula esiintyi

ikäänkuin jonkinlaisilla etuoikeutetuilla vaatimuksilla häneen. Kerran

hän istui hetkisen ja levähti kauvan tanssittuaan, sillä hän oli

hengästynyt. Hänen siinä istuessaan tanssi Urho Koskula hänen ohitsensa

erään valtioneuvoksen tyttären kanssa. Hän tuli kiinnittäneeksi

lähemmin huomiotansa Koskulaan eikä hän voinut olla ystävällisesti

hymyilemättä, kun näki kuinka Koskula kömpelösti liikutteli suuria

raajojansa siron ranskalaisen tanssin tahtiin, kasvoissaan kuitenkin

varma ja voitokas ilme. Eikä hän voinut sille mitään, että samassa tuli

vertailleeksi Koskulan käytöstä muihin herroihin, jotka liikkuivat

tanssin pyörteissä niinkuin ihmiset, joiden jokainen jänne ja lihas on

täynnä rytmiä ja tanssin suloa.

— Polkka, tavallinen maalaispolkka sopisi varmasti Koskulalle

paremmin, — ajatteli hän siinä istuessaan, ja ikäänkuin jatkoksi

noille havainnolle tulivat hänen mieleensä Koskulan monet pyrkimykset

kulttuuri-ihmiseksi. Hän ei voinut muuta kuin suopeasti hymyillä. Eihän

siro käytös hänen mielestänsä ollut mikään ehdoton välttämättömyys

kulttuuri-ihmiselle, mutta se seurasi ikäänkuin itsestänsä

kulttuuri-ihmistä.

— Te istutte tässä aivan yksin ja hymyilette, — sanoi Koskula, joka oli

lopettanut tanssinsa ja kiireimmän kautta riensi hänen luoksensa.

— Niin, minä vain levähdän ja hymyilen onnesta.

— Todellakin, oletteko niin onnellinen?

— Olen, ja onhan minulla siihen täysi syy.

— Tahtoisitteko tehdä minutkin onnelliseksi tanssimalla kanssani

ensimäisen franseesin.

— Kiitän teitä, mutta olen jo aikaisemmin luvannut Albertille. —

Samassa alkoi valssi, ja eräs herra tuli pyytämään neiti Hagenia

tanssiin. Urho istui nolostuneena, mutta pian hän tointui ja riensi

tanssin pyörteisiin hommatakseen itsellensä jonkun toisen parin.

Martta oli viipynyt kauvan huoneessansa, hän oli kuullut iloisia

polkansäveliä ja haikean surullisia valsseja. Hänen mielensä oli

palanut tanssin pyörteisiin, mutta hän oli hillinnyt itsensä, sillä

saattoihan hän yhtä hyvin istua täällä omassa huoneessansa kuin siellä

alhaalla salissa, jossa hän ei kuitenkaan saanut tanssia. Hänen

katkeruutensa oli kivettynyt kyyneleettömäksi vihaksi, hän halveksi

kaikkia niitä siellä alhaalla.

Voimakkaat, alhaalta kuuluvat akordit herättivät hänet tuntoihinsa.

Hän päätti mennä alas tanssiaksensa franseesia, johonka soitto kutsui.

Mutta kun hän tuli alahalliin, huomasi hän, että kaikki parit istuivat

jo paikoillansa. Hän oli siis jäänyt kutsumatta. Maailma musteni hänen

silmissänsä, hän piti tätä epäkohteliaisuuden huippuna, mutta hän ei

tullut ensinkään ajatelleeksi, ettei kukaan ollut myöskään saanut

tilaisuutta kutsua häntä, sillä hänhän oli piileksinyt huoneessaan.

Samassa tuli täti, mukanaan eräs nuori lyseon yläluokkainen, joka

sukulaisuuden takia oli täytynyt kutsua, vaikka tytöt olivatkin

vastustaneet hänen kutsumistaan.

— Joko Martalla on pari? — kysyi täti.

— Ei ole, enkä minä tarvitsekaan, — vastasi Martta silmät leimuten.

— Martta, mitä sinä ajattelet, taasko tuhmana ja huonolla tuulella,

vaikka on baalit. Kas tässä on Eemi-parka ilman daamia, tanssi sinä

hänen kanssaan, ettei Eemi-raasun tarvitse istua, vaan saisi tanssia

mukana.

— En minä, — sanoi Martta uhmaavasti.

— Sinun täytyy, kas tässä kavaljeeri, — sanoi täti ja työnsi Martan ja

Eemin tanssisaliin. Martta lensi tulipunaiseksi, sillä hänestä tuntui,

että kaikki katsoivat häneen, kun hän tuli sisälle. Hän olisi tahtonut

vajota maan alle ennenkuin kestää moista häpeää, sillä hän kuvitteli

kaikkien ymmärtävän, että häntä ei ollut kutsuttu, vaan että täti oli

tämän nuorukaisen avulla pelastanut hänet yksin istumasta. Samassa

kaikui Albertin ääni komentavana, ja parit lähtivät liikkeelle.

Albert johti hyvin ja tottuneesti. Tunnin kestäneen franseesin jälkeen

olivat kaikki mitä parhaimmalla mielellä.

Martta oli tanssinut sanatonna niinkuin unessa, hän oli kuullut

Albertin äänen soiton lomassa niinkuin hyvin kaukaa taikka niinkuin

hän itse olisi ollut suuren vesikuplan sisässä. Hän ei ollut nähnyt

mitään, hän oli tanssinut vaistomaisesti sekaantuen usein vuoroissa

niinkuin sellainen, joka ei tunne tanssia. Eemi oli koettanut puhua

jotain, mutta Martta ei ollut kuullut hänen puhettansa. Kun franseesin

jälkeen istuttiin pieniin pöytiin, joutui hän Eemin ja muutamien muiden

kanssa samaan pöytään ylähallissa. Hän liikkui, puhui ja söi niinkuin

tunnoton; hän toivoi vain, että illallinen pian loppuisi, mutta se

kesti kauvan, hänen mielestänsä koko ijankaikkisuuden...

Kun valssin sävelet taas alkoivat kaikua, pakeni hän ylös huoneeseensa.

Hän ei enää itkenyt, hänen aivonsa työskentelivät keksiäkseen jotain

hyvitystä tai kostoa...

Urho Koskula liikkui koko illan kuin huumauksen vallassa. Tanssiaisilla

on kiihoittava vaikutus nuorisoon. Veri joutuu tanssin pyörteissä

tavallista vilkkaampaan liikkeeseen, ja tunteet herkistyvät. Vihdoinkin

hän sai hetkisen olla kahdenkesken Ebban kanssa. Ebba tunsi itsensä

kuumaksi ja väsyneeksi, sillä hän oli saanut olla koko ajan lattialla.

He nousivat toiseen kerrokseen ja asettuivat istumaan erääseen

pieneen seurusteluhuoneeseen, joka oli jonkun matkaa ylähallista

sisemmältä huoneistossa. Huone oli kauniisti kalustettu, valkoiset

rococo-huonekalut oranssinvärisine päällystöineen kutsuivat niin

viileinä violetinvärisen amppelin puolihämärässä valossa.

— Tämä on tädin käsityöhuone, täällä saamme olla rauhassa. Tehän

sanoitte, että teillä olisi asiaa minulle. Olkaa ystävällinen ja

istukaa.

Urho istuutui epävarmana ja alkoi puhua ikäänkuin kuumeessa. Ensin hän

puhui sekavasti, mutta sitten hän voitti ujoutensa ja sai sanotuksi

Ebballe sen asian, jota hän heti ensi hetkestä häneen tutustuttuaan oli

povessaan kantanut.

Ebba ei ollut uskoa korviaan, hän hämmästyi niin tästä yllättävästä

tunnustuksesta, ettei aluksi tiennyt mitä hänen tuli vastata. Kysymys

tuli niin odottamattomana, sillä ei hän koskaan ollut ajatellut

suhdettansa Urhoon sillä tavalla. Hän tointui kuitenkin pian

hämmästyksestään, nousi seisomaan ja koetti puhua rauhallisesti ja

samalla ystävällisesti.

— Te olette täydellisesti erehtynyt minun suhteeni. Kiintymykseni

teihin on ollut toverin taikka sanokaamme vaikka ystävän kiintymystä.

Meillähän oli yhteisiä osakuntaharrastuksia, kuuluimme samoihin

komiteoihin. Te olitte intreseerattu minun runosepustuksistani ja ennen

kaikkea te olitte Albertin paras ystävä.

— Mutta minä olin näkevinäni, että te mielellänne olitte minun

seurassani, että te piditte minusta!

— Olette aivan oikeassa, minä pidän teitä viisaana miehenä, ja minä

todella pidän teistä alkuperäisen, rehellisen luonteenne takia, mutta

minä pyydän sydämestäni anteeksi, jos tahtomattani, tietämättäni olen

antanut teille aihetta ajatella tunteistani teihin toisin kuin ystävänä.

— Niin, en minä tiedä, oletteko te antanut aihetta, mutta minä en voi

tunteelleni mitään. Pyydän anteeksi, jos olen teitä loukannut.

Hän ei enää tiennyt mitä hän oikeastaan puhui.

— Tahdon todellakin olla teidän ystävänne, — sanoi Ebba ja ojensi

Urholle kätensä, johonka hän tarttui kuin hukkuva haahden kaareen ja

suuteli sitä intohimoisesti.

— Ystävä, eikö enemmän? — rukoili hän.

— Mahdotonta, ymmärrättehän te, me olemme niin erilaisia.

— Niin, mutta enkö minä voisi muuttua?

— Ihminen ei voi muuttua toiseksi kuin mikä hän on. — Alhaalta kuului

valssin säveliä. — Minun on kait mentävä tuonne alas, — sanoi Ebba ja

tarjosi vielä kerran kätensä Urholle...

Hän lienee istunut siinä kauvan, kun huoneeseen astui joku hänen

selkänsä takana olevasta ovesta. Hän heräsi ajatuksistansa vasta sitten

kun häntä lyötiin viuhkalla hartioille.

— Te täällä, herra Koskula, — sanoi Martta hämmästyneenä.

— Tulin hiukan tänne vilvoittelemaan, — sanoi Urho vältellen Martan

katsetta.

— Häiritsenkö minä teitä, jos pyydän teitä valssiin, sillä nyt on

naisten valssi?

— Kiitän teitä sydämestäni siitä, että tulitte minua häiritsemään

yksinäisyydessäni. Olisin ehkä muuten unhoittunut tänne liian pitkäksi

aikaa, — sanoi Urho teeskennellen iloista.

— Kohtalotoveri, — sanoi Martta tarjotessaan käsivartensa Urholle.

Hän ei ymmärtänyt Martan viimeistä ajatusta, mutta hän ei kysynyt

enempää, sillä hän tunsi hermoillansa, että he ehkä molemmat olivat

kohtalotovereita. Kun he tulivat alas saliin, oli tanssi täydessä

käynnissä ja ehkä vilkkaampana kuin ennen. He tanssivat niinkuin

yhteisestä sopimuksesta koko pitkän valssin, eikä Urho sinä iltana enää

tanssinut kenenkään muun kanssa kuin Martan.

— Pidetään hauskaa nyt, kun on tanssiaiset, — sanoi Martta.

— Pidetään vaan, — vastasi Urho rauhallisesti.

Kello kolmen tienoissa loppuivat tanssiaiset. Professorin rouva oli jo

aikaisemmin mennyt levolle. Myöskin Martta hävisi heti, kun vieraat

olivat menneet.

— Hauskat tanssiaiset, eikö totta, — sanoi Albert Ebballe, joka istui

uupuneena alahallissa. — Vahinko, että kynttilät täytyy sammuttaa,

siitä tulee mieli aina niin haikeaksi.

— Niin, elettyä kait lienee laulu, jossa sanotaan:

»Kun kaikk' on vieraat pois,

ja valot sammuneet,

ken aavistaakaan vois

ne monet kyyneleet,

mi hiljaa vierineet

on jälkeen tanssi-illan.»

— Ei kait sinulla ole syytä kyyneliin tämän illan jälkeen?

— Ken tietää, — sanoi Ebba ja poistui surullisesta nyökyttäen päätänsä

ja toivottaen Albertille hyvää yötä.